Hyvää joulua!

”Tänä jouluna muistamme niitä, jotka eivät selvinneet siitä viime kerrasta…”

– Jarkko Martikainen

Koska joulu on juhlista paras, pahin ja pisin on ainoastaan sopivaa katsoa jouluisia elokuvia vuoden reunan häämöttäessä edessä. Ja Kauhuoppaassa tietysti katsotaan jouluisia kauhuelokuvia. Joulusta on tehty kyllä tehty lukuisia kauhuelokuvia, mutta hivenen yllättää se, ettei niitä ole tämän enempää. Kaikki jouluun liittyvä kun on enemmän kuin sopivaa kauhuelokuvien elementeiksi – pimeys, surullisina kalkattavat kellot, yhteen kokoontuvat sukulaiset ja Aulikki-tädin kotiviini. Kirsikkana kakun päällä on tietysti joulupukki – ventovieras naamioitu ukko keskellä lahjoja odottavaa lapsikatrasta. Jouluisten romanttisten komedioiden määrä on valtava, mutta jouluaiheisia kauhuelokuvia on ehkä pari–kolmekymmentä. Esittelen tässä niistä kolme. Tähän on valittu sopivasti yksi elokuva 70-, 80- ja 90-luvuilta.

Black Christmas (1974)

Black Christmas ei ehkä ollut ensimmäinen slasher-elokuva, mutta eräs vaikutusvaltaisimmista se on. Elokuvassa jouluksi tyhjenevässä yliopiston sisarkunnan talossa väijyy huohottava murhaaja, joka hiippailee talossa ja soittelee sisarkunnalle häirikkösoittoja. Tunnelma on painostava ja murhaajan ilmiselväksi käyvät mielenterveysongelmat pahentavat sitä. Käsikirjoitus toimii ja tekninen puoli on jopa aikaansa edellä. Murhaajan silmin, ensimmäisestä persoonasta kuvatut jaksot sekä tarinan sijoittuminen juhlapyhään olivat luonnollisesti omiaan vaikuttamaan John Carpenterin Halloweeniin (1978).

Elokuvasta huomaa, ettei slasher-kauhu ollut vielä jähmettynyt sellaiseksi kuin se 80-luvulla muotoutui. Sen häiriintynyt tunnelma huokuu 70-luvun kauhun piinaavuutta – samana vuonnahan ilmestyi myös Texas Chainsaw Massacre. Black Christmas ei ole kovinkaan graafinen, mutta kiikkutuolissa ullakolla päivästä toiseen istuva muovipussiin kuristettu tyttö, murhaajan yhä häiriintyneemmiksi käyvät soitot ja raivokohtaukset, abortista riitelevä pariskunta ja whodunit-tyyppiseen mysteeriin kiedottu juoni luovat yhden mieleenpainuvimmista kauhukokemuksista. Jopa sisarkunnan repaleiseen harsoon kääritty joulukuusi on jotenkin epämääräisen ahdistava. Verrattuna esimerkiksi 80-luvun Perjantai 13. päivä –sarjaan, tästä elokuvasta kaikuu lohduttomuus, ja mikäpä sopisi paremmin jouluun! Samanlaisille ahdistustasoille kauhuelokuvassa 70-luvun jälkeen päästiin vasta 2000-luvulla, uuden aallon ohjaajien, kuten Alexander Ajan käsittelyssä. Black Christmas on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaita slashereitä.

Silent Night, Deadly Night (1984)

Silent Night, Deadly Night on kenties suurimman kohun 80-luvulla synnyttänyt kauhuelokuva. Jo etukäteen vanhempainyhdistykset hermostuivat elokuvan premissistä, ja elokuvateattereiden ulkopuolelle kokoontui väkeä ”Santa does not slay!” -kylttien kanssa. Hassua sinänsä, sillä elokuvassa käy hyvin selväksi, ettei murhaaja ole mikään myyttinen joulupukki, vaan pahasti vanhempiensa murhasta traumatisoitunut nuori mies. Harvassa kasarislasherissä muuten luodaan näin suurella vaivalla murhaajan taustatarinaa – pimahtavan Billyn ensimmäistä murhaa saa odottaa elokuvan puoliväliin asti.

Elokuva tarjoaa kunnon kokoelman kasarislasherin hölmöimpiä (lue: parhaimpia) puolia: joulupukin tamineisiin pukeutunut Billy hokee "Punish!" ja pistää jengiä kylmäksi mitä erilaisimmin tavoin. Useiden roolihahmojen kaari kestää juuri sen yhden kohtauksen, jossa heidät teilataan. Elokuvan sivuhahmot ovat ihan kultaa – Billyn hoitolassa sekoileva mykkää teeskentelevä isoisä, inhottava orpokodin abbedissa, jolle traumat saa hoidettua sitomalla sänkyyn ja istuttamalla joulupukin syliin, ja olankohautuksella anteeksipyytävä väärän tyypin ampuva poliisi. Elokuvassa on myös riemastuttava musiikkimontaasi, jossa Billy totuttelee työelämään – harvoin minuuttiin saa näin monta klisettä mahtumaan.

