Arvostelu: Chopping Mall – Kuoleman kauppa (1986)

”I’m on a chopping spree…”
– Death Breath

Ohjaaja: Jim Wynorski
Käsikirjoitus: Jim Wynorski & Steve Mitchell
Pääosat: Kelli Maroney, Tony O’Dell, Russell Todd
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 16


Chopping Mall – Kuoleman kauppa on yksi noita lähinnä kauhuharrastajien piirissä pyöriviä 80-luvun slasher-elokuvia, jotka suuri yleisö on lähestulkoon unohtanut. Ja aivan turhaan, sillä elokuva on erittäin hyvä esimerkki sopivasti kieli poskessa tehdyistä kasarikauhuista, joiden camp-estetiikka, rehellinen käsityö ja puhdas naiivi into tehdä elokuvia jaksavat viehättää yhä. Tässä toki nousee samalla esiin se paradoksi, että vaikka 80-luvulla kauhua ei suinkaan tehty mitenkään vakavalla naamalla, nykykatsojan on välillä melko vaikea erottaa tahallista ja tahatonta komiikkaa toisistaan. Chopping Mall ei ole missään nimessä mitenkään merkittävä slasher – eikä se millään nouse mihinkään parhaat kasarikauhut -listoille: sen juoni on yhdistelmä kliseitä ja puhdasta hölmöilyä. Mutta toisaalta siinä on aika vähän tyhjäkäyntiä, omaperäinen lähtökohta ja paljon energiaa.

Elokuvan alussa paikallisella ostarilla esitellään kolme futuristista vartiorobottia, joiden on tarkoitus partioida kauppakeskusta pimeän tultua. Turvan tuntua lisäämään on ympätty jykevästi keskiyöllä sulkeutuvat metalliovet. Chopping Mall siis flirttailee mukavasti 80-luvun scifin kanssa, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi Robocop katastrofaalisesti pieleen menevine robottiesittelyineen oli vasta tuloillaan – se ilmestyi vuotta myöhemmin -87. No, samana iltana joukko parikymppisiä nuoria on päättänyt jäädä juomaan ja muhinoimaan duunipaikalleen huonekaluliikkeeseen. Mukana on kolme pariskuntaa ja jengin vähän niin kuin sokkotreffeille järjestämä pari Allison (Kelli Maroney) ja Ferdy (Tony O’Dell). Kun ostarin sähkökeskukseen iskee salama (efektinä muuten tyyneltä taivaalta) soppa on tietysti sitä myöten selvä – yhtäkkiä turvaa luomaan tarkoitetut, silmistään laseria ampuvat robot jahtaavat porukkaa.

Leffa on juuri niin köykäinen kuin juonen kuvaus antaa ymmärtää, mutta missään nimessä se ei ole toivoton – ja kyllä se on ihan tarkoituksella myös komedia. Sen miinuspuoliin kuuluu se, että kömpelön näköiset ja matalalla koneäänellä puhuvat sinne tänne rullailevat robotit eivät ole yhtään pelottavia – vaan lähinnä jotenkin hellyttäviä – eivätkä laserilla tehdyt murhat ole mitenkään kekseliään graafisia. Katsoja ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka helppoa noin köykäisiltä möhkäleiltä olisi piiloutua. Mutta toisaalta seonnutta turvajärjestelmää vastaan taisteleminen eroaa mukavasti perinteisestä slashereiden veitsitanssista. Hiippailu ympäri öistä ostoskeskusta suorastaan huokuu jokaisen nuoren – tai miksei aikuisenkin – unelmaa päästä pyörimään suljetuissa kaupoissa vapaasti. Tällä kertaa miljöö ei tuo Dawn of the Deadissa (1978) käsiteltyä kulutuksen kritiikkiä teemoihin, vaan lähinnä suljetun ostarin tuomat mahdollisuudet aseistautumiseen kutkuttavat. Leffa on muuten kuvattu samassa kauppakeskuksessa kuin osa Schwarzeneggerin umpipöhköstä kalkkunasta Commando (1985). Hatunnosto myös aidosti kauko-ohjattavat robotit pikkurahalla tehneelle erikoistehostetiimille.

Kliseistään huolimatta Chopping Mallin meininki on mukavan raikasta ja se käyttää lyhyen kestonsa hyvin hyödykseen – elokuvallisesti sillä on palikat ihan hyvin paikoillaan. Kun nuorille valkenee, että he ovat loukussa seonneiden tappajarobottien kanssa, he eivät suinkaan jää niiden armoille, vaan pistävät hanttiin kunnolla. Pojat yrittävät suojella tyttöjä lykkäämällä heidät ilmastointikanavaan turvaan ja pyörähtävät itse hakemaan varusteita Sam Peckinpahille kunniaa tekevästä aseistamosta. Sitten ammuskellaan lonkalta, räjäytellään paikkoja ja viritellään ansoja. Naiset eivät kuitenkaan jää pekkaa pahemmiksi, vaan kyllästyvät pian piileskelyyn ja päättävät pistää roboteille itse kampoihin. Elokuvan potentiaalinen final girl on tosin turhan ilmeinen heti alusta lähtien.

Mistäs tässä on kyse?

