Yhteisarvostelu: 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019)

”… and it chills me to the bone, that I’m so far away from home.”

– Bad Religion

Kun 2000-luvun alussa puhuttiin haista ja kauhuelokuvista samassa lauseessa, mieleen ui lähinnä Tappajahai (1975), ja alaviitteenä ehkä Deep Blue Sea (1999). Mutta sitten cgi valtasi sekä b- että c-elokuvat ja hait kauhuelokuvissa alkoivat lentää, kummitella tai kasvattaa ylimääräisiä päitä ja Haihurrikaanien kaltaiset hölmöilyt kasvoivat ilmiöksi. Vuonna 2016 The Shallows ja vuotta myöhemmin 47 Meters Down viskoivat uutta verta veteen ja ohjasivat mielikuvaa takaisin Tappajahain suuntaan. Tällä kertaa puheenaiheena on jälkimmäinen elokuva jatko-osineen ja täytyy myöntää, että hassua sinänsä – riippuu paljolti katsojasta, keikahtaako 47 Meters Downin kohdalla vaaka enemmän Tappajahain vai Haihurrikaanin puoleen. Sen verran uskonhyppyä kyseessä oleva haikauhu katsojaltaan vaatii.

47 Meters Downin alussa siskokset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) viettävät lomaa Meksikossa. Lisa koettaa salailla eroa poikaystävästään huonolla menestyksellä, eikä kulu kauaa, ennen kuin pikkusisko Kate virittää isosiskonsa sinkkuelämän alkuun ja elämysten makuun. Ensimmäinen stoppi: hauska sukellus haihäkissä. On piristävää katsoa välillä elokuvia, joiden nimi riittää juonikuvaukseksi. Kaikki Tappajahain nähneet luultavasti muistavat loppukohtausta edeltävän, hyytävän sukelluksen haihäkissä myrkkyharppuunan kanssa. 47 Meters Down vastaa vuosia kaihertaneeseen kysymykseen – entä jos tuo sukellus olisi kestänyt koko puolitoistatuntisen leffan ajan? Yksinkertaisesta lähtökohdasta syntyy usein tehokkaita elokuvia – niin tälläkin kertaa, mutta aivan kitkatta se ei suju.

Leffassa kaikki faktat ovat täysin hakusessa. Tästä voisi melkein tehdä juomapelin: huikka aina, kun joku yksityiskohta on leffassa täyttä mielikuvitusta. Ja virheitähän riittää: sukelluslaitteet eivät toimi noin, happisäiliöt ja vedenalainen kommunikaatio eivät toimi noin, valo ei toimi, sukeltajantauti ei toimi – ja hait, ne eivät käyttäydy yhtään noin. Listausta virheistä voi tutkia vaikka täällä tai täällä, jotakin käsitystä haiden käyttäytymisestä voi saada vaikka tästä artikkelista, ja viimeiseksi: täältä voi katsoa, kuinka jättimäinen valkohai hakeutuu vapaaehtoisesti silitettäväksi. Eikä tarvitse olla kummoinen sukellusekspertti – itse en ymmärrä siitä mitään – tai edes luontodokumenttifani bongaillakseen osan näistä hölmöilyistä. Veikkaan, että jos katsojalta löytyy yhtään kokemusta sukelluksesta, leffa on melkoista ajan hukkaa – asiavirheitä voi olla yksinkertaisesti mahdoton ohittaa, ja jos taas tuntee haiden biologiaa, ja varsinkin sympatiaa niitä kohtaan, elokuva voi olla jopa raivostuttavan yksioikoinen. Mutta meille, jotka voimme heittää aivot faktojen kera narikkaan, joille vesi elementtinä on yhtä hallitsematon kuin pelottavakin, joilla elää edes pieni epäilys siitä, että mitä jos siellä meren tutkimattomassa syvänteessä makoileekin Cthulhu, 47 Meters Down voi olla menevää viihdettä.

Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se ei edes yritä olla mitään sen syvällisempää. Sen päätyö on yrittää säikytellä haihyökkäyksillä ja saada katsojan raapimaan päätään siitä, voivatko päähenkilöt pelastua – ja nämä se tekee hyvin. Kun Lisa polskii mittaamattoman syvänteen yllä ja alapuolella on pelkkää pimeää, jännittää väkisinkin, vaikka tietäisi kuinka, että hai ei todellisuudessa lähes milloinkaan hyökkää sukeltajan kimppuun. Selviytymiskauhun keskeisin anti on antaa ajattelulle ruokaa: kuinka minä selviäisin tuosta, ja mitä tekisin eri tavalla ja niin edelleen. Elokuvan hait on toteutettu kokonaan cgi:llä, mutta kuvat on suunniteltu hienosti niin, ettei se kertaakaan haittaa silmää, ja varsinkin eräs loppupuolen haihyökkäys on visuaalisesti jopa todella hieno. Kuvallisesta kerronnasta ja rytmityksestä huomaa, ettei elokuva ole todellakaan hutaisten tehty. Toki lisäpisteitä elokuvalle on pakko antaa siitä, miten hemmetin vaikeaa on kuvata elokuvaa, joka tapahtuu kokonaan veden alla.

Lisan ja Katen selviytymisen edestä voi pidättää hengitystään, mikäli on valmis antamaan elokuvalle anteeksi rutkasti virheitä – koska tietysti ilman epärealistisia sukellusvälineitä hahmot eivät voisi jutella keskenään leffan aikana ja ilman päällekäyviä haita leffassa ei olisi mitään uhkaa. Vaikka epärealistisen pöhkön lopetuksen arvaisi jo kaukaa, se toimii silti tehtävässään mielestäni hyytävän hyvin.

Kesällä 2017 vähin odotuksin julkaistu elokuva kasvoi pikkuhiljaa hitiksi – englanniksi ilmiötä kutsutaan sleeper hitiksi – minkä vuoksi ohjaaja Johannes Robertsin oli totta kai pakko palata pinnan alle, käväistyään ensin ohjaamassa kulttihitiksi hiljalleen kohonneen The Strangersin (2008) jatko-osan The Strangers: Prey at Nightin (2018) . Jatko-osa 47 Meters Down: Uncaged sai ensi-iltansa syksyllä 2019, Suomessa Night Visions -festivaaleilla.