Silent Night, Deadly Night on joulun ehdoton klassikko, sekä yksi ikonisimmista 80-luvun slashereistä. Se pitäisi televisioida joka joulu Ihmeellinen on elämän (1946) jälkeen. Ainoa mikä jää mietityttämään on se, miksi ihmeessä Billy ei pue joulupukin partaa kunnolla päälleen vaan pitää sitä leuan alla.

Jack Frost (1997)

Jos olet koskaan miettinyt voisiko lumiukko murhata ihmisiä, Jack Frost antaa siihen vastauksen. Jack Frost on sarjamurhaaja joka matkallaan teloitukseen saa päälleen jotakin happoa, jonka seurauksena hän integroituu lumeen ja muuttuu lumiukoksi. Hän alkaa täysin kahelin murhaputken pikkukaupungissa, jonka sheriffille hän on kiinni jäädessään vannonut kostoa. Murhia ja verta riittää omituisen hauskasti toteutetussa elokuvassa, joka väliin naurattaa ja väliin turhauttaa.

Jack Frost on siitä hassu elokuva, että jos se olisi tehty kymmenen vuotta aiemmin, se olisi yksi kuuluisimpia kauhuhittejä. Nyt se on vähän omituinen kuriositeetti, joka kiteyttää kaiken mikä 90-luvun kauhussa oli pielessä: elokuvat tavallaan jäivät toistamaan 80-luvun kuluneita käänteitä, mutta tavallaan kietoivat ne itseironiaan, jolloin luvassa ei ollut jännitystä, mutta ei sitten tavallaan hauskuuttakaan. Sen minkä esim. Scream (1996) teki hyvin, monet muut tekivät huonosti. Kauhu etsi suuntaansa ja joskus aivopieruna seurasi murhaavia lumiukkoja, tai Roland Emmerichin Godzilla (1998). Ei se mitään, tuosta kaiken kaikkiaan omituisesta vuosikymmenestä selvittiin, ja Jack Frost on ihan mukiinmenevä pala sitä.

Jos murhaava lumiukko on lähtökohtaisesti lähellä sydäntäsi, Jack Frost kuuluu muiden ohella elimellisesti joulukauhuelokuvien kaanoniin. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kaikilla näillä kolmella elokuvalla on yksi yhteinen yksityiskohta. Black Christmasissa sisarkuntaan soitteleva murhaaja sekoilee tyypistä nimeltä Billy, Silent Night, Deadly Nightin murhaaja on Billy ja Jack Frostin ensimmäinen uhri on päätä lyhyempi Billy.

Joulun kunniaksi yksi tähti lisää Jack Frostille.

Hyvää joulua ja onnellista loppuvuotta!

Arvostelu: Revenge (2018)

”I saw her laugh, and then she said: Go away…”

– System of a Down

Ohjaus ja käsikirjoitus: Coralie Fargeat

Pääosat: Matilda Anna Ingrid Lutz, Kevin Janssens, Vincent Colombe

Kesto: 1 t 48 min

Ikäraja: 18

Toivottavasti piakkoin koittaa aika, jolloin voimme lakata puhumasta naisohjaajista erotuksena (mies)ohjaajiin ja puhua vain ohjaajista. Silloin voimme paitsi tasa-arvon, myös taiteen nimissä, keskittyä olennaiseen ja jättää turhat ohjaajaan – tai muuhun tuotantotiimiin – kohdistuvat oletukset pois. Hyviä aloituksia on jo nähty, mutta yhä ohjaajan palli tuntuu olevan pitkälti miesten paikka, varsinkin genre-elokuvasta puhuttaessa. Siksi tuntosarvet värähtävät myönteisesti aina, kun tarjolla on paitsi naisen ohjaama, myös kirjoittama kauhuelokuva. Valitettavasti sukupuoli ei (edelleenkään) kanna minkäänlaista taetta laadusta. Revenge ei ole kovinkaan hyvä elokuva – olipa sen ohjaaja ihan kuka vain.

Elokuva kertoo Jenistä (Matilda Anna Ingrid Lutz), joka vetäytyy vaimoaan pettävän Richard-sian (Kevin Janssens) kanssa lomailemaan aavikon laidalle hulppeaan taloon. Paikalle saapuvat vuorokautta liian aikaisin myös Richardin kaverit, vuotuiselle metsästysretkelle valmistautuvat Stan (Vincent Colombe) ja Dimitri (Guillaume Bouchède). Seksikäs nainen on miehille selkeästi liikaa, joten Richardin poistuessa pariksi tunniksi paikalta päättää Stan raiskata naisen. Richardin saavuttua paikalle ja saatua tietää asiasta, hommat menevät vielä enemmän päin mäntyä - Richard kun päättää pikaisesti murhata naisen – syystä joka jää katsojalle hämäräksi. Motivaationa on, että nainen "toimittaa heidät kaikki 15 vuodeksi vankilaan" – jotenkin siis myös ne kaksi miestä, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet. No, Jenhän vetää eeppiset revenantit, joiden rinnalla Leonardo Di Caprio näyttää amatööriltä, ja palaa kostamaan.

