Arvostelu: The Babysitter (2017)

”Watching some good friends screaming 'Let me out!'…”

– Queen

Ohjaaja: McG

Käsikirjoitus: Brian Duffield

Pääosat: Judah Lewis, Samara Weaving, Robbie Amell

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Koska tänään (10.9.) Netflixiin pötkähtää kauhukomedia The Babysitterin jatko-osa Killer Queen, on nyt viimeistään hyvä hetki hypätä kärryille ja katsastaa ensimmäinen, vuoden 2017 elokuva. Tarina ensimmäisen osan taustalla on Netflix-leffoille tyypillinen tarina: se kuvattiin jo vuonna 2015, mutta jäi vaille julkaisua, kunnes Netflix nappasi sen valmiina ja nimitti sen omaksi tuotannokseen. Vaan väliäkö hällä, pääasia, että leffa saatiin julkaistua, sillä se on toimiva kauhukomedia.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Colesta (Judah Lewis), vähän koulukiusatusta pojasta, joka pelkää sitä sun tätä: hämähäkkejä, autolla ajon opettelua, korkeita paikkoja, neuloja… Tien toisella puolen asuu pojan selkeä tuleva tyttöystäväkandidaatti Melanie (Emily Alyn Lind), mutta parhaat hetket kuluvat kuitenkin oman perheen luottolapsenvahdin, Been, kanssa. Bee on Colelle yhtä aikaa vähän kuin paras kaveri, isosisko – ja ehkä vähän ihastuksen kohdekin. Poika on jo ehkä vähän liian vanha tarvitsemaan lapsenvahtia, mutta onneksi Bee on upea, übercool, suojelee Colea kiusaajilta ja on tismalleen samalla aaltopituudella pojan kanssa. Ei ole ihme, että kun isä ja äiti (näyttelijöinä Leslie Bibb ja Ken Marino) lähtevät viikonloppulomalle palauttelemaan kipinää avioliittoonsa, he uskaltavat jättää Colen Been huomaan. Harmi vain, että nuori nainen on myös saatanaa palvova, ihmisiä tottuneesti kylmäksi pistävä sekopää. Naapurin Melanie yllyttää Colea vakoilemaan Beetä nukkuma-ajan jälkeen, sillä jenkkilapsenvahdithan tunnetusti kutsuvat poikaystäviään muhinoimaan yömyöhään lasten nukahdettua – ainakin jos kauhuelokuviin on uskominen, ja miksei olisi. Bee kuitenkin kutsuu paikalle viisi Colelle tuntematonta tyyppiä, eikä aikaakaan kun poika näkee jotain, joka viimeistään karistaa unihiekat silmistä.

Elokuvaan on annosteltu rempseyttä yllin kyllin. Ohjaaja McG, alias Joseph McGinty, on aiemmin tehnyt useampia toimintakomedioita, kuten 2000-luvun alun Charlien Enkelit jatko-osansa kera, ja tällä kertaa hän on sovittanut onnistuneesti komedialliset elementit toiminnan sijasta kauhuun. Been kaverit on revitty suoraan kauhuleffojen hahmojen kliseisimmästä laarista – löytyy cheerleader, lihaksikas pelinrakentaja, vitsikäs musta kaveri ja Tarantinoon kevyesti kallellaan oleva kohtalokas aasialaistaustainen nainen veitsineen. Tarantinoon, tai vähintäänkin hänen palvomiinsa b-elokuviin, viittaavat myös kuvan päälle ajetut tyylikkäät tekstit (engl. intertitle). Muutenkin elokuvan kerronta on alusta asti sopivan rento ja tyylitajuinen – se asettaa elokuvan sävyn heti kevyen koomiselle linjalle, jota yliampuvat veriroiskeet ja tylyt kuolemat ryydittävät. Leffa tuo väkisinkin mieleen vuoden 2007 Murder Partyn, jossa sinisilmäisyyttään murhattavaksi eksyvä mies selviää lähinnä tumpeloutensa ansioista.

The Babysitter ei toki ole mitenkään kovin omaperäinen – eikä edes se tyyli, jolla se taipuu komediaksi ole mitenkään yllätyksellinen. Mutta se, miten elokuva käsittelee henkilöhahmojaan, on sen vahvin valtti. Opportunistiset, itsekkäät lukiolaiset (vai college-nuoret?) asettuvat tyypillisille paikoilleen, mutta elokuva ei tyydy kuvaamaan heitä pelkkinä kliseekimppuina. Hölmö cheerleader paljastuu kunnianhimoiseksi ja älykkääksi, vaikka pelkääkin tissiensä puolesta. Lihaksikas pelinrakentaja ryntäilee ilman paitaa ja haluaa tappaa paljain käsin kuin jonkinnäköinen b-luokan Patrick Bateman, mutta välillä keskeyttää jahtaamisen antaakseen isoveljellisiä neuvoja, kunnes on taas aika jatkaa. Mustan miehen rooli on toki lyhyt ja tyly, mutta tämä tuntuu pikemminkin itsetarkoitukselliselta viittaukselta genren typerimpiin piirteisiin. Kerronnan vahvimmaksi lenkiksi osoittautuu Colen ja Been suhde – näyttelijöillä on oikeasti kemiat kohdallaan ja käsikirjoitus tekee heidän väleistään sopivan monitahoisen.

Laadukkaasti toteutetuista veriroiskeista huolimatta uskaltaisin väittää, että elokuva on lopulta hyvän mielen kauhukomedia. Silloin kun naapurin ukon ilmiselvä keski-iän kriisi tai sanailu pullean koulukiusaajan kanssa ei tuo virnettä naamalle, Colen selviäminen hykerryttää ja pojan ja lapsenvahdin välit ovat verenvuodatuksesta huolimatta hellyttävät.  Loppuhuomiona voi kertoa, että leffan, kuten tietty aika monen muunkin elokuvan, käsikirjoitus löytyy netistä, esim. tästä linkistä. Jo siitä huokuu sen ronski asenne. On hauska huomata, että käsikirjoitus ei välttämättä laita kaikki one-linereitaan hahmojen suuhun, vaan tyytyy näyttämään ne kerronnassaan – kun verinen twisti paljastaa pahisten todellisen nahan, käsikirjoitus uhraa huvikseen kokonaisen sivun valtaviin ”WHAT THE FUCK?” -sanoihin. Lopputuloksessa tämä on toteutettu hauskasti jo mainituilla, kuvaan lävähtävillä teksteillä. Netflixin tuottamista – tai originaalituotantoina jakelemista – kauhuelokuvista The Babysitter on mitä ilmeisimmin ensimmäinen kauhuelokuva, joka saa jatko-osan (pätee ainakin Suomen Netflixiin). Pakko laittaa sormet ristiin, että jatko-osa pystyisi samaan ensimmäisen osan kanssa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, scriptslug.com

Kuvat: Netflix

Arvostelu: Hyytävää Kyytiä (Bloodride, 2020)

alun perin Blodtur

”… and I ride and I ride…”

