Arvostelu: Eerie (2018)

”We shall never be the blessed dead…”

– Nile

Ohjaaja: Mikhail Red

Käsikirjoitus: Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica

Pääosat: Bea Alonzo, Charo Santos-Concio

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Filippiiniläinen Eerie on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden 2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä, mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää – Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.

Eerie kertoo filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.

Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät, istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu; opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää. Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten vähän vuotaakin nurkistaan.

Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu (1998) ja Ju-on: the Grudge (2003), mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin. Hassua toki sinänsä on, että Eerie poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi, että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on jopa Ringusta suoraan varastettuja kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus päästää itsensä vähän turhan helpolla.

Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.

Eeriellä on hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta siihen se vähän jääkin.

Omalla kohdallani esim. Kaunasta (2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti haamuillekin!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com

Kuvat: Star Cinema

Arvostelu: Terrifier (2018)

”This is beautiful, this is art…”

– Pig Destroyer

Ohjaaja: Damien Leone

Käsikirjoitus: Damien Leone

Pääosat: David Howard Thornton, Jenna Kanell, Catherine Corcoran

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan roskaelokuvista, puhutaan hyvin kirjavasta joukosta. Roskan joukosta löytyy törkyisiä helmiä – 2000-luvun hyvästä roskasta voi mainita esimerkiksi vaikkapa Troman Poltrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) tai The Taint – Saastuneiden armoilla (2011). Myös Jim Hoskinsin John Watersin tuotannolle kumartava The Greasy Strangler (2016) on loistava esimerkki hyvin tehdystä roskasta – aivan kreisiä meininkiä suurella asenteella.  Huonoa roskaa taas edustavat esimerkiksi SyFy-kanavan lukuisat kammottavat räpellykset, the Asylumin tuottamat mockbusterit ja NorthBank Entertainmentin karseat kauhu-ripoffit. Roskaelokuvien joukossa Terrifier sijoittuu selkeästi sinne kategorian paremmalle laidalle, vaikka klassikoista jäädäänkin kauas.

Terrifierin keskiössä on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Leonen luoma Art-klovni, joka on selvästi Leonen lempilapsi. Psykoottinen klovni on seikkailut Leonen aiemmissa lyhytelokuvissa sekä osin näistä ja osin uudesta materiaalista kootussa All Hallow’s Evessä (2013). Nyt sellainen varoituksen sana, että tuo All Hallow’s Eve on ihan paska – eli vaikka kuinka tykästyisi Terrifierin sairaaseen klovniin, niin nuo Leonen aiemmat puuhastelut kannattaa ehdottomasti jättää oman onnensa nojaan – se on huonoa roskaa. Terrifier kohtasi monen muun genre-elokuvan tavoin aikamoisia levitysvaikeuksia, ja vaikka leffa valmistui 2016, se sai levityksensä vasta 2018 Dread Centralin tartuttua toimeen. Dread Centralin avustuksella leffalle on myös valmisteilla vuonna 2020 ensi-iltansa saava jatko-osa.

Terrifier alkaa, kun kaksi nuorta Halloween-bileistä kotiin lähtevää naista törmäävät kadulla sattumalta musta-valkoiseen pukeutuvaan klovniin. Naiset saavat kummalta hyypiöltä vaikuttavan äijän hiippailemaan kannoilleen, ja vaikka kaveri vaikuttaa uhkaavalta jo aluksi, on hänellä törkeä arsenaali kieroja temppuja hihassaan kaikkien kohtaamiensa ihmisten varalle. Elokuvassa ei ole slasherille tyypillistä kaverijoukkoa, joka kohtaa murhaajan, vaan melko satunnainen porukka Halloween iltana liikuskelevia ihmisiä, mikä korostaa sitä, että leffassa ei missään nimessä ole kyse kenestäkään muusta kuin Art-klovnista. Tämä on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta luo myös elokuvaan aikamoisen ongelman: kun leffassa ei oikein ole päähenkilöä, siinä ei myöskään ole minkäänlaista dramaattista jännitettä. Leffassa on oikeastaan vain jännitys siitä, koska seuraava uhri tapetaan, ja lopun aikaa se käy tyhjäkäynnillä, minkä vuoksi elokuva lipsuu ajoittain jopa tylsäksi lyhyestä kestostaan ja karusta väkivallastaan huolimatta – jos leffaan olisi perustellusti saatu lykättyä vielä murha tai pari, niin pyörittäisiin loistavan eksploitaatioslasherin äärellä.