Kaikki elokuvassa, sen nimeä myöten, viittaa kauhu- / eksploitaatioelokuvan rape and revenge -alagenreen, jonka kuuluisin edustaja on I Spit on Your Grave (1978) sekä sen remake vuodelta 2010.  Rape and revenge -elokuvat nousivat 70-luvun ekplsoitaatioaallon myötä jopa valtavirtayleisöjen katseiden alle. Niiden premissi oli äärimmäisen simppeliksi hiottu: mahdollisimman inhottava raiskaus, jonka jälkeen mahdollisimman inhottava kosto raiskaajille. Genre pyrki vetoamaan kaikkein alimpiin vietteihin: kärsimyksen tirkistelyyn, julman koston tuomaan yksioikoiseen nautintoon sekä oikeutuksen tunteeseen, jossa kosto antaa anteeksi seksuaalisen väkivallan seuraamisen. Toiset löysivät genrestä feminististä, naista voimaannuttavaa kuvastoa, kun toiset vetosivat siihen, että pääosin miehistä koostuvien tuotantoryhmien ja yleisöjen silmien alla kuvattu naiseen kohdistuva loputon seksuaalinen väkivalta oli vähintäänkin kyseenalaista. Toki seksuaalinen väkivalta ja sen kostaminen, ovat toistuvia teemoja eksploitaatiogenren ulkopuolellakin, mutta itse näin Revengen linkittyvät nimenomaan tarkoituksella tähän kauhun alagenreen. Revengen juoni on aivan yhtä yksinkertainen kuin näissä, mutta elokuva ei (onneksi) mässäile seksuaalisella väkivallalla yhtä paljon. Raiskauskohtaus on inhottava ja ahdistava, mutta toteutettu – öh – "tyylikkäämmin”. Myös naisen kuoriutuminen varsinaiseksi kostonenkeliksi myötäilee 70-luvun eksploitaatioelokuvien kuvastoa ja tematiikkaa.

Kun juoni on näin yksinkertainen ja elokuva asettuu selkeästi raiskaus–kosto -elokuvien jalanjäljille, voi perustellusti kysyä, tuoko se jotain uutta näkemystä asiaan. Onko esikoisohjaajalla jokin aiemmasta poikkeava uniikki tulokulma asiaan? Valottaako elokuva koston tematiikkaa feminiinisestä tai feministisestä näkökulmasta? Tai jostakin muusta merkityksellisestä kulmasta? Mielestäni ei. Raiskattu ja kuolemaan jätetty nainen vain päätyy ramboilemaan aavikolle kireät vatsalihakset hiestä kimaltaen alusvaatteisillaan. Seksuaalinen väkivaltakin trivialisoituu yksinkertaiseksi juonen motiiviksi. Edes miesten pyllyjen näyttäminen ei ole eurooppalaisessa elokuvassa Hollywoodin verrattuna mikään tabu, joten edes siltä osin elokuva ei saa arvonnousua. Kaikki elokuvassa on joko niin pöljää tai niin epäuskottavaa, että aloin puolivälistä lähtien odottamaan juonenkäännettä, joka kääntää koko pakan ylösalaisin tai antaa yllättäen jonkin avaimen katsoa elokuvaa uusin silmin. Odotin turhaan.

Rambo - New Blood

Olisin tahtonut tykätä elokuvasta, ja yritin kannustaa sitä loppuun asti, mutta käsikirjoituksen käsittämättömyydet eivät suoneet sitä mahdollisuutta. Läpi elokuvan sen mieshenkilöt toimivat täysin selittämättömällä tavalla. Jenin poikaystävästä Richardista kuoriutuu über-misogynisti täysin puun takaa ja kaikki – ihan kaikki – mitä hän tekee on täysin omituista. Miksi hän yrittää murhata Jenin? Miksi hän sotkee auton ikkunan metsästämänsä pikkueläimen verellä? Miksi hän menee suihkuun ihan kesken kaiken? Miksi hän keekoilee alasti ja jäljittelee turhaan Christian Balen loistavaa roolisuoritusta Patrick Batemanina? Entä miksi Dimitri ei ammu Jeniä saadessaan tilaisuuden vaan kiduttaa tätä dippaamalla tätä veteen uudestaan ja uudestaan? Käsikirjoituksen pöljyys nousee esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa, että raiskaaja-Stan on itse asiassa elokuvan inhimillisin hahmo. Hän katuu, itkee, syyttää Richardia ja haluaa auttaa Jeniä. Hän on myös ainoa, joka palelee tai jota väsyttää – Jen mukaan lukien.

Elokuva ei ole edes niin brutaali ja verinen kuin voisi olettaa. Verta kyllä roiskitaan epäuskottavuuteen saakka, mutta mielestäni ”kostaminen” tai ylipäätään mikään väkivaltaan liittyvä käsitellään elokuvassa kaksijakoisesti. Yhtä aikaa ruudulle singotaan litroittain verta, mutta yhteenotot latistuvat lähinnä räiskinnäksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fargeat tuntuu selvästi halunneen raa’an elokuvan, mutta on sitten kuitenkin jotenkin arkaillut.