– Iggy Pop

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kjetil Indregard, Atle Knudsen

Pääosat: Anne Bache-Wiig, Erlend Rodal Vikhagen, Simen Bostad, Dagny Backer Johnsen

Kesto: 6 x 25 min

Ikäraja: 16

Arvostelen tavoistani poiketen sarjan tällä kertaa. Norjalainen Hyytävää kyytiä (Bloodride) on kuusiosainen kauhuantologiasarja, joka pötkähti Netflixin valikoimaan kolmisen viikkoa sitten. Heti alkuun sellainen huomio, että Netflix saattaa yrittää tuputtaa tätä englanninkielisellä dubbauksella, joka kannattaa kytkeä asetuksista takaisin alkuperäiseksi norjaksi. Tiedä sitten johtuuko omista asetuksistani, mutta olen huomannut saman typeryyden muidenkin ei-englanninkielisten sarjojen ja leffojen kanssa. No niin. Myönnän auliisti, että vaikka pidän suuresti siitä, että suoratoistopalveluihin – ja toki perinteisillekin kanaville – tuotetaan kauhusarjoja, kauhu toimii mielestäni paremmin elokuvana. Vaikka onhan lyhyemmällä ilmaisulla valtavasti hyviä puolia. Muistan, kun Subtv aikoinaan (2006?) näytti ihan toimivaa Masters of Horror -antologiasarjaa (2005–2007) – olin siitä erittäinkin innoissani, ja sisälsihän sarja esimerkiksi Takashi Miiken melko kipeän episodin Imprint, johon törmää best of -listoilla tämän tästä yhä. Kauhuantologiaahan oli toki tv-sarjana kokeiltu jo siihen mennessä kokonainen maailmansivu aina Twilight Zonesta (1959–1964) vaikkapa Tales from the Cryptiin (1989–1996), ja nykyaikana niitä putkahtelee sieltä täältä yhtenään. Kauhufanin näkökulmasta nykyaika on mitä otollisin, mutta täytyy myöntää, että monesti sarjojen taso heilahtelee villisti puolelta toiselle, eikä parhaimmillaankaan oikein päästä hyvien kauhuelokuvien tasolle. Vaan mieluustihan näitä katsoo, vaikkei aina osuisikaan napakymppiin, ja varsinkin nuorempien elokuvan tekijöiden ponnahduslautoina antologiat toimivat.

Sarjan ensimmäinen (ainoa?) kausi sisältää kuusi noin 25 minuuttista jaksoa, jotka kertovat itsenäiset tarinansa. Sarjaa nivoo yhteen alku, jossa kuin Stephen Kingin novellista repäisty bussikuski ajaa ties minne, kyydissään sarjan jaksojen päähenkilöitä, ja jokainen jakso tietysti kertoo yhden henkilön tarinan. Toisin kuin monet muut antologiasarjat, jotka perustuvat joka jaksossa eri ohjaajan ja käsikirjoittajan työpanokseen, on Hyytävää kyytiä norjalaisen kaksikon, Kjetil Indregardin ja Atle Knudsenin, kirjoittama ja ohjaama.

Sarjan jaksot ovat kiitettävän erilaisia keskenään. Uhrauksessa kaupunkilaisperheen äiti on totaalisen tylsistynyt perheen muutettua hiljaiseen maalaiskylään ja paikallisten superoutosuhde lemmikkeihinsä saa hänen mielenkiintonsa heräämään ja tuo uusia mahdollisuuksia. Hurjassa veljeskolmikossa hiljalleen sairaalasta kotiutuva mies lähtee perheen vanhalle mökille relaamaan veljiensä kanssa, eikä meno ole mitenkään ihan viatonta. Kamalaa jälkeä vie homman metatasolle, kun kirjailijuudesta haaveileva, kaikkien ihailema nuori nainen huomaa elämänsä muuttuvan omituiseksi painajaiseksi. Koe-eläimet osoittaa, mitä rikas äijä on valmis uhraamaan suojellakseen yrityksensä salaisuuksia. Vanhaan malliin on vanha kunnon hyvän ajan kummitustarina, kun vanhaan kyläkouluun saapuva naisopettaja törmää vanhoihin salaisuuksiin. Norsu posliinikaupassa sijoittuu firman juhliin, jossa uudet työntekijät yrittävät selvittää, mitä tapahtui poispotkitulle ja kiusatulle entiselle työntekijälle.

Jaksoista löytyy vähän kaikkea kauhun laidasta laitaan: vähän slasher-menoa, kummituksia, näkyjä ja psykologista kauhua. Jopa hieman splatteria saadaan paikoin! Jokaiseen tarinaan luotu kiitettävästi oma maailmansa, eikä missään kohtaa ole menty siitä, missä aita on matalin. Jaksot ovat onneksi juuri sopivan pituisia, eikä tyhjäkäyntiä ole – pidempinä tarinat eivät toimisi lainkaan niin hyvin. Nyt näitä on myös mukava katsoa useampi putkeen, ja koettaa arvailla, mistä kussakin on kyse. Sarja ei ehkä mullista maailmoja, mutta on perhanan toimivaa viihdettä. Pari jaksoista nousee selkeästi muiden yläpuolelle. Uhraus ja Kamalaa jälkeä vakuuttivat jaksoista ehkä eniten – Uhrauksen näennäisen uhkaava lähtökohta muuntuu ihan muuksi tarinan edetessä ja Kamalaa jälkeä on loistavan anarkistinen – jotain tällaista olisi mukava nähdä myös kokopitkässä muodossa, vaikka se varmasti saattaisi vesittää menon.

Valitettavasti muutama jakso ei toimi ihan niin hyvin. Muutamaan otteeseen käsikirjoitusta olisi vielä hieman voinut viilata – esimerkiksi Vanhaan malliin pursuaa irrallisia ideoita, joita ei oikein hyödynnetä, vaikka juoni onkin aika simppeli. Pari jaksoa saa lähinnä odottamaan lopun väistämätöntä twistiä, joita käsikirjoitus jaksaa yrittää. Täytyy sanoa, että käänteet kyllä aidosti toimivat, vaikka niistä suurimman osan aavistaisikin, ja sarja jaksaa silti muutamaan otteeseen kieputtaa odotuksia arvaamattomasti – Hurja veljeskolmikko saa viime sekunneillaan hymyn taatusti hyytymään.