Jatko-osa hylkää häkkisukelluksen, kun koulukiusattu, ulkopuolinen Mia (Sophie Nélisse) lähtee siskopuolensa ja tämän kavereiden kanssa vähän salaa sukeltelemaan vasta löydettyyn, kartoittamattomaan, veden vallassa olevaan mayakaupunkiin. Sivuhuomiona sanottakoon, että Mian siskopuolta Sashaa näyttelevä Corinne Foxx on Jamie Foxxin tytär, ja tämän kaveria Nicolea näyttelevä Sistine Stallone on luonnollisesti Syltyn jälkikasvua. Vaan eipä nuorten naisten näyttelijöillä kauheasti ole väliä, sillä tällä kertaa ei yhtään saa selvää, kuka kuvissa seikkailee, sen takaavat happinaamarit ja sumeat kuvat. Luolasukelluksen vaaroista tuskin tarvitsee ketään muistuttaa Thaimaan luolapelastuksen jälkeen, mutta tytöt painavat raunioihin täysin huoletta. Tunnelma on jälleen toimivan klaustrofobinen, tosin ensimmäisessä elokuvassa tunnelmasta oli rakennettu melko omintakeisesti ahdistava, vaikka naiset yrittivät selvitä merenpohjassa, jossa tilaa riitti. Nyt ahtaissa käytävissä sukeltelemisen klaustrofobisuus on enemmän ennalta arvattavaa, mutta toki ahdistavat happitaskut ja pohjasta nouseva siltti hyödynnetään tehokkaasti. Leffa vetää lopulta takataskustaan ehkä yhden kaikkien aikojen hassuimmista säikäytyksistä, kun ”evoluution sokeaksi muokkaama”, luolassa asuva kala alkaa kirkua! Ja säikäyttää tytöt niin perin pohjin, että he romahduttavat käytävän ja jäävät loukkoon! Käsi hakeutuu vaistomaisesti otsalle, mutta yhtä aikaa ratkaisu huvittaa.

Elokuva on jatko-osa vain henkisesti, vaikka se tahtoo etsiä yhteneväisyyksiä esimerkiksi samankaltaisista visuaalisista hidastuksista – ja se venyttää uskottavuuden rajoja vielä kauemmas. Käytävissä vaaniva uhka on vähän pöhnitty Neil Marshallin loistavasta The Descentistä (2009). Mutta vaikka kaiken muun pöhkön unohtaisikin, yksi asiavirhe paistaa pahasti silmiin – jättäisivätkö tytöt muka todella iPhonensa huoletta rannalle, niitä kun ei missään kohdassa kaivata? En usko! Elokuva tuntuu myös välillä vähän unohtavan, että se tapahtuu veden alla – kaikki juttelevat toisilleen, musa pauhaa ja raunioihin on lähinnä huolettoman hauska tutustua. Vähintäänkin ehkä intensiivisimmässä kohtauksessaan, jossa varjot väijyvät tummaa hitsaripoikaa, meno on kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta – vaikka kohtaus kyllä toimiikin. Lavastukset on sen sijaan tehty hyvin, ja veden alla äärimmäisen hankala valaistus on toteutettu mallikelpoisesti – tekniset puitteet ovat siis jälleen kohdallaan, vaikka cgi varmasti jakaakin mielipiteitä. Pari säikäytystä toimii myös hyvin.

Yhtä kaikki, niin 47 Meters Downia kuin Uncagediakin voi kehua ja haukkua samoista syistä. Uskottavuutta niillä ei juuri ole, niiden meno cgi-haineen on ehkä vähän liian b-luokkaa ollakseen kaikkien mieleen, ja dialogi sekä hahmot ovat hyvinkin pintapuolisia, jopa ärsyttäviä. Mutta toisaalta: ne ovat toimivaa viihdettä, niiden asetelmat ovat ihan omaperäiset, ahtaat kuvat ja vaanivat hait saavat karvat nousemaan pystyyn. Jos niiltä ei odota liikaa, niiden parissa viihtyy erittäin hyvin, minkä lisäksi on mukavaa, että elokuvat ovat keskenään melko erilaisia. Näiden syiden vuoksi arvosanoja on ehkä vähän turha tuijottaa, vaikka ne onkin ihan aiheesta annettu. Kyllä nämä The Asylumin tuottamat 2-headed Shark Attackin (2012) -tyyppiset cgi-katastrofileffat lopulta voittavat kuusi–nolla – niissä kun on oikeasti hauskaa lähinnä nimi. Ja onhan aurinkoista merta, kirkasta vettä ja trooppisia maisemia aika kiva katsoa, varsinkin kun vuoden 2019 marraskuu on tähän mennessä kestänyt neljä kuukautta.

Arvosanat

47 Meters Down

47 Meters Down: Uncaged

 

47 Meters Down:

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Claire Holt, Mandy Moore

47 Meters Down: Uncaged

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Screenrant, Discover Magazine, natureworldnews.com, SkyNews

Hyvää joulua 2019!

Viime jouluna Kauhuoppaan jouluiset kauhuelokuvat menivät puukkoleikeiksi, kun tarkastelussa oli kolme jouluista slasher-kauhua 70-, 80- ja 90-luvuilta. Silloin käsitelty Silent Night, Deadly Night (1984) sai ilmestymisajankohtanaan aikaan valtavan kohun Yhdysvalloissa, kun murhaavasta joulupukista sydämistyneet vanhemmat protestoivat elokuvaa vastaan. Mutta osattiinpa sitä meilläkin. Vuonna 1989 Yle tuotti Outi Pakkasen romaanista Katso naamion taa samannimisen tv-sarjan, jossa joulunvieton keskelle tunkeutunut naamioitunut pukki murhasi pahaa aavistamattoman perheen isän. Vaikka kyse oli kauhun sijaan jännittävästä draamasta, murhaava joulupukki traumatisoi hyvän osan 80-luvulla syntynyttä sukupolvea, ja sarjan uusintakierrokset -94 ja -99 sinetöivät tapauksen. Jostain muistin syöveristä tuo oudolla muovinaamarilla varustautunut pukki kaivautui joulun lähetessä takaisin tietoisuuteen. Sarjaa ei tällä hetkellä valitettavasti saa Areenasta tai Elävästä arkistosta, mutta toistaiseksi se löytyy Youtubesta (täältä). Ja tästä linkistä voi pistää toiveen uusinnasta, kun ehtii.

Tällä kertaa Kauhuoppaassa uppoudutaan kolmeen 2010-luvun kauhuelokuvaan, jotka kaikki esittävät jonkinlaisen ilkeän, vaihtoehtoisen version joulupukista. Joulupukkiin kietoutuu mielenkiintoisella tavalla odotus, toivo sekä vanhat tarinat ja myytit – yhtä aikaa nykyaikainen ja ajaton; ilo, mutta myös kauhu. Mutta ei hätää – näiden kauhukomedioiden kanssa ei juuri tarvitse pelätä. Hyvää joulua kaikille!