Myös yksityiskohtien virheellisyys elokuvassa alkaa puuduttaa. Oksaan seivästynyt Jen ei kärsi sisäisestä verenvuodosta, eikä edes nestehukasta aavikolla. Asetta ilmeisesti ensimmäistä kertaa käsittelevänä hän oppii hämmästyttävän nopeasti uskomattomaksi tarkka-ampujaksi. Sitten se tärkein: jos kuumalla oluttölkillä saisi ihoon painettua tölkin etiketin kuvion (ei saa), se palaisi siihen peilikuvana (ihan tosi!). Tottahan tämä valinta on tehty tarkoituksella, tämä kun on kostofantasia, mutta kun näillä kauneusvirheillä ei ole mitään kerronnallista motivaatiota, ne tuntuvat vain oudoilta ja vieraannuttavat – ja vieraantuminen on hallaa elokuvassa, jonka tematiikkana on ravisteleva, vatsanpohjassa tuntuva kosto.

Lopuksi ne hyvät puolet. Elokuvan visuaalinen ilme on kaunis, kuvaus on hienoa ja sen ratkaisuissa on hyviä ideoita. Myös kuvasommittelussa on muutamia hyviä oivalluksia. Verellä läträäminen on ihan tyylikästä, mutta jää kauas vaikkapa Insidestä (2007). Ilman kaunista visuaalista ilmettä arvosanani olisi ehdottomasti yksi tähti.

Voihan tämä olla jollekulle ihan kiva, pieni – tosin ylipitkä – vuoristorata-ajelu, ja jos joku tästä voimaantuu, niin hienoa. Kovasti tätä on yhdeksi vuoden 2018 parhaista kauhuelokuvista kehuttu, mistä hatunnosto Fargeatille. Itselleni elokuva jätti vaivaantuneen olon epäloogisuudessaan, ja suoranaisessa luupäisessä kliseisyydessään, eikä sen kostokaan ollut tarpeeksi brutaali, jotta se jättäisi minkäänlaisia katarttisia viboja. Haulikko nurkkaan ja pora käteen ensi kerralla.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Rézo Films

Arvostelu: Ghostland (2018)

(myös: Incident in a Ghostland)

"My head is full of ghosts..." 

- Bad Religion

Ohjaus ja käsikirjoitus: Pascal Laugier

Pääosat: Emilia Jones, Taylor Hickson, Mylène Farmer, Crystal Reed, Anastasia Phillips

Kesto: 1 t 31 min

Ikäraja: 18

Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita.

Ghostland (tai Incident in a Ghostland) on ranskalaisen Pascal Laugierin toinen englanninkielinen elokuva. Ohjaajan edellinen – slenderman-mukailu The Tall Man – pelon legenda (2012) – tippui ihan ok -kategoriaan, mutta se mistä mies muistetaan on tietenkin vuoden 2008 silmitön Marttyyrit. Löyhähdys Marttyyrien nihilistisestä otteesta ja brutaalista väkivallasta tuntuu myös ohjaajan uutuuselokuvassa.

Elokuva kertoo äidistä  ja kahdesta tyttärestä, jotka perivät kuolleelta tädiltä talon jossakin USA:n keskilännen takamailla. Pikkusisko Beth on kirjailijan urasta haaveksiva äidin silmäterä, jolle angstinen isosisko Vera on kateellinen. Ensimmäisenä iltana kaikki nyrjähtää kuitenkin raiteiltaan, kun taloon hyökkää mystinen tummatukka ja hänen valtava örkkimäinen kumppaninsa.

Julman väkivaltaisen kohtaamisen jälkeen hypätään vuosikausia eteenpäin, jolloin menestyneeksi kirjailijaksi kohonnut Beth saa avunpyynnön hysteeriseltä siskoltaan. Beth palaa taloon, jossa pahasti traumatisoitunut, harhainen Vera ja väsynyt äiti yhä elävät. Näennäisen tyynen kuoren alta paljastuu painajainen, joka on kaikkea muuta kuin takanapäin.

Elokuva on pohjimmiltaan mysteeri, joka piilottelee korttejaan – onko se kummitustarina, home invasion -genreä vai jotain muuta. Katselun aikana mielessä käväisi myös David Lynch, vaikka aivan tämän mestarin tasoisen mysteerin äärellä ei olla. Elokuvan tyylittelyssä, juonikuvioissa ja lavasteissa on jotain hyvin perieurooppalaiseen elokuvaan viittaavaa. Ghostland on kaukana monista kiillotetuista Hollywood-kauhuista. Se on julma ja likainen ja monisäikeinen. Sen pahiksetkaan eivät edusta tyypillistä jenkkikauhua, vaan tuntuvat nousevan niistä samoista hetteiköistä, joista Laugierin aiemmin edustaman New French extremityn pahikset nousivat – vertaa esimerkiksi Inside (2007) ja Haute Tension (2003). Samalla ne tuovat mieleen pikemminkin kauhuelokuvien 70-luvun terrorin, kuin 80-luvun tusinasarjamurhaajat.

Kameratyöskentely on ensiluokkaista ja leikkaus niin taloudellista, että vuoristoradan jälkeen hämmästyttää, että se kesti alle 1,5 tuntia. Leikkauksen saralla elokuvalla on selkeitä yhtymäkohtia Laugierin Marttyyreihin. Kun elokuva lähtee kunnolla käyntiin, katsoja ei ole hetkeäkään turvassa. Käänteitä, jump scareja, verta ja kärsimystä vyörytetään päälle ilman kauhuelokuvia tavallisesti läikittäviä suvantovaiheita. Ei armeliasta aamunkoittoa vaan pelkkää yötä.