Vaan kyllä umpihullu klovni sentään jotain pelastaa. Mykkä, välillä uhkaavasti tuijotteleva ja ajoittain leveästi hymyilevä, pantomiimia käsillään tavoitteleva klovni on kauhuelokuvien klovneista kieroimpia. Kaverin nimi ei varsinaisesti tule leffassa esille, hän vain tuhrii ulosteella sanan vessan seinään – ja yhtä hyvin hän saattaa viitata tekemisiinsä ’taiteena’. David Howard Thornton tekee hyvän roolin pelkillä eleillä. Hänen musta-valkoiset vaatteensa korostavat niille roiskuvaa verta – ja sitähän roiskuu. Kaverilla on ihan vastustamaton tarve päästä silpomaan kaikkien kasvoja mitä erilaisimmin keinoin. Kolkossa, saastaisessa varastorakennuksessa liikuskeleekin aikalailla white trash -sakkia, joita klovni kärkkyy. Voisi perustellusti väittää, että leffa on estetiikassaan kaiken velkaa Rob Zombielle  – vaikka toki Zombie on kaiken velkaa 70-luvun kauhulle. Mutta kyllä Art mielestäni pesee Fireflyn perheen ihan vain silmittömällä väkivallallaan ja hymyilee irvistäen päälle. Elokuva myös rikkoo slashereiden kirjoittamattomia sääntöjä jatkuvasti, mikä lisää klovnin anarkistista otetta. Kaveri on yhtä aikaa pähkähullu ja hyvin arvaamaton, mikä on tietysti toimiva yhdistelmä.

Elokuva on tehty todella pienellä budjetilla ja se näkyy. Rakeinen kuva muistuttaa pikemminkin 90-luvun suoraan televisioon tehdyistä elokuvista kuin vuodesta 2016, ja sen todella hidas leikkaustyyli on joko tarkoituksellinen kumarrus 70–80-lukujen kauhuleffojen kulta-ajalle, tai pienen budjetin sanelemaa – tai sitten ihan vaan elokuvantekijän taitamattomuutta. Synkkä, mutta aika rauhallinen ambient-musiikki ja toisaalta suht häiriintynyt väkivaltainen kuvasto ovat koko ajan jotenkin epäsynkassa keskenään – soundtrackin luulisi kirkuvan, kun kasvoja revellään irti, mutta oudosti se pysyy koko ajan aika samanlaisena. Musiikki ja leikkaus tosin luovat kyllä samalla myös elokuvaan aika ainutlaatuisen tunnelman, joka on koko ajan jossain kierouden ja levottomuuden välimailla – mutta ei varsinaisesti kauhea missään vaiheessa.

Terrifier ei missään nimessä ole koko kansan viihdettä, eikä pätkä maailmoja mullista, mutta siitä on saatu pienellä budjetilla yllättävän toimiva kokonaisuus – ja täytyy myöntää, että jokseenkin odotan jatko-osaa: mitähän suurempi budjetti tuo tullessaan? Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin ohjaaja Leone luomuksestaan luopuu lähitulevaisuudessa. Pellejä on kauhuelokuvissa nähty maailman sivu ruokkimassa pahaa aavistamattomien koulrofobioita, mutta harvoin yhtä silmitöntä ilmestystä kuin Art on päästetty kankaalle. Kaveria ei sellaisenaan tietenkään mitenkään voi verrata vaikkapa Sen Pennywiseen, sen verran pienemmässä ympyrässä pyöritään. Lähempänä vertailukohtana voisi olla jo mainitun Rob Zombie 31:n (2016) klovnit. Tosin Zombien umpitympeillä klovneilla Art pyyhkii lattiat mennen tullen. Kieroudesta Artin voi ainakin nostaa aika korkealle kauhuleffojen karmeimpien klovnien rankingissä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Facebook, http://www.theasylum.cc/, Dread Central

Kuvat: Epic Pictures Group