Rare Exports (2010)

No niin, kun puhutaan joulupukki-myytin vääntämisestä uuteen uskoon, ei voi olla puhumatta Jalmari Helanderin Rare Exportsista. Vuoden 2010 elokuva on esiosa Helanderin nerokkaille Rare Exports -lyhäreille vuosilta 2003 ja 2005. Leffahan kertoo kymmenvuotiaasta Pietarista (Onni Tommilla), joka isänsä ja tämän porukan kanssa joutuu tapahtumien keskipisteeseen, kun amerikkalaisen liikemiehen kaivuuhommat Venäjän puoleisella Korvatunturilla miltei vapauttavat lapsia metsästävän pukin vuosisataisesta unestaan. Tätä kautta seurataan, kuinka Jorma Tommilan ja Tommi Korpelan Rare Exports -yritys päätyi kesyttämään, kouluttamaan ja myymään joulupukkeja kaikkialle maailmaan.

Täytyy sanoa, että leffa jaksaa yllättää. Olin toki elokuvan nähnyt ja pidin siitä, mutten millään muistanut, että se on näin hyvä. Leffa kääntää suht lyhyen kestonsa voitokseen, eikä siinä juuri tyhjäkäyntiä ole. Koko elokuva on ripoteltu taiten täyteen pieniä yksityiskohtia, Lappi näyttäytyy villin lännen lumisena versiona, näyttelijät tekevät hienoa työtä ja lopun Indiana Jones -viittaus hymyilyttää. Täytyy myöntää, että suomalaisena katsojana välillä saattaa mennä jopa ohi se, miten riemastuttavan outona elokuva varmasti näyttäytyy Suomea tuntemattomalle. Henkilöt myös toimivat kokoajan uskottavasti, mutta hyvin Hollywood-elokuvista poikkeavalla tavalla. Dialogi on täynnä helmiä ja Tommi Korpela on kuin syntynyt heittämään onelinereita. Parhaan osan vetää toki Risto Salmi kylän nimismiehenä vain parilla repliikillä – kuten Salmi aina teki. Elokuva osoittaa hyvin jälleen kerran, että genre-elokuvassa ei ole mitään syytä apinoida kansainvälisiä elokuvia, ja kumarrella maahan asti – oman kielen ja kulttuurin näyttäminen ja käyttäminen toimivat paljon paremmin. Ei tätä tällaisena olisi voinut missään muualla tehdäkään. Rare Exports on paitsi yksi parhaista joululeffoista ikinä, myös yksi parhaiten kansainvälisesti tunnetuista suomalaisleffoista, ja syystä. Suosittelen uusintakatselua kaikille!

Krampus (2015)

Krampus kuuluu Keski-Euroopan Alppien seudun vanhaan mytologiaan. Hän on demonimainen joulupukin paha versio, joka rankaisee tuhmia lapsia ilmeisesti vitsalla tai raijaamalla heidät helvettiin kanssaan. Elokuvassa perheen hyväntahtoinen poika pettyy riitaisan perheen joulunviettoon, kun äiti vääntää matsia siskonsa kanssa, tädin mies on mulkku, näiden lapset riiviöitä ja isotäti tyytymätön kaikkeen. Poika hylkää hyvät toiveensa lähimmäisiä kohtaan, minkä seurauksena perhe joutuu outoon talviseen limboon, jossa Krampus väijyy heitä.

Krampus sai aivan turhaan osakseen jyrkkää kritiikkiä ilmestyessään. Elokuva on toimiva kauhukomedia, josta joulun tunnelma välittyy hyvin. Ohjaaja Michael Dougherty muistetaan erityisesti loistavasta Trick’r’Treatista (2008, myös Halloween-spesiaalissa), ja tälläkin kertaa hän on luonut varsinaisen runsauden sarven, sillä jouluiset hirviöt eivät todellakaan rajoitu Krampuksen uhkaavaan hahmoon. Elokuva yhdistelee monia genrejä: löytyy eri sortin hirviöitä, sitcommaista huumoria ja alun irvokas kulutusjuhla. Viittauksia löytyy paljon aina Gremlinsistä (1984) Puppet Masterin (1989) kautta Anacondaan (1997). Sen visuaalinen ilme tuo mieleen Tim Burtonin ja taloa hiljaa piirittävät lumiukot muistuttavat Elävien kuolleiden yöstä (1968). Ja vaikka vieterinukkea on käytetty vaikka kuinka monessa kauhuelokuvassa, milloin se on ollut yhtä helvetillinen? Elokuva vieläpä vetää loppuun asti yhtä hyvin, eikä lässähdä missään vaiheessa. Perheen äitinä Toni Collette on luonnollisesti hyvä ja komedioiden vakikusipää David Koechner on elementissään ärsyttävänä, mutta myös hyvää tahtovana junttina. Yhdessäoloa, aavemainen lumimaisema ja leikkiä naulapyssyllä – miksi tämä ei olisi täydellinen jouluelokuva?

A Christmas Horror Story (2015)

Jouluna 2015 Krampus seikkaili kauhuleffoissa kahdessakin rainassa. A Christmas Horror Story on antologiaelokuva samaan tapaan kuin Trick’r’Treat, eli sen neljä jaksoa on leikattu limittäin tapahtumaan samoihin aikoihin ja sen kiinnetarinana paikallisradion DJ selostaa paikallisuutisia ja hörppii munatotia viskin kera. Jouluteemaisissa tarinoissa teinit selvittelevät murhia suljetulla koululla, kuusenhakureissu päättyy ikävästi perheen pojan käyttäytyessä oudosti, reissu isotädin luokse johtaa Krampuksen hyökkäyseen, joulupukin tonttuihin iskee mystinen tauti ja jotain on vialla paikallisella ostarillakin…

Elokuvan puitteet ovat kyllä ihan kunnossa. Toki pieni budjetti paistaa vähän läpi, mutta sen peittämiseksi on nähty vaivaa ja esimerkiksi maskeeraukset on tehty taiten. Elokuvan suurin ongelma on sen käsikirjoitus – jaksot ovat kovin epätasaisia, eikä mikään niistä millään toimisi itsenäisenä tarinana. Tämä lienee myös syy sille, miksi ne on leikattu limittäin. Tarinat myös tuntuvat jäävän kaikki jotenkin kesken, mutta lopun twisti kyllä pelastaa vähän. Dialogi on koko ajan puisevaa ja näyttelijät parhaimmillaan ok-tasoa, pahimmillaan totaalisia pökkelöitä – pohjanoteerauksen tekee valkoisen perheen isä. Mutta ei se riitä latistamaan joulumieltä – onhan tässä ainakin yritetty. Ja aukkoja paikkaa ikivihreä William Shatner radiojuontajana – kaverihan on tietysti ihan täyttä rautaa!