Päähenkilöiden kärsimysten kautta herää kuitenkin kysymys siitä, kuinka perusteltua elokuvassa on näyttää tämänkaltaista väkivaltaa. Varsinkin jos se kohdistuu Marttyyrien tapaan vain ja ainoastaan nuoriin naisiin / tyttöihin. Miksi tehdä tai katsoa tämänkaltaisia elokuvia? Vaikka kyseessä on ”vain” kauhuelokuva, kysymys on nykypäivänä relevantti. (Taustaksi totean kuitenkin, ettei Ghostland ole yhtä säälimätön kuin Marttyyrit ja kaukana rape and revenge elokuvien eksploitaatiosta – tämä nyt vain tarjoaa hyvän paikan pohtia fiktiivisen väkivallan motivaatiota.) Mielestäni Ghostland onnistuu – jos nyt ei suoranaisesti perustelemaan – niin ainakin itsereflektiivisesti käsittelemään nimenomaan tätä kysymystä. Päähenkilö Bethin kautta tarinaan tuodaan metataso, jota käytetään myös mysteerin polttoaineena. Kauhukirjailijana menestyneen Bethin tuore bestseller Incident in a Ghostland paitsi perustelee elokuvan nimen, myös herättää pohtimaan kauhun, tai ylipäänsä fiktion, kirjoittamista moraalisena toimintana. Ei lie sattumaa, että misogynistiseksikin syytetyn Marttyyrien ohjaaja ja käsikirjoittaja Laugier tuo kankaalle tarinan, joka yhtä aikaa iskee kauhufaneille jatkuvasti silmää ylistäessään H. P. Lovecraftia ja mainitessaan Rob Zombien, ja yhdistää päähenkilön kirjoittamisen kautta tarinaan metatason JA tekee konkreettisesti päähenkilöistään pelkkiä objekteja mielipuolien käsittelyssä. Henkilöitä ei esineellistetä uhreiksi pelkästään elokuvallisin keinoin vaan he joutuvat asemaan, jossa heidän on pakko väkivallan uhalla imitoida nukkeja. Tämä ei ehkä ratkaise kaikkia (kauhu)elokuvien naisten käyttämisen seksuaalisen väkivallan uhreina tuomia ongelmia, mutta on ainakin enemmän kuin mihin esimerkiksi edellä mainittu Rob Zombie on elokuviensa perustelemattoman seksuaalisen väkivallan kohdalla kyennyt. Ratkaisu on mielenkiintoinen ja herättää pohtimaan elokuvaa uudella tavalla. Se on älykkäämpi, kuin mitä pinta antaa ymmärtää.

Ghostland on väkevä, muttei täydellinen, kauhuvyörytys vähillä hengähdystauoilla.  Uskon sen olevan myös vahvasti mielipiteitä jakava: toiset eivät varmastikaan nää elokuvaa kovin kummoisena, mutta omasta mielestäni se oli omaperäinen. Sen omintakeinen kerronta ja pahaenteinen tunnelma toimivat, ja juuri kun luulet, että asiat ovat huonosti, ne ovat vielä huonommin. Elokuva on melko lohduton eikä tietenkään sovi herkille katsojille. Elokuva jättää myös mysteerin hunnun ylleen: ehkä kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti. Ja ehkä osa oli juuri niin karmeaa, kuin mihin vihjattiin. Laugierin tähti on Marttyyrien jälkeen ollut ilmeisesti laskusuunnassa, eikä tämäkään valtavaa yleisöryntäystä ole aikaan saanut. Uskaltaudun silti ennustamaan elokuvalle ajan myötä sen ansaitsemaa kulttistatusta.

Arvosana

PS. Rob Zombie on ihan hyvä ohjaaja, inhosin vain Halloweenin uncut-version raiskauskohtausta ja 31 nyt oli vain ihan tolkuttoman huono kokonaisvaltaisesti.

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Radar Films

Kauhuelokuvien kritiikistä ja genrestä yleensä

Kauhusta kirjoittaminen on vaikea laji, ja niiden osuvan kritiikin kirjoittaminen liki mahdotonta. Luen tämän tästä yhden tähden arvioita loistavista kauhuelokuvista, joiden mahtavuus on selkeästi mennyt taitavaltakin kriitikolta ohi. Kritiikistä ei kuitenkaan kannata purnata, vaan muodostaa oma mielipiteensä. (Ja huonoina pitämistään kritiikeistä voi myös oppia jotain.) Liki kaikki modernit kauhuelokuvat ovat jossain saaneet huonot arviot (näin on lytätty mm. Alien, the Thing, ja jopa Hohto lytättiin jossain! )

Kauhun arvosteleminen on vaikeaa, sillä kauhu genrenä on ensinnäkin huomattavasti monimuotoisempi kuin muut elokuvagenret. Se on vähän sama kuin kutsuisi kaikkea metallimusiikkia samankuuloiseksi tai arvostelisi puna-, valko-, rose- ja jälkiruokaviinejä samassa lauseessa. Se myös toimii katsojalleen eri tavalla kuin muut genret. Kauhu ei myöskään sovi kaikille – on sanomattakin selvää, ettei herkkä katsoja voi arvioida rajua elokuvaa mitenkään objektiivisesti. Ennakko-odotukset ohjaavat katselukokemusta valtavasti – jos odotat tunnelmallista kokemusta ja saat jatkuvaa säikyttelyä, saatat kyllästyä. Kauhu taitelee usein asteikolla ”taiteellisesti kunnian himoinen vs. silkkaa viihdettä”. Vasta aika, useampi katsomiskerta, elokuvan maine ja näiden kautta muuttuneet ennakko-odotukset saattavat paljastaa katsojalle elokuvan todellisen luonteen. Ensireaktio ei ole väärä, mutta se saattaa ajan myötä silti jalostua. Tämänkin vuoksi pyrin katsomaan jokaisen arvostelemani elokuvan pariin otteeseen ennen kynään tarttumista. Tulen palaamaan kauhukritiikin hankaluuteen luultavasti vielä myöhemmin, sillä se ei itsellenikään ole helppoa! Sitä ennen sananen koko genrestä.

                            Barbapapa?

Kauhu perustuu pitkälti kliseisiin juonikuvioihin, sillä kauhuskenaarioita on oikeasti suht rajallinen määrä. Miltei jokaisen elokuvan lähtökohta on jo aiemmin nähty, tai arkijärjellä ajateltuna epäuskottava – koska kummitukset, zombiepidemiat ja ihmissudet ovat todistetusti aika harvinaisia ilmiöitä. (Ehkä ainoa oikeasti uskottava moderni kauhuelokuvaklassikko, jonka olen nähnyt, on Hitchcockin Psyko)

Kohtaustasolla jännitteen luominen on vaikeaa, varsinkin ilman säikyttelyä – jos katsoja ei pelkää sitä, että joutuu pian pelästymään, mitä sitä sitten pelkää? Säikyttelyt taas ovat yleensä ennalta-arvattavia, koska omintakeisia, MUTTA pelottavia, MUTTA taiteellisesti perusteltuja jump scareja on oikeasti vaikea tehdä. Jotkut vihaavat jump scareja samoin kuin jotkut vihaavat ananasta pitsassa. Itse tykkään kummastakin, jos ne on tehty hyvin (siis pitsa tai elokuva). On myös oikeasti vaikea tehdä aidosti pelottavaa elokuvaa ilman säikäytyksiä – joskus se onnistuu, mutta usein kauhuelokuva ilman jump scareja redusoituu ”pelottavan” sijaan ”tunnelmalliseksi”.

Henkilöhahmot ovat hyvissäkin kauhuelokuvissa vain rankoja, sillä aikaa on yleensä vähän – kauhuelokuva kestää tyypillisesti puolitoista tuntia. Tämän lisäksi kauhuelokuvan keskipiste on sen aiheessa, ei sen henkilöissä. Ei Halloween kerro Laurie Strodesta, vaan Michael Myersin murhista, eikä It Follows kerro random teineistä, vaan heitä piinaavasta ”siitä jostakin”. Henkilöt luovat katsojalle samaistumispinnan (tai aiheuttavat nimenomaan vastareaktion), sekä puitteet, joissa elokuvan aihe toimii. Päinvastoin on esimerkiksi toimintaleffoissa – Die Hard kertoo John McClanesta, joka joutuu tiukkaan tilanteeseen. Kauhuelokuva kertoo nimenomaan tuosta tilanteesta ja sitten heittää hahmonsa siihen selviytymään (tai mitä todennäköisimmin kuolemaan).

Nämä ovat pintaraapaisua genrekonventioista, eli tyypillisistä genreen kuuluvista piirteistä. Kauhuelokuvat pyörivät tyypillisten tilanteiden ympärillä, tai tahallaan kiertävät niitä. Ei yksikään kauhuelokuva keksi pyörää uudestaan. Kauhussa on aina metatasonsa: se, että se on kauhuelokuva luo sille tietyt puitteet joihin asettua. Se, kuinka hyvin elokuva pärjää puitteissaan tai rikkoo niitä kertoo osaltaan siitä, kuinka hyvä se on.

                                 Orpo (kok)

Kaiken tämän lisäksi sen täytyy vielä vedota yksittäiseen katsojaansa. Ihan sama, kuinka hehkutan Kill Listiä – jos se on mielestäsi tylsä indieleffa, jonka juoni laahaa ja toimintaa on ihan liian vähän, en voi sille yhtikäs mitään. Ketään ei voi pakottaa pitämään mistään kauhuelokuvasta, jos ei siltä tunnu. Jos ei toimi, niin ei toimi. Tämän lisäksi tunnen useita ihmisiä, jotka eivät pidä kauhuelokuvien katsomisesta joko teemojen tai säikyttelyn takia. Olen sitä mieltä, että jos kauhuelokuvia ei tunne omakseen, niitä ei TODELLAKAAN tarvitse katsoa. Ne eivät ole mikään miehistymis- tai naisistumisriitti, vaan puhtaasti viihdettä. Lisäksi esimerkiksi kauhuelokuvan synkeälle puolelle retkahtaminen voi oikeasti harmittaa – karmeita juttuja kun ei katsomattomiksi saa. A Serbian Filmin ei pitäisi olla mitään suuren yleisön viihdettä. Jos jonkun rajun elokuvan katsominen ei huvita, kyse on itsensä tuntemisesta ja suojelemisesta, eikä nössöydestä.