Nostalgiannälkäiselle Chopping Mall toimii erittäin hyvin. Miljöö, kampaukset, vaatteet ja loputtomasti purkkaa jauhava, suoraan Orbit-mainoksesta revitty Mike ovat niin kasaria, että halvan hajuveden, vielä halvemman tupakan ja ensimmäistä kunnon kulutushuumaansa pikaruokalassa nauttivan länsimaailman melkein haistaa kankaan – tai ruudun – läpi. Erityistä vaikutusta jälkipolville elokuva sen sijaan ei ole jättänyt: näyttelijöistä ainoastaan Barbara Crampton nauttii genrediggareiden keskuudessa kulttisuosiota – olihan hän -85 näytellyt Re-Animatorissa, ja samana vuonna Chopping Mallin kanssa From Beyondissa. Ohjaaja Jim Wynorski on myös todellinen kone – IMDB tietää kertoa kaverin ohjanneen yli 150 elokuvaa, joskin ainoat pienet meriitit tulevat 80-luvun b-elokuvista. Nyttemmin herra on ilmeisesti jo pitkän aikaa ohjannut lähinnä cgi-hirviöleffoja, eli mockbustereita, minibudjetin lastenelokuvia – ja pehmopornoleffoja. Jos äijän meriittilistalta löytyy sellaisia nimikkeitä kuin The Hills Have Thighs, Scared Topless, Para-Knockers Activity ja Busty Coeds vs. Lusty Cheerleaders niin kyllähän siitä jotain elämäntapa-Oscaria pitäisi saada! Jonkinlainen kulttisuosio kuitenkin seuraa Chopping Mallia. Millään tasolla se ei ole merkkiteos tai genreä uudistanut elokuva, ja murhien toteutus on sen heikko kohta, mutta muuten meno on kiitettävän erilaista – harva 80-luvun kauhuelokuva yhdisteli scifiä ja kauhua tarkoituksenaan tuottaa perinteinen slasher – yleensä kasari-scifi veti avaruuteen, kehokauhuun, ja muutenkin ihan toisiin suuntiin. Loppuu se ostarilla hengailu ja takaisin vanha kunnon Habbo-hotel!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Concorde Pictures

Arvostelu: Sheitan (2006)

”Depravity favours the bold…”

– Anaal Nathrakh

 

Ohjaaja: Kim Chapiron
Käsikirjoitus: Christian Chapiron & Kim Chapiron

Pääosat: Vincent Cassel, Olivier Barthélémy, Roxanne Mesquidida

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18


2000-luvun alkuvuosina Ranskassa taottiin erityislaatuista kauhua. Ei näitä elokuvia ollut monia, mutta ne tekivät sen verran kovan vaikutuksen ja saivat niin laajaa kansainvälistä huomiota, että niiden katsottiin aloittaneen uuden aallon – New French Extremityn. Aallon kaikki elokuvat eivät tietenkään olleet kauhua: elokuvien joukosta löytyy useampia moderneja klassikoita, kuten Gaspar Noén järkyttävä Irreversible (2002) sekä anarkistinen, monia elokuvallisia tabuja rikkonut Pane mua (Baise-moi, 2000). Aivan erityisesti ranskalainen elokuva 2000-luvun alusta muistetaan kuitenkin rajuista kauhuelokuvista – kuten Alexander Ajan verinen Haute Tension (Switchblade Romance, 2003), Pascal Laughierin julma Marttyyrit (2008) ja Alexandre Bustillon & Julien Mauryn Inside (À l'intérieur, 2007). No niin – näistä elokuvista on tässä blogissa puhuttu ennenkin, esimerkiksi kidutuskauhun yhteydessä, ja ehkä tasapuolisuuden nimissä pitäisi ottaa jokin näistä lähitulevaisuudessa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sitä ennen katsastetaan kuitenkin samaan löyhään alagenreen kuuluva Sheitan.

Sheitan on moniin muihin 2000-luvun alun ranskalaisiin kauhuelokuviin verrattuna melko pienelle huomiolle jäänyt. Se ei verisyydessä vedä vertoja vaikkapa Frontier(s):lle (2007) tai säikyttelyssä Ils:lle (engl. Them, 2006) – varsinkin kun se ei ole erityisen verinen tai pelottava – mutta yksi omituisimmista Ranskasta versoneista kauhuleffoista se silti on.

Elokuvan alussa kaverit Bart, Thai ja Ladj viettävät aikaa pariisilaisella klubilla. Vähän luusereilta tuntuvan kolmikon matkaan yllättäen lyöttäytyy klubin baarimikko Yasmine (Leïla Bekhti) sekä tanssilattialta vähän salaperäinen Eve (Roxane Mesquida), kun joukon urpoin kaveri Bart (Olivier Barthelemy) saa turpaansa ja lentää klubilta omaa tyhmyyttään. Seuraa päämäärätöntä kruisailua Pariisin keskustassa, sekä pikaisesti tehty lapsellinen varasteluretki lähikauppaan, kunnes Eve ehdottaa retkeä maaseudulle, hänen perheensä kotitilalle. Eveä haikaileva Thai (Nico Le Phat Tan) sekä Yasminea kotiinjääneestä tyttöystävästään huolimatta iskevä Ladj ovat retkestä tietysti innoissaan. Vaikka jo nyt kauhuelokuvalle tuttu skenaario kaupunkilaisista maaseudulla alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, ei kotitilalla yhtäkkiä odotakaan moottorisahaa heilutteleva hullu, vaan lähinnä autio kartano ja perheen tilanhoitaja Josef (Vincent Cassell), joka on sekä täysin tärähtänyt että oudolla tavalla kiehtova tyyppi. Loppuajan elokuva kiristää vähä vähältä outoa tunnelmaansa, ja saa katsojan jatkuvasti varpailleen.

