2010-luvun parhaat kauhuelokuvat

Hyvä on, myönnetään, klikkiotsikon makuahan tässä on. Näin vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä reflektoida kulunutta kymmentä vuotta ja tarkastella parhaita elokuvia – mutta että listaisi absoluuttisesti parhaimmat niistä? Niin varmaan. Kauhu on genreistä ehkä eniten fiilispohjainen, ja joka katsojalla on oma makunsa. Siksi saattaa ärsyttää, että joku totaalisen tylsä leffa on kaikkien arvostama, tai että se todella tehokas ja viihdyttävä pläjäys jää ihan täysin huomiotta. Enkä edes yritä väittää, että olisin nähnyt kaikki hyvät kauhuelokuvat viimeisen kymmenen vuoden ajalta – vaikka yritys on ollutkin kova – minkä vuoksi päätin pikemminkin tehdä listan kymmenestä suuresta kauhuhitistä: elokuvista, jotka ovat olleet varsinaisia tapauksia, ja joita voi varauksetta suositella kenelle tahansa. Kaikki listatut elokuvat ovat kiistatta hyviä, vaikka joku olisikin ylihypetetty – ja vähintäänkin nämä ovat niitä elokuvia, jotka vuosikymmeneltä jäävät elämään. Nämä ovat NE vuosikymmenen kauhuelokuvat.

Kaiken kaikkiaan kauhufanille kulunut vuosikymmen oli todella antoisa! Uusien ohjaajien sukupolvi pääsi kunnolla vauhtiin: mm. Jordan Peele, Mike Flanagan, Ari Aster, Robert Eggers. Conjuring-saaga räjäytti pankin, ja Suspiria (2018) ja Child’s Play (2019) osoittivat, että uusintaversioiden mahdollisuuksia on aiemmin aliarvioitu. Kauhu levisi isolla ryminällä suoratoistopalveluihin ja televisioon, esimerkkeinä vaikkapa American Horror Story, The Haunting of Hill House ja Channel Zero. Zombiewalkit, kummitustalokierrokset ja kauhuteatteri levisivät Suomeenkin.

Alla oleva lista ei ole objektiivinen, mutta ei se ole täysin subjektiivinenkaan. Itse pidin esimerkiksi Robert Eggersin The Lighthousesta (2019) ehkä enemmän kuin The Witchistä (2016), mutta The Witch on ehdottomasti se, joka ansaitsee paikkansa tämänkaltaisella listalla. Koska listasta puuttuu luonnollisesti vaikka mitä hyviä elokuvia – kuten Overlord (2018), The Wailing (2016) ja Annihilation (2018) – annan lisäksi myös kymmenen muuta suositusta hyvistä leffoista viime vuosikymmeneltä. Ja vaikka kauhufanina olisikin hauska, että rahkeet riittäisivät suosittelemaan vain jotain arthouse-leffoja, jotka on kerran näytetty jossain kellarissa New Yorkissa, niin se ei ole tarkoitus: kyllä nämä ovat ihan niitä valtavirtakauhuelokuvia kaikki. Hyviä kauhuelokuvia on maailma pullollaan ja niiden etsiminen pitkä matka – ja iloinen 20-luku tuo niitä varmasti aimo tukun lisää tullessaan. Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

2010-luvun kovimmat kauhutapaukset

1. Get Out (2017)

Myönnän auliisti, että Get Out oli mielestäni hieman liian hypetetty, ja vaati uusintakatselun ennen kuin tahallisen ennalta arvattava tarina tempaisi kunnolla mukaansa. Mutta yhtä kaikki – Get Out on 2010-luvun tärkein kauhuleffa. Se tiivistää koko vuosikymmenen: se on hauska, itseironinen, yhteiskunnallisesti valveutunut, umpikiero ja tehokas. Se on tiukaksi viritetty kone ja kaiken lisäksi pirun viihdyttävä.

2. It Follows (2014)

Nerokkaaseen lähtöasetelmaan perustuva elokuva on sekä sosiaalinen kommentaari, että tehokas kauhuelokuva, jonka synnyttämään ajatusleikkiin on pakko lähteä mukaan. Kaiken kruununa Mike Gioulaksiksen suvereeni kuvaus, jota tukee järisyttävä visuaalinen maailma sekä musiikki. Vuosikymmenen kauhuelokuvista oma suosikkini.

3. Hereditary – Pahan perintö (2018)

Jopa Rosemaryn painajaista (1968) paremmaksi hehkutettu Hereditary on kehunsa ansainnut. Ari Asterin esikoinen lumosi ja järkytti yleisöt ympäri maailmaa. Hereditary osoitti jälleen, että kunnianhimoinen taiteellinen näkemys ja tinkimätön aihepiiri ei tarkoita kaupallista epäonnistumista. Ja missä on Toni Colletten Oscar?

4. The Conjuring – Kirottu (2013)

Conjuring-sarjan avausosa on yksi kaikkien aikojen kummituselokuvista. Perinnetietoinen, tyylikäs säikyttely on kauhuviihdettä parhaimmillaan, ja osoitti jälleen James Wanin kuuluvan kirkkaimpaan kauhuohjaajien eliittiin. Leffaa seurannut elokuvasarja on heikoista lenkeistään huolimatta ehkä tasokkain kauhufranchise ikinä.

5. The Witch (2015)

Tunnelmallinen, puistattava ja nerokkaasti toteutettu The Witch on monen mielestä vuosikymmenen paras kauhuelokuva, eikä syyttä lainkaan. Uudenenglannin metsiin sijoittuva painajainen on hyppy kylmään veteen ja esikoisohjaaja Eggersiltä visionäärinen taidonnäyte.

6. The Cabin in the Woods (2012)

Vuosikymmenen kauhukomedia dekonstruoi perinteisen kauhuelokuvan ja tekee siitä huumoria – ja onnistuu silti olemaan myös pelottava. Lopun hirviöiden esiinmarssi on hengästyttävintä kauhuelokuvaa koskaan.

7. A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018)

Jim.. Öh, John Krasinskin esikoinen on taidokkaasti tehty, postapokalyptisen maailman trooppeja voitokseen kääntävä ja kutkuttava elämys – ja kaupanpäälle älytön kassamagneetti. Oliko elokuva vähän ylihehkutettu? Ehkä, mutta yksi vuosikymmenen tärkeimmistä ja parhaimmista kauhuleffoista se silti on. 

8. The Babadook (2014)

The Babadook on osoitus kauhuelokuvan kasvavan maineen voimasta. Ilmestyessään vähälle huomiolle jäänyt elokuva on vähitellen kasvanut hitiksi, sillä se on taiten kirjoitettu, hyvin näytelty ja sen alavirtauksissa käsittelemät teemat menetyksestä ja surusta ovat ohittamattomia. Ja onhan Babadook ehkä vuosikymmenen paras leffahirviö – joka muuten on kotiutunut englantiin jo mörön synonyymiksi.

9. It – Se (2017)

Uusintaversioiden voiman osoittava It oli sekä lämmin henkäys nostalgiaa, hyvin tehty ja karmiva. Bill Skarsgårdin rooli Pennywisenä on jo nyt ikoninen. Mielikuvituksellinen sukellus painajaisiin ei ehkä niinkään pelottanut, mutta loistava se silti on.

10. Evil Dead (2013)

Ilmestyessään vähän ylenkatsottu uusintaversio on noussut sittemmin moderniksi kulttiklassikoksi – eikä ihme. Fede Alvarezin puhtaaseen läträykseen perustuva adrenaliinipiikki on varmasti yksi ilkeimmistä suuren yleisön kauhuleffoista – sekä yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä. Vimmainen visio vetää vertoja alkuperäiselokuvalle.