 

Lähteet: Wikipedia, Youtube, Vintti.yle.fi

Kuvat: Cinet, Universal Pictures, RLJ Entertainment

Halloween-spesiaali

Vaikka Halloween on rantautunut vähän puolivillaisena Suomeen, ja sen vietosta voi olla varmasti montaa mieltä, tarjoaa pelottelun juhla hauskan tekosyyn katsoa kauhuleffoja, pukeutua hölmösti ja pitää ylimääräiset juhlat ennen pikkujoulukautta – mikä ettei! Juhlan kunniaksi Kauhuoppaassa tarkistetaan teemaan sopivia elokuvia.

Jos Halloween (1978) on jo nähty ja valinta muuten tuottaa vaikeuksia, ovat kauhuantologiat verrattoman hyvää tavaraa illan viettoon – niistä kun usein tuppaa löytymään jokaiselle jotain, eikä hommaa usein tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. Periaatteessa kauhuantologia on elokuvaksi koottu kokoelma lyhytelokuvia: kukin episodi on tavallisesti itsenäinen luomus, jolla saattaa olla ohjaajasta lähtien kokonaan oma tekijätiiminsä. Osilla on usein vain melko viitteellisesti tekemistä keskenään, minkä lisäksi leffa on usein koottu jonkinlaisella välitarinalla löyhästi yhteen. Viime vuosina kauhuantologioita on tehtailtu buumiksi asti. Ehkä övereimmät esimerkit antologiakauhusta ovat ABC’s of Death 1 ja 2 (2012 ja 2014), jotka on koottu 26 lyhäristä, joista jokainen edustaa aakkoston yhtä kirjainta – suurin osa episodeista on ehkä turhahkoja, mutta joukkoon mahtuu helmiä, ja leffojen tekijäkaarti on todella rautainen. Antologialeffat ovat parhaimmillaan täynnä anarkistista otetta ja hyviä ideoita, jotka eivät välttämättä kokopitkään elokuvaan riittäisi – ja vähintäänkin oivaa aivot narikkaan -viihdettä. Nyt käsiteltävien leffojen yhteisenä teemana on tietysti halloween.

Creepshow – Yöjuttu (1982)

Kenties legendaarisimman valkokankaille eksyneen kauhuantologian takana ovat George A. Romero ja Stephen King. Creepshow on kumarrus 50-lukujen EC Comicsin kauhusarjakuville, kuten legendaariselle Tales from the Cryptille – josta oli sivumennen sanoen tuotettu kauhuantologia jo 1972 ja tultaisiin tuottamaan 93-osainen tv-sarja 1989–1996.

Creepshow’n viidessä episodissa meteori aiheuttaa yksinäiselle maanviljelijälle odottamatonta ruohonkasvua, torakat ahdistavat bakteerikammoista miljardööriä ja zombiukki haluaa juhlia isänpäivää – muun mukavan ohella. Raamit luo taustatarina, jossa ankara isä heittää poikansa lukeman sarjakuvalehden roskikseen halloweeninä. Poikana nähdään Kingin oma poika, sittemmin kirjailijana myös kunnostautunut Joe Hill. King itse on käsikirjoittajan pallilla ensimmäistä kertaa, vaikka kirjailijana hän oli jo superstara – ja päästetäänpä kaveri irrottelemaan yhden episodin päähenkilönäkin. King vetää toki niin yli, että katsojan on vaikea saada selvää, missä menee raja tahallaan huonosti tekemisen, silkan huonouden ja pelkän pelleilyn välillä. Mutta eipä tuo haittaa, sen verran kieli poskessa hommaa on muutenkin lähdetty tekemään. Leffa on kauhukomedia, joskin komediallisuus ilmenee lähinnä hölmöinä juonikuvioina, ylivedettyinä hahmoina ja hassuina maskeerauksina. Kostavana aviomiehenä loistava Leslie Nielsenkään ei ollut tuolloin vielä tunnettu pelkkänä komedianäyttelijänä – Hei me lennetään oli tehty pari vuotta aiemmin ja Mies ja alaston asetta edeltänyt mahtava Naked Gun -telkkarisarja oli vasta tuloillaan.

Creepshow itse asiassa onnistuu aika hauskasti siirtämään sarjakuvan visuaalisen ilmeen filmille. Kriittisissä kohdissa valaistus värjää kuvan sinipunaiseksi, ja episodit päättyvät pöhköihin pysäytyskuviin, jotka ristihäivytetään sarjakuvaruuduiksi. Visuaalinen ilme yhdessä hölmön käsikirjoituksen kanssa tekevät leffasta selkeästi kulttiklassikon – minkä vuoksi leffaa on aika vaikea pisteyttää. Vaikka viimeisen osan torakat pistävätkin ihon kutiamaan, Creepshow tuskin ketään pelottaa, mutta toisaalta leffa voi toimia porttielokuvana kauhun maailmaan tottumattomalle. 

Paras episodi: Jaksot ovat melko tasalaatuisen hyviä / huonoja (katsojasta riippuen). Vannoutuneena Lovecraft-fanina sydäntä kuitenkin lämmittää neljäs ja pisin episodi The Crate, jossa ikivanhasta laatikosta löytyy hirviö yliopistolla. Rasittavan vaimonsa murhaamisesta haaveileva vässykkä professori saa riemastuttavan tyhmännäköisesti toteutetusta kumihirviöstä kimmokkeen suunnitelmalleen.