Tunnelma viittaa vahvasti esimerkiksi Texas Chainsaw Massacreen (1974) sekä erityisesti aliarvostettuun Tourist Trapiin (Kuoleman mannekiinit, 1979), mutta juuri kun elokuva vaikuttaa valuvan kohti väistämätöntä murhaputkea, se heittää häränpyllyä odotuksilla ja jatkaakin yhä hiljalleen kiehuvan tunnelman kehittämistä. Sheitan eroaa esikuvistaan myös siinä, että tällä kertaa kaupunkilaiset eivät ole mitään mukavaa teinisakkia, joiden selviämisen puolesta haluaa pitää peukkuja, vaan lähinnä kaverikolmikko on melkoisia mulkkuja ja urpoja, jotka tavallaan ovat melkein yhtä sekaisin kuin heidän maaseudulla kohtaamansa ihmiset – aivan eri tavoin tosin. Asetelma on tavallaan juntit vs. urbaanit juntit – joiden Volkkarin puskurissa Ritari Ässän Kitt-autoa jäljittelevä punainen led-valo on kuin kirsikkana kakun päällä. Ehkä tästä syystä henkilöistä ei jaksa rehellisesti sanottuna kauheasti välittää. Myös visuaalisesti Sheitanissa on paljon viitteitä 70-luvun kauhuelokuviin – maatalon sisustus ja maanläheinen värimaailma ullakon nukkeineen ovat kuin suoraan 70-luvulta. Tälle kontrastia luo alkupuolen hektinen kaupunkielämän kuvaus nopeine leikkauksineen ja käsivaralla kuvattuine ottoineen – etenkin kun kuvallinen kerronta rauhoittuu välittömästi kun päästään maaseudulle. Alku- ja loppupuolen visuaalinen ilme kaikuvat samoja toimivia keinoja, kuin monet edellä mainitut ranskalaiset 2000-luvun verrokkinsa, ja tarvittaessa kuvaaja kieputtaa kameraansa kuin Gaspar Noén leffoissa ikään.

Jos ihan totta puhutaan, niin vaikka visuaalinen ilme toimii ja kuvaajalla on selkeästi tehtäviensä tasalla, se mikä tämän erottaa tusinakauhuista, ja tosissaan tekee tästä enemmän kuin vain ranskalaisen kopion Teksasin Moottorisahamurhista on Vincent Cassel. Mies oli juuri suuren kansainvälisen läpimurron kynnyksellä – Irréversible ja Purppuravirrat (2000) olivat viimeistään tehneet hänestä kansainvälisen tähden, ja turhaan unhoon jäänyt psykedeelinen Blueberry (2004) sekä Ocean’s Twelve (2004) olivat tutustuttaneet hänet myös jenkkiyleisöille. Eastern Promises (2007) ja Black Swan (2010) olivat vasta tulossa – mutta tässä välissä hän ehti revittelemään täysin pähkähulluna Josefina Sheitaniin. Cassel nimittäin varastaa show’n aina kun ehtii ruutuun. Tilanhoitaja Josef on yhtä aikaa tunkeileva, mutta oudon sympaattinen; hänellä on ihan omituinen pakkomielle kaveriporukan urpoimpaan tyyppiin Bartiin, jolle hän kuitenkin yrittää tuputtaa yhtä kylän nuorta tyttöä ja hän hekottelee jatkuvasti kuin seonnut Mr. Bean. Hän on täysi mysteeri, mutta kuitenkin tavallaan päivänselvä sekopää ja pervo. Hänen kasvonsa ovat niin suuressa virneessä koko ajan, että ihme jos kuvauspäivän jälkeen Casselin naama ei ole ollut kipeänä. Ja Josefin sisko – lähinnä näkymättömissä pyörivä, viimeisillään raskaana oleva Marie – hän se vasta kumma tyyppi onkin. Cassel vetää roolin sen verran antaumuksella, että olisi todella hauska tietää, missä kulkee improvisoinnin, käsikirjoituksen ja silkan hulluuden raja. Tämä nostaa leffan keskinkertaisuuden suosta, johon se on muuten vähän vaarassa upota.

Sheitan poikkeaa teemallisesti muista 2000-luvun alun ranskalaisista kauhuleffoista. Esimerkiksi Frontier(s):in maaseudun sekopäät olivat suoraan natseja ja koko leffan päällä leijui pelko äärioikeiston uuden nousun seurauksista, ja Marttyyrit herätteli huolta rikkaan valtaeliitin moraalittomuudesta ja juovasta tavallisen kansan ja silmittömän yläluokan välillä. Sheitan vetää selkeämmin uskonnollista kuvastoa suoraan kehiin – jopa hieman turhan päällekäyvästi. Tilanhoitajan nimi on Josef ja tämän vaimo Marie, talon tyttö on Eve, halkopinosta löytyy käärme ja sängystä heinäsirkkoja. Elokuvan eräs kiinnostavimpia kohtauksia on joulupöydässä käyty väittely uskonnollisuudesta. Vaan eipä leffasta lopulta viittauksistaan huolimatta juuri mitään sen suurempaa uskonnollista sanottavaa saa irti, ellei sitä käsiporalla sieltä väkisin kaivele – lähinnä kuvasto tuntuu rikastuttavan käsikirjoitusta. Ei tällaiseen ainakaan perus Hollywood-kauhussa törmää. Ja ai niin, tämähän on myös jouluelokuva!

Loppuen lopuksi elokuva on melko suoraviivainen kauhutarina, jonka tunnelma on vedetty sopivasti niin kreisiksi, että sen loputtua on vaikea muistaa, että elokuvassa ei oikeastaan ollut melkein mitään pelottavaa. Sen verran juoni jättää auki, että lopulta on oikeasti vähän vaikea sanoa, ajautuuko se väistämättä kohti jotakin karmaisevaa, vai tapahtuuko kaikki vähän sattumalta – ja tarjoaapa loppu pienen mahdollisuuden kokonaan toiseenkin tulkintaan. Se missä elokuva sen sijaan suorastaan loistaa, on sen kyky tehdä henkilöidensä – ja sitä kautta katsojan – olo tukalaksi yllättävillä tavoilla. Kun mitään kamalaa ei yhtäkkiä tapahdukaan, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin vinksallaan. Kun paikalliset ovat sekä vähän säälittäviä, mutta kuitenkin luotaantyöntäviä – ja heidän keskenään puhumansa muka-ranska on omiaan luomaan kummallista ilmapiiriä. Heidän ystävällisyytensäkin on tungettelevuudessaan jotenkin kiusallista. Tunnelma muuttuu useaan otteeseen uhkaavaksi juuri silloin kun ei olettaisi. Totta kai Bart on kiinnostunut nuoresta naapurin maalaistytöstä, mutta kun tyttö Josefin säestyksellä oikein tyrkyttää itseään tilanne on pikemminkin epämiellyttävä kuin houkuttava. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi uimareissu paikalliselle kuumalle lähteelle, jossa leffa onnistuu ensin luomaan riehakkaan tunnelman, sitten kiusallisen, sitten uhkaavan, ja lopulta taas ihan jotain muuta.