Lopputulos on mukiinmenevä kauhusarja. Sanotaan, että jos sarjassa on kaksi neljän tähden jaksoa, kaksi kolmen ja kaksi kahden, niin vaikka keskiarvo on selkeästi kolme, on laadukkaasta kokonaisuudesta annettava pieni lisä. Kyllä tätä toisenkin kauden katsoisi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Netflix

Arvostelu: Haunt (2019)

”I entered through, and the curtain hissed, into the house with its blood-red bowels…”

– Nick Cave & the Bad Seeds

 Ohjaus ja käsikirjoitus: Scott Beck ja Bryan Woods

Pääosat: Katie Stevens, Will Brittain, Andrew Caldwell

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 18

Koska elämysmatkailu on päivän sana, Yhdysvalloissa kummitustalot ovat kasvaneet valtavaksi bisnekseksi. Niille, jotka eivät ole videoita näistä mestoista kyllästymiseen asti YouTubesta tuijottaneet – en tarkoita tässä huvipuistojen kummitusjunia, vaan livekauhuelämyksiä, englanniksi haunted house attraction, jotka yleensä muistuttavat periaatteeltaan vähän Vekkulaa: kyseessä on periaatteessa kävelykierros lavastetussa kummitustalossa. Hommaan tietysti kuuluu myös avustajia, jotka pelottelevat kävijöitä. Monissa paikoissa tämä tarkoittaa säikyttelyä – välillä aika rankkaakin – mutta toki rajumpaakin sisältöä on tarjolla. Suomessa ainakin After Dark Helsinki on järjestänyt sekä kummitustalokierroksia että livekauhuesityksiä, joissa yleisö joutuu / pääsee menoon mukaan. Näistä äärimmäisin on vuosien varrella kohun jos toisenkin aiheuttanut ”maailman rajuin kummitustalo” McKamey Manor – joka on pelkkää henkistä kiduttamista ja fyysistä rääkkiä. Nettisivujen perusteella nykyinen ”kierros” talossa kestää kolme tuntia. Aiemmin uutisoitiin, että kierroksen loppuun asti kestäneille olisi tiedossa 20000–50000 dollarin palkkio, mutta kukaan ei olisi koskaan loppuun asti kestänyt – tällä hetkellä näistä tiedoista ei sivuilla puhuta mitään. Jos mieli tekee, McKamey Manorin menoa voi tiirailla sormien läpi vaikka Aleksi Rantamaan TLDRDEEP-postauksessa – joka on tehty ennen syksyn 2019 somekohua – mutta varoituksen sanana: paikan anti on sen verran rajua, että jo YouTube-videot saattavat pestä kauhuelokuvat mennen tullen. Se ei ehkä ole esimerkeistä paras, sillä yleisesti ottaen kummitustalot ovat ilmeisesti mitä mainiointa ajankulua pakohuoneiden tapaan. Pääpointti on kuitenkin se, että samalla, kun kummitustalot ovat kasvattaneet suosiotaan, niistä on tietysti tehtailtu myös kauhuelokuvia: Houses that October Built 1 ja 2 (2014 & 2017), Hell House LLC (2015) jatko-osineen sekä Hell Fest (2018). Vuoden 2019 tulokkaana listalle pääsee nyt myös Haunt.

Elokuvan alussa väkivaltaisen poikaystävän jättämiseen tahdonvoimaa keräävä Harper (Katie Stevens) lähtee hieman vastahakoisesti Halloween-pippaloihin sisaruskunnan tyttöjen kanssa, eikä aikaakaan, kun neljän naisen porukka lyöttäytyy yhteen mukavien puolituttujen poikien kanssa ja lähtee etsimään säväreiden toivossa sopivaa kummitustaloa. Väkivaltaisen isän jättämien lapsuuden traumojen vaivaama Harper pelkää poikaystävänsä stalkkaavan häntä, minkä vuoksi hieman syrjäisempi, sattumalta vastaan tullut karmiva varastorakennus kelpaa porukalle, varsinkin kun vastaanottava mykkä mies klovninaamarissa vaikuttaa sopivan vinksahtaneelta. Loppuaika vietetäänkin kauhun täyttämissä tunnelmissa.

Kummitustalot ovat hyvin luonteva lähtökohta kauhuelokuvalle: jo pelkkä paikka antaa syyn säikytellä henkilöiden ohella katsojaa. Lisäksi elokuvilla on aina takataskussaan kysymys siitä, mikä nyt on todellista uhkaa ja mikä ei – onko tuo veitsi rekvisiittaa ja mihin ne kaverit katosivat? Haunt jaksaa pelata tällä epäilyksellä kiitettävästi. Totta kai katsoja on kärryillä siitä, mikä tyyppejä rakennuksessa odottaa – vai onko? Meno on uhkaava alusta saakka, mutta saattaahan se olla väärä johtolanka. Henkilökuntaan kuuluvat naamioituneet sekopäät pyörivät kaikkialla, mutta sitten, kun elokuva on jo melkein paljastanut korttinsa, yksi heistä alkaakin puhua ja koettaa auttaa porukan uloskäynnille. Ei ehkä maailman paras twisti, mutta osoittaa, että Haunt haluaa tarjota muutakin kuin luupäistä verenvuodatusta. Sen ohjaaja-käsikirjoittajat Scott Beck ja Bryan Woods tulivat kuuluisiksi kirjoitettuaan vuoden 2018 jättihitin Hiljainen paikka – A Quiet Place, sen jälkeen kun John Krasinski oli innostunut heidän alkuperäisestä käsikirjoituksestaan. Muutaman muunkin kauhuelokuvan tuottaneet kaverit eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja se näkyy. Haunt on hyvin rytmitetty ja se jaksaa pitää sopivasti katsojaa penkin reunalla. Ei se toki täydellinen ole: leffa käy puolivälissään vähän tyhjäkäynnillä, kun kauhutalosta hermostunut porukka alkaakin peruuttamaan kohti alkua. Joitakin katsojia saattaa häiritä hahmojen ohuus: olisi väärin väittää hahmoja kliseisiksi, sillä he eivät ole edes sitä – katsoja ei opi muista kuin Harperista käytännössä nimiä enempää – mutta itseäni tämä ei haitannut. Oli pikemminkin hyvä asia, ettei leffa yrittänyt sutaista hahmoihin mitään sen kummempaa taustaa – näin elokuva välttyy myös tyypittelemästä henkilöitä turhaan. Ainoastaan Andrew Caldwellin esittämä Evan on suoraan kauhuleffojen kliseisimmästä hahmolaarista, mutta elokuvan kerronnan kannalta se on tarpeellinen ratkaisu. Leffa haluaa nostaa Harperin selkeästi etualalle, ja hänen traaginen taustansa saa sopivasti tilaa.

Haunt toimii yksinkertaisilla perusjutuilla: se ei yritä olla mitään hyvää slasheria syvällisempää. Sen tunnelma on karmiva ja pienestä budjetista huolimatta se tarjoaa paljon tavaraa. Lavastukset toimivat ja maskeeraus on aivan ensiluokkaista. Taloa partioivien maskipäiden naamareiden alle haluaa vaistomaisesti nähdä. Se pelaa kissa ja hiiri -leikkiä katsojan odotuksilla onnistuneesti: milloin verenvuodatus alkaa ja mikä rooli selvästi seonneella ex-poikaystävällä on tässä kuviossa? Se on sopivan ilkeällä maulla tehty vuoristorata, joka ansaitsee lopetuksestaan lisäpisteitä. Lähimmät verrokit leffalle ovat jopa Suomessa teatterikierrokselle päässyt Hell Fest (2018), sekä Rob Zombien 31 (2016), mutta kyllä Haunt on näistä ylivoimainen ykkönen. Suurin asia, joka leffassa tökkii, on sen turhan geneerinen nimi. Vaan väliäkö hällä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Yle Kioski, truthorfiction.com, mckameymanor.com, After Dark Helsinki, Primink

Kuvat: Momentum Pictures

Pelkkää säikyttelyä!

Sofia Tawastin ja Ville Yli-Knuutilan mainio Outo laakso -podcast (täällä ja täällä) tutustutti minut Where’s the Jump? -sivustoon. Linkki sivustoon tässä. Sivusto osoittautui sen verran mainioksi, että siitä on syytä puhua hieman enemmänkin. Where’s the Jump? listaa yksityiskohtaisesti yli 500 kauhuleffan kaikki säikäytykset sekunnilleen. Näin voi esimerkiksi käydä tarkistamassa, kuinka rajua säikyttelyä on luvassa, tai vaikka fiilistellä jälkikäteen lempileffansa säikäytyksiä. Jump scaret on jaettu pienempiin (minor) ja isompiin (major). Leffojen pelottavuutta on arvioitu sivustolla muutenkin. Hieman samalla tavallahan toimii IMDB:n Parents Guide, josta voi käydä katsastamassa elokuvien väkivaltaa, seksiä ja jopa kiroilua. Kummassakin tapauksessa on sanomattakin selvää, että leffan saa liki totaalisesti spoilattua tutustumalla näihin – mutta aina se ei välttämättä haittaa. Mikäli jump scaret potuttavat, niiden ärsyttävyyttä voi hiukan lieventää se, että tietää niistä etukäteen ja herkkä katsoja voi saada kiksejä jo pelkistä säikäytysten kuvauksista. Illan kauhuleffaa ei siis välttämättä tarvitse jättää katsomatta säikäytysten pelossa, jos tietää, että säikyttelyä ei ole luvassa – tai sitä osaa oikeissa kohdissa odottaa. Ja toisaalta sivuston hakutoiminnolla voi katsastaa, mitkä leffat sitten ovat niitä kunnon jump scare -pläjäyksiä. Ja niinhän Kauhuopas tietysti tekee. Listan kärkipäästä löytyy tuttuja nimiä: Insidious (2010), Annabelle: Creation (2017), mutta myös ylläreitä – oliko Freddy vs. Jasonissa (2003) todella yhdeksänneksi eniten säikäytyksiä? Tehdäänpä lyhyt tarkastuskierros säikyttelyjen top kolmoseen.

Ja voittaja on…

Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia (2013)

Where’s the Jump? -sivuston selkeä ykkönen on Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia. Leffassa on 32 säikäytystä – 6 isoa ja 26 pienempää. (Vertailun vuoksi: alkuperäinen Kirottu (2013) sisälsi sivuston mukaan 12 jump scarea, joista kolme oli merkittäviä.) Leffaa on lyöty aivan älyttömän tollolla nimellä: Georgiahan on vain 1200 kilometrin päässä Connecticutista – hieman sama kuin leffan nimi olisi Helsinki Massacre 2: Blood in Berlin. Leffaa toki ei alun perin ole tehty jatko-osaksi, vaan sen otsikko on tuotantoyhtiön neronleimaus. No se siitä – kuinka pelottava leffa sitten on?

Täytyy myöntää, että Ghosts of Georgiassa on ihan potentiaalia. Säikyttelyä on luvassa ihan alusta loppuun. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin mahtuu jo kaksi yritystä. Ja parin minuutin välein painetaan taas. Suurin osa säikäytyksistä on täysin turhia, mutta osa kyllä toimii. Leffa kertoo kolmihenkisestä perheestä, joka muuttaa Georgian syrjäseudulle. Mukaan lyöttäytyy myös perheen äidin sisko. Perheen naiset, pikkutyttö Heidi mukaan lukien, omaavat kaikki näkijän kykyjä, ja kykyä käytetäänkin hanakasti: kaikkialla on jatkuvasti haamuja. Juonikuvio ymppää mukaan orjuuden aikaisen maanalaisen rautatien: todellisen historiallisen orjuuden vastaisen verkoston, joka salaa yritti pelastaa karanneita ja vapautettuja orjia pohjoisiin osavaltioihin lynkkausjoukoilta. Orjuuden historian haamuista kyllä riittää ammennettavaa – toki historiallisen kauheuden käyttämistä kauhuleffan polttoaineena voi pitää aika mauttomanakin. Kaikesta paistaa läpi, että tekijätiimi on ainakin yrittänyt – on twistejä, näkyjä, outoja leikkauksia ja kameralla leikittelyä. Hahmot ovat ihan sympaattisia. Loppuun asti yritys ei ole vienyt, sillä leffa on auttamattoman keskinkertainen. Kovalla säikyttelyllä marinoitua kauhuviihdettä etsivälle leffa silti kyllä toimii. Wikipedia väitti elokuvan budjetin olevan vaatimaton 1,5 miljoonaa ja IMDB 9 miljoonaa. Jos IMDB:n tiedot pitävät kutinsa, on leffa ihan tolkuttoman halvannäköinen. Odotin silti paljon huonompaa.

Arvosana  

Extraterrestrial (2014)

The Vicious Brothers -nimellä syystä tai toisesta työskentelevä ohjaajakaksikko Colin Minihan ja Stuart Ortiz ovat vastuussa listan kakkossijoituksen saavasta Extraterrestrialista, joka saavuttaa sijoituksensa 30 säikäytyksellä, joista neljä on isoa ja 26 pienempää. Kaverit ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi Grave Encountersin (2011), josta itse pidin paljon.

Extraterrestrial on versiointi perinteisestä mökki metsässä -lajityypistä, joka on tällä kertaa höystetty ufoilla. Siis Evil Dead, mutta Necronomiconin sijaan valoja taivaalla. Viisi nuorta aikuista painuu vanhalle mökille, josta pitäisi saada kuvia ennen myyntiä. Seuraa ihan peruskesäviikonloppu: ryypiskelyä, suhdesotkua, naapurin Michael Ironsiden näköisen foliohattupään kanssa hengailua – ja ufojen invaasio. Olisi väärin haukkua elokuvaa sen kliseisyydestä, sillä siihen se pyrkiikin. Kaikki elokuvassa on genrelle niin tyypillistä kuin olla ja voi, ja melkein kaikki ufo-kliseet on ympätty mukaan – jo leffan nimi kertoo suorasukaisesti, mitä tuleman pitää. Riippuu katsojasta, kuinka paljon kliseisyys haittaa. Omasta mielestäni kliseisyys toimii, koska leffa on tehty hyvin ja se, että ufot jopa näyttivät pyöreine päineen ja hujoine raajoineen perinteisiltä, oli leffan vahvuus. Itse säikäyttelyä ei leffassa mielestäni huomannut muita saman lajityypin edustajia enempää, vaikka mittari niin näyttikin. Kliseistä on leffaan saatu rakennettua maukas soppa, jonka viimeinen puolituntinen on ihan rautaa. Harmi, että leffan hahmot on kirjoitettu ihan liian ohuesti – muuten antaisin leffalle puoli tähteä lisää.

Arvosana

Resident Evil: The Final Chapter (2016)

Listan kolmonen on yllättäjä. Kolmas sija on itse asiassa tasapeli, sillä sekä viimeinen Resident Evil että Paranormal Activity: Ghost Dimension (2015) sisältävät sivuston mukaan 29 säikäytystä. Mutta koska Paranormal Activityssä on vain yksi suurempi säikäytys ja Resident Evilissä viisi, on voittaja ilman muuta selvä.

Oma kiinnostukseni Resident Evil -leffasarjaan lopahti jossain niillä vaiheilla, kun Milla Jovovichin klooneja alettiin tuputtaa ovista ja ikkunoista, mutta ennen kuin hän oli saanut psyykkisiä supervoimia (tai jotain). Mutta ei se mitään, kyllä sarjan toiminnantäytteiseen, scifihtävään zombimaailmaan pääsee sisään, vaikka joku osa olisikin jäänyt välistä. Tällä kertaa päähenkilö Alicen olisi lopullisesti yritettävä tuhota Umbrella corporation, ennen kuin viimeisetkin ihmiset kuolevat. Leffa punoo auki jääneitä juonenpätkiä kiinni ja yrittää ympyrämäisesti palata ensimmäisestä osasta tuttuihin paikkoihin. Resident Evilit valitsivat elokuvina alusta alkaen kauhun sijaan actionin pääpainopisteekseen, minkä vuoksi ne eivät koskaan ole olleet erityisen pelottavia. Samaa menoa on viimeisessä osassa luvassa. Leffassa on valtavasti sinänsä jonninjoutavaa actionia, mutta muutamat kuvat, kuten zombiarmeijan päälle satava palava bensa ja muutamat cgi:llä väännetyt erikoiszombit, ihan kyllä säväyttävät. Mikäli leffasarja on kiinnostanut – ja miksei se toimintapläjäyksenä menettelisi – viimeinen osa ei varmasti tuota pettymystä. Itse olisin alusta alkaen toivonut sarjan menevän ihan eri suuntaan, minkä vuoksi olen ehkä vähän jäävi arvioimaan sitä.

Mutta entä sitten ne jump scaret? No onhan niitä, joskaan leffa ei selvästikään ole yrittänyt mitään säikäytysennätyksiä. On itse asiassa hieman kummallista, miten Where’s the Jump? laskee kolme peräkkäistä säikäytystä samassa kohtauksessa ikään kuin ”suuriksi” (major). Olenkohan liian paatunut kauhun katselija jos uskallan väittää, että leffassa kyllä on jump scareja, mutta ne eivät tee siitä yhtään pelottavaa? Eikä se liene leffan tarkoituskaan. Ai niin, sarjan faneille tiedoksi, että hieman samalla tavalla kuin Resident Evil 7 pelinä pyrki reboottaamaan sarjaa, on myös leffoille jonkinlainen uudelleenkäynnistys suunnitteilla.

Arvosana

Lyhyt yhteenveto:

Where’s the Jump? -sivusto on ihan hauska väline esimerkiksi säikäytysten ystäville, tai toisaalta niille, jotka jump scareja inhoavat, mutta haluavat silti katsoa kauhua. Top 3 eniten säikäytyksiä sisältänyttä leffaa nyt katsoneena voin vahvistaa, että pelkät jump scaret eivät tee leffasta pelottavaa – tietenkään. Tarvitaan tunnelmaa, samaistuttavia henkilöitä ja tilanteita, musiikkia, jännityksen lataamista. Yksi tai kaksi hyvin rakennettua ja juonellisesti perusteltua säikäytystä tekee leffasta pelottavamman kuin neljäkymmentä hutaistua ja liioiteltua jump scarea. Loppuun linkki Youtubeen, yhteen kaikkein nerokkaimmista jump scareista. Säikäytyksiä tuntevat tietänevät jo, mistä on kyse – ja ei, kyse ei ole kauhuleffasta.

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Outo laakso -podcast, YouTube, pcgamer.com

Kuvat: Gold Circle Films, Abduction Films, Screen Gems

Arvostelu: Terrifier (2018)

”This is beautiful, this is art…”

– Pig Destroyer

Ohjaaja: Damien Leone

Käsikirjoitus: Damien Leone

Pääosat: David Howard Thornton, Jenna Kanell, Catherine Corcoran

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan roskaelokuvista, puhutaan hyvin kirjavasta joukosta. Roskan joukosta löytyy törkyisiä helmiä – 2000-luvun hyvästä roskasta voi mainita esimerkiksi vaikkapa Troman Poltrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) tai The Taint – Saastuneiden armoilla (2011). Myös Jim Hoskinsin John Watersin tuotannolle kumartava The Greasy Strangler (2016) on loistava esimerkki hyvin tehdystä roskasta – aivan kreisiä meininkiä suurella asenteella.  Huonoa roskaa taas edustavat esimerkiksi SyFy-kanavan lukuisat kammottavat räpellykset, the Asylumin tuottamat mockbusterit ja NorthBank Entertainmentin karseat kauhu-ripoffit. Roskaelokuvien joukossa Terrifier sijoittuu selkeästi sinne kategorian paremmalle laidalle, vaikka klassikoista jäädäänkin kauas.

Terrifierin keskiössä on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Leonen luoma Art-klovni, joka on selvästi Leonen lempilapsi. Psykoottinen klovni on seikkailut Leonen aiemmissa lyhytelokuvissa sekä osin näistä ja osin uudesta materiaalista kootussa All Hallow’s Evessä (2013). Nyt sellainen varoituksen sana, että tuo All Hallow’s Eve on ihan paska – eli vaikka kuinka tykästyisi Terrifierin sairaaseen klovniin, niin nuo Leonen aiemmat puuhastelut kannattaa ehdottomasti jättää oman onnensa nojaan – se on huonoa roskaa. Terrifier kohtasi monen muun genre-elokuvan tavoin aikamoisia levitysvaikeuksia, ja vaikka leffa valmistui 2016, se sai levityksensä vasta 2018 Dread Centralin tartuttua toimeen. Dread Centralin avustuksella leffalle on myös valmisteilla vuonna 2020 ensi-iltansa saava jatko-osa.

