Vaikka Halloween on rantautunut vähän puolivillaisena
Suomeen, ja sen vietosta voi olla varmasti montaa mieltä, tarjoaa pelottelun
juhla hauskan tekosyyn katsoa kauhuleffoja, pukeutua hölmösti ja pitää
ylimääräiset juhlat ennen pikkujoulukautta – mikä ettei! Juhlan kunniaksi
Kauhuoppaassa tarkistetaan teemaan sopivia elokuvia.
Jos Halloween (1978) on jo nähty ja valinta muuten
tuottaa vaikeuksia, ovat kauhuantologiat verrattoman hyvää tavaraa illan
viettoon – niistä kun usein tuppaa löytymään jokaiselle jotain, eikä hommaa
usein tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. Periaatteessa kauhuantologia on
elokuvaksi koottu kokoelma lyhytelokuvia: kukin episodi on tavallisesti
itsenäinen luomus, jolla saattaa olla ohjaajasta lähtien kokonaan oma tekijätiiminsä.
Osilla on usein vain melko viitteellisesti tekemistä keskenään, minkä lisäksi leffa
on usein koottu jonkinlaisella välitarinalla löyhästi yhteen. Viime vuosina
kauhuantologioita on tehtailtu buumiksi asti. Ehkä övereimmät esimerkit
antologiakauhusta ovat ABC’s of Death
1 ja 2 (2012 ja 2014), jotka on koottu 26 lyhäristä, joista jokainen edustaa
aakkoston yhtä kirjainta – suurin osa episodeista on ehkä turhahkoja, mutta
joukkoon mahtuu helmiä, ja leffojen tekijäkaarti on todella rautainen. Antologialeffat
ovat parhaimmillaan täynnä anarkistista otetta ja hyviä ideoita, jotka eivät
välttämättä kokopitkään elokuvaan riittäisi – ja vähintäänkin oivaa aivot narikkaan
-viihdettä. Nyt käsiteltävien leffojen yhteisenä teemana on tietysti halloween.
Creepshow – Yöjuttu (1982)
Creepshow’n viidessä episodissa meteori aiheuttaa
yksinäiselle maanviljelijälle odottamatonta ruohonkasvua, torakat ahdistavat
bakteerikammoista miljardööriä ja zombiukki haluaa juhlia isänpäivää – muun
mukavan ohella. Raamit luo taustatarina, jossa ankara isä heittää poikansa
lukeman sarjakuvalehden roskikseen halloweeninä. Poikana nähdään Kingin oma
poika, sittemmin kirjailijana myös kunnostautunut Joe Hill. King itse on
käsikirjoittajan pallilla ensimmäistä kertaa, vaikka kirjailijana hän oli jo
superstara – ja päästetäänpä kaveri irrottelemaan yhden episodin
päähenkilönäkin. King vetää toki niin yli, että katsojan on vaikea saada
selvää, missä menee raja tahallaan huonosti tekemisen, silkan huonouden ja
pelkän pelleilyn välillä. Mutta eipä tuo haittaa, sen verran kieli poskessa
hommaa on muutenkin lähdetty tekemään. Leffa on kauhukomedia, joskin
komediallisuus ilmenee lähinnä hölmöinä juonikuvioina, ylivedettyinä hahmoina
ja hassuina maskeerauksina. Kostavana aviomiehenä loistava Leslie Nielsenkään ei
ollut tuolloin vielä tunnettu pelkkänä komedianäyttelijänä – Hei me
lennetään oli tehty pari vuotta aiemmin ja Mies ja alaston asetta
edeltänyt mahtava Naked Gun -telkkarisarja oli vasta tuloillaan.
Creepshow itse asiassa onnistuu aika hauskasti
siirtämään sarjakuvan visuaalisen ilmeen filmille. Kriittisissä kohdissa
valaistus värjää kuvan sinipunaiseksi, ja episodit päättyvät pöhköihin
pysäytyskuviin, jotka ristihäivytetään sarjakuvaruuduiksi. Visuaalinen ilme
yhdessä hölmön käsikirjoituksen kanssa tekevät leffasta selkeästi
kulttiklassikon – minkä vuoksi leffaa on aika vaikea pisteyttää. Vaikka
viimeisen osan torakat pistävätkin ihon kutiamaan, Creepshow tuskin
ketään pelottaa, mutta toisaalta leffa voi toimia porttielokuvana kauhun
maailmaan tottumattomalle.
Paras episodi: Jaksot ovat melko tasalaatuisen hyviä /
huonoja (katsojasta riippuen). Vannoutuneena Lovecraft-fanina sydäntä kuitenkin
lämmittää neljäs ja pisin episodi The Crate, jossa ikivanhasta
laatikosta löytyy hirviö yliopistolla. Rasittavan vaimonsa murhaamisesta
haaveileva vässykkä professori saa riemastuttavan tyhmännäköisesti toteutetusta
kumihirviöstä kimmokkeen suunnitelmalleen.