 

Arvosana

 

 

Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Mars Distribution

 

Arvostelu: Slaughter High (1986)

”Meidän piti muuttaa maailmaa…”

– Anssi Kela

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mark Ezra, Peter Litten, George Dugdale

Pääosat: Simon Scudamore, Caroline Munro, Carmine Iannaconne

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Voi kultaista 80-lukua. Tuota Reaganin, Thatcherin, kylmän sodan ja perestroikan vuosikymmentä. Diskomusan, juppien, Donald Trumpin kasinoiden ja kauhuelokuvien kultakautta, jolloin teatterilevitykseen saattoi vääntää ihan älytöntä huttua ja sai silti salit täyteen. Jolloin käsikirjoittaja saattoi ihan kirkkain silmin tehdä koulukiusaamisesta vain simppelin juonen motiivin ja tehdä kiusatusta niin tolkuttoman toopen, että katsoja lähinnä vain naureskeli hänen rimpuilulleen. Kliseet saivat olla kliseitä ja Weinsteinin-tyyppisten leffapomojen tapa roolittaa leffojaan oli ihan perushommaa… No jaa, monessakin mielessä 80-luku saa imeä hanuria, mutta ei sille silti mitään voi – on näissä pöhköimmissä 80-luvun slashereissä silti jonkinlaista taikaa.

Slaughter High on yksi suoraviivaisimmista slashereiden kostotarinoista. On tässä kevyt fiilis whodunit-mysteeristä, muttei läheskään yhtä vahvasti kuin monissa muissa aikakauden slashereissä. Leffan alussa high schoolin suosituin jengi vähän kiusaa nörttimäistä Martya, ja aiheuttaa vahingossa Martyn tapaturmaisen vammautumisen. Tai kun sanon, että ”vähän kiusaa” niin tarkoitan, että ensin koulun suosituin tyttö huijaa Martyn tyttöjen pukkariin muka seksin merkeissä, mutta sitten kaveria nöyryytetään alasti porukalla ja hänet lähes hukutetaan vessanpönttöön kameran kuvatessa. ”Anteeksipyyntönä” kiusaajat antavat hänelle myrkytetyn jointin ja ihan vain lisäkepposena porukan vitsiniekka sekoittaa Martyn kemiallisiin yhdistelmiin jotain ja koko paikka syttyy tuleen. Tapaturmaisesti tämän naamalle kaatuu typpihappoa, eikä kukaan edes yritä auttaa kaveria, vaan porukka lähinnä fiilistelee liekkien keskellä kituvaa Martya. Vammautuminen on toki vahinko, mutta eipä Marty kiusaamisesta varmaan muutenkaan olisi hengissä selvinnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin sama suosittu porukka saapuu vanhalle koululle luokkakokoukseen, mutta vähemmän yllättävästi ketään muuta ei ole paikalle kutsuttu ja narrin asuun pukeutunut naamioitu tappaja väijyy koulun käytävillä.

Koulukiusaaminen luo mukavaa yhteishenkeä

Leffa kierrättää kaikki 80-luvun slashereiden kliseet, mitä tulee juonenkerrontaan ja hahmoihin, mutta tekee sen ihan toimivasti. Tosin tällä kertaa kukaan hahmoista ei ole edes etäisesti sympaattinen tai ymmärrettävä, vaan kaikki ovat ihan todellisia tomppeleita, minkä lisäksi he tekevät jonkinlaisen kasarislashereiden ennätyksen moraalittomuudessa: kukaan ei tunne mitään tunnontuskia Martyn kohtalosta, tai edes tajua tehneensä mitään väärin. Aikuiset miehet pelästyttävät yhden naisista niin, että tämä pissaa housuihinsa – ja jengi naureskelee. Kikkarapäinen Stella (Donna Yeager) iskee yhden vanhoista luokkatovereista heti, kun aviomies on kuulomatkan ulkopuolella – naista kun harmittaa, että mies yrittää auttaa porukkaa pakoon, eikä ole heti tavoitettavissa sänkyhommiin. Toki sattuman oikusta näyttelijät ovat niin samannäköisiä, että katsojan on miehiä vaikea erottaa toisistaan. Ei ole missään nimessä harvinaista, että slasher-leffojen päähenkilöt ovat urpoja ja / tai kusipäitä, mutta harvoin yhtä mulkkua porukkaa on koottu päähenkilökaartiksi: hahmot eivät ole edes etäisesti samastuttavia – ja mikäs sen mukavampaa katsojalle, joka odottaa koko jengin päätyvän lihoiksi.

Slaughter High on brittiläinen elokuva, mutta se on kovasti yritetty naamioida jenkkileffaksi, mistä seuraa muutamia hassuja yksityiskohtia. Näyttelijät yrittävät kai ihan tosissaan puhua jenkkiaksentilla, mutta välillä se vähän unohtuu. Leffa oli alun perin nimetty April Fool’s Dayksi, mutta kun tuotantotiimi sai kuulla, että samanniminen leffa on ilmestymässä juuri Jenkeissä, he vaihtoivat nimeä kesken kaiken. Briteissä aprillipäivän pilat loppuvat jo puolilta päivin, mikä selittää päähenkilöiden outoa luuloa siitä, että keskipäivän jälkeen he ovat turvassa. Sama aprillipäivä-teema kantautuu muuten soundtrackiinkin, jonka on säveltänyt Harry Manfredini, jonka kuuluisin sävellys on tietysti Perjantai 13. päivä -leffojen legendaarinen kihisevä ”Ki ki ki! Ma ma ma!”. Varmaan lähinnä vitsinä Manfredini vähän ryöstöviljelee samaa teemaa, tosin kulkusilla tällä kertaa. Mies toki sävelsi musiikit älyttömän moniin kauhuelokuviin – mutta liekö säveltäjällä ollut kisaväsymystä, vai mistähän johtuu, että Slaughter High’n pääteema on aivan kammottavaa kasarirock-scheisseä. Tai aikamoinen kasarifani saa olla, että korvamadoksi pakottautuvasta renkutuksesta nauttii. Biisin sanat käsittelevät leffan tarinaa murhaajan näkökulmasta ja musiikki vaihtelee lällättävän synaosan ja pöhkön hard rock -riffin välillä, ja laulaja taas… No biisin voi itse katsastaa vaikka täältä. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa, mutta rajansa silläkin…