Lisäksi kymmenen suositusta 2010-luvun kauhuelokuvista, joista osa on jäänyt pienemmälle huomiolle, mutta suurin osa löytänyt ansaitsemansa yleisön. Elokuvat ovat ilmestymisjärjestyksessä.

2010-luvun suositukset

1. I Saw the Devil (2010)

Brutaali ja iljettävä korealainen kostoelokuva on raju, mutta myös musta huumorin sävyttämä ja täynnä ilkeitä sivuhahmoja ja julmia kohtaloita.

2. Kill List (2011)

Tyylikkään pienieleinen indie-elokuva kasvaa mustaksi painajaiseksi palkkatappajan joutuessa itse salaseuran tähtäimeen.

3. You’re Next (2011)

Hyvä slasher on kauhuelokuvien aatelia, ja yllätyksiä täynnä oleva You’re Next on erinomainen slasher ja moderni klassikko.

4. Sinister (2012)

Loistava Sinister yhdistelee kummituselokuvaa, säikyttelyä ja julmia kotivideoita. Elokuvassa on uniikki, todella hyytävä tunnelma.

5. Maniac (2012)

Murhaajan ensimmäisestä persoonasta kuvattu elokuva on inhottava, järkyttävä ja taitava uusintaversio 70-luvun pienoisesta klassikosta. Elijah Wood loistaa mieleltään koko ajan yhä enemmän järkkyvänä murhaajana.

6. Oculus (2013)

Hyvä kummituselokuva on kumma kyllä harvinaisuus. Ja Oculus on yksi 2000-luvun parhaista. Kummitteleva peili on toimivan yksinkertainen idea, joka tässä on toteutettu loistavasti.

7. What We do in the Shadows (2014)

Uusi-Seelanti on kauhukomedioiden luvattu maa, ja vamppyyri-found footage, Taika Waititin ohjaama What We Do in the Shadows on riemastuttava, idearikas ja loistavasti toteutettu. Kaikkihan tämän ovat jo nähneet, mutta toivottavasti katsovat uudestaankin.

8. Bone Tomahawk (2015)

Naturalistinen länkkäri Bone Tomahawk on paitsi hyvä ajan kuva, tyylikkäästi toteutettu sekä brutaali kuvaus kannibaaliheimoa jäljittävästä miesporukasta.

9. Autopsy of Jane Doe (2016)

Käänteitä vyöryttävä mysteeri kuolleesta naisesta ja tämän ruumiinavauksesta on vahva, pienieleinen painajainen, jonka keskiössä Olwen Kelly alastomana, liikkumattomana ruumiina ansaitsee hatunnoston.

10. Hounds of Love (2016)

Todelliseen, nuoria naisia seksiorjinaan pitäneeseen ja murhanneeseen aussipariskuntaan perustuva elokuva on järkyttävä ja ravisteleva. Näyttelijät ovat loistavia rooleissaan, kuvaus tyylikästä ja päähenkilön ympärillä kiristyvä solmu kuristaa katsojaakin. 

Hyvää joulua 2019!

Viime jouluna Kauhuoppaan jouluiset kauhuelokuvat menivät puukkoleikeiksi, kun tarkastelussa oli kolme jouluista slasher-kauhua 70-, 80- ja 90-luvuilta. Silloin käsitelty Silent Night, Deadly Night (1984) sai ilmestymisajankohtanaan aikaan valtavan kohun Yhdysvalloissa, kun murhaavasta joulupukista sydämistyneet vanhemmat protestoivat elokuvaa vastaan. Mutta osattiinpa sitä meilläkin. Vuonna 1989 Yle tuotti Outi Pakkasen romaanista Katso naamion taa samannimisen tv-sarjan, jossa joulunvieton keskelle tunkeutunut naamioitunut pukki murhasi pahaa aavistamattoman perheen isän. Vaikka kyse oli kauhun sijaan jännittävästä draamasta, murhaava joulupukki traumatisoi hyvän osan 80-luvulla syntynyttä sukupolvea, ja sarjan uusintakierrokset -94 ja -99 sinetöivät tapauksen. Jostain muistin syöveristä tuo oudolla muovinaamarilla varustautunut pukki kaivautui joulun lähetessä takaisin tietoisuuteen. Sarjaa ei tällä hetkellä valitettavasti saa Areenasta tai Elävästä arkistosta, mutta toistaiseksi se löytyy Youtubesta (täältä). Ja tästä linkistä voi pistää toiveen uusinnasta, kun ehtii.

Tällä kertaa Kauhuoppaassa uppoudutaan kolmeen 2010-luvun kauhuelokuvaan, jotka kaikki esittävät jonkinlaisen ilkeän, vaihtoehtoisen version joulupukista. Joulupukkiin kietoutuu mielenkiintoisella tavalla odotus, toivo sekä vanhat tarinat ja myytit – yhtä aikaa nykyaikainen ja ajaton; ilo, mutta myös kauhu. Mutta ei hätää – näiden kauhukomedioiden kanssa ei juuri tarvitse pelätä. Hyvää joulua kaikille!

Rare Exports (2010)

No niin, kun puhutaan joulupukki-myytin vääntämisestä uuteen uskoon, ei voi olla puhumatta Jalmari Helanderin Rare Exportsista. Vuoden 2010 elokuva on esiosa Helanderin nerokkaille Rare Exports -lyhäreille vuosilta 2003 ja 2005. Leffahan kertoo kymmenvuotiaasta Pietarista (Onni Tommilla), joka isänsä ja tämän porukan kanssa joutuu tapahtumien keskipisteeseen, kun amerikkalaisen liikemiehen kaivuuhommat Venäjän puoleisella Korvatunturilla miltei vapauttavat lapsia metsästävän pukin vuosisataisesta unestaan. Tätä kautta seurataan, kuinka Jorma Tommilan ja Tommi Korpelan Rare Exports -yritys päätyi kesyttämään, kouluttamaan ja myymään joulupukkeja kaikkialle maailmaan.

Täytyy sanoa, että leffa jaksaa yllättää. Olin toki elokuvan nähnyt ja pidin siitä, mutten millään muistanut, että se on näin hyvä. Leffa kääntää suht lyhyen kestonsa voitokseen, eikä siinä juuri tyhjäkäyntiä ole. Koko elokuva on ripoteltu taiten täyteen pieniä yksityiskohtia, Lappi näyttäytyy villin lännen lumisena versiona, näyttelijät tekevät hienoa työtä ja lopun Indiana Jones -viittaus hymyilyttää. Täytyy myöntää, että suomalaisena katsojana välillä saattaa mennä jopa ohi se, miten riemastuttavan outona elokuva varmasti näyttäytyy Suomea tuntemattomalle. Henkilöt myös toimivat kokoajan uskottavasti, mutta hyvin Hollywood-elokuvista poikkeavalla tavalla. Dialogi on täynnä helmiä ja Tommi Korpela on kuin syntynyt heittämään onelinereita. Parhaan osan vetää toki Risto Salmi kylän nimismiehenä vain parilla repliikillä – kuten Salmi aina teki. Elokuva osoittaa hyvin jälleen kerran, että genre-elokuvassa ei ole mitään syytä apinoida kansainvälisiä elokuvia, ja kumarrella maahan asti – oman kielen ja kulttuurin näyttäminen ja käyttäminen toimivat paljon paremmin. Ei tätä tällaisena olisi voinut missään muualla tehdäkään. Rare Exports on paitsi yksi parhaista joululeffoista ikinä, myös yksi parhaiten kansainvälisesti tunnetuista suomalaisleffoista, ja syystä. Suosittelen uusintakatselua kaikille!

