keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Katsaus genreen: Kidutuskauhu


2000-luvun alku tuntui tuovan muassaan uuden epävarmuuden ajan. WTC-iskut ja terrorismin aikakausi traumatisoivat, ja samalla ylireagointi terrorismiin, Irakin sota ja Abu Ghraibin skandaali söivät länsimaissa – varsinkin jenkeissä – uskoa omiin päättäjiin. Juuri kun kuohuvasta 90-luvusta oli päästy hieman seesteisemmille vesille, tarjolla oli uusi, kontrolloimaton uhka. Samalla viihteen kentällä tosi-tv ja netin uudet lööppijulkkikset venyttivät tirkistelyn ja julkisuuden rajaa. Kuin heijastuksena ajasta, kauhugenressä päätään nosti uusi hirviö – kidutuskauhu.

Kun puhun kidutuskauhusta, tarkoitan löyhää kauhuelokuvien alagenreä, joka nousi suursuosioon elokuvien Saw (2004) ja Hostel (2005) jälkimainingeissa 2000-luvun alkupuolella. Genreä on kutsuttu muun muassa kidutuspornoksi (torture porn), gornografiaksi (gore + pornografia) tai vain gornoksi. Termin ”torture porn” keksi New York -lehden David Edelstein, kuvaamaan Hostelia, sen väkivaltaa tirkistelevän otteen vuoksi. Nimitykselle oli paikkansa aikanaan, kun elokuvatyyppi oli uusia, mutta nimitys ei ole enää Isiksen mestausvideoiden, pornon valtavirtaistumisen ja dark webin jälkeen kovinkaan hyvä. Siksi mielestäni ”neutraalimpi” kidutuskauhu (torture horror) toimii paremmin – kauhu kun viittaa viihteeseen ja pornon tarkoitus taas on stimuloida. Samalla mielestäni genrestä olisi syytä rajata ääritapauksia pois. En pidä esimerkiksi puhdasta eksploitaatiota kuten Human Centipede -trilogiaa (2009–2015) tai vaikkapa A Serbian Filmiä (2010) kidutuskauhuna. Jälkimmäinen tosin on elokuva, jota voisi katsoa myös tahallisen provosoivana yhteiskunnallisena kommentaarina – se on myös elokuva, jota en suosittele kenellekään. Samoin kidutuskauhun piiriin ei kuulu esimerkiksi rajua underground-kauhua, kuten nyt vaikkapa aitoa väkivaltaa sisältävä The Bunny Game (2010) tai oksennusleikkeihin mukavasti perustuvaa Slaughtered Vomit Dollsia (2006) jatko-osineen – joiden tuotantotapa on oikeasti periaatteessa pornoa. Äärielokuvista voi myöhemmin kirjoittaa ehkä oman katsauksensa.
Pitkä ihana leikki? (The Loved Ones)
Kidutuskauhubuumin syntyä ei tarvitse kahdesti arvailla. Eli Roth tuskin arvasi ohjatessaan Quentin Tarantinon siiven suojissa toista kokopitkäänsä Hostelia (2005), että vielä viisitoista vuotta myöhemmin kokonainen kauhun inhottu alagenre pistettäisiin hänen piikkiinsä. Tai kyllä se sen varmaan arvasi – on se sen verran ketku äijä. Rothin idea itäeurooppalaisesta laitoksesta, jossa rikkaat voivat ostaa kidutettavakseen ja tapettavakseen epäonnisia uhreja, oli ilkeä, uusi ja sen pystyi toteuttamaan pienellä budjetilla. Se heijasteli globalisaation ajan irstailuja, joita kuka vain saattoi lähteä toteuttamaan Itä-Aasiaan – tai minne tahansa matalapalkkamaihin. Ihan yhtä lailla siinä kaikuivat sekä Abu Ghraibin sotarikokset, Guantanamo Bayn kuulustelumetodit kuin Al-Qaidan pelkokin. Hostelhan ei tietenkään tuonut kidutusta kauhuun, jossa äärimmäisyyksiin oli menty jo 70-luvun eksploitaatioelokuvissa, ja 2000-lukukin oli nähnyt Takashi Miiken Ichi the Killerin (2001) ja Auditionin (2002), ja olipa jenkeissäkin Rob Zombien House of 1000 Corpses (2003). Sawkin oli tietysti periaatteessa kauhuksi puettu toisinto David Fincherin Se7enistä (1995). Mutta Eli Rothia sekä Sawin tehneitä James Wania ja Leigh Whannelia voi kyllä kiittää siitä, että kidutus ui osaksi valtavirran kauhua.