Mistä sitten tietää, onko kyseessä hyvä vai huono kauhuelokuva? Olen sitä mieltä, että jos elokuva onnistuu edes hetkeksi kääntämään huomion pois epäuskottavista lähtökohdistaan, pois ohuista henkilöhahmoistaan, se on jo saavuttanut jotain. Jos elokuva nostaa kerran niskavillat pystyyn, tai edes hykerryttää hetken aikaa, se on onnistunut. Jos se aiheuttaa edes pienen ajatusleikin, siitä kuinka sitä itse toimisi samassa tilanteessa, se kannattaa katsoa. Ihan sama vaikka loppu lässähtäisi, niin kuin usein tuppaa käymään. Ihan sama vaikket muistaisi sivuhahmojen nimiä ennen kuin heidät laitetaan lihoiksi. Kauhu tarjoaa paikan käsitellä vaikeita asioita – pelkoa, vihaa, kärsimystä, surua – turvallisesti. Ei kauhuelokuvan tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä – riittää että se tuntuu jossakin. Toisin sanoen: olen valmis antamaan aika paljon elokuvalle anteeksi ihan vain koska tykkään genrestä!

Kuvat: Picture House, Causeway Films

Lähteet: Yahoo, Den of Geek, Uproxx, WhatCulture, The Guardian, Wikipedia, Rotten Tomatoes, Parade

Arvostelu: Slender Man (2018)

"Kuukaa pelkää must... slender maniä?"

Ohjaaja: Sylvain White

Käsikirjoitus: David Birke

Pääosat: Joey King, Julia Goldani Telles, Jaz Sinclair, Annalise Basso

Kesto: 1 t 33 min

Ikäraja: K-12? K-15?

Siitä lähtien, kun Slender Man syntyi creepypasta-kisan seurauksena 2009, se on levinnyt

kulovalkean tavoin ympäri ämpäri nettiä. Itse tutustuin meemiin Slender: Eight Pages -pelin kautta 2012, joka olikin hauska, ilmainen pieni säikyttely. Laihanhuiskean miehen ympärille on syntynyt kokonainen fanifiktio-kulttuuri: mobiilipelejä, Marble Hornetsin Youtube-sarja, epävirallisia elokuvia, harrastelijavideoita. Eikä mikään ihme, mysteerinen laiha ukkeli on vetoava, selittämätön voima. Yksi on joukosta puuttunut: kunnollinen a-luokan kauhuelokuva. Pascal Laugierin The Tall Man – pelon legenda (2012) flirttaili meemin kanssa, mutta vasta nyt olemme saaneet virallisen Slender Man -elokuvan. Ja voi pojat, minkä teitte. Te tapoitte koko homman.

Elokuva kertoo neljästä teinitytöstä, jotka mukavien nörttipoikien innoittamina kokeilevat perjantai-iltana "herättää slender maniä". Homma toimii katsomalla netistä videon, jonka aikana ei saa avata silmiään. Tytöt tietysti avaavat silmänsä, ja kuvaruudulla kieppuvat epämääräiset kuvat vaikuttavat tyttöihin voimakkaasti. Seuraavina päivinä tytöt saavat huomata, että painajaiset vaivaavat heitä. Outo voima tuntuu seuraavan heitä, ja pian he näkevät harhanäkyjä, jotka jotenkin kai liittyvät Slender Maniin. Kirous on tarttunut heihin ja kun yksi heistä katoaa, muut tajuavat, että nyt on tosi kyseessä. Tai oikeastaan eivät tajua. Slender Man suistuu yleiseen teinikauhun sudenkuoppaan. Aivan liian suuri osa elokuvasta menee siihen, että yksi päähenkilöistä uskoo kiroukseen ja muut eivät reagoi tilanteeseen, ennen kuin on liian myöhäistä. Elokuva ei lähde avaamaan Slender Manille mitään taustatarinaa, vaan luottaa siihen, että pelokkaat nuoret pyörimässä ja väittelemässä riittävät. Ehkä hyvä, koska mysteerin "selittäminen" olisi vienyt pohjaa koko hommalta. Sekään toisaalta olisi enemmän elokuvaa voinut pilata, sillä tässä on ihan kaikki pielessä.

Käsikirjoitus ei anna näyttelijöille tilaa yhtään, kokonaan tietokoneella muokattu cgi-Slender Man ei ole yhtään pelottava, ja jahdatessaan nuoria eri ympäristöissä, ukko alkaa muistuttaa köyhän miehen versiota It-elokuvan Pennywisestä. Leikkaus on käsittämättömän kömpelöä, ja elokuva tuntuu aivan torsolta. Tälle on kuitenkin selitys. Bloody Disgusting -sivusto selvitti, että elokuvan jälkituotanto törmäsi valtaviin ongelmiin (lähde). Vuonna 2014 Slender Manin takia ystäväänsä 19 kertaa puukottaneet 12-vuotiaat tytöt saivat vuoden 2018 alussa pitkät tuomiot. Toisen tuomitun isä piti jo tuotannossa ollutta Slender Mania vastenmielisenä elokuvana. Ilmeisesti kohua pelännyt Sony Pictures päätti saksia leikkausvaiheessa elokuvan täysin kappaleiksi. Kaikki raa'at kohtaukset leikattiin, ja ikäraja laski R-luokituksesta PG-13:aan – Suomessa noin K-12-lukemiin. En kyllä ihan ymmärrä, miten kauhuelokuvan salliminen yhä nuoremmille oli idea jolla tuotantoyhtiö ajatteli kohun väistyvän. Varsinkaan, kun Slender Manissä ei ole koskaan ollut kyse veren roiskimisesta vaan mysteeristä. Tuotanto ei luottanut ohjaajaan vaan jyräsi tämän täysin. Tämä leikkeleminen selittää elokuvan lukuisia valtavia juoniaukkoja. Useiden päähenkilöiden kohtalo jää täysin auki. Entä kuka oli mesessä viestitellyt tyttö? Jos elokuvan katsoo, suosittelen katsomaan sen trailerin jälkikäteen, sillä siinä annetaan muutamia vastauksia, jotka lopputuloksesta on saksittu pois. Elokuvan loppu töksähtää ja jättää montun auki, koska vastausta vaille jääneitä kysymyksiä ei voi laskea kahdenkaan käden sormin.

Jos olisin ollut jälkituotannosta vastuussa, olisin rohkeasti vetänyt hihasta ässän: koska Slender Man on käytännössä kokonaan cgi-hirviö, (äijää kyllä näytteli oikea näyttelijä Javier Botet), sen olisi voinut leikkauspöydällä muuttaa vaikka – öö – suohirviöksi. Näin olisi elokuvalta poistunut taakka olla "se oikea Slender Man -elokuva" ja paremman elokuvan olisi voinut polkaista käyntiin tomun laskeuduttua.

Tätäkään kuvaa ei nähdä itse leffassa

Mielestäni elokuvan huonous ei ole välttämättä edes hätäisistä leikkauksista kiinni. Se vuotaa jo lähtökohdiltaan niin, että en usko että muutama ekstrakohtaus olisi sitä pelastanut, ellei ohjaaja aikonut tehdä kokonaan erilaista elokuvaa. Ehkä joku päivä saamme leikkaamattoman ohjaajan version asiasta. Ongelmien pohja on käsikirjoituksessa.

Käsikirjoituksen suurin ongelma on se, että kirjoittaja on jostain syystä päättänyt, että koska Slender Man on lähtöjään creepypastasta syntynyt meemi, kaiken Slender Maniin liittyvän täytyy jotenkin liittyä internettiin. Joten Slender Man leviää nettivideon kautta. Slender Man kyttää teinityttöjä koululla. Sitten Slender Man soittaa nimettömiä videopuheluita. Slender Man mesettää. Ehkä jatko-osassa Slender Man voi lukea tietosuojamuistutuksen ja hyväksyä evästeet. Samalla netti ei kuitenkaan auta nuoria. On tavattoman epäuskottavaa, että ensinnäkään kukaan nuori vuonna 2018 uskoisi varauksetta netissä leviävän "karmivan videon" olevan yksiselitteisen totta, tai että samat nuoret eivät sitten hyödyntäisi foorumeita, somea ja kaikkea mahdollista ilmiön selvittämiseksi. Ratkaisu on julmetun kömpelö. Itse olin odottanut, että leffa olisi suosiolla sijoitettu 80-luvulle, jolloin kaikki netin käyttöön liittyvä, draaman aiheeksi kelpaamaton olisi voitu ohittaa. Pikkuneuvo käsikirjoittajille kautta maailman: jos elokuvanne keskiössä on joukko nuoria netin äärellä, teidän täytyy olla TODELLA perillä siitä, kuinka kuvata sitä katu-uskottavasti. Muuten setä- tai tätimäisyys paistaa läpi.

Olisin oikeasti katsellut mieluummin vaikka 1,5 tuntia sumuisessa metsässä harhailevaa joukkoa, joka etsisi kahdeksaa mystistä sivua laihan miehen uhatessa kannoilla. Nyt elokuvasta löytyy ehkä yksi valopilkku, sillä tyttöjen näkemistä harhoista muutama on ihan mukiinmenevän näköinen. Niitäkään ei ole niin riittävästi, että elokuvaa voisi suositella.

Kukas se siellä?

                           

Homma kellahtaa ojaan jo siinä vaiheessa, kun tytöt aistivat netistä löytyneen Slender Manin uhkaavan, ja selaavat nettiä löytääkseen vastauksia. Sieltä he löytävät SAMAT creepypastakuvat, joiden kautta Slender Man syntyi. Samojen kuvien kierrätys elokuvassa oli itselleni viimeinen niitti. Tämä on jollain kierolla tavalla siis kierrätetty ja kauhuelokuvan muotoon vanutettu creepypastameemi, eikä varsinainen Slender Man elokuva. Vähän sama kuin kirjoittaisin kirjan, ja printatessani sitä, kuvaisin printtaustapahtuman ja väittäisin sen olevan elokuvasovitus kirjastani. Jos tämä on "virallinen" näkemys Slender Manista, voi hyvällä syyllä sanoa, että meemi on nyt ohi. Slender Man on kuollut! Kauan eläköön Slender Man!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Sony Pictures, Eric Knudsen