Krampus (2015)

Krampus kuuluu Keski-Euroopan Alppien seudun vanhaan mytologiaan. Hän on demonimainen joulupukin paha versio, joka rankaisee tuhmia lapsia ilmeisesti vitsalla tai raijaamalla heidät helvettiin kanssaan. Elokuvassa perheen hyväntahtoinen poika pettyy riitaisan perheen joulunviettoon, kun äiti vääntää matsia siskonsa kanssa, tädin mies on mulkku, näiden lapset riiviöitä ja isotäti tyytymätön kaikkeen. Poika hylkää hyvät toiveensa lähimmäisiä kohtaan, minkä seurauksena perhe joutuu outoon talviseen limboon, jossa Krampus väijyy heitä.

Krampus sai aivan turhaan osakseen jyrkkää kritiikkiä ilmestyessään. Elokuva on toimiva kauhukomedia, josta joulun tunnelma välittyy hyvin. Ohjaaja Michael Dougherty muistetaan erityisesti loistavasta Trick’r’Treatista (2008, myös Halloween-spesiaalissa), ja tälläkin kertaa hän on luonut varsinaisen runsauden sarven, sillä jouluiset hirviöt eivät todellakaan rajoitu Krampuksen uhkaavaan hahmoon. Elokuva yhdistelee monia genrejä: löytyy eri sortin hirviöitä, sitcommaista huumoria ja alun irvokas kulutusjuhla. Viittauksia löytyy paljon aina Gremlinsistä (1984) Puppet Masterin (1989) kautta Anacondaan (1997). Sen visuaalinen ilme tuo mieleen Tim Burtonin ja taloa hiljaa piirittävät lumiukot muistuttavat Elävien kuolleiden yöstä (1968). Ja vaikka vieterinukkea on käytetty vaikka kuinka monessa kauhuelokuvassa, milloin se on ollut yhtä helvetillinen? Elokuva vieläpä vetää loppuun asti yhtä hyvin, eikä lässähdä missään vaiheessa. Perheen äitinä Toni Collette on luonnollisesti hyvä ja komedioiden vakikusipää David Koechner on elementissään ärsyttävänä, mutta myös hyvää tahtovana junttina. Yhdessäoloa, aavemainen lumimaisema ja leikkiä naulapyssyllä – miksi tämä ei olisi täydellinen jouluelokuva?

A Christmas Horror Story (2015)

Jouluna 2015 Krampus seikkaili kauhuleffoissa kahdessakin rainassa. A Christmas Horror Story on antologiaelokuva samaan tapaan kuin Trick’r’Treat, eli sen neljä jaksoa on leikattu limittäin tapahtumaan samoihin aikoihin ja sen kiinnetarinana paikallisradion DJ selostaa paikallisuutisia ja hörppii munatotia viskin kera. Jouluteemaisissa tarinoissa teinit selvittelevät murhia suljetulla koululla, kuusenhakureissu päättyy ikävästi perheen pojan käyttäytyessä oudosti, reissu isotädin luokse johtaa Krampuksen hyökkäyseen, joulupukin tonttuihin iskee mystinen tauti ja jotain on vialla paikallisella ostarillakin…

Elokuvan puitteet ovat kyllä ihan kunnossa. Toki pieni budjetti paistaa vähän läpi, mutta sen peittämiseksi on nähty vaivaa ja esimerkiksi maskeeraukset on tehty taiten. Elokuvan suurin ongelma on sen käsikirjoitus – jaksot ovat kovin epätasaisia, eikä mikään niistä millään toimisi itsenäisenä tarinana. Tämä lienee myös syy sille, miksi ne on leikattu limittäin. Tarinat myös tuntuvat jäävän kaikki jotenkin kesken, mutta lopun twisti kyllä pelastaa vähän. Dialogi on koko ajan puisevaa ja näyttelijät parhaimmillaan ok-tasoa, pahimmillaan totaalisia pökkelöitä – pohjanoteerauksen tekee valkoisen perheen isä. Mutta ei se riitä latistamaan joulumieltä – onhan tässä ainakin yritetty. Ja aukkoja paikkaa ikivihreä William Shatner radiojuontajana – kaverihan on tietysti ihan täyttä rautaa!

 

Lähteet: Wikipedia, Youtube, Vintti.yle.fi

Kuvat: Cinet, Universal Pictures, RLJ Entertainment

Arvostelu: Satanic Panic (2019)

”Jos helvetti on täynnä, Saatana joutuu seisomaan…”

– YUP

Ohjaaja: Chelsea Stardust

Käsikirjoitus: Grady Hendrix

Pääosat: Hayley Griffith, Rebecca Romijn, Ruby Modine

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 16

Vuonna 2018 The Satanic Temple -niminen satanistiporukka (jonka huomaan voi etsiytyä vaikka täällä) vaati saada asettaa Arkansasin osavaltion pääkaupungissa Baphometin patsaan näytteille vastalauseena kymmenen käskyä -patsaalle, joka oli pystytetty lähistölle vuotta aiemmin. Patsas painoi 1,4 tonnia ja oli yli 2,5 metriä korkea. Saatananpalvonnan sijaan idea oli tietysti kiusata konservatiivisen osavaltion kristillisiä piirejä ateismin nimissä, ja samalla kyseenalaistaa valtion ja uskonnon läheistä suhdetta Yhdysvalloissa. Vähemmän yllättävästi osavaltio kielsi patsaan pystyttämisen ja nyt vireillä on oikeusjuttuja asiasta. Olipa kekseliäästä tempauksesta mitä mieltä tahansa, homman keskiössä on Baphomet – vuohenpäinen, naisenvartaloinen, sarvekas ja siivekäs olento, jonka alkuperä johtaa 1300-luvulle. 1800-luvulla okkultistit ottivat hahmon omakseen ja sen hahmoon on yhdistetty lukuisia symboleja – sekä huomattavia vastakohtia: Baphomet on nähty demonina, mutta myös armon ja oikeuden esikuvana, hänen otsassaan on pentagrammi ja sarvien välissä viisauden liekki. Hän on yhtä aikaa ihminen, jumalolento ja eläin; mies ja nainen – ja hänen nimensä uskotaan juontuvan alun perin Muhammedista. Koska olen esoteerisuuden ja okkultismin saralla noviisi, en paasaa kaverista sen enempää – neuvon kääntymään paikallisen mystikon puoleen, kun tarvetta ilmenee. Yhtä kaikki – Chelsea Stardustin esikoispitkässä Satanic Panic Baphomet ei kuitenkaan ole trollailun välikappale, vaan demoni, jota manataan helvetistä maan päälle.

Leffa alkaa, kun aloitteleva pitsakuski Sam (Hayley Griffith) saa ensimmäisten toimitustensa yhteydessä keikan superrikkaiden asuinalueelle, mutta hänen mopostaan loppuu bensa, eikä röyhkeä asiakas edes tippaa mitään. Tomerana naisena Sam tunkeutuu ökyporukan bileisiin vaatimaan saataviaan, mutta pahaksi onnekseen porukka onkin paikallinen noitapiiri, jonka aikeena on saattaa maailmaan juuri tuo pitkälti alustettu Baphomet varmistamaan porukalle rikkaiden pysyminen rikkaina ja köyhien köyhinä. Noitien johtaja Danica (Rebecca Romijn) etsii juuri demonin synnyttäjäksi sopivaa neitsyttä – sillä hänen oma tyttärensä on pelastautuakseen saanut homman kätevästi hoidettua – joten hellyttävän viaton Sam joutuu tietysti tulilinjalle.