Terrifier alkaa, kun kaksi nuorta Halloween-bileistä kotiin lähtevää naista törmäävät kadulla sattumalta musta-valkoiseen pukeutuvaan klovniin. Naiset saavat kummalta hyypiöltä vaikuttavan äijän hiippailemaan kannoilleen, ja vaikka kaveri vaikuttaa uhkaavalta jo aluksi, on hänellä törkeä arsenaali kieroja temppuja hihassaan kaikkien kohtaamiensa ihmisten varalle. Elokuvassa ei ole slasherille tyypillistä kaverijoukkoa, joka kohtaa murhaajan, vaan melko satunnainen porukka Halloween iltana liikuskelevia ihmisiä, mikä korostaa sitä, että leffassa ei missään nimessä ole kyse kenestäkään muusta kuin Art-klovnista. Tämä on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta luo myös elokuvaan aikamoisen ongelman: kun leffassa ei oikein ole päähenkilöä, siinä ei myöskään ole minkäänlaista dramaattista jännitettä. Leffassa on oikeastaan vain jännitys siitä, koska seuraava uhri tapetaan, ja lopun aikaa se käy tyhjäkäynnillä, minkä vuoksi elokuva lipsuu ajoittain jopa tylsäksi lyhyestä kestostaan ja karusta väkivallastaan huolimatta – jos leffaan olisi perustellusti saatu lykättyä vielä murha tai pari, niin pyörittäisiin loistavan eksploitaatioslasherin äärellä.

Vaan kyllä umpihullu klovni sentään jotain pelastaa. Mykkä, välillä uhkaavasti tuijotteleva ja ajoittain leveästi hymyilevä, pantomiimia käsillään tavoitteleva klovni on kauhuelokuvien klovneista kieroimpia. Kaverin nimi ei varsinaisesti tule leffassa esille, hän vain tuhrii ulosteella sanan vessan seinään – ja yhtä hyvin hän saattaa viitata tekemisiinsä ’taiteena’. David Howard Thornton tekee hyvän roolin pelkillä eleillä. Hänen musta-valkoiset vaatteensa korostavat niille roiskuvaa verta – ja sitähän roiskuu. Kaverilla on ihan vastustamaton tarve päästä silpomaan kaikkien kasvoja mitä erilaisimmin keinoin. Kolkossa, saastaisessa varastorakennuksessa liikuskeleekin aikalailla white trash -sakkia, joita klovni kärkkyy. Voisi perustellusti väittää, että leffa on estetiikassaan kaiken velkaa Rob Zombielle  – vaikka toki Zombie on kaiken velkaa 70-luvun kauhulle. Mutta kyllä Art mielestäni pesee Fireflyn perheen ihan vain silmittömällä väkivallallaan ja hymyilee irvistäen päälle. Elokuva myös rikkoo slashereiden kirjoittamattomia sääntöjä jatkuvasti, mikä lisää klovnin anarkistista otetta. Kaveri on yhtä aikaa pähkähullu ja hyvin arvaamaton, mikä on tietysti toimiva yhdistelmä.

Elokuva on tehty todella pienellä budjetilla ja se näkyy. Rakeinen kuva muistuttaa pikemminkin 90-luvun suoraan televisioon tehdyistä elokuvista kuin vuodesta 2016, ja sen todella hidas leikkaustyyli on joko tarkoituksellinen kumarrus 70–80-lukujen kauhuleffojen kulta-ajalle, tai pienen budjetin sanelemaa – tai sitten ihan vaan elokuvantekijän taitamattomuutta. Synkkä, mutta aika rauhallinen ambient-musiikki ja toisaalta suht häiriintynyt väkivaltainen kuvasto ovat koko ajan jotenkin epäsynkassa keskenään – soundtrackin luulisi kirkuvan, kun kasvoja revellään irti, mutta oudosti se pysyy koko ajan aika samanlaisena. Musiikki ja leikkaus tosin luovat kyllä samalla myös elokuvaan aika ainutlaatuisen tunnelman, joka on koko ajan jossain kierouden ja levottomuuden välimailla – mutta ei varsinaisesti kauhea missään vaiheessa.

Terrifier ei missään nimessä ole koko kansan viihdettä, eikä pätkä maailmoja mullista, mutta siitä on saatu pienellä budjetilla yllättävän toimiva kokonaisuus – ja täytyy myöntää, että jokseenkin odotan jatko-osaa: mitähän suurempi budjetti tuo tullessaan? Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin ohjaaja Leone luomuksestaan luopuu lähitulevaisuudessa. Pellejä on kauhuelokuvissa nähty maailman sivu ruokkimassa pahaa aavistamattomien koulrofobioita, mutta harvoin yhtä silmitöntä ilmestystä kuin Art on päästetty kankaalle. Kaveria ei sellaisenaan tietenkään mitenkään voi verrata vaikkapa Sen Pennywiseen, sen verran pienemmässä ympyrässä pyöritään. Lähempänä vertailukohtana voisi olla jo mainitun Rob Zombie 31:n (2016) klovnit. Tosin Zombien umpitympeillä klovneilla Art pyyhkii lattiat mennen tullen. Kieroudesta Artin voi ainakin nostaa aika korkealle kauhuleffojen karmeimpien klovnien rankingissä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Facebook, http://www.theasylum.cc/, Dread Central

Kuvat: Epic Pictures Group

Arvostelu: Kyrsyä (2018)

myös Tuftland

 “You said you didn’t mind stopping just as long as we get out of the Midwest States…”

– The Menzingers

Ohjaaja: Roope Olenius

Käsikirjoitus: Roope Olenius, Neea Viitamäki

Pääosat: Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila

Kesto: 1 tunti 25 min

Ikäraja: 16

Kun katsoo suomalaista genre-elokuvaa, ei voi välttyä ennakko-odotuksilta, ja itselleen on pakko esittää kaksi kysymystä: katsonko elokuvaa liian ankarin silmin, koska en ole tottunut suomalaisiin genre-elokuviin ja toisaalta vedänkö automaattisesti kotiinpäin ja annan leffalle tarpeettomasti liekaa? Yleensä ensin mainittu kysymys on relevantimpi, valitettavasti. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisten on korkea-aika päästä yli ennakkoluuloistaan suomalaisia indie- tai ylipäänsä genre-elokuvia kohtaan. Kauhu-, scifi- ja muut häröilyelokuvat ovat oikeasti niitä, joilla pieni leffamaa voi rehellisesti kilpailla. Eikä Iron Sky ole todellakaan näistä se paras esimerkki.