Yhtäkkiä elokuvateatterit olivat täynnä ikärajaluokittajien hermoja koettelevia elokuvia, joissa jengiä pistettiin lihoiksi brutaalilla ja realistisella otteella. Erona esimerkiksi aiempaan splatter-elokuvaan oli se, että meininki oli nyt haudanvakavaa, eikä huumoria elokuvista juuri löytynyt, vaikka osa tappajista olikin aika rempseitä. Splatter-elokuviin verraten verta myös roiskittiin hieman säästeliäämmin – mutta yleensä sen vuodatusta kuvattiin yksityiskohtaisemmin. Australiasta tuli ilkeä Wolf Creek (2005), joka sai myöhemmin jatkokseen kakkososan ja jopa sarjan. Elokuvat, joita olisi perinteisesti tuotettu slashereiksi, alkoivat flirttailla kidutuskauhun kanssa, kuten kuusiosaiseksi paisunut Wrong Turn -leffasarja (2003–2014). Uusintaversiot 70-luvun kauhuleffoista, kuten the Hills Have Eyesistä (2006) ja the Last House on the Leftistä (2009) olivat kunnon roiskinnalle otollista maaperää. Rob Zombiekin pääsi meininkiin mukaan Devil’s Rejectsillä (2005), jota monet pitävät rokkarin parhaimpana leffana. Saw-sarja jokavuotisine jatko-osineen vähintään piti teatterit täynnä.

Kidutuskauhun nimissä on myös tuotettu kilotonneittain sontaa - vältä näitä
Kauhuelokuva on genre, jolla katsojia koetellaan, ja kidutuskauhussa tämä on aina korostunut. Koko alagenressä on sivumakuna se, että tämä on nyt sitä hirveintä ja kamalinta kauhua koko maailmassa – tämän rajummaksi ei enää mene. Mutta ei se ihan pidä paikkansa. Genren piiriin kyllä kuuluu äärimmäisen julmia elokuvia, mutta yhä edelleen monesti elokuvien maine on niiden sisältöjä pahempi – tismalleen samoin kuin aikoinaan Texas Chainsaw Massacren (1974) kanssa. Esimerkiksi Hostel on raju elokuva, mutta ei se nyt alusta loppuun mitään porakoneleikkiä ole. Meksikolaisessa Borderlandissa (2007) rajuimmat jutut nähdään ensimmäisen parin minuutin aikana. Ensimmäinen Sawkaan ei roiski tuhansia litroja verta, toisin kuin jatko-osansa. Ylipäätään usein pahimmat kohdat ovat muutaman sekunnin välähdyksiä ja usein pahimpia eivät ole ne raakuudet, joita näytetään, vaan ne joita katsojalle vihjaillaan tapahtuvan. Kidutuskauhuelokuva on usein pohjimmiltaan trilleri, jossa päähenkilö yrittää paeta tiukasta tilanteesta ja kauhu syntyy siitä, että näytetään, mitä kävi niille, jotka eivät onnistuneet. En nyt tarkoita vähätellä elokuvien brutaalia menoa tai sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä välttelemiään kidutuskauhuja katsomaan – jos aihepiiri epäilyttää, elokuvat voi jättää katsomatta – ei näillä ole mitään syytä traumatisoida itseään.