Seuraa saatanallista sekoilua ympäri ökynaapurustoa, mihin lähin verrokki voisi olla vaikkapa Shaun of the Dead (2004) – toki noidilla ja pahoilla rituaaleilla zombien sijaan – mutta kyllä leffa lopulta jää aikalailla kyseisestä kauhukomediahelmestä. Elokuva pistää peliin porakonedildoja, sielujen repimistä paljain käsin ja ihmisen suolista ennustamista – sillä on selkeästi kaikki kauhukomedian palaset kourassaan! Mutta tästä huolimatta se valitettavasti vähän horjuu lajityyppien reunoilla. Elokuvan meininki on ajoittain juuri sopivan rempseää, mutta sillä kestää aika kauan löytää uomansa, ja sittenkin se tuntuu turhan vakavalta: yhtäkkiä kreisin kohtauksen jälkeen päälle ajetaan hyvinkin pahaenteistä musiikkia ja välillä heittäydytään vakaviin pohdintoihin, kunnes taas isketään jääpiikillä aivoihin ohimennen. En toki moiti sitä, että elokuva haluaa syventää hahmojaan.

Tekninen puoli ja näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kehuja. On aina ilo nähdä kokonaan käytännön erikoistehosteilla tehtyä jälkeä. Kuvaus ja puitteet tuntuvat muutenkin perusindieleffaa isommalla budjetilla tehdyiltä. Hayley Griffith tekee hyvin roolinsa väärään paikkaan eksyneenä, hölmistyneenä ja turhan hyväuskoisena, mutta silti päättäväisenä pitsalähettinä. Noitien kerhon johtajana Rebecca Romijn on uskottavan pirullinen ja Arden Myrin on sopivan rasittava johtajan jaloissa häärivänä ”mustalaisena”. Muissa rooleissa nähdään mm. Rob Zombien luottomies Jeff Daniel Phillips, indiekauhun vakiokasvo AJ Bowen sekä Stand By Me:ssä (1986) ensiroolinsa tehnyt Jerry O’Connell, jonka ainoa kohtaus on ehkä elokuvan paras.

Elokuva kyllä rullaa, ja leffasta löytyy vaikka mitä eriskummallisista sivuhahmoista salatieteiden nippelitietoihin – taustatyötä on selvästi tehty. Mutta elokuvan oudohkon vakava tunnelma tuntuu siltä, että ohjaaja ilmeisesti halunnut myös sanoa elokuvallaan jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kenties viesti on kertoa, kuinka valtava kuilu superrikkaiden ja tavallisen kansan välillä on: kuinka mahdotonta rikkaiden ja tavallisten duunareiden on edes ymmärtää toisen puolen paradigmoja. Yläluokkaiset ääliöt lähinnä nakkelevat niskojaan norsunluutorneissaan ja vääntävät suurtakin filosofiaa vahvemman oikeudesta, ja heidän jälkikasvunsa mielestä noituus ja ihmisuhrit ovat ihan jees – tai ainakin siedettävää verrattuna julkisiin kouluihin, veroihin ja – paratkoon – työntekoon! Mutta leffa alleviivaa tätä ehkä vähän liikaa ollakseen vakuuttava, sillä parodioimisen keinoissa pysyminen olisi huomattavasti tehokkaampaa. Se tekee elokuvasta sekä vähän kömpelön että turhan vakavan. Myös loppu sutii, sillä Stardust ei ihan mallikkaasti osaa lopettaa leffaansa. Lopun sekoilu ja melko hölmö daemon ex machina (hih...) tuntuvat töksäyttävän leffan vauhdin kuin seinään. Toki voi olla, että jo pari muutosta leikkaukseen voisi muuttaa leffan tunnelmaa melkoisesti – ja musiikkivalintoihin Motörheadia sinne tänne ja lomaan vähän Pixiesiä, niin leffan cooliustaso saavuttaisi sen potentiaalin. Kaiken kaikkiaan elokuva on viihdyttävä, mutta harmittavasti ei ihan niin herkullisen pirullinen ja hauska kuin se voisi olla. Mahdollisuus pienoiseksi kulttihitiksi silti leijuu elokuvan ympärillä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, the Satanic temple

Kuvat: RLJE Films

Arvostelu: Bliss (2019)

” Guilt and Regret, oh God, how I hate you both from the bottom of my heart…”

– Sentenced

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos

Pääosat: Dora Madison, Tru Collins, Jeremy Gardner

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 18

Night Visions -festareilla nähty Bliss on nuoren, noin kolmekymppisen, hedonistisen kuvataiteilijan sukellus hulluuden ja huumeiden syvään päähän. Elokuvan alussa Dora Madisonin esittämä Dezzy nauttii Los Angelesin taidepiireissä jonkinlaista underground-suosiota, mutta seuraava taulu ei ota luonnistuakseen. Tämän myötä myös palkkashekki jää haaveeksi, manageri hylkää ja sosiaalinen piiri rakoilee muutenkin. Päästäkseen rimakauhustaan yli nainen päättää turvautua kamunsa ja luottodiilerinsä apuun ja törmää uuteen psykedeeli–kokaiini -cocktailiin: blissiin. Bliss räjäyttää naisen tajunnan ja kurimus on sitä myöten selvä. Seuraa älytöntä ryyppäämistä, huumeita, vähän seksiä, lisää huumeita, heiluvaa kameraa, ja enemmän huumeita. Jossain jo aika alkuvaiheessa todellisuus ja kuvitelma menevät sekaisin ja mukaan astuvat vampyyrit, yletön väkivalta ja – no arvaatte varmaan – lisää huumeita tietty. Blissin kutsuminen varsinaisesti ”vampyyrielokuvaksi” olisi kuitenkin yksinkertaistus ja ”huumehöyryiseksi” olisi taas aliarviointia. Se on totaalinen, strobovalojen ja pimeän eri sävyjen värittämä ryöpytys, joka ei todella sovi kovin herkille. Mutta vaikka se on raju syöksähdys alitajuntaan ja painajaisiin, se valitettavasti jää aikalailla puolitiehen.

Dora Madison heittäytyy vimmalla kipuilevan taiteilijan rooliin. Ohjaaja Begos ei ole missään nimessä päästänyt päänäyttelijäänsä vähällä, sen verran huuruista naisen meno on. Dezzy intoutuu elokuvan alkupuolella huumepäissään seksiin kaveripariskunnan kanssa, mutta ei selviä aktista ilman puremajälkiä. Tämän myötä hänen trippinsä tulevat ilta illalta rajummiksi ja yhtäkkiä ruumiita alkaa kasaantua naisen reitille. Joka yön jäljiltä on muistikuvia yhä vähemmän, mutta naisen keskeneräinen taulu on sen sijaan edennyt. Syvenevän kurimuksen vuoksi myös Madisonin roolisuoritus yltyy rajummaksi, kunnes naisen työ on lähinnä huutaa, itkeä, kärsiä refloista ja oksentaa. Tämän hän toki tekee vakuuttavasti, mutta elokuvallisesti se tuottaa ongelmia. Loputonta rypemistä on aika raskas katsoa, ja elokuva polttaa aiheensa loppuun melko pian. Leffalla on hetkensä, mutta se toistaa itseään valitettavan paljon. Dezzy ravaa pitkälti samat paikat läpi ja samat ihmiset kyselevät häneltä uudestaan ja uudestaan mikä on hätänä, ja voisiko nainen hieman vähentää huumeiden vetämistä. Tämän myötä näinkin lyhyenä elokuva tuntuu hieman liian pitkältä. Madisonin rinnalla muut näyttelijät tekevät melko mitäänsanomatonta työtä ja henkilöhahmotkin ovat joko rasittavia tai yhdentekeviä.