Arvosana

 

Trick’r’Treat (2007)

Trick’r’Treat kertoo nimensä mukaisesti halloween-illasta pienessä ohiolaiskaupungissa, jolloin homma luiskahtaa käsistä eripuolilla kaupunkia. Leffa on ehkä pikemminkin episodielokuva kuin antologiaelokuva, mutta koska rajanveto on hieman hämärää, se kelpuutetaan ehdoitta joukkoon. Leffassa on viisi pääjuonta ja muutamia sivujuonia, jotka sijoittuvat samaan iltaan ja välillä kulkevat nerokkaasti päällekkäin – tarinat limittyvät välillä ja välillä kulkevat omina kokonaisuuksinaan. Leffassa seurataan muun muassa sarjamurhaavaa rehtoria, naapurin erakkoa, kivilouhokselle kuolleita erityislapsia muistelemaan kulkevaa teinijoukkoa ja bileisiin valmistautuvaa nuorten naisten porukkaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Dougherty, jolta on leffalle kärtetty jatko-osaa jo yli vuosikymmenen, ja hyvästä syystä. Trick’r’Treat on loistava leffa, joka on kulttimaineensa ansainnut. Sen tunnelmassa on sopivaa kieroutta, mutta myös sitcommaista huumoria. Sen yltäkylläinen lavastus tuo välillä mieleen jopa Tim Burtonin leffat ja juonenlangat pysyvät tehokkaasti ohjaajan käsissä, vaikka sivujuonien annetaan välillä rönsyillä yllättävänkin pitkään. Kaiken jälkeen hämmästyttää, että leffa kestää vain tunnin ja 22 minuuttia!  Trick’r’Treat on antologiaelokuvien eliittiä ja arvosana on tietysti suhteutettu tähän joukkoon.

Paras episodi: Elokuva on ehkä enemmän osiensa summa, minkä vuoksi joukosta on vaikea valita suosikkia. Itse valitsen kuitenkin leffan parhaaksi osaksi mystisen, juuttikangassäkkiin pukeutuvan pallopäisen pojan Samin, joka seurailee päähenkilöitä episodien välillä ja sitoo leffaa yhteen. Hänen hahmonsa on yhtä aikaa karmiva ja oudon hellyyttävä.

Arvosana

Tales of Halloween (2015)

Tales of Halloween on joukon perinteisin antologia. Kymmenen episodia, kymmenen ohjaajaa – joukossa mm. Saw-elokuvia tehtaillut Darren Lynn Bousman sekä Neil Marshall, jonka tililtä löytyy klaustrofobiaa aiheuttava The Descent (2005), joka on yksi 2000-luvun parhaista kauhuleffoista.

Elokuvan episodit ovat noin kymmenen minuutin mittaisia, ja niiden sisältö vaihtelee eri perinteiden toistamisesta kummitustarinoiden kautta kostotarinoihin. Andrew Kaschin  John Skippin episodi This Means War ei edes ole kauhua – se on lyhyt tarina halloween-koristelun vaaroista. Adam Gieraschin episodi Trick sisältää ehkä leffan parhaan twistin ja Neil Marshallin Bad Seed sitoo leffaa yhteen, vaikka vähän tuhlaakin nerokkaan hölmön asetelmansa turhan nopeasti.

Elokuvan kiehtovimmasta osiosta vastaa mm. vimmaiset Mayn (2002) ja The Womanin (2011) tehnyt Lucky McKee, jonka kummallinen Hannu ja Kerttu -väännös Ding Dong jättää hieman sanattomaksi. Tätäkin episodia kuitenkin valitettavasti vaivaa sama kuin koko leffaa – tekijät eivät yrityksestä huolimatta tunnu ihan saaneen inspiraation laidasta kiinni, vaan monet episodit haiskahtavat aika rutiinisuorituksilta. Juuri tällaisessa kontekstissa tarvittaisi tiukkaa otetta ja suurta asennetta, mutta useimmat episodit tuntuvat vain pyrkivän täyttämään annetun minuuttimääränsä. Toki leffalla on varmasti ollut budjettirajoitteensa, mutta useimmat episodit häviävät kirkkaasti esimerkiksi Youtubessa julkaistuille monituisille indiekauhulyhäreille – jotka taas varmasti on toteutettu nollabudjetilla. Ei se mitään – pohjimmiltaan leffan parissa viihtyy, eikä tunnin ja 36 minuutin kestokaan saa katsojaa puutumaan. Hieman parempia ideoita vain ehkä olisi kaivattu.

Paras osio: Mielestäni Darren Lynn Bousmanin The Night Billy Raised Hell on lopputwisteineen ehkä kokoelman nautittavin pätkä. Vahvasti Satan’s Little Helperistä (2004) muistuttava pätkä on samalla tavalla hirtehinen ja mustan huumorin läikittämä ja saa hymyilemään pirullisesti.

Arvosana

Pelkkää säikyttelyä!

Sofia Tawastin ja Ville Yli-Knuutilan mainio Outo laakso -podcast (täällä ja täällä) tutustutti minut Where’s the Jump? -sivustoon. Linkki sivustoon tässä. Sivusto osoittautui sen verran mainioksi, että siitä on syytä puhua hieman enemmänkin. Where’s the Jump? listaa yksityiskohtaisesti yli 500 kauhuleffan kaikki säikäytykset sekunnilleen. Näin voi esimerkiksi käydä tarkistamassa, kuinka rajua säikyttelyä on luvassa, tai vaikka fiilistellä jälkikäteen lempileffansa säikäytyksiä. Jump scaret on jaettu pienempiin (minor) ja isompiin (major). Leffojen pelottavuutta on arvioitu sivustolla muutenkin. Hieman samalla tavallahan toimii IMDB:n Parents Guide, josta voi käydä katsastamassa elokuvien väkivaltaa, seksiä ja jopa kiroilua. Kummassakin tapauksessa on sanomattakin selvää, että leffan saa liki totaalisesti spoilattua tutustumalla näihin – mutta aina se ei välttämättä haittaa. Mikäli jump scaret potuttavat, niiden ärsyttävyyttä voi hiukan lieventää se, että tietää niistä etukäteen ja herkkä katsoja voi saada kiksejä jo pelkistä säikäytysten kuvauksista. Illan kauhuleffaa ei siis välttämättä tarvitse jättää katsomatta säikäytysten pelossa, jos tietää, että säikyttelyä ei ole luvassa – tai sitä osaa oikeissa kohdissa odottaa. Ja toisaalta sivuston hakutoiminnolla voi katsastaa, mitkä leffat sitten ovat niitä kunnon jump scare -pläjäyksiä. Ja niinhän Kauhuopas tietysti tekee. Listan kärkipäästä löytyy tuttuja nimiä: Insidious (2010), Annabelle: Creation (2017), mutta myös ylläreitä – oliko Freddy vs. Jasonissa (2003) todella yhdeksänneksi eniten säikäytyksiä? Tehdäänpä lyhyt tarkastuskierros säikyttelyjen top kolmoseen.