Arvosana
Trick’r’Treat (2007)
Trick’r’Treat kertoo nimensä mukaisesti halloween-illasta
pienessä ohiolaiskaupungissa, jolloin homma luiskahtaa käsistä eripuolilla
kaupunkia. Leffa on ehkä pikemminkin episodielokuva kuin antologiaelokuva,
mutta koska rajanveto on hieman hämärää, se kelpuutetaan ehdoitta joukkoon.
Leffassa on viisi pääjuonta ja muutamia sivujuonia, jotka sijoittuvat samaan
iltaan ja välillä kulkevat nerokkaasti päällekkäin – tarinat limittyvät välillä
ja välillä kulkevat omina kokonaisuuksinaan. Leffassa seurataan muun muassa
sarjamurhaavaa rehtoria, naapurin erakkoa, kivilouhokselle kuolleita
erityislapsia muistelemaan kulkevaa teinijoukkoa ja bileisiin valmistautuvaa
nuorten naisten porukkaa.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Dougherty,
jolta on leffalle kärtetty jatko-osaa jo yli vuosikymmenen, ja hyvästä syystä.
Trick’r’Treat on loistava leffa, joka on kulttimaineensa ansainnut. Sen
tunnelmassa on sopivaa kieroutta, mutta myös sitcommaista huumoria. Sen
yltäkylläinen lavastus tuo välillä mieleen jopa Tim Burtonin leffat ja
juonenlangat pysyvät tehokkaasti ohjaajan käsissä, vaikka sivujuonien annetaan
välillä rönsyillä yllättävänkin pitkään. Kaiken jälkeen hämmästyttää, että
leffa kestää vain tunnin ja 22 minuuttia! Trick’r’Treat on antologiaelokuvien eliittiä ja arvosana on tietysti suhteutettu tähän joukkoon.
Paras episodi: Elokuva on ehkä enemmän osiensa summa, minkä
vuoksi joukosta on vaikea valita suosikkia. Itse valitsen kuitenkin leffan
parhaaksi osaksi mystisen, juuttikangassäkkiin pukeutuvan pallopäisen pojan
Samin, joka seurailee päähenkilöitä episodien välillä ja sitoo leffaa yhteen.
Hänen hahmonsa on yhtä aikaa karmiva ja oudon hellyyttävä.
Arvosana
Tales of Halloween (2015)
Tales of Halloween on joukon perinteisin antologia.
Kymmenen episodia, kymmenen ohjaajaa – joukossa mm. Saw-elokuvia
tehtaillut Darren Lynn Bousman sekä Neil Marshall, jonka tililtä löytyy
klaustrofobiaa aiheuttava The Descent (2005), joka on yksi 2000-luvun
parhaista kauhuleffoista.
Elokuvan episodit ovat noin kymmenen minuutin mittaisia, ja
niiden sisältö vaihtelee eri perinteiden toistamisesta kummitustarinoiden
kautta kostotarinoihin. Andrew Kaschin John Skippin episodi This Means War ei
edes ole kauhua – se on lyhyt tarina halloween-koristelun vaaroista. Adam
Gieraschin episodi Trick sisältää ehkä leffan parhaan twistin ja Neil
Marshallin Bad Seed sitoo leffaa yhteen, vaikka vähän tuhlaakin
nerokkaan hölmön asetelmansa turhan nopeasti.
Elokuvan kiehtovimmasta osiosta vastaa mm. vimmaiset Mayn
(2002) ja The Womanin (2011) tehnyt Lucky McKee, jonka kummallinen Hannu
ja Kerttu -väännös Ding Dong jättää hieman sanattomaksi. Tätäkin
episodia kuitenkin valitettavasti vaivaa sama kuin koko leffaa – tekijät eivät
yrityksestä huolimatta tunnu ihan saaneen inspiraation laidasta kiinni, vaan
monet episodit haiskahtavat aika rutiinisuorituksilta. Juuri tällaisessa
kontekstissa tarvittaisi tiukkaa otetta ja suurta asennetta, mutta useimmat
episodit tuntuvat vain pyrkivän täyttämään annetun minuuttimääränsä. Toki
leffalla on varmasti ollut budjettirajoitteensa, mutta useimmat episodit
häviävät kirkkaasti esimerkiksi Youtubessa julkaistuille monituisille
indiekauhulyhäreille – jotka taas varmasti on toteutettu nollabudjetilla. Ei se
mitään – pohjimmiltaan leffan parissa viihtyy, eikä tunnin ja 36 minuutin
kestokaan saa katsojaa puutumaan. Hieman parempia ideoita vain ehkä olisi
kaivattu.
Paras osio: Mielestäni Darren Lynn Bousmanin The Night
Billy Raised Hell on lopputwisteineen ehkä kokoelman nautittavin pätkä.
Vahvasti Satan’s Little Helperistä (2004) muistuttava pätkä on samalla
tavalla hirtehinen ja mustan huumorin läikittämä ja saa hymyilemään
pirullisesti.
Arvosana