Elokuva pyrkii selvästi olemaan visuaalisesti näyttävä, ja ohjaaja Begos onkin maininnut Gaspar Noen innoittajakseen (mm. tässä Youtube-haastattelussa) – mikä näkyy vahvasti. Valitettavasti Noen kuvallista nerokkuutta ei ole tarttunut kovinkaan paljon Blissiin, ja suurimman osan ajasta visuaalisuus näyttäytyy lähinnä pyörivänä ja edestakaisin heiluvana kuvana ja vilkkuvina valoina. Kameraa käytetään toki ihan kokeilevasti, mutta monet kuvauksen keinoista ovat jo melkeinpä indieleffojen kliseitä. Leffa on ymmärrettävästi tehty pienellä budjetilla, mutta nimenomaan pienen budjetin leffoissa ohjaajan ja kuvaajan visuaaliset kyvyt punnitaan. Nyt on vähän menty sieltä mistä aita on matalin. Valaistuksenkin puolella tyydytään pitkälti punaiseen, violettiin ja tummansiniseen neonvaloon, olipa paikka mikä tahansa. Pahaenteisesti laskevaa aurinkoa on toki ihan kiva katsella. Onneksi elokuvan viimeinen vartti minuuttia pelastaa leffaa.

Lopulta taideteos alkaa valmistua, Dezzyn verenhimo yltyy, ja leffa onnistuu lunastamaan ainakin osan sille asetetuista odotuksista. Kun todellisuus ja kuviteltu ovat lopullisesti sekoittuneet keskenään, elokuva tarjoaa viime minuuteillaan sen verran kovan verikylvyn, että se onnistuu säväyttämään. Toki loppu on sinänsä vain lisää samaa, mutta leffa kääntää kaikki tehokeinonsa yhteentoista, minkä seurauksena kankaalle vyöryy harvinaisen rajua kuvastoa. Ei sille mitään voi, kyllä silkassa ylipursuavassa läträyksessä lopulta on jonkinlaista katarsiksen sivumakua. Emotionaalisesti jäädään kauas vaikkapa Insidestä (À l'intérieur, 2007), mutta graafisuudessa leffa ei häviä rajuimmille 2000-luvun alun ranskalaisille kauhuleffoille. Ja kun Dezzyn hurmeinen viimeinen tanssi on lopulta ohi, tekee itsekin mieli laittaa valot pois ja Electric Wizardia tai Sleepiä soimaan täysille.

Elokuvan opetus ei lopulta ole se klisee, että ”taiteen eteen pitää kärsiä” vaan lähinnä se, että totaalisessa muussissakin on mahdollista saada jotakin aikaiseksi. Todellisuus ja kuvitelma ovat leffassa niin solmussa, että katsoja saa tehdä itse päätökset, mihin uskoo ja mihin ei, ja hyvä niin. No entä sitten se tärkein – siis Dezzyn taulu? Onhan se hieno. Aikalailla se muistuttaa tavallista death metal -levyn kantta, mutta toimii yhtä kaikki.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Night Visions Film Festival, Fantasia International Film Festival

Kuvat: Channel 83 Films

Arvostelu: Why Don’t You Just Die! (2019)

alun perin: Papa, sdokhni

“Well this is a standoff, a Molotov cocktail’s on the house…”

– Green Day

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov

Pääosat: Aleksandr Kuznetsov, Vitaliy Khaev, Evgeniya Kregzhde

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Syksyisen Night Visions -festivaalin todellinen yllättäjä oli venäläinen Why Don’t You Just Die! (Papa, Sdokhni). Elokuva on kauhun sijaan ehkä lähimpänä mustan komedian ja trillerin sekoitusta – sinänsä harvinainen yhdistelmä. Venäläinen genre-elokuva on Suomessa melkoinen harvinaisuus: toimivat vampyyrileffat Night Watch (Nochnoy dozor, 2004) ja Day Watch (Dnevnoy dozor, 2006) sekä oudon kuvan suomalaisista antava halpiskauhu Shopping Tour (2013) ovat ainoina päässeet täällä suurempaan levitykseen. Andrey Iskanovin happoinen Visions of Suffering (2006) ja julma Philosophy of a Knife (2008) voivat olla kauhufaneille tuttuja, ja tekipä Renny Harlinkin Djatlovin solan tapauksesta found footage -kauhun Devil’s Pass (2013) mutta muuten idän suunnalla on ollut hiljaisempaa. Onneksi Kirill Sokolovin ensimmäinen pitkä elokuva saapuu tuomaan raikasta tuulahdusta tähän kenttään.

Leffa alkaa, kun parikymppinen Matvey (Aleksandr Kuznetsov) saapuu tyttöystävänsä porukoiden luokse ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei tosin ole mikään sulhaskokelaan kohteliaisuuskäynti, sillä mies aikoo nuijia tytön poliisina työskentelevän isän hengiltä vasaralla. Isä Andrei (Vitaliy Khaev) taas on sikaniskamainen, käytökseltään korruptoituneen venäläispoliisin perikuva, joka aavistaa Matveyn aikeet hyvin nopeasti. Seuraa hengästyttävää toimintaa, hurmeista menoa ja absurdeja käänteitä, kun tilanteeseen johtanutta vyyhtiä aletaan avata. Asuntoon eksyy päivän edetessä muitakin selvittelemään sotkua, ja kierrokset kohoavat jatkuvasti. Elokuva pitää katsojaa taitavasti hyppysissään.

Jo ensimmäinen kohtaus nappaa kyytiinsä: nuoren miehen ja tyttöystävän isän välinen jännite on yhtä aikaa kutkuttavan tiukka ja samalla hirtehinen. Tunnollinen äiti kantaa tarjottavaa miehille, jotka kumpikin odottavat pääsevänsä toistensa kimppuun. Elokuva onnistuu useaan otteeseen pitämään kahta erilaista tunnelmaa yhtä aikaa, ja välillä tunnelma vaihtelee kuin täyskäännöksin kohtausten sisällä, ilman että kohtauksen yhtenäisyys siitä kärsii: ensin hahmojen välinen jännite rakentuu, sitten se laukeaa väkivaltana ja pian jo huohotetaan vierekkäin sohvalla, kun kaikki tarvitsisivat lepohetkeä – sitten mennnään taas uuteen suuntaan. Käsikirjoituksen ja juonen kuljetuksen rytmitys on ohjaajalla todella hallussa.

Ohjaaja Sokolov, joka oli paikalla Night Visionsin näytöksessä, sanoi elokuvan päätyttyä, että elokuvan roolitus oli pitkä prosessi, sillä Venäjällä ei ole mustan komedian perinnettä, mutta tämä ei välity elokuvasta, sillä näyttelijät, varsinkin koko ajan esillä olevat Kuznetsov ja Khaev, tekevät loistavaa työtä. 27-vuotias Kuznetsov on kuin syntynyt rooliin, jossa hän on yhtä aikaa välinpitämätön ja vimmainen, ja kärsii, mutta alleviivaa pienillä silmän liikkeillä tilanteiden absurdiutta. Isää näyttelevä Khaev taas on yhtä aikaa pelottava roistomainen poliisi, mutta yhtä aikaa hän vaikuttaa aidosti vilpittömältä, ja ahneudestaan ja mielipuolisuudestaan huolimatta jotenkin sympaattiselta – kun hän vakuuttaa jotain, häntä tekee mieli uskoa. Myös muut näyttelijät tekevät hyvät roolit, eikä varsinkaan tytärtä näyttelevä Evgeniya Kregzhde häviä miehille yhtään. Käsikirjoitus ei suuresti taustoita hahmoja, mutta ei ole tarviskaan – sen mitä se ei kerro, näyttelijät paikkaavat pienillä eleillä. Vaikka elokuvan voisi ajatella pyörivän vain miespäähenkilöiden ympärillä, naishahmot itse asiassa ovat jopa osittain tärkeämpiä, eikä heille jää pelkkää uhrin roolia – ja tämä on käsikirjoituksen vahvuus.