Viime vuoden Kyrsyä – Tuftland on mainio lisäys suomalaisen elokuvan kentälle. Elokuva kertoo jo nimellään, mistä on kyse – nyt mennään todella kuuseen (sori sulkavalaiset, ei tässä teistä ole kyse). Elokuvassa tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo) on kyllästynyt kusipäiseen poikaystävään, epäolennaisuuksiin keskittyvään opiskeluun ja muutenkin suuren kaupungin (megacity nimeltä Tampere) kasvottomaan elämään. Kun postiluukusta tipahtaa salaperäisen stalkkerin tiputtama kutsu tulla kesätöihin Kyrsyälle, nainen ottaa kutsun ilolla vastaan. Perille päästyä Kyrsyä osoittautuu tiiviiksi pieneksi yhteisöksi, jonka jäsenet ottavat avosylin Irinan vastaan ja hän saa ikäisestään Maariasta (Saara Elina) itselleen ystävän. Katsojalle paikan karmivuus on selvää jo ennen kuin elokuva alkaa, mutta tässä piilee käsikirjoituksen suurin oivallus – hipsterimäiselle käsityöläiselle paikka näyttäytyy aitouden tyyssijana. Irina ei saa kulttuurishokkia, vaan Kyrsyä vaikuttaa juuri siltä ekologisesti kestävältä, orgaanisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuvalta toimivalta yhdyskunnalta, joka siintää monen tiedostavan nuoren aikuisen unelmissa. Paikan kääntöpuoli vain jää Irinalta huomaamatta. Ehkä elokuva esittääkin siis implisiittisesti kritiikkiä takaisin luontoon pyrkivän hipsterin sinisilmäisyydestä? Tai ehkä ei.

Elokuvan taustalla häilyvät vääjäämättä klassikot, kuten Rosemaryn painajainen (1968) – ja varastoon lukittu Mauno on tietysti pervompi versio Kuutamosonaatin (1988) Sulosta. On myös ilmiselvää – kuten leffa paljastaa nettisivuillaankin – että siihen on tarkoituksella otettu mallia The Wicker Man – Uhrijuhlasta (1973). Itse en näe näiden kuitenkaan liittyvän elokuvaan kuin melko viitteellisellä tavalla – ulkopaikkakuntalainen pienen yhteisön puristuksessa on oikeastaan jo oma genrensä. Eikä klassikkoihin vertailu muutenkaan anna oikeutta elokuvalle – ei tässä ole tarkoituskaan pyrkiä samanlaiseen unenomaiseen pahaenteisyyteen kuin vaikkapa Uhrijuhlassa, vaan sen junttiuden tuoma uhka on omanlaisensa.

Ei siellä ullakolla mitään ole

Elokuvan tekninen toteutus on sujuvaa, eikä sen laatu kärsi ilmeisen pienestä budjetista, mistä kiitos mm. kuvaaja Mikko Peltoselle. Elokuvan ”kylä” näyttää enemmän maatilalta ulkorakennuksineen, mutta toimii. Samoin toimii vanhalla preesensmuodolla (ompi, meneepi) ryyditetty Kyrsyän murre. Sen näyttelijäkaartissa on kaveriporukkamaisuutta, joka oikeastaan sopii leffaan. Ainoa TEAKin käynyt näyttelijä taitaa olla Ria Kataja, mutta eivät kylän muita naisia näyttelevät hänen jalkoihinsa jää. Ja nuoret päähenkilöt Veera W. Vilo, Saara Elina sekä mainosti kylän nuorta sekapäistä näkijää näyttelevä Miika J. Anttila hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Kymmenen pistettä muuten sille, joka bongaa herra Marjomaan leffasta.

Elokuvassa on valitettavasti rytmitysongelmia ja ne piilevät lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuvan alkupuoli ei oikeastaan anna odottaa sitä suht koht brutaalia kuvastoa, jota viimeisen kolmanneksen aikana on luvassa. Se on myös aika keveä ollakseen loppupuolellaan yhtäkkiä jotenkin todella ahdistava – tämän vuoksi lopun mainio lortto-Inkeri (Mirja Oksanen) jää aika irralliseksi muusta elokuvasta. Tämä ongelma toimii kumpaakin suuntaan – alkupuoleen mieltyneelle loppuosa voi olla pettymys, ja toisaalta loppuosan synkkä tunnelma hieman töksähtää, kun elokuva loppuukin yhtäkkiä. Ideoita tekijöillä on selkeästi ollut, mutta ne jäävät pintapuolisiksi viittauksiksi, kun elokuvalla on ollut kiire vetää homma pakettiin äkkiä. Viisi minuuttia pois alkupuolen tunnelmoinnista ja kymmenen lisää selvittämään loppupuolen hämäräksi jääneitä yksityiskohtia, niin leffa olisi tiukka puolentoista tunnin paketti, joka ei jäisi niin pitkälti mielikuvituksen varaan. Eipä silti – nyt ei loppu ainakaan lässähdä. Ja ehkä Kyrsyälle voi palata jatko-osan muodossa? Tai minisarjan? Ja tupsujen käytöstä keskeisenä juonielementtinä muuten suuret aplodit!

Pojat on poi... outoja

Pieneksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi Kyrsyä tekee monta asiaa oikein: sen alku- ja lopputekstit ovat englanniksi, mutta kieli on onneksi kauttaaltaan suomea. Sen esikuvat ovat ulkomaisia klassikoita, kuten jo mainittu Uhrijuhla, mutta siinä on tarpeeksi paikallisväriä – se on kotimaansa näköinen, eikä häpeile suomalaisuuttaan. Se on tehty pienellä budjetilla, mutta sille on heti etsitty kansainvälistä huomiota – se on pyörinyt yhä filmifestareilla Euroopassa ja Jenkeissä. Elokuva mm. voitti palkinnon Other Worlds Austin –scififestareilla Teksasissa. Okei, festari on kovin pieni tapahtuma, jonka yleisöpalkinto on 500 dollaria, mutta yhtä kaikki – näin suuretkin tuotannot nykyään leviävät. Se on tekijöidensä näköinen elokuva, eikä pyri mielistelemään saadakseen huomiota kaikista katsojaryhmistä – ei Putous-näyttelijöitä keventämässä tunnelmaa, vaan rehellisesti sitä porukkaa joiden kanssa homma on haluttu tehdä. Nyt ei olla oikeasti enää kaukana suomalaisesta genre-elokuvahitistä.

Arvosana

Lähteet: tuftland.com, IMDB, Facebook, Wikipedia, Other Worlds Austin

Kuvat: Bright Frame Pictures

Arvostelu: Puppet Master: The Littlest Reich (2018)

”Just call my name 'cause I'll hear you scream…”

- Metallica

Ohjaaja: Sonny Laguna, Tommy Wiklund

Käsikirjoitus: S. Craig Zahler

Pääosat: Thomas Lennon, Jenny Pellicer, Nelson Franklin

Kesto: 1 h 30 min

Ikäraja: 18

Puppet Master -elokuvasarja käynnistyi vuonna 1989 jonkinlaisena Gremlinsin (1984) ja Child’s Playn (1988) epäpyhänä sekasikiönä. Hieman gremlineitä pienemmät, mutta sitäkin verenhimoisemmat nuket ovat laittaneet porukkaa kylmäksi sittemmin yhdellätoista suoraan videolle levinneellä jatko-osalla. Minulle – kuten ilmeisesti aika monelle muullekin – koko leffasarja on jäänyt vähän kauhuelokuvien alaviitteeksi. Joku näistä on tullut nähtyä, mutta mitään erityistä muistijälkeä se ei ole jättänyt – onhan näitä kauhusarjoja tehtailtu ihan tolkuttomasti. Viime syksynä Night Visions toi Suomen kankaille leffasarjan 13. osan, joka tavallaan jatkaa sarjaa, mutta on oikeastaan sarjan reboot. Ok, Puppet Master: Littlest Reichillä, ei todellakaan ole mitkään parhaat lähtökohdat olla maailman paras elokuva. Siksi hämmennys on suuri, kun yllättäen elokuva toimiikin mainiosti!