Eipä silti, turha motkottaa – Slaughter High on yksi pöhköimpiä, mutta myös nautittavimpia kasarislashereita. Näyttelijät ovat ihan kamalia amatöörejä, musiikki tuntuu samalta kuin tunkisi foliota korviin, ja käsikirjoituksen hölmöydestä esimerkkinä toimikoon leffan alkuosa, jossa porukka ei tahdo päästä lukittuun kouluun sisälle – he tosin ovat jollain pienellä sivuovella, eikä kukaan edes yritä sisään pääovista. Leffan juliste näyttää revityn pikemminkin Tales from the Crypt -sarjakuvista, eikä liity leffaan mitenkään. Mutta puutteistaan huolimatta leffa toimii. Sen hylätyn koulun tunnelma on kutkuttavan uhkaava – kuvauspaikkana onkin purkutuomion saanut vanha koulu. Sen murhat on toteutettu erittäin hyvin – uskaltaisin jopa väittää, että murhien toteutus on 80-luvun slashereiden parhaimmista: happokylpy, ulos pursuavat suolet ja sähkötuoliksi viritetty sänky muiden ohella ovat maskeerauksineen ja efekteineen erittäin vaikuttavan näköisiä. Tässäkin mielessä elokuva on melko poikkeava – naamioitu tappaja on selkeästi suunnitellut murhissaan kaiken etukäteen Ja elokuvan loppuhan on sitten ihan silkkaa hulluutta, mistä täytyy nostaa peukku pystyyn. On äärimmäisen valitettavaa, että Martya esittänyt Simon Scudamore kärsi elokuvan teon aikaan pahasta masennuksesta ja huumeongelmasta, ja tekikin pian ensi-illan jälkeen itsemurhan – mutta lohdutuksena voi kertoa, että hänen äitinsä sanoi elokuvanteon tuoneen suurta iloa näyttelijälle pimeyden keskellä.

Slaughter High on yksi niistä elokuvista, joista tavallaan tahtoo tosissaan sanoa, että ne ovat aliarvostettuja – mutta yhtä aikaa mielenperukoilla kummittelee ajatus siitä, että leffalle antaa väkisinkin nostalgiapäissään melkoisesti anteeksi. Sanotaan siis vaikka näin: jos 80-luvun slasherit kiinnostavat tippaakaan, ja jos alkuperäinen Perjantai 13. päivä (1980) vakuuttaa, Slaughter High kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä. Se on pöhkö, pinnallinen, verinen, mutta täyttä rautaa. Slashereiden ystäville leffa on täyttä viiden tähden menoa, muut eivät teoksesta ihan yhtä paljon nauti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, YouTube

Kuvat: Vestron Pictures

Arvostelu: My Bloody Valentine (2009)

myös My Bloody Valentine 3D

”Voin luottaa ystävään, sä luokseni jäät…”

– Tuure Kilpeläinen

Ohjaaja: Patrick Lussier

Käsikirjoitus: Todd Farmer, Zane Smith

Pääosat: Jensen Ackles, Jaime King, Kerr Smith

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 18

Juuri paria päivää ennen ystävänpäivää Bloody Disgusting -kauhusivusto tiesi kertoa hyviä uutisia kauhufaneille: legendaarinen, vuoden 1981 My Bloody Valentine saa restauroidun Bluray-julkaisun, jossa on mukana myös sensuroimaton – siis oikea – versio elokuvasta. Tuo ikoninen slasher sai kehunsa Kauhuoppaan arviossa viime vuonna, joten nyt on aika porautua vuoden 2009 uusintaversioon elokuvasta.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtailluista uusintaversioista My Bloody Valentine puolustaa sinänsä ehkä parhaiten paikkaansa. Toisin kuin vaikkapa Painajainen Elm Streetillä (1984, uusinta 2010) tai Perjantai 13. päivä (1980, uusinta 2009), alkuperäinen My Bloody Valentine oli selkeästi vähän unohtunut suuren yleisön mielistä ja jos sen jostain sai käsiinsä, se oli yleensä se torsoksi sensuroitu versio, jonka katsomista ei voi suositella. Hyvin tehdyillä uusintaversioilla on aina paikkansa kauhuviihteen kentällä – esimerkiksi Fede Alvarezin Evil Dead vuodelta 2013 on yksi viime vuosikymmenen kovimpia kauhuelokuvia. Valitettavasti My Bloody Valentine ei ole kuitenkaan lähellekään yhtä hyvä kuin lähtökohtana ollut alkuperäinen elokuva – mutta on leffalla hetkensä.