Jo ensimmäisistä kuvista asti on selvää, että elokuvan visuaalinen toteutus on hyvissä käsissä. Toimintakohtauksissa kamerankäyttö noudattelee tämän hetken toimintaelokuvien kärkeä ja leikkauksissa on David Fincherin ensimmäisten elokuvien sähäkkyyttä. Kuvaus todella elävöittää väkivaltaa kipeästi. Kuviin on käytetty aikaa ja ne tarjoavat jatkuvasti visuaalisia neronleimauksia ja visuaalisten kerrontatapojen vaihtelu viihdyttää: hidastukset, pikakelaukset, hyppäykset ja lopulta röntgenkuvatkin otetaan käyttöön. Ohjaaja Sokolov ja kuvaaja Dmitriy Ulykaev onnistuvat kertomaan kameralla, pelkän näyttämisen sijaan – eikä tämä ole suinkaan itsestäänselvyys nykyelokuvassa, vaikka sen toki pitäisi olla. Valaistus sekä lavastus on myös tehty taiten. Sekä alkuperäinen musiikki, että väliin käytetty klassinen musiikki tukevat kerrontaa oivasti ja luovat yhtä aikaa sekä kepeyttä, että väkivaltaiseen kuvastoon hyvää ristiriitaa.

Elokuvassa tyylien kirjo istuu hyvin yhteen. Väliin verta läträtään ylettömästi, ja väliin turpaan vetäminen muistuttaa kovimpia nykyaction-leffoja Aasiasta. Välillä leffa on toimintaa, sitten se onnistuu koskettamaan ja väliin liu’utaan westernin puolelle. Selkein yksittäinen verrokki elokuvalle on tietysti Tarantinon Reservoir Dogs (1992), jo pelkästään yhteen lokaatioon sijoittuvan tarinan vuoksi, mutta elokuva ei sorru apinoimaan, eikä se häviä Tarantinon modernille klassikolle – ja se kertoo elokuvasta aika paljon. Samalla Why Don’t You Just Die! onnistuu peilaamaan ympäröivää yhteiskuntaa olematta varsinaisesti yhteiskunnallinen. Ahneus, epätoivo ja jääräpäisyys lyövät kättä jotenkin hyvin perivenäläiseen tyyliin, ja uskallan väittää, että tätä elokuvaa ei tällaisena oikein olisi voinut muualla tehdä. Ahneella on ehkä paskainen loppu, mutta niin tuntuu aika monella muullakin olevan. Venäjällä ei ehkä ole mustan komedian perinnettä, mutta yhteiskuntaa heijastavien kaskujen perinne on sitäkin pidempi, ja siihen jatkumoon tämä elokuva on hyvä lisä.

Toivottavasti Why Don’t You Just Die! löytää meillä tiensä vuokraamoihin ja suoratoistopalveluihin, sille on nimittäin helppo toivoa menestystä. Night Visionsissa se sijoittui yleisöäänestyksessä täpärästi kakkossijalle. Elokuva onnistuu pitämään linjansa loppuun asti – se on alusta loppuun energinen ja terävä, hauska ja hirvittävä yhtä aikaa. Tuliko ylisanoja? No harashoo, tulkoon!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: White Mirror Company

Arvostelu: The Lighthouse (2019)

”Mulle nauravat lapsetkin, minä nauran takaisin…”

– Jarkko Martikainen

Ohjaaja: Robert Eggers

Käsikirjoitus: Robert Eggers, Max Eggers

Pääosat: Willem Dafoe, Robert Pattinson

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Vuodesta 2019 on kehkeytynyt aikamoinen elokuvavuosi – ja varsinkin kauhuelokuvan saralla. Läjäpäin toimivaa kauhuviihdettä, muutama hyvä uusintaversio ja kruununa mm. Jordan Peelen Us sekä Ari Asterin Midsommar. Jos siis joku ei ole huomannut, niin sanottakoon se nyt: kauhuelokuva elää kauneinta kulta-aikaansa sitten 80-luvun alkupuolen. Ja nyt saapuu Robert Eggersin odotettu The Lighthouse. Ja se on vuoden paras kauhuelokuva.

Elokuva kertoo majakanvartijoista, jotka saapuvat syrjäiselle majakalle täyttämään neljän viikon vahtivuoroaan. Miesten välinen hierarkia on selvä: kokenut, vanha merimies Thomas (Willem Dafoe) hoitaa majakan valon yksin ja nuori, hiljainen Ephraim joutuu tyytymään kunnostus- ja kotitaloustöihin, vaikka tahtoa olisi enempäänkin. Meren loputon käynti, yksinäisyys, eristyneisyys ja menneisyyden taakka painavat miehiä, erityisesti nuorempaa Ephraimia, jonka hermot joutuvat koetukselle myös käskyttävän, loputtomasti piereskelevän ja itsevaltaisen kapteenin vuoksi. Näin yksinkertaisista osista The Lighthouse keittää loistavan, yhtä aikaa karmivan ja kumman tenhoavan laskeutumisen hulluuden syöveriin. Wikipedia tietää kertoa, että elokuva sijoittuu Uuden-Englannin rannikolle 1890-luvulla, mutta elokuva itse ei sitä taida kertoa lainkaan. Yhtä hyvin tämä voisi sijoittua muuallekin, tai toiseen aikaan. Jonnekin ajattomaan aikaan, unien reunoille.

Dafoe ja Pattinson ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät, ja he kannattelevat upeasti koko elokuvaa. Dafoe tekee vanhana merimiehenä todella hienon ja monisyisen hahmon. Hän saa piippuineen vanhahtavasta, merimiesten slangilla koristellusta käsikirjoituksesta irti yhtä aikaa parkkiintuneen merenkävijän, käskyttävän despootin ja vanhan, virheiden merkitsemän miehen. Hänen katseessaan on kauhua ja vimmaa kuin Marlon Brandon Kurtzilla Ilmestyskirja. Nytissä (1979) – enemmänkin. Pattinson ei ehkä samalla tavalla saa tilaa luoda hahmoa, sillä hänen roolinsa on enemmän olla kokijana ja samaistumispintana, mutta yhtä kaikki hänkin on loistava. Miesten välinen kanssakäyminen on yhtä aikaa aitoa, ratkiriemukasta kuin kauhistuttavaakin. Heidän dialogissaan huumori ja kauhu vuorottelevat jatkuvasti – kuten hulluudelle on tyypillistä. Ajantaju ja todellisuus sekoittuvat mielen pohjalle mustaksi liejuksi, kun miehet ratkeavat ryyppäämään ja ovat toisaalta ventovieraita toisilleen ja toisaalta samasta puusta veistettyjä. Vesi tunkee kaikkialle ja kosteus syö tiensä ytimiin asti. Myrsky ja viina huuhtovat kaiken yli – yhtä aikaa ne repivät miehiä kauemmas toisistaan ja toisaalta hitsaavat heitä kiinni, kunnes he ovat lopulta saman hahmon kaksi eri puolta.