Ja voittaja on…

Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia (2013)

Where’s the Jump? -sivuston selkeä ykkönen on Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia. Leffassa on 32 säikäytystä – 6 isoa ja 26 pienempää. (Vertailun vuoksi: alkuperäinen Kirottu (2013) sisälsi sivuston mukaan 12 jump scarea, joista kolme oli merkittäviä.) Leffaa on lyöty aivan älyttömän tollolla nimellä: Georgiahan on vain 1200 kilometrin päässä Connecticutista – hieman sama kuin leffan nimi olisi Helsinki Massacre 2: Blood in Berlin. Leffaa toki ei alun perin ole tehty jatko-osaksi, vaan sen otsikko on tuotantoyhtiön neronleimaus. No se siitä – kuinka pelottava leffa sitten on?

Täytyy myöntää, että Ghosts of Georgiassa on ihan potentiaalia. Säikyttelyä on luvassa ihan alusta loppuun. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin mahtuu jo kaksi yritystä. Ja parin minuutin välein painetaan taas. Suurin osa säikäytyksistä on täysin turhia, mutta osa kyllä toimii. Leffa kertoo kolmihenkisestä perheestä, joka muuttaa Georgian syrjäseudulle. Mukaan lyöttäytyy myös perheen äidin sisko. Perheen naiset, pikkutyttö Heidi mukaan lukien, omaavat kaikki näkijän kykyjä, ja kykyä käytetäänkin hanakasti: kaikkialla on jatkuvasti haamuja. Juonikuvio ymppää mukaan orjuuden aikaisen maanalaisen rautatien: todellisen historiallisen orjuuden vastaisen verkoston, joka salaa yritti pelastaa karanneita ja vapautettuja orjia pohjoisiin osavaltioihin lynkkausjoukoilta. Orjuuden historian haamuista kyllä riittää ammennettavaa – toki historiallisen kauheuden käyttämistä kauhuleffan polttoaineena voi pitää aika mauttomanakin. Kaikesta paistaa läpi, että tekijätiimi on ainakin yrittänyt – on twistejä, näkyjä, outoja leikkauksia ja kameralla leikittelyä. Hahmot ovat ihan sympaattisia. Loppuun asti yritys ei ole vienyt, sillä leffa on auttamattoman keskinkertainen. Kovalla säikyttelyllä marinoitua kauhuviihdettä etsivälle leffa silti kyllä toimii. Wikipedia väitti elokuvan budjetin olevan vaatimaton 1,5 miljoonaa ja IMDB 9 miljoonaa. Jos IMDB:n tiedot pitävät kutinsa, on leffa ihan tolkuttoman halvannäköinen. Odotin silti paljon huonompaa.

Arvosana  

Extraterrestrial (2014)

The Vicious Brothers -nimellä syystä tai toisesta työskentelevä ohjaajakaksikko Colin Minihan ja Stuart Ortiz ovat vastuussa listan kakkossijoituksen saavasta Extraterrestrialista, joka saavuttaa sijoituksensa 30 säikäytyksellä, joista neljä on isoa ja 26 pienempää. Kaverit ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi Grave Encountersin (2011), josta itse pidin paljon.

Extraterrestrial on versiointi perinteisestä mökki metsässä -lajityypistä, joka on tällä kertaa höystetty ufoilla. Siis Evil Dead, mutta Necronomiconin sijaan valoja taivaalla. Viisi nuorta aikuista painuu vanhalle mökille, josta pitäisi saada kuvia ennen myyntiä. Seuraa ihan peruskesäviikonloppu: ryypiskelyä, suhdesotkua, naapurin Michael Ironsiden näköisen foliohattupään kanssa hengailua – ja ufojen invaasio. Olisi väärin haukkua elokuvaa sen kliseisyydestä, sillä siihen se pyrkiikin. Kaikki elokuvassa on genrelle niin tyypillistä kuin olla ja voi, ja melkein kaikki ufo-kliseet on ympätty mukaan – jo leffan nimi kertoo suorasukaisesti, mitä tuleman pitää. Riippuu katsojasta, kuinka paljon kliseisyys haittaa. Omasta mielestäni kliseisyys toimii, koska leffa on tehty hyvin ja se, että ufot jopa näyttivät pyöreine päineen ja hujoine raajoineen perinteisiltä, oli leffan vahvuus. Itse säikäyttelyä ei leffassa mielestäni huomannut muita saman lajityypin edustajia enempää, vaikka mittari niin näyttikin. Kliseistä on leffaan saatu rakennettua maukas soppa, jonka viimeinen puolituntinen on ihan rautaa. Harmi, että leffan hahmot on kirjoitettu ihan liian ohuesti – muuten antaisin leffalle puoli tähteä lisää.

Arvosana

Resident Evil: The Final Chapter (2016)

Listan kolmonen on yllättäjä. Kolmas sija on itse asiassa tasapeli, sillä sekä viimeinen Resident Evil että Paranormal Activity: Ghost Dimension (2015) sisältävät sivuston mukaan 29 säikäytystä. Mutta koska Paranormal Activityssä on vain yksi suurempi säikäytys ja Resident Evilissä viisi, on voittaja ilman muuta selvä.

Oma kiinnostukseni Resident Evil -leffasarjaan lopahti jossain niillä vaiheilla, kun Milla Jovovichin klooneja alettiin tuputtaa ovista ja ikkunoista, mutta ennen kuin hän oli saanut psyykkisiä supervoimia (tai jotain). Mutta ei se mitään, kyllä sarjan toiminnantäytteiseen, scifihtävään zombimaailmaan pääsee sisään, vaikka joku osa olisikin jäänyt välistä. Tällä kertaa päähenkilö Alicen olisi lopullisesti yritettävä tuhota Umbrella corporation, ennen kuin viimeisetkin ihmiset kuolevat. Leffa punoo auki jääneitä juonenpätkiä kiinni ja yrittää ympyrämäisesti palata ensimmäisestä osasta tuttuihin paikkoihin. Resident Evilit valitsivat elokuvina alusta alkaen kauhun sijaan actionin pääpainopisteekseen, minkä vuoksi ne eivät koskaan ole olleet erityisen pelottavia. Samaa menoa on viimeisessä osassa luvassa. Leffassa on valtavasti sinänsä jonninjoutavaa actionia, mutta muutamat kuvat, kuten zombiarmeijan päälle satava palava bensa ja muutamat cgi:llä väännetyt erikoiszombit, ihan kyllä säväyttävät. Mikäli leffasarja on kiinnostanut – ja miksei se toimintapläjäyksenä menettelisi – viimeinen osa ei varmasti tuota pettymystä. Itse olisin alusta alkaen toivonut sarjan menevän ihan eri suuntaan, minkä vuoksi olen ehkä vähän jäävi arvioimaan sitä.