My Bloody Valentinen juoni on vähän kiharainen, mutta kokeillaan. 11 vuotta sitten Harmonyn kaivoskaupungissa tapahtui räjähdys, kun kaivoksen omistajan poika Tom (Jensen Ackles) unohti hoitaa turvatoimet tunnelissa numero 5. Kaivokseen jäi jumiin kuusi miestä, joista hengissä löytyi vain koomaan vajonnut Harry Warden, joka oli tappanut muut miehet syystä, jota ei oikein selitetä. Vuotta myöhemmin ystävänpäivänä Warden herää sairaalasta ja aloittaa verikekkerit, joista Michael Myers olisi kateellinen: hän teilaa kokonaisen sairaalallisen ihmisiä ja siirtyy sitten kotikaupunkiin, jossa kaivoksessa ystävänpäivää juhlivat nuoret saavat hakusta osansa – harmi, että oikeastaan koko verilöyly tapahtuu ruudun ulkopuolella. Lopulta paikalle saapuneet poliisit pelastavat täpärästi Tomin ja ampuvat Wardenin – vai ampuvatko? Kymmenen vuotta myöhemmin Tom palaa kotikaupunkiin myymään kaivosta. Vanha heila Sarah (Jaime King) on perustanut perheen entisen kamun, suht kusipäisen nykyisen sheriffin Axelin (Kerr Smith) kanssa. Vaikka Axelilla on aikalaillakin avioliiton ulkopuolista säätöä, saa Tomin paluu vanhan mustasukkaisuuden heräämään. Samaan aikaan kaasunaamariin pukeutunut murhaaja alkaa heilutella hakkua kylällä, ja elokuva virittää ihan hauskan whodunit-asetelman: kuoliko Warden aikoinaan vai onko hän tosiaan palannut? Toisiaan epäilevät Tom ja Axel tuovat oman lisänsä soppaan.

My Bloody Valentine oli yksi ensimmäisiä 2000-luvun uuden aallon 3d-kauhuelokuvia – samana vuonna Suomenkin teattereissa käväissyt Scar 3D (2007) on jo kaikista aikakirjoista unohtunut. 3d:tähän on vaihtelevin metodein kokeiltu jo elokuvan alkuajoista lähtien – ja 50-luku näki 3d-elokuvan ”kulta-ajan”. Kauhuelokuvalle olennaisin aika kenties on 80-luvun 3d-aalto, jolloin mm. Jaws 3D (1983), Amityville 3D (1983) ja Friday the 13th III (1982) saivat ensi-iltansa. Uuden teknologian myötä 3d koki 2000-luvulla renessanssin, joka on nyt jo jälleen hiipunut. Voi hyvin olla, että My Bloody Valentinen 3d-efektit ovat tuoneet jonkinlaisen säväyksen leffateatterissa käyneille vuosikymmen sitten. Mutta näin jälkikäteen, kotisohvalta katsottuna, kameraa kohti ties millä tekosyyllä tunkevat esineet aiheuttavat lähinnä pään raavintaa. Kun hakku heilahtaa, verta lentää tai hakun lävistämä silmä ponnahtaa kohti, efekti voi olla ihan perusteltu, mutta kömpelösti kohti tulevat oksat, aseet ja vastaavat lähinnä huvittavat ja muistuttavat iki-ihanan kömpelöä Perjantai 13. päivä 3D:tä enemmän kuin varteenotettavaa nykyslasheriä. Tämä on toki osin tarkoituksellista, sillä My Bloody Valentinen on tarkoitus muistuttaa slasherin 80-luvun kulta-ajoista – mutta joku roti kömpelöille 3d-efekteille sentään!

En tiedä, onko syynä 3d-kuvaus, mutta elokuvan kuvanlaatu on oudon heikko – se muistuttaa monin paikoin lähes vanhaa tv-laatua ja visuaalinen ilme muutenkin lähentelee oudosti saippuaoopperoita. Saippuaoopperamaisuuteen toki vaikuttaa myös esimerkiksi kauttaaltaan melko kömpelö dialogi ja useamman näyttelijän melko heikko suoritus – tältä osin se muistuttaa 90-luvun heikohkoja kauhuviritelmiä. Ja koska edellä kuvattu juoni on melkoinen sillisalaatti, on tämä omiaan lisäämään ongelmia koko elokuvaan – ensin elokuva alkaa hirveällä juonen juoksutuksella, mutta sitten se vähän niin kuin alkaa toistamiseen, mutta vartin jälkeen se oikeastaan vasta alkaa. Muutenkin moneen kohtaan elokuvaa on kaivettu täysin ilman syytä kaikkein hölmöimmät kauhukliseet – tai elokuvakliseet ylipäätään. Totta kai sheriffin vaimon ohella pitämä tyttöystävä on raskaana – asia johon ei muuten enää palata myöhemmin – totta kai kotiin palaava Tom on kaikkien vihaama ja hänen menneisyytensä täysi mysteeri. Ja kun naamioitunut murhaaja alkaa riehua, ei kukaan osaa enää toimia normaalisti – jokaisen hahmon on pakko kaatua heti karkuun sännättyään, ovet tuottavat kaikille suuria vaikeuksia ja yksi hahmoista ei osaa kiivetä avoimesta ikkunasta.

Se mistä elokuvalle täytyy antaa kiitosta, on sen kohtuullisen rankka graafinen ote. Elokuva on siinä mielessä uskollinen alkuperäisteokselle, että verta roiskitaan kunnolla: silmiä lentää, sydämiä revitään ja erään raukan leukaa kohdellaan erittäin kaltoin. 3d-efektin saavuttamiseksi osa on tehty cgi:llä, mutta myös käytännön efektejä on käytössä ja ne on toteutettu erittäin hyvin. Murhametodit eivät ole yhtä kekseliäitä kuin alkuperäisessä, sillä nyt aseena on lähinnä hakku, mutta siitä nyt on turha nillittää. Alkuperäisen elokuvan nähnyt voi bongailla ties kuinka monta visuaalista viittausta siihen. Ylipäätään elokuvan väkivallassa on paljon viittauksia 80-luvun slashereihin, eikä se tässä suhteessa häviä niistä parhaimmille lainkaan. Ehkä tämän vuoksi elokuva luo vähän kahtia jakautuneen fiiliksen – toisaalta se tuntuu yhtä aikaa turhan monimutkaiselta ja hataralta, toisaalta se ei yritäkään olla mitään toimivaa kauhuviihdettä hienompaa – ja tässä jälkimmäisessä se onnistuu. Se missä tämä uusintaversio selkeästi häviää alkuperäiselle on tunnelma. Vuoden 1981 elokuvan pikkukaupungin fiilis on mielestäni aivan vastustamattoman vetoava – nyt vastaavaa pienen yhteisön tunnetta ei kunnolla edes yritetä luoda. Tällä kertaa myöskään lähestyvän uhkan tuntua ei ole yhtä vahvana ilmassa – on vain henkilöiden välistä draamaa ja välistä joku murhataan.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta täytyy todeta, ettei My Bloody Valentine ole tyystin turha elokuva. Se on ihan toimivaa viihdettä, josta lähinnä alun melko lailla pikakelattu osuus jää kaivelemaan – Harry Wardenin murhaputkea olisi voitu näyttää viisi minuuttia, ja leikata vastaava määrä pois jostain loppupäästä. Jos ei ole nähnyt alkuperäistä My Bloody Valentinea – varsinkin sen sensuroimatonta versiota – tämä uusintaversio toimii kyllä. Hyvää ystävänpäivää!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Lionsgate

Yhteisarvostelu: 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019)

”… and it chills me to the bone, that I’m so far away from home.”

– Bad Religion

Kun 2000-luvun alussa puhuttiin haista ja kauhuelokuvista samassa lauseessa, mieleen ui lähinnä Tappajahai (1975), ja alaviitteenä ehkä Deep Blue Sea (1999). Mutta sitten cgi valtasi sekä b- että c-elokuvat ja hait kauhuelokuvissa alkoivat lentää, kummitella tai kasvattaa ylimääräisiä päitä ja Haihurrikaanien kaltaiset hölmöilyt kasvoivat ilmiöksi. Vuonna 2016 The Shallows ja vuotta myöhemmin 47 Meters Down viskoivat uutta verta veteen ja ohjasivat mielikuvaa takaisin Tappajahain suuntaan. Tällä kertaa puheenaiheena on jälkimmäinen elokuva jatko-osineen ja täytyy myöntää, että hassua sinänsä – riippuu paljolti katsojasta, keikahtaako 47 Meters Downin kohdalla vaaka enemmän Tappajahain vai Haihurrikaanin puoleen. Sen verran uskonhyppyä kyseessä oleva haikauhu katsojaltaan vaatii.

47 Meters Downin alussa siskokset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) viettävät lomaa Meksikossa. Lisa koettaa salailla eroa poikaystävästään huonolla menestyksellä, eikä kulu kauaa, ennen kuin pikkusisko Kate virittää isosiskonsa sinkkuelämän alkuun ja elämysten makuun. Ensimmäinen stoppi: hauska sukellus haihäkissä. On piristävää katsoa välillä elokuvia, joiden nimi riittää juonikuvaukseksi. Kaikki Tappajahain nähneet luultavasti muistavat loppukohtausta edeltävän, hyytävän sukelluksen haihäkissä myrkkyharppuunan kanssa. 47 Meters Down vastaa vuosia kaihertaneeseen kysymykseen – entä jos tuo sukellus olisi kestänyt koko puolitoistatuntisen leffan ajan? Yksinkertaisesta lähtökohdasta syntyy usein tehokkaita elokuvia – niin tälläkin kertaa, mutta aivan kitkatta se ei suju.

Leffassa kaikki faktat ovat täysin hakusessa. Tästä voisi melkein tehdä juomapelin: huikka aina, kun joku yksityiskohta on leffassa täyttä mielikuvitusta. Ja virheitähän riittää: sukelluslaitteet eivät toimi noin, happisäiliöt ja vedenalainen kommunikaatio eivät toimi noin, valo ei toimi, sukeltajantauti ei toimi – ja hait, ne eivät käyttäydy yhtään noin. Listausta virheistä voi tutkia vaikka täällä tai täällä, jotakin käsitystä haiden käyttäytymisestä voi saada vaikka tästä artikkelista, ja viimeiseksi: täältä voi katsoa, kuinka jättimäinen valkohai hakeutuu vapaaehtoisesti silitettäväksi. Eikä tarvitse olla kummoinen sukellusekspertti – itse en ymmärrä siitä mitään – tai edes luontodokumenttifani bongaillakseen osan näistä hölmöilyistä. Veikkaan, että jos katsojalta löytyy yhtään kokemusta sukelluksesta, leffa on melkoista ajan hukkaa – asiavirheitä voi olla yksinkertaisesti mahdoton ohittaa, ja jos taas tuntee haiden biologiaa, ja varsinkin sympatiaa niitä kohtaan, elokuva voi olla jopa raivostuttavan yksioikoinen. Mutta meille, jotka voimme heittää aivot faktojen kera narikkaan, joille vesi elementtinä on yhtä hallitsematon kuin pelottavakin, joilla elää edes pieni epäilys siitä, että mitä jos siellä meren tutkimattomassa syvänteessä makoileekin Cthulhu, 47 Meters Down voi olla menevää viihdettä.

Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se ei edes yritä olla mitään sen syvällisempää. Sen päätyö on yrittää säikytellä haihyökkäyksillä ja saada katsojan raapimaan päätään siitä, voivatko päähenkilöt pelastua – ja nämä se tekee hyvin. Kun Lisa polskii mittaamattoman syvänteen yllä ja alapuolella on pelkkää pimeää, jännittää väkisinkin, vaikka tietäisi kuinka, että hai ei todellisuudessa lähes milloinkaan hyökkää sukeltajan kimppuun. Selviytymiskauhun keskeisin anti on antaa ajattelulle ruokaa: kuinka minä selviäisin tuosta, ja mitä tekisin eri tavalla ja niin edelleen. Elokuvan hait on toteutettu kokonaan cgi:llä, mutta kuvat on suunniteltu hienosti niin, ettei se kertaakaan haittaa silmää, ja varsinkin eräs loppupuolen haihyökkäys on visuaalisesti jopa todella hieno. Kuvallisesta kerronnasta ja rytmityksestä huomaa, ettei elokuva ole todellakaan hutaisten tehty. Toki lisäpisteitä elokuvalle on pakko antaa siitä, miten hemmetin vaikeaa on kuvata elokuvaa, joka tapahtuu kokonaan veden alla.