Robert Eggersin esikoinen, The VVitch vuodelta 2015, sai hyvästä syystä aikaan suurta innostusta ilmestyessään. Uudisasukkaista kertova, ajankuvalleen uskollinen leffa oli ilmestymisvuotensa parhaita kauhuelokuvia, jota voi suositella myös sellaisille katsojille, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta olisin toivonut sen uppoavan vielä hitusen syvemmälle hulluuteen. Kaksi minuuttia loppuun lisää olisi varmasti pilannut monelle katsojalle koko elokuvan, mutta itse olisin kaivannut odotuksen kruunuksi vielä hieman enemmän groteskeja kuvia. The Lighthouse lunastaa tuon odotuksen, mutta luonnollisesti aivan eri tavoin kuin The VVitch. Eggersin uutuus viittaa vahvasti Kubrickin Hohtoon (1980), mutta yhden asian elokuva tekee Kubrickin mestariteosta paremmin: Stephen King jaksaa yhä valittaa siitä, että Jack Torrancen (Jack Nicholson) hahmo on jo Hohdon alussa hullu, toisin kuin alkuperäisessä romaanissa – mutta The Lighthousessa matka hulluuteen todella kuvataan alusta loppuun.

Elokuvan omaperäinen visuaalinen ilme saa katsojan valtaansa jo ensikuvissa. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu filmille vanhanaikaisella laitteistolla, hyvin perinnetietoisin keinoin. Meren autiudesta huolimatta kuva-alan tila tuntuu koko ajan ahtaalta, kiitos vanhanaikaisen, liki neliömäisen 1,19:1-kuvasuhteen. On häkellyttävää, kuinka klaustrofobinen elokuvan tunnelma on, ja kuinka meren valtavuus on rajattu melkein koko ajan pois. Mustan ja valkoisen kontrastit muistuttavat 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista, jota vellovan meren ja mustien kallioiden välinen vastakkaisuus korostaa. Yhtä lailla elokuvallisesti siinä on vahvoja, tarkoituksellisia viitteitä Ingmar Bergmanin elokuviin. Erityisesti sisäkuvissa valon ja varjon vaihtelu luo tiheän tunnelman, jota Willem Dafoen kasvot ovat kuin luotu korostamaan. Tämä on elokuva, jota varmasti syö siirto kankaalta pienelle ruudulle, minkä vuoksi tämä kannattaisi katsoa teatterissa. Elokuva on kuvattu kuulemma pääosin sadan vuoden takaisella optiikalla ja pitkälti luonnonvalolla, mutta tällaiset tekniset keinot ovat toki tärkeimpiä tekijöille itselleen, katsojalle tärkeintä on tietysti lopputulos. Kaiken päälle elokuva on kruunattu kanadalaisen Mark Korven itsetarkoituksellisen pompöösillä, valtavan pahaenteisellä musiikilla, joka usein on ristiriidassa kuvallisen kerronnan kanssa luoden kutkuttavan karmeaa tunnelmaa.

On moniselitteisiä elokuvia, jotka oikein huutavat tulkintaa – tällaisten elokuvien koko pointti voi mennä ohi, jos avaavaa tulkintaa ei löydä. Sitten on elokuvia, jotka ovat moniselitteisiä, mutta joita ei tarvitse avata läpikotaisin, eivätkä ne miellytä välttämättä kaikkia – ne kun tuppaavat jäämään mysteereiksi. Mielestäni The Lighthouse kuuluu jälkimmäiseen ryhmään – ei tarvitse piirtää kaavioita aikatasoista, tai hahmotella sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Elokuva vaatii katsojalta heittäytymistä maailmaansa. Toki sitä voisi selittää monin tavoin: elokuvan viittaukset antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja varsinkin lopun jopa hieman päälle liimatun Prometheuksen voisi tulkita vaikka rakentavan miehistä symbolia vanhan ja uuden maailman kanssakäymiselle – toisella miehistä on vahva usko hierarkiaan ja traditioon, toinen tahtoo nousta arvoasteikossa omalla työllään. Kaksoisolentoteema muistuttaa ihmisen alisteisesta suhteesta luontoon, ja modernin järjen antautumisesta vaistojen ja viettien edessä. Mutta tavallaan tällaisen symboliikan etsiminen ja purkaminen on tässä tapauksessa turhaa, sillä The Lighthouse nojaa pikemminkin tunteeseen kuin tulkintaan – se on hengästyttävä, karmiva, hauska ja monimutkainen matka pimeyteen. Ei sitä tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24

Arvostelu: Kultainen hansikas – Der Goldene Handschuh (2019)

”Some things you do for money, and some you do for love, love, love…”

– The Mountain Goats

Ohjaus ja käsikirjoitus: Fatih Akin

Pääosat: Jonas Dassler

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Ennätysharmaan marraskuun kruunuksi voi katsoa yhden 2000-luvun – ellei peräti kaikkien aikojen – inhottavimmista elokuvista. Kultainen hansikas eli Der Goldene Handschuh perustuu Heinz Strunkin samannimiseen kirjaan ja kertoo todellisen hampurilaisen sarjamurhaaja Fritz Honkan (vai Hongan?) murhista vuosien 1970–75 välillä. Honka murhasi neljä laitapuolen prostitoitua ja piilotti pääosan heidän ruumiinosistaan ullakkoasuntonsa rakenteisiin. Elokuva ei periaatteessa ehkä ole kauhua, sillä se ei pyri säikäyttämään ja sen elokuvallinen kerronta on kaikessa naturalistisuudessaan lähinnä synkkää draamaa, mutta sisältönsä puolesta se on ehdottomasti kauhuelokuva, ja vielä yksi rajuimmista pitkään aikaan. Jos se alleviivausta vaatii, niin tätä ei voi suositella heikkohermoisille – tirsk – ikään kuin tätä voisi suositella kenellekään.

Liki kaksituntinen elokuva kuvaa kasvoiltaan hieman epämuodostuneen, kierosilmäisen Honkan (Jonas Dassler) loputonta naisvihaa ja pakkomielteistä seksuaalisuutta, joka purkautuu silmittömänä väkivaltana loputtoman ryyppäämisen ja impotenssin seurauksena. Uhreina Honkalla on Der Goldene Handschuh -baarista poimittuja naisia, joita kovasti yritetään Honkasta kertovassa Wikipedia-artikkelissa prostitoiduiksi väittää, mutta nimitys johtaa – ainakin elokuvassa – harhaan. Eivät nämä vanhat, rutiköyhät, kaiken menettäneet juopot itseään varsinaisesti myy. He lähtevät viinan perässä Honkan asuntoon, jonka löyhkää – ilmeisistä syistä – ei kukaan kestä, ja alistuvat viinan vuoksi Honkan sairaille vieteille. Ja kun sekopäinen Fritz ei saa itseään – öh – toimimaan tahdotulla tavalla, turhautuminen johtaa rajuun väkivaltaan. Ja wunderbaumit katossa lisääntyvät sitä mukaa, kun Honka laitapuolen kulkijoita kämpilleen raahaa. Välissä yritetään raitistua, mutta jälleen pakkomielteet saavat vallan ja taas uhreja – ja katsojaa – viedään.

