”Tänä jouluna
muistamme niitä, jotka eivät selvinneet siitä viime kerrasta…”
– Jarkko Martikainen
Koska joulu on juhlista paras, pahin ja pisin on ainoastaan
sopivaa katsoa jouluisia elokuvia vuoden reunan häämöttäessä edessä. Ja
Kauhuoppaassa tietysti katsotaan jouluisia kauhuelokuvia. Joulusta on tehty
kyllä tehty lukuisia kauhuelokuvia, mutta hivenen yllättää se, ettei niitä ole
tämän enempää. Kaikki jouluun liittyvä kun on enemmän kuin sopivaa
kauhuelokuvien elementeiksi – pimeys, surullisina kalkattavat kellot, yhteen
kokoontuvat sukulaiset ja Aulikki-tädin kotiviini. Kirsikkana kakun päällä on
tietysti joulupukki – ventovieras naamioitu ukko keskellä lahjoja odottavaa
lapsikatrasta. Jouluisten romanttisten komedioiden määrä on valtava, mutta
jouluaiheisia kauhuelokuvia on ehkä pari–kolmekymmentä. Esittelen tässä niistä
kolme. Tähän on valittu sopivasti yksi elokuva 70-, 80- ja 90-luvuilta.
Black Christmas ei
ehkä ollut ensimmäinen slasher-elokuva, mutta eräs vaikutusvaltaisimmista se
on. Elokuvassa jouluksi tyhjenevässä yliopiston sisarkunnan talossa väijyy
huohottava murhaaja, joka hiippailee talossa ja soittelee sisarkunnalle
häirikkösoittoja. Tunnelma on painostava ja murhaajan ilmiselväksi käyvät
mielenterveysongelmat pahentavat sitä. Käsikirjoitus toimii ja tekninen puoli
on jopa aikaansa edellä. Murhaajan silmin, ensimmäisestä persoonasta kuvatut
jaksot sekä tarinan sijoittuminen juhlapyhään olivat luonnollisesti omiaan
vaikuttamaan John Carpenterin Halloweeniin
(1978).
Elokuvasta huomaa, ettei slasher-kauhu ollut vielä
jähmettynyt sellaiseksi kuin se 80-luvulla muotoutui. Sen häiriintynyt tunnelma
huokuu 70-luvun kauhun piinaavuutta – samana vuonnahan ilmestyi myös Texas Chainsaw Massacre. Black Christmas ei ole kovinkaan
graafinen, mutta kiikkutuolissa ullakolla päivästä toiseen istuva muovipussiin
kuristettu tyttö, murhaajan yhä häiriintyneemmiksi käyvät soitot ja
raivokohtaukset, abortista riitelevä pariskunta ja whodunit-tyyppiseen
mysteeriin kiedottu juoni luovat yhden mieleenpainuvimmista kauhukokemuksista.
Jopa sisarkunnan repaleiseen harsoon kääritty joulukuusi on jotenkin
epämääräisen ahdistava. Verrattuna esimerkiksi 80-luvun Perjantai 13. päivä –sarjaan, tästä elokuvasta kaikuu lohduttomuus,
ja mikäpä sopisi paremmin jouluun! Samanlaisille ahdistustasoille
kauhuelokuvassa 70-luvun jälkeen päästiin vasta 2000-luvulla, uuden aallon
ohjaajien, kuten Alexander Ajan käsittelyssä. Black Christmas on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaita
slashereitä.
Silent Night, Deadly
Night on kenties suurimman kohun 80-luvulla synnyttänyt kauhuelokuva. Jo
etukäteen vanhempainyhdistykset hermostuivat elokuvan premissistä, ja
elokuvateattereiden ulkopuolelle kokoontui väkeä ”Santa does not slay!”
-kylttien kanssa. Hassua sinänsä, sillä elokuvassa käy hyvin selväksi, ettei
murhaaja ole mikään myyttinen joulupukki, vaan pahasti vanhempiensa murhasta
traumatisoitunut nuori mies. Harvassa kasarislasherissä muuten luodaan näin
suurella vaivalla murhaajan taustatarinaa – pimahtavan Billyn ensimmäistä
murhaa saa odottaa elokuvan puoliväliin asti.
Elokuva tarjoaa kunnon kokoelman kasarislasherin hölmöimpiä
(lue: parhaimpia) puolia: joulupukin tamineisiin pukeutunut Billy hokee
"Punish!" ja pistää jengiä kylmäksi mitä erilaisimmin tavoin. Useiden
roolihahmojen kaari kestää juuri sen yhden kohtauksen, jossa heidät teilataan.
Elokuvan sivuhahmot ovat ihan kultaa – Billyn hoitolassa sekoileva mykkää
teeskentelevä isoisä, inhottava orpokodin abbedissa, jolle traumat saa
hoidettua sitomalla sänkyyn ja istuttamalla joulupukin syliin, ja
olankohautuksella anteeksipyytävä väärän tyypin ampuva poliisi. Elokuvassa on
myös riemastuttava musiikkimontaasi, jossa Billy totuttelee työelämään –
harvoin minuuttiin saa näin monta klisettä mahtumaan.
Silent Night, Deadly
Night on joulun ehdoton klassikko, sekä yksi ikonisimmista 80-luvun
slashereistä. Se pitäisi televisioida joka joulu Ihmeellinen on elämän (1946) jälkeen. Ainoa mikä jää mietityttämään
on se, miksi ihmeessä Billy ei pue joulupukin partaa kunnolla päälleen vaan
pitää sitä leuan alla.
Jack Frost (1997)
Jos olet koskaan miettinyt voisiko lumiukko murhata ihmisiä,
Jack Frost antaa siihen vastauksen.
Jack Frost on sarjamurhaaja joka matkallaan teloitukseen saa päälleen jotakin
happoa, jonka seurauksena hän integroituu lumeen ja muuttuu lumiukoksi. Hän
alkaa täysin kahelin murhaputken pikkukaupungissa, jonka sheriffille hän on
kiinni jäädessään vannonut kostoa. Murhia ja verta riittää omituisen hauskasti
toteutetussa elokuvassa, joka väliin naurattaa ja väliin turhauttaa.
Jack Frost on
siitä hassu elokuva, että jos se olisi tehty kymmenen vuotta aiemmin, se olisi
yksi kuuluisimpia kauhuhittejä. Nyt se on vähän omituinen kuriositeetti, joka
kiteyttää kaiken mikä 90-luvun kauhussa oli pielessä: elokuvat tavallaan jäivät
toistamaan 80-luvun kuluneita käänteitä, mutta tavallaan kietoivat ne
itseironiaan, jolloin luvassa ei ollut jännitystä, mutta ei sitten tavallaan
hauskuuttakaan. Sen minkä esim. Scream
(1996) teki hyvin, monet muut tekivät huonosti. Kauhu etsi suuntaansa ja joskus
aivopieruna seurasi murhaavia lumiukkoja, tai Roland Emmerichin Godzilla (1998). Ei se mitään, tuosta
kaiken kaikkiaan omituisesta vuosikymmenestä selvittiin, ja Jack Frost on ihan mukiinmenevä pala
sitä.
Jos murhaava lumiukko on lähtökohtaisesti lähellä sydäntäsi,
Jack Frost kuuluu muiden ohella
elimellisesti joulukauhuelokuvien kaanoniin. Hauskana yksityiskohtana
mainittakoon, että kaikilla näillä kolmella elokuvalla on yksi yhteinen
yksityiskohta. Black Christmasissa
sisarkuntaan soitteleva murhaaja sekoilee tyypistä nimeltä Billy, Silent Night, Deadly Nightin murhaaja on
Billy ja Jack Frostin ensimmäinen
uhri on päätä lyhyempi Billy.
Joulun kunniaksi yksi tähti lisää Jack Frostille.
Hyvää joulua ja onnellista loppuvuotta!