Mutta entä sitten ne jump scaret? No onhan niitä, joskaan leffa ei selvästikään ole yrittänyt mitään säikäytysennätyksiä. On itse asiassa hieman kummallista, miten Where’s the Jump? laskee kolme peräkkäistä säikäytystä samassa kohtauksessa ikään kuin ”suuriksi” (major). Olenkohan liian paatunut kauhun katselija jos uskallan väittää, että leffassa kyllä on jump scareja, mutta ne eivät tee siitä yhtään pelottavaa? Eikä se liene leffan tarkoituskaan. Ai niin, sarjan faneille tiedoksi, että hieman samalla tavalla kuin Resident Evil 7 pelinä pyrki reboottaamaan sarjaa, on myös leffoille jonkinlainen uudelleenkäynnistys suunnitteilla.

Arvosana

Lyhyt yhteenveto:

Where’s the Jump? -sivusto on ihan hauska väline esimerkiksi säikäytysten ystäville, tai toisaalta niille, jotka jump scareja inhoavat, mutta haluavat silti katsoa kauhua. Top 3 eniten säikäytyksiä sisältänyttä leffaa nyt katsoneena voin vahvistaa, että pelkät jump scaret eivät tee leffasta pelottavaa – tietenkään. Tarvitaan tunnelmaa, samaistuttavia henkilöitä ja tilanteita, musiikkia, jännityksen lataamista. Yksi tai kaksi hyvin rakennettua ja juonellisesti perusteltua säikäytystä tekee leffasta pelottavamman kuin neljäkymmentä hutaistua ja liioiteltua jump scarea. Loppuun linkki Youtubeen, yhteen kaikkein nerokkaimmista jump scareista. Säikäytyksiä tuntevat tietänevät jo, mistä on kyse – ja ei, kyse ei ole kauhuleffasta.

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Outo laakso -podcast, YouTube, pcgamer.com

Kuvat: Gold Circle Films, Abduction Films, Screen Gems

Ajanvietettä kesäiltoihin

Hercule Poirot’n ja Allsång på Skansenin ohella ei ole juuri parempaa kesäillan vietettä kuin katsoa kauhuelokuvia – varsinkin sateisen illan sattuessa, tai useamman viikon kestävän kesäflunssan kourissa, kuten itselleni on käynyt. Parhaiten tarkoitukseen sopivat 80-luvun umpipöhköt slasherit. Minishortsit, neonväriset tuulipuvut ja permanentit ryyditettynä hölmöimmällä synapopilla ovat paitsi paras tapa nostalgisoida jotain mennyttä – jota ei todellisuudessa varmaan koskaan ollut olemassakaan – ja muistuttaa itselleen, että mikään ei ole parempaa kuin laittaa kesäiltana nuotio pystyyn kaveriporukassa, avata vanhemmilta salaa pöllityt oluet, rakastua siihen luokan hauskimpaan tyyppiin ja… joutua maskipäisen sekopään stalkkaamaksi. Seuraavaksi pieni katsaus neljästä kesään sopivasta slasher-kauhusta, jotka ovat kaikki keskeltä parasta slasher-buumia. Slasherin kultaiset vuodet ajoittuvat välille 1978–1984, ja nämä ovat kaikki vuodelta 1981. Miten muuten sitä kuluttaisi loputtomilta tuntuvia, kultaisia kesäiltoja?

Happy Birthday to Me – Onnellista syntymäpäivää (1981)

Kanadalainen Happy Birthday to Me on yksi harvoista oikeasti kiinnostavista whodunnit-mysteereistä peruskauhuleffojen joukossa. Se on myös yksi ikonisimpia slasher-kauhuja ja toteutettu laadukkaasti. Äitinsä kuolemasta, psykiatrisesta hoidosta ja aivoleikkauksesta hiljalleen kuntoutuva Virginia pääsee yliopistonsa kymmenen parhaimman (lue: snobeimman) sisäpiiriin. Väitetystä fiksuudestaan huolimatta porukka koostuu aika stereotyyppisestä porukasta: on uhoavia urheilijoita, syrjään vetäytyviä nörttityyppejä, kevytkenkäisiä tyttöjä – ja rikkaita ja paapottuja. Kun kameran takana piileksivä murhaaja alkaa harventaa eliittioppilaiden joukkoa, elokuva yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen katsojan ulalla todellisesta murhaajasta. On vääriä johtolankoja, muovipäitä, flashbackejä ja painajaisia – kuka tahansa voi olla tappaja, ja kun murhaajan henkilöllisyys selviää, on leffalla vielä temppuja hihassaan. Elokuvan visuaalisuus nostaa sen myös keskivertokauhujen yläpuolelle – takaumat, nopeat leikkaukset ja pettävän epäluotettava kerronta ovat poikkeuksellisia genressä. Osa juonenkäänteistä on toki umpihölmöjä ja aika övereitäkin, mutta myrskyisän kampuksen tunnelma ja etenkin hyytävä finaali syntymäpäiväkesteineen, nostavat Onnellisen syntymäpäivän slashereiden parhaimmistoon.

Just Before Dawn – Liian myöhään (1981)

Luojan kiitos kaikista ahkerista suomentajista, jotka ehtivät suomentamaan, jopa kovimman ennakkosensuurin aikaan, kaikki merkittävät kauhuelokuvat – heitä on kiittäminen siitä(kin), että jokaisella tässä katsastetuista kauhuelokuvista on myös suomenkielinen nimi. Just Before Dawn – tai suomeksi Liian myöhään – kertoo viiden kaverin porukasta, joka lähtee telttailemaan yhden päähenkilön perintömaille, vain tullakseen superjunttimaisen murhaajan kiusaamaksi. Jotain kaikuja The Hills Have Eyesin (1977) sisäsiittoisesta meiningistä elokuvassa on, vaikka aika viatonta meininki tässä on – murhia lukuun ottamatta. Suomalaiselle katsojalle Oregonin metsäinen maasto koivuineen ja kuusineen on selkeästi tutumpaa kuin monien perusslashereiden lehtimetsä, tai jopa subtrooppinen kasvusto. Elokuvan pahis ei ulkonäöltään, tai ulosanniltaan, ole murhaajien omaperäisempiä – pikemminkin murhaaja muistuttaa Pulttiboisin tai Lapinlahden Lintujen pahnanpohjimmaisia hahmoja – mutta elokuvalla on yksi yllätys taskussaan, jota ei tässä spoilata. Leffan miespäähenkilö on verrokkeihinsa nähden jopa poikkeuksellisen nössö – tai paniikissaan toki realistinenkin – mutta final girl taas vetää pohjat neuvokkuudessa ja lopulta silkassa raivossaan. Sivuroolissa George Kennedy ilahduttaa varmasti kaikki Mies ja alaston aseen faneja (ja kuka ei ole niiden fani?). Vuonna 2016 kuollutta näyttelijää ikävöiville voi myös suositella legendaarista kummituslaivaleffaa Death Ship vuodelta 1980.