Kidutuskauhu on eräs parjatuimmista genreistä, mikä ei yllätä – eikä niitä rajuimpia leffoja kaikille ole tarkoitettukaan. Lisäksi Sawin ja Hostelin apinoijia on riittänyt – yleensä minibudjetilla, täysin vailla taiteellista näkemystä ja cgi-raakuuksilla ryyditettyjä pikkutuotantoja, joita on syytä välttää kuin ruttoa. Genrellä on kuitenkin meriittinsä. Jo pelkästään aihepiirinsä vuoksi sille on pakko antaa jonkinlainen mahdollisuus: on nimittäin täysin totta, että herääminen penkkiin sidottuna, pallo suussa, kun mielipuoli syynää arsenaaliaan on pelottavampaa kuin tusina maskipäisiä murhaajia pusikossa. Saw ja Hostel ovat kummatkin kelpo kauhuelokuvia aika yksinkertaisella ja tehokkaalla asetelmalla – Hostel: part II (2007) kääntää aihepiiriä sen verran, että se saattaa olla ykköstä parempi. Myös Jenkkien pikkutuotannot, kuten pirullista peliä pyörittävä Would You Rather? (2012) tai The Collectorin (2009) yllättävän vauhdikas, täysin överi jatko-osa The Collection (2012) ovat mainion ilkeää viihdettä. The Girl Next Doorin (2007) tai the Womanin (2011) kuvottavan misogynistiset maailmat eivät sovi missään nimessä kaikille, mutta leffat ovat kouraisevia ja hyvin tehtyjä. Ranskassa 2000-luvun alussa noussut New FrenchExtremity toi muassaan genren parhaimmat leffat. Insiden (2007) ja Marttyyrien (2008) taiteelliset arvot olivat korkeat brutaalin ja masentavan ilmapiirin ohella, samoin belgialaisen Calvairen (2004). Näistä elokuvista kuuluisin – Haute Tension (2004) – ei sinänsä ole kidutuskauhua, mutta sen raa’at murhat vievät sen samoille leveyksille. Pienellä varauksella myös Texas Chainsaw Massacrelle kumartavaa Frontier(s)ia (2007) voi katsoa, jos verellä mässäily maistuu. Ausseista Wolf Creekin ohella tuleva, asetelmiaan jatkuvasti uusiksi vääntävä Loved Ones (2009) on paitsi äärimmäinen, myös oudon tenhoava teini-iän angstisuudesta hirtehistä huumoria kaivava kiero leikki. Britanniassa Eden Lake (2008) sai irti inhottavia väristyksiä uhan tullessa vähän odottamattomammasta suunnasta. Eteläkorealaisen I Saw the Devilin (2010) nihilistinen maailma on raju, mutta kiehtova – siinä voi nähdä viitteitä Tarantinosta, vaikka Tarantino ei näin synkkää tavaraa ole koskaan tuottanutkaan. Turkkilainen Baskin (2015) tulkitsee hillittömästi alkukohtauksessaan uusiksi Reservoir Dogsin alun, mutta menee lopussa yllättävän surrealistisiin ja hienosti toteutettuihin sfääreihin. Suomessakin tehtiin Skeleton Crew (2009), joka oli yksi harvoista kieli poskessa tehdyistä kidutuskauhuista. Kyllä sitä voi genrediggarille suositella, vaikka se jumahtaa tuttuun suomalaisen genre-elokuvan sudenkuoppaan: rallienglantiin. Uskokaa jo, että suomi kelpaa genreleffan kieleksi siinä missä indoeurooppalaisetkin kielet!

New French Extremity tuotti Baise-moin ja Irreversiblen kaltaisia äärimmäisiä elokuvia jo ennen kidutuskauhua
Kidutuskauhun aalto on sittemmin taittunut, vaikka viitteitä siitä leffoissa ajoittain näkeekin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli sen kulta-aikaa, ja nyt vallalla ovat pikemminkin aaveet ja yliluonnollinen kauhu – mikä ei haittaa lainkaan! Kauhu elää uutta kultakautta ja loistavia elokuvia ilmestyy vuosittain. Alagenre kuitenkin nähdäkseni muutti pysyvästi jotain. Kidutus on toistuva teema nykyään esimerkiksi pienen budjetin – ns. b-luokan – slashereissä – kuten vaikka Sweatshopissa (2009) tai Asylum Blackoutissa (2011) – takaisin pelkkään puukkohippaan ei ole slashereissäkään paluuta. Sen myötä myös nähtiin, että suuri yleisö on valmis katsomaan viihteen nimissä todella brutaalia väkivaltaa, ja esimerkiksi huippusuositut Sawin jatko-osat olisivat vielä 80-luvulla joutuneet vuosikymmenten pannaan. Ylipäätään viihde on 2000-luvulla väkivaltaistunut ja vastaavasti ikärajat laskeneet – harva elokuva saa enää K18-merkintää. Deadpool pisti R-ikärajaluokituksen ennätykset uusiksi koko maailmassa, eikä seuraavan ennätyksen saaja ole välttämättä kaukana. Ei ole tavatonta nähdä supersankaria ruuvipenkissä, suosikkisarjansa päähenkilöä kaivamassa silmiä kuopista tai James Bondia kidutettavana. Viihde heijastaa aina aikaansa. 2000-luvun alussa uuden ajan kontrolloimattomuus ilmeni kauhussa kidutuksena. Mitä kauhu nykyään sitten heijastaa? Mistä kertovat kummitusnunnat, riivaajat, demonipellet ja litteään maahan uskovat maallistuneessa maailmassa? Aika näyttää.


 Lähteet: Wikipedia, New York Magazine, Helsingin sanomat, The Telegraph, geektyrant.com, IMDB

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti