Arvostelu: Terrifier (2018)

”This is beautiful, this is art…”

– Pig Destroyer

Ohjaaja: Damien Leone

Käsikirjoitus: Damien Leone

Pääosat: David Howard Thornton, Jenna Kanell, Catherine Corcoran

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan roskaelokuvista, puhutaan hyvin kirjavasta joukosta. Roskan joukosta löytyy törkyisiä helmiä – 2000-luvun hyvästä roskasta voi mainita esimerkiksi vaikkapa Troman Poltrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) tai The Taint – Saastuneiden armoilla (2011). Myös Jim Hoskinsin John Watersin tuotannolle kumartava The Greasy Strangler (2016) on loistava esimerkki hyvin tehdystä roskasta – aivan kreisiä meininkiä suurella asenteella.  Huonoa roskaa taas edustavat esimerkiksi SyFy-kanavan lukuisat kammottavat räpellykset, the Asylumin tuottamat mockbusterit ja NorthBank Entertainmentin karseat kauhu-ripoffit. Roskaelokuvien joukossa Terrifier sijoittuu selkeästi sinne kategorian paremmalle laidalle, vaikka klassikoista jäädäänkin kauas.

Terrifierin keskiössä on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Leonen luoma Art-klovni, joka on selvästi Leonen lempilapsi. Psykoottinen klovni on seikkailut Leonen aiemmissa lyhytelokuvissa sekä osin näistä ja osin uudesta materiaalista kootussa All Hallow’s Evessä (2013). Nyt sellainen varoituksen sana, että tuo All Hallow’s Eve on ihan paska – eli vaikka kuinka tykästyisi Terrifierin sairaaseen klovniin, niin nuo Leonen aiemmat puuhastelut kannattaa ehdottomasti jättää oman onnensa nojaan – se on huonoa roskaa. Terrifier kohtasi monen muun genre-elokuvan tavoin aikamoisia levitysvaikeuksia, ja vaikka leffa valmistui 2016, se sai levityksensä vasta 2018 Dread Centralin tartuttua toimeen. Dread Centralin avustuksella leffalle on myös valmisteilla vuonna 2020 ensi-iltansa saava jatko-osa.

Terrifier alkaa, kun kaksi nuorta Halloween-bileistä kotiin lähtevää naista törmäävät kadulla sattumalta musta-valkoiseen pukeutuvaan klovniin. Naiset saavat kummalta hyypiöltä vaikuttavan äijän hiippailemaan kannoilleen, ja vaikka kaveri vaikuttaa uhkaavalta jo aluksi, on hänellä törkeä arsenaali kieroja temppuja hihassaan kaikkien kohtaamiensa ihmisten varalle. Elokuvassa ei ole slasherille tyypillistä kaverijoukkoa, joka kohtaa murhaajan, vaan melko satunnainen porukka Halloween iltana liikuskelevia ihmisiä, mikä korostaa sitä, että leffassa ei missään nimessä ole kyse kenestäkään muusta kuin Art-klovnista. Tämä on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta luo myös elokuvaan aikamoisen ongelman: kun leffassa ei oikein ole päähenkilöä, siinä ei myöskään ole minkäänlaista dramaattista jännitettä. Leffassa on oikeastaan vain jännitys siitä, koska seuraava uhri tapetaan, ja lopun aikaa se käy tyhjäkäynnillä, minkä vuoksi elokuva lipsuu ajoittain jopa tylsäksi lyhyestä kestostaan ja karusta väkivallastaan huolimatta – jos leffaan olisi perustellusti saatu lykättyä vielä murha tai pari, niin pyörittäisiin loistavan eksploitaatioslasherin äärellä.

Vaan kyllä umpihullu klovni sentään jotain pelastaa. Mykkä, välillä uhkaavasti tuijotteleva ja ajoittain leveästi hymyilevä, pantomiimia käsillään tavoitteleva klovni on kauhuelokuvien klovneista kieroimpia. Kaverin nimi ei varsinaisesti tule leffassa esille, hän vain tuhrii ulosteella sanan vessan seinään – ja yhtä hyvin hän saattaa viitata tekemisiinsä ’taiteena’. David Howard Thornton tekee hyvän roolin pelkillä eleillä. Hänen musta-valkoiset vaatteensa korostavat niille roiskuvaa verta – ja sitähän roiskuu. Kaverilla on ihan vastustamaton tarve päästä silpomaan kaikkien kasvoja mitä erilaisimmin keinoin. Kolkossa, saastaisessa varastorakennuksessa liikuskeleekin aikalailla white trash -sakkia, joita klovni kärkkyy. Voisi perustellusti väittää, että leffa on estetiikassaan kaiken velkaa Rob Zombielle  – vaikka toki Zombie on kaiken velkaa 70-luvun kauhulle. Mutta kyllä Art mielestäni pesee Fireflyn perheen ihan vain silmittömällä väkivallallaan ja hymyilee irvistäen päälle. Elokuva myös rikkoo slashereiden kirjoittamattomia sääntöjä jatkuvasti, mikä lisää klovnin anarkistista otetta. Kaveri on yhtä aikaa pähkähullu ja hyvin arvaamaton, mikä on tietysti toimiva yhdistelmä.

Elokuva on tehty todella pienellä budjetilla ja se näkyy. Rakeinen kuva muistuttaa pikemminkin 90-luvun suoraan televisioon tehdyistä elokuvista kuin vuodesta 2016, ja sen todella hidas leikkaustyyli on joko tarkoituksellinen kumarrus 70–80-lukujen kauhuleffojen kulta-ajalle, tai pienen budjetin sanelemaa – tai sitten ihan vaan elokuvantekijän taitamattomuutta. Synkkä, mutta aika rauhallinen ambient-musiikki ja toisaalta suht häiriintynyt väkivaltainen kuvasto ovat koko ajan jotenkin epäsynkassa keskenään – soundtrackin luulisi kirkuvan, kun kasvoja revellään irti, mutta oudosti se pysyy koko ajan aika samanlaisena. Musiikki ja leikkaus tosin luovat kyllä samalla myös elokuvaan aika ainutlaatuisen tunnelman, joka on koko ajan jossain kierouden ja levottomuuden välimailla – mutta ei varsinaisesti kauhea missään vaiheessa.

Terrifier ei missään nimessä ole koko kansan viihdettä, eikä pätkä maailmoja mullista, mutta siitä on saatu pienellä budjetilla yllättävän toimiva kokonaisuus – ja täytyy myöntää, että jokseenkin odotan jatko-osaa: mitähän suurempi budjetti tuo tullessaan? Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin ohjaaja Leone luomuksestaan luopuu lähitulevaisuudessa. Pellejä on kauhuelokuvissa nähty maailman sivu ruokkimassa pahaa aavistamattomien koulrofobioita, mutta harvoin yhtä silmitöntä ilmestystä kuin Art on päästetty kankaalle. Kaveria ei sellaisenaan tietenkään mitenkään voi verrata vaikkapa Sen Pennywiseen, sen verran pienemmässä ympyrässä pyöritään. Lähempänä vertailukohtana voisi olla jo mainitun Rob Zombie 31:n (2016) klovnit. Tosin Zombien umpitympeillä klovneilla Art pyyhkii lattiat mennen tullen. Kieroudesta Artin voi ainakin nostaa aika korkealle kauhuleffojen karmeimpien klovnien rankingissä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Facebook, http://www.theasylum.cc/, Dread Central

Kuvat: Epic Pictures Group