Ohjaaja Fatih Akin on halunnut välttämättä tehdä elokuvasta visuaalisesti yksi yhteen mukaelman Honkan murhista. Lopputekstien päälle ajetut kuvat tapahtumapaikoista osoittavat, kuinka tarkkaan kaikki on kopioitu. Samalla on haluttu kuvata kaikki kurjuus ja hirveä saastaisuus ympäristössä mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Elokuva on visuaalisesti tolkuttoman ahdistava loputtomassa inhorealismissaan. Tätä korostaakseen elokuva pitäytyy miltei koko ajan lähikuvissa. Edes tupakansavuisessa baarissa katsoja ei pääse kauas kuvauskohteista, sillä elokuva leikkaa yhdestä lähikuvasta seuraavaan yhä uudestaan. Ohjaaja hallitsee visuaalisen puolen selkeästi ja kamerankäyttö osoittaa järkähtämätöntä tyylitajua. Kuvien kompositio on hyvin hallittu ja tyylikäs. Hän antaa jatkuvasti tilaa todella pitkille, monimutkaisille otoille, kääntää kameraansa lakonisesti ja jättää sen pitkäksi aikaa kuvaamaan järkyttäviä tapahtumia. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera jää tietoisen provosoivasti kuvaamaan päähenkilöä alastoman ruumiin kanssa – katsoja tietää, että elokuvan on jo maskeerauksellisista syistä pakko leikata ennen kuin Honka alkaa sahata ruumiinosia irti, mutta kuva jatkuu usean minuutin ajan ikään kuin pikimustana vitsinä. Myös ajankuva elokuvassa on totaalisesti hallussa. Puvustus- ja lavastusosastoille täytyy antaa täydet pisteet, ja erityismaininta maskeeraukselle, joka luo vasta 23-vuotiaasta Jonas Dasslerista ilmetyn Honkan ja baarin kantiksista todella realistisia spurguja. Visuaalinen puoli ja inhorealismi elokuvalla on hallussaan, mutta tässä on myös elokuvan heikkous.

Ohjaaja Akinilla on selkeästi ollut välttämätön tarve kuvittaa naturalistisesti Fritz Honkan murhat, mutta lopulta elokuva ei onnistu kaikesta huolimatta sanomaan mitään. Kaikki saasta ja väkivalta ovat toki järkyttäviä – noin periaatteessa – mutta entä sitten? Pelkkä yksityiskohtainen kurjuuden ja väkivallan kuvaus ei riitä – ei enää nykyaikana. Samalla elokuva hukkaa ajankohdan mahdollisuudet – 70-luvun Länsi-Saksa sodan runtelemine sukupolvineen oli kaikkea muuta kuin lintukoto ja aiheesta riittäisi relevanttia tematiikkaa vaikka miten paljon. En ole lukenut romaania, johon elokuva perustuu, mutta lyhyen saksankielisen synopsiksen pohjalta ymmärsin, että sen – ja todellisen Honkan – tarinaa on aikalailla yksinkertaistettu elokuvaa varten.

Elokuva ei itse asiassa ole lopulta tunnelmaltaan kovin painostava, sillä silmittömän väkivallan tulon näkee jo kaukaa – kuten on tarkoitettukin – ja lopun aikaa Honka on itse asiassa hyvin säälittävä hahmo. Väliin baarin kanta-asiakkaiden mölinä tuo elokuvaan tahallista, ja myös tahatonta, huumoria. Ja kun lopulta murhaaja jää kiinni, hän jää kiinni alakerran kreikkalaisten naapurien kokkailun takia, jota hän on pitkin elokuvaa käyttänyt tekosyynä asuntonsa löyhkään. Mutta sitten jälleen Akin maalaa pikimustalla kaiken päälle. Kun wunderbaumit katossa eivät enää riitä, niitä heitellään röykkiöinä ruumiiden päälle, sitten leikitään nakilla ja hierotaan sinappia ties minne… Kun Honka hakee yhä uudestaan tyhjiä pulloja, joita hakata pultsariprostitoidun päähän, joka ei kuristamisesta huolimatta ole suostunut kuolemaan – ja kaikki tämä yhdellä, leikkaamattomalla kuvalla – on oikeasti aika vaikea sanoa, kenelle tämä elokuva on tehty.

Elokuvan rakenne on omituisesti hieman hukassa. Ymmärrän, että perinteinen jako kolmeen näytökseen voi olla elokuvassa vanhanaikaista, mutta Kultainen hansikas ei oikein löytävän rytmiään. Näytökset tuntuvat olevan epäsynkassa toisiinsa nähden. Ensimmäisen tunnin Honka ryyppää, tappaa ja raiskaa, sitten hän yrittää vartin selvitä, mutta luisuu takaisin ja elokuva toistaa alkupuolensa, kunnes loppuu. Se on alusta loppuun ihan samanlainen. Mutta näyttelijöille täytyy kaikesta nostaa hattua. On vähän vaikeaa eritellä Jonas Dasslerin roolityötä Fritz Honkana, sillä hahmo on niin pihalla ja kiihtyy nollasta sataan koko ajan, mutta hyvin kaveri tämän tekee. Se mikä tekee näyttelijöiden työstä niin hienoa, on se valtava heittäytyminen, jota elokuvan toteutus on vaatinut. He onnistuvat kuvaamaan luhistuneita ihmisraunioita todella hyvin. Alastomuus, väkivaltaiset kohtaukset ja valtavan pitkät yhtäjaksoiset otot, joihin Akin on heidät jatkuvasti laittanut, ovat kenelle tahansa valtava haaste ja Kultaisen hansikkaan näyttelijät selviytyvät niistä kaikista. En edes tahdo kuvitella, millaisia päiviä Dassler ja uhreja näyttelevät naiset ovat joutuneet tekemään. Heille kaikille viisi tähteä.

Kultaisen hansikkaan selkein verrokki voisi olla Lars von Trierin vuoden 2018 The House that Jack Built (arvostelu täällä), mutta siinä missä Trier tulkitsi elokuvalla omaa taiteilijuuttaan ja asemaansa elokuvan kentällä jaanaukseen asti, Akinilla ei ole vastaavaa sanottavaa – ja ehkä hyvä niin. Lakonisesta esitystavasta tulee väistämättä mieleen tietysti myös Kaurismäki, mutta ehkä näin silmittömälle elokuvalle ei tarvitse etsiä vertailukohtia.

Elokuvaa on rajun aiheen takia vaikea pisteyttää. Visuaalinen kerronta on hyvää, jopa erinomaista, mutta elokuva on melko ontto. Totta kai kurjuus, äärimmäinen väkivalta ja misogynia kuvottavat, mutta jotenkin elokuva ei onnistu herättämään tunteita puolesta tai vastaan. En erityisesti pitänyt elokuvasta, mutta en nyt niin aktiivisesti vihannutkaan sitä. Sen premissi on todella kiinnostava ja puitteet kunnossa, mutta lopulta se itse ei ole kovin kiinnostava. Rajua, mutta yhdentekevää.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Warner Bros.

Arvostelu: Lake Mungo (2008)

”Älä lähde vielä pois, pysy vielä hetki siinä…”

– Juha Tapio

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joel Anderson

Pääosat: Rosie Traynor, David Pledger, Martin Sharpe

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Lake Mungo on elokuva surusta ja menettämisestä. Elokuvan tapahtumat alkavat, kun australialainen 16-vuotias Alice Palmer katoaa uimassa ollessaan perheen retkellä joulun aluspäivinä vuonna 2005. Muutamia päiviä myöhemmin hänet löydetään hukkuneena. Sen jälkeen kolmihenkiseksi supistuneen perheen kotona alkaa tapahtua outoja asioita – perheenjäsenet kuulevat ääniä, näkevät painajaisia ja tuntevat yhä Alicen läsnäolon. Alicen äiti (Rosie Traynor) ja veli (Martin Sharpe) ovat varmoja, ettei Alice olekaan kuollut, mutta ruumiin tunnistanut isä (David Pledger) on pikemminkin varma Alicen haamun läsnäolosta.

Tytön kuoleman jälkeen perhe turvautuu meedion apuun ja perheen äiti vaatii tyttärensä haudan avaamista, jotta kuolleen henkilöllisyys voidaan varmistaa dna:sta, sillä tyttö vaikuttaa ilmestyvän kuoleman jälkeