perjantai 21. joulukuuta 2018

Arvostelu: Revenge (2018)


”I saw her laugh, and then she said: Go away…”
– System of a Down




Ohjaus ja käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Pääosat: Matilda Anna Ingrid Lutz, Kevin Janssens, Vincent Colombe
Kesto: 1 t 48 min
Ikäraja: 18

Toivottavasti piakkoin koittaa aika, jolloin voimme lakata puhumasta naisohjaajista erotuksena (mies)ohjaajiin ja puhua vain ohjaajista. Silloin voimme paitsi tasa-arvon, myös taiteen nimissä, keskittyä olennaiseen ja jättää turhat ohjaajaan – tai muuhun tuotantotiimiin – kohdistuvat oletukset pois. Hyviä aloituksia on jo nähty, mutta yhä ohjaajan palli tuntuu olevan pitkälti miesten paikka, varsinkin genre-elokuvasta puhuttaessa. Siksi tuntosarvet värähtävät myönteisesti aina, kun tarjolla on paitsi naisen ohjaama, myös kirjoittama kauhuelokuva. Valitettavasti sukupuoli ei (edelleenkään) kanna minkäänlaista taetta laadusta. Revenge ei ole kovinkaan hyvä elokuva – olipa sen ohjaaja ihan kuka vain.

Elokuva kertoo Jenistä (Matilda Anna Ingrid Lutz), joka vetäytyy vaimoaan pettävän Richard-sian (Kevin Janssens) kanssa lomailemaan aavikon laidalle hulppeaan taloon. Paikalle saapuvat vuorokautta liian aikaisin myös Richardin kaverit, vuotuiselle metsästysretkelle valmistautuvat Stan (Vincent Colombe) ja Dimitri (Guillaume Bouchède). Seksikäs nainen on miehille selkeästi liikaa, joten Richardin poistuessa pariksi tunniksi paikalta päättää Stan raiskata naisen. Richardin saavuttua paikalle ja saatua tietää asiasta, hommat menevät vielä enemmän päin mäntyä - Richard kun päättää pikaisesti murhata naisen – syystä joka jää katsojalle hämäräksi. Motivaationa on, että nainen "toimittaa heidät kaikki 15 vuodeksi vankilaan" – jotenkin siis myös ne kaksi miestä, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet. No, Jenhän vetää eeppiset revenantit, joiden rinnalla Leonardo Di Caprio näyttää amatööriltä, ja palaa kostamaan.

Kaikki elokuvassa, sen nimeä myöten, viittaa kauhu- / eksploitaatioelokuvan rape and revenge -alagenreen, jonka kuuluisin edustaja on I Spit on Your Grave (1978) sekä sen remake vuodelta 2010.  Rape and revenge -elokuvat nousivat 70-luvun ekplsoitaatioaallon myötä jopa valtavirtayleisöjen katseiden alle. Niiden premissi oli äärimmäisen simppeliksi hiottu: mahdollisimman inhottava raiskaus, jonka jälkeen mahdollisimman inhottava kosto raiskaajille. Genre pyrki vetoamaan kaikkein alimpiin vietteihin: kärsimyksen tirkistelyyn, julman koston tuomaan yksioikoiseen nautintoon sekä oikeutuksen tunteeseen, jossa kosto antaa anteeksi seksuaalisen väkivallan seuraamisen. Toiset löysivät genrestä feminististä, naista voimaannuttavaa kuvastoa, kun toiset vetosivat siihen, että pääosin miehistä koostuvien tuotantoryhmien ja yleisöjen silmien alla kuvattu naiseen kohdistuva loputon seksuaalinen väkivalta oli vähintäänkin kyseenalaista. Toki seksuaalinen väkivalta ja sen kostaminen, ovat toistuvia teemoja eksploitaatiogenren ulkopuolellakin, mutta itse näin Revengen linkittyvät nimenomaan tarkoituksella tähän kauhun alagenreen. Revengen juoni on aivan yhtä yksinkertainen kuin näissä, mutta elokuva ei (onneksi) mässäile seksuaalisella väkivallalla yhtä paljon. Raiskauskohtaus on inhottava ja ahdistava, mutta toteutettu – öh – "tyylikkäämmin”. Myös naisen kuoriutuminen varsinaiseksi kostonenkeliksi myötäilee 70-luvun eksploitaatioelokuvien kuvastoa ja tematiikkaa.

Kun juoni on näin yksinkertainen ja elokuva asettuu selkeästi raiskaus–kosto -elokuvien jalanjäljille, voi perustellusti kysyä, tuoko se jotain uutta näkemystä asiaan. Onko esikoisohjaajalla jokin aiemmasta poikkeava uniikki tulokulma asiaan? Valottaako elokuva koston tematiikkaa feminiinisestä tai feministisestä näkökulmasta? Tai jostakin muusta merkityksellisestä kulmasta? Mielestäni ei. Raiskattu ja kuolemaan jätetty nainen vain päätyy ramboilemaan aavikolle kireät vatsalihakset hiestä kimaltaen alusvaatteisillaan. Seksuaalinen väkivaltakin trivialisoituu yksinkertaiseksi juonen motiiviksi. Edes miesten pyllyjen näyttäminen ei ole eurooppalaisessa elokuvassa Hollywoodin verrattuna mikään tabu, joten edes siltä osin elokuva ei saa arvonnousua. Kaikki elokuvassa on joko niin pöljää tai niin epäuskottavaa, että aloin puolivälistä lähtien odottamaan juonenkäännettä, joka kääntää koko pakan ylösalaisin tai antaa yllättäen jonkin avaimen katsoa elokuvaa uusin silmin. Odotin turhaan.

Rambo - New Blood

Olisin tahtonut tykätä elokuvasta, ja yritin kannustaa sitä loppuun asti, mutta käsikirjoituksen käsittämättömyydet eivät suoneet sitä mahdollisuutta. Läpi elokuvan sen mieshenkilöt toimivat täysin selittämättömällä tavalla. Jenin poikaystävästä Richardista kuoriutuu über-misogynisti täysin puun takaa ja kaikki – ihan kaikki – mitä hän tekee on täysin omituista. Miksi hän yrittää murhata Jenin? Miksi hän sotkee auton ikkunan metsästämänsä pikkueläimen verellä? Miksi hän menee suihkuun ihan kesken kaiken? Miksi hän keekoilee alasti ja jäljittelee turhaan Christian Balen loistavaa roolisuoritusta Patrick Batemanina? Entä miksi Dimitri ei ammu Jeniä saadessaan tilaisuuden vaan kiduttaa tätä dippaamalla tätä veteen uudestaan ja uudestaan? Käsikirjoituksen pöljyys nousee esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa, että raiskaaja-Stan on itse asiassa elokuvan inhimillisin hahmo. Hän katuu, itkee, syyttää Richardia ja haluaa auttaa Jeniä. Hän on myös ainoa, joka palelee tai jota väsyttää – Jen mukaan lukien.

Elokuva ei ole edes niin brutaali ja verinen kuin voisi olettaa. Verta kyllä roiskitaan epäuskottavuuteen saakka, mutta mielestäni ”kostaminen” tai ylipäätään mikään väkivaltaan liittyvä käsitellään elokuvassa kaksijakoisesti. Yhtä aikaa ruudulle singotaan litroittain verta, mutta yhteenotot latistuvat lähinnä räiskinnäksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fargeat tuntuu selvästi halunneen raa’an elokuvan, mutta on sitten kuitenkin jotenkin arkaillut.

Myös yksityiskohtien virheellisyys elokuvassa alkaa puuduttaa. Oksaan seivästynyt Jen ei kärsi sisäisestä verenvuodosta, eikä edes nestehukasta aavikolla. Asetta ilmeisesti ensimmäistä kertaa käsittelevänä hän oppii hämmästyttävän nopeasti uskomattomaksi tarkka-ampujaksi. Sitten se tärkein: jos kuumalla oluttölkillä saisi ihoon painettua tölkin etiketin kuvion (ei saa), se palaisi siihen peilikuvana (ihan tosi!). Tottahan tämä valinta on tehty tarkoituksella, tämä kun on kostofantasia, mutta kun näillä kauneusvirheillä ei ole mitään kerronnallista motivaatiota, ne tuntuvat vain oudoilta ja vieraannuttavat – ja vieraantuminen on hallaa elokuvassa, jonka tematiikkana on ravisteleva, vatsanpohjassa tuntuva kosto.

Lopuksi ne hyvät puolet. Elokuvan visuaalinen ilme on kaunis, kuvaus on hienoa ja sen ratkaisuissa on hyviä ideoita. Myös kuvasommittelussa on muutamia hyviä oivalluksia. Verellä läträäminen on ihan tyylikästä, mutta jää kauas vaikkapa Insidestä (2007). Ilman kaunista visuaalista ilmettä arvosanani olisi ehdottomasti yksi tähti.

Voihan tämä olla jollekulle ihan kiva, pieni – tosin ylipitkä – vuoristorata-ajelu, ja jos joku tästä voimaantuu, niin hienoa. Kovasti tätä on yhdeksi vuoden 2018 parhaista kauhuelokuvista kehuttu, mistä hatunnosto Fargeatille. Itselleni elokuva jätti vaivaantuneen olon epäloogisuudessaan, ja suoranaisessa luupäisessä kliseisyydessään, eikä sen kostokaan ollut tarpeeksi brutaali, jotta se jättäisi minkäänlaisia katarttisia viboja. Haulikko nurkkaan ja pora käteen ensi kerralla.


Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Rézo Films

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...