The Burning – Koston liekit (1981)

Koska amerikkalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla on keskimäärin noin kymmenen lomapäivää koko vuoden aikana ja koska lasten koulujen kesäloma taas kestää suurin piirtein yhtä kauan kuin Suomessa, ei ole ihme, että kesäleirit ovat suosittuja, ja sitä kautta nuorten kesäleireille sijoittuvat slasherit ovat oikeastaan oma alalajinsa. Vuonna -80 Perjantai 13. päivä tuli ja räjäytti potin ja nosti slasherit ennen näkemättömään menestykseen, jonka vanavedessä ui myös seuraavana vuonna The Burning. Se ei edes yritä tehdä mitään uutta, vaan apinoi Perjantai 13. päivän ihan kokonaan – eikä se haittaa lainkaan! Nykyään kulttisuosiota nauttiva leffa on monien fanien mielestä lähdettään parempi leffa (täällä ja täällä) Se on täynnä nuoruuden kesien taikaa – iloa, epävarmuutta, romansseja, piloja ja hölmöilyä... Ja tietysti 25-vuotiaita näyttelijöitä esittämässä teinejä, teinityttöjen kiusallista yliseksualisointia, seksiin painostamista ja uhoamista – näistähän on nuoruus tehty. Se näyttää heti alussa kuka murhaaja on ja miksi, ja antaa sitten katsojan uppoutua nuorten jonninjoutavaan sosiaaliseen elämään pitkälle yli puolivälin ennen ensimmäistä murhaa – a-luokan viihdettä siis. Ehkä parhaiten kesään sopiva kauhuleffa koskaan. Erikoistehostenero Tom Savini vastaa elokuvan graafisista murhista, vaikka hänen työnsä jäi My Bloody Valentinen tapaan ennakkosensuurin hampaisiin. Sittemmin The Burning on onneksi palautettu alkuperäiseen kuosiin ja jopa uudelleen julkaistu dvd:llä Suomessa.

Graduation Day – Kuoleman kilpajuoksu (1981)

Graduation Dayssa kertoo teinityttö Lauran kuolemasta ja sen jälkimainingeista. Laura kuoli veritulppaan juoksukilpailun yhteydessä ja paria kuukautta myöhemmin hänen siskonsa Anne saapuu maisemiin kunnioittaakseen kuolleen sisarensa muistoa tämän valmistujaisissa. Ja sitten joku alkaa teilaamaan urheilujengin nuoria yksi kerrallaan – koska totta kai sairaskohtaus on ihan tosi hyvä syy kostaa kaikille. Murhat ovat sieltä slasher-buumin alkuaikojen hölmöimmästä päästä. Elokuva on siitä kummallinen, että siinä ei juuri ole päähenkilöä. Kukin henkilö viettää hyvin vähän aikaa ruudulla – ja aika monen nimeä ei edes muista siinä vaiheessa kun heidät murhataan. Sen sijaan elokuvan sivuhenkilökaarti on ihan mahtavaa sakkia – porukasta kaikki ovat joko mulkkuja, pervoja tai pölkkypäitä. Kirsikkana kakun päällä ovat oppilaiden kanssa naiskenteleva musiikinopettaja, sihteeriään ahdisteleva – ja outoa vastakaikua saava – raivostunut rehtori, jolle oppilaat buuaavat ratkiriemukkaasti, sekä Lauran ja Annen isäpuoli, joka haukkuu ensimmäisenä kotiin palaavaa Annea luntuksi syyttä – ja käy uhkailemassa tätä vielä tämän nukkuessakin. Puolivälin jälkeen ohjaaja Herb Freed antaa surkean Felony-bändin soittaa kymmenen minuuttia geneeristä rock-biisiä, kuin sanoakseen, että eihän tässä ole kiire mihinkään!

 

Ps. Graduation Day ei alun alkujaan ollut legendaarisen Troma Productionsin oma elokuva, mutta yhtiö hankki myöhemmin leffan levitysoikeudet eikä ihme – koko elokuvassa on niin vahva kieli-poskessa meininki, että se on tuotantoarvoiltaan silkkaa tromaa. Troma on muuten tehnyt todellisen (ala)kulttuuriteon laittaessaan tuotantoaan avoimesti Youtubeen. Täältä (https://www.youtube.com/user/Tromamovies) löytyy yli 150 kokopitkää Troma-leffaa sekä mieletön määrä muuta kamaa. Jos kanava on aiemmin tuntematon niin nyt sinne selaamaan – todellista kulttikamaa kaikki.

Lähteet: jarviscity.com, wickedhorror.com, youtube.com, wikipedia, IMDB

Kuvat: Columbia Pictures, Oakland Productions, Miramax, IFI/Scope III

Yhteisarvostelu: Ouija (2014) ja Ouija: Origin of Evil (2016)

“I’m looking at you through the glass…”

– Stone Sour

Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.

Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva. Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.

Ouija perustuu yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo, näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.

Ouijassa on oikeastaan aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.

Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään. Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto, mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)

Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä

Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi, ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä? Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen? Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät – katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye, joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa yhteensä.

Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa, pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua, vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden ihan tolkuttoman hyvin.

Origin of Evil sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson, Annabelle: Creation) saa yhteyttä paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei vain ole ihan sitä miltä näyttää.

Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa, mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää, ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista todella välittää.

Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä, nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista olen nähnyt vain Oculuksen (2013), joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli tapetilla kehutun Netflixin The Haunting of Hill House -sarjan myötä. Origin of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin, sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.

Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle

Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että umpisurkean Ouijan katsominen ei ole edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja juuri, eikä katsoja missaa mitään.

Origin of Evil ei ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin. Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin (2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.

Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää oman onnensa nojaan, tarttua Origin of Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa kaikki tehtiin jo 70-luvulla.

Arvosanat

Ouija

Ouija: Origin of Evil

Ouija:

Ohjaaja: Stiles White

Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White

Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff

Origin of Evil:

Ohjaaja: Mike Flanagan

Käsikirjoitus: Mike Flanagan, Jeff Howard

Pääosat: Lulu Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter

Kuvat: Hasbro Studios