Lisan ja Katen selviytymisen edestä voi pidättää hengitystään, mikäli on valmis antamaan elokuvalle anteeksi rutkasti virheitä – koska tietysti ilman epärealistisia sukellusvälineitä hahmot eivät voisi jutella keskenään leffan aikana ja ilman päällekäyviä haita leffassa ei olisi mitään uhkaa. Vaikka epärealistisen pöhkön lopetuksen arvaisi jo kaukaa, se toimii silti tehtävässään mielestäni hyytävän hyvin.

Kesällä 2017 vähin odotuksin julkaistu elokuva kasvoi pikkuhiljaa hitiksi – englanniksi ilmiötä kutsutaan sleeper hitiksi – minkä vuoksi ohjaaja Johannes Robertsin oli totta kai pakko palata pinnan alle, käväistyään ensin ohjaamassa kulttihitiksi hiljalleen kohonneen The Strangersin (2008) jatko-osan The Strangers: Prey at Nightin (2018) . Jatko-osa 47 Meters Down: Uncaged sai ensi-iltansa syksyllä 2019, Suomessa Night Visions -festivaaleilla.

Jatko-osa hylkää häkkisukelluksen, kun koulukiusattu, ulkopuolinen Mia (Sophie Nélisse) lähtee siskopuolensa ja tämän kavereiden kanssa vähän salaa sukeltelemaan vasta löydettyyn, kartoittamattomaan, veden vallassa olevaan mayakaupunkiin. Sivuhuomiona sanottakoon, että Mian siskopuolta Sashaa näyttelevä Corinne Foxx on Jamie Foxxin tytär, ja tämän kaveria Nicolea näyttelevä Sistine Stallone on luonnollisesti Syltyn jälkikasvua. Vaan eipä nuorten naisten näyttelijöillä kauheasti ole väliä, sillä tällä kertaa ei yhtään saa selvää, kuka kuvissa seikkailee, sen takaavat happinaamarit ja sumeat kuvat. Luolasukelluksen vaaroista tuskin tarvitsee ketään muistuttaa Thaimaan luolapelastuksen jälkeen, mutta tytöt painavat raunioihin täysin huoletta. Tunnelma on jälleen toimivan klaustrofobinen, tosin ensimmäisessä elokuvassa tunnelmasta oli rakennettu melko omintakeisesti ahdistava, vaikka naiset yrittivät selvitä merenpohjassa, jossa tilaa riitti. Nyt ahtaissa käytävissä sukeltelemisen klaustrofobisuus on enemmän ennalta arvattavaa, mutta toki ahdistavat happitaskut ja pohjasta nouseva siltti hyödynnetään tehokkaasti. Leffa vetää lopulta takataskustaan ehkä yhden kaikkien aikojen hassuimmista säikäytyksistä, kun ”evoluution sokeaksi muokkaama”, luolassa asuva kala alkaa kirkua! Ja säikäyttää tytöt niin perin pohjin, että he romahduttavat käytävän ja jäävät loukkoon! Käsi hakeutuu vaistomaisesti otsalle, mutta yhtä aikaa ratkaisu huvittaa.

Elokuva on jatko-osa vain henkisesti, vaikka se tahtoo etsiä yhteneväisyyksiä esimerkiksi samankaltaisista visuaalisista hidastuksista – ja se venyttää uskottavuuden rajoja vielä kauemmas. Käytävissä vaaniva uhka on vähän pöhnitty Neil Marshallin loistavasta The Descentistä (2009). Mutta vaikka kaiken muun pöhkön unohtaisikin, yksi asiavirhe paistaa pahasti silmiin – jättäisivätkö tytöt muka todella iPhonensa huoletta rannalle, niitä kun ei missään kohdassa kaivata? En usko! Elokuva tuntuu myös välillä vähän unohtavan, että se tapahtuu veden alla – kaikki juttelevat toisilleen, musa pauhaa ja raunioihin on lähinnä huolettoman hauska tutustua. Vähintäänkin ehkä intensiivisimmässä kohtauksessaan, jossa varjot väijyvät tummaa hitsaripoikaa, meno on kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta – vaikka kohtaus kyllä toimiikin. Lavastukset on sen sijaan tehty hyvin, ja veden alla äärimmäisen hankala valaistus on toteutettu mallikelpoisesti – tekniset puitteet ovat siis jälleen kohdallaan, vaikka cgi varmasti jakaakin mielipiteitä. Pari säikäytystä toimii myös hyvin.

Yhtä kaikki, niin 47 Meters Downia kuin Uncagediakin voi kehua ja haukkua samoista syistä. Uskottavuutta niillä ei juuri ole, niiden meno cgi-haineen on ehkä vähän liian b-luokkaa ollakseen kaikkien mieleen, ja dialogi sekä hahmot ovat hyvinkin pintapuolisia, jopa ärsyttäviä. Mutta toisaalta: ne ovat toimivaa viihdettä, niiden asetelmat ovat ihan omaperäiset, ahtaat kuvat ja vaanivat hait saavat karvat nousemaan pystyyn. Jos niiltä ei odota liikaa, niiden parissa viihtyy erittäin hyvin, minkä lisäksi on mukavaa, että elokuvat ovat keskenään melko erilaisia. Näiden syiden vuoksi arvosanoja on ehkä vähän turha tuijottaa, vaikka ne onkin ihan aiheesta annettu. Kyllä nämä The Asylumin tuottamat 2-headed Shark Attackin (2012) -tyyppiset cgi-katastrofileffat lopulta voittavat kuusi–nolla – niissä kun on oikeasti hauskaa lähinnä nimi. Ja onhan aurinkoista merta, kirkasta vettä ja trooppisia maisemia aika kiva katsoa, varsinkin kun vuoden 2019 marraskuu on tähän mennessä kestänyt neljä kuukautta.

Arvosanat

47 Meters Down

47 Meters Down: Uncaged

 

47 Meters Down:

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Claire Holt, Mandy Moore

47 Meters Down: Uncaged

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Screenrant, Discover Magazine, natureworldnews.com, SkyNews