Alkuperäinen Puppet Master kertoi Andre Toulonin egyptiläisillä taioilla henkiin herättämistä nukeista. Toulon oli itse natseja 30-luvun lopussa jenkkeihin paennut tiedemies ja okkultisti, joka tappoi itsensä, jotta natsit eivät saisi hänen salaisuuksiaan. Sittemmin nuket joutuivat vuoroin pahojen mestareiden ikeen alle pahantekoon, vuoroin taistelemaan natseja vastaan. Reboot heittää tämän kaiken roskakoriin ja tekee Toulonista (tällä kertaa legendaarinen Udo Kier) suoraan natsien kätyrin ja nukeista vähemmistöjä metsästävän Einsatzgruppen. Ratkaisu yksinkertaistaa koko hommaa ja samalla tuo elokuvaan b-elokuvalle sopivan epäkorrektin törkeän otteen.

Elokuvan alussa avioerosta toipuva sarjakuvakauppias Edgar (Thomas Lennon – ”kinda-close-Klaus”) muuttaa takaisin vanhempiensa luo ja löytää nuorena kuolleen veljensä jäämistöstä  Toulonille kuuluneen nuken (katsojille se on tietysti elokuvasarjan ikoninen Blade). Edgar lähtee suureen Toulon-konferenssiin myymään nukkea työkaverinsa Markowitzin sekä ihastukseksi muuttuvan vanhan naapurin tytön Ashleyn kanssa. Eipä aikaakaan kun konferenssiin kokoontuneiden Toulon-fanien nuket heräävät henkiin ja verikekkerit voivat alkaa. Ja kun sanon verikekkerit, tarkoitan sitä todella. Gorefanin silmää miellyttäviä tappoja elokuvassa on lukuisia, kun kaikkialta Puppet Master -sarjan rämeistä nousevat nuket käyvät murhaamaan. Ensin (tässä versiossa) natseja auttaneen Toulonin nukkien kohteena on lähinnä vähemmistöjä – sekä muuta herrakansaa haittaavia väestöryhmiä – mutta tilanteen kiristyessä muistuttamaan zombileffoista tuttuja piiritystilanteita nukkejen saartamassa hotellissa, niiden verenhimoa alkaa ulottua kaikkiin.

Kaikesta huomaa, että tällä kertaa asialla ovat olleet kunnon tekijämiehet. Elokuvan ohjaajat – duona toimivat Laguna ja Wiklund – ovat ohjanneet muutaman kauhuelokuvan, joista ensimmäisen, vuoden 2012 Witherin (Vittra), näytti Night Visions aikoinaan. Elokuva oli ihan mukiinmenevä, brutaali Evil Dead -kopio, joka ei omaperäisyydellä koreillut, mutta ohjaajien taidonnäytteenä toimi. Käsikirjoituksesta vastaa uransa nousukiitoon saanut S. Craig Zahler, joka on paitsi tehtaillut käsikirjoituksia (joista tosin pelkkänä kirjoittajana tämä on vasta toinen julkaisun saanut), myös kirjoittanut romaaneja ja ohjannut loistavat, omaperäiset Bone Tomahawkin (2015) ja Brawl in Cell Block 99 (2017). Tekijöillä on selkeästi Puppet Masterin kaanon vastustamattomasti hallussa, vaikka elokuva muutteleekin sitä taustatarinoiltaan. Tästä seuraa jatkuvia silmäniskuja sarjan faneille. Tekijät ovat oikeasti tosissaan lähteneet puhaltamaan uutta kipinää kokoon kuivuneeseen sarjaan. Näinhän niitä rebootteja pitäisi tehdä.

Näyttelijät ovat tekevät hyvät suoritukset, erityisesti pääosan Thomas Lennon on mainio murheisena, hieman luuserinoloisena wannabe-sarjakuvapiirtäjänä. Käsikirjoitus antaa hahmoille mukavasti aikaa, ja onnistuu luomaan muutaman ihan jopa samaistuttavan hahmon, ennen kuin tappaminen alkaa.

"Fuck. Double fuck!"

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, Puppet Master: Littlest Reich on mainio elokuva, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuvassa on rytmitysongelmia, jotka johtuvat siitä, että tekijät eivät ihan ole osanneet valita tehdäkö täysillä överikomediaa ja splatteria, vai vakavasti otettavaa kauhua. Tästä syystä elokuva yrittää vähän kumpaakin: on todentuntuista henkilökemiaa ja vakavaa pyrkimystä luoda järkeä Puppet Master -sarjaan, ja yhtäkkiä menoa ryyditetään ihan päättömällä (myös kirjaimellisesti) roiskinnalla. Täytyy myöntää, että elokuva hoitaa mallikkaasti sekä vakavamman että kieliposkessa meiningin, mutta tämä kaksijakoisuus silti syö elokuvan tehoa. Tunnelma tuntuu vaihtelevan jopa kohtausten sisällä, niin että vakavasta dialogista vaihdetaan lennossa johonkin pöhköön kuolintapaan ja sitten jälleen vakavan musiikin siivittämänä takaisin huolestuneisiin katseisiin. Tämä ei pilaa elokuvaa, mutta aiheuttaa aika ajoin päänraapimista – onko tämä nyt kauhukomedia vai ei? Pitäisikö natsi-nukeissa nähdä jonkinlaista kommentaaria nykyisestä asenneilmastosta, vai onko tämä puhdasta mättöä?

Kun elokuvan tausta osana tällaista sarjaa ottaa huomioon, se ansaitsee ehdottomasti 6/5 tähteä. Mutta splatterina, kauhuelokuvana, se ei ihan niin korkealle yllä. Se on mainiota viihdettä, ja osin aika aivotonta meininkiä, joka on toteutettu huolella ja selkeästi rakkaudella. Sillä on takataskussa juonen kannalta muutama ylläri, koska asennetta siltä kyllä löytyy. Eikä sen kanssa onneksi tarvitse huolia jos sarja ei ole entuudestaan tuttu. Saapa nähdä mitä sarjassa seuraavaksi tapahtuu, jatko-osa kun on aika varmasti tulossa – toivottavasti taso pysyy yhtä korkealla. Sitä ennen kaljat auki ja aivot narikkaan.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Puppet Master Wiki, Wikipedia, Night Visions

Kuvat: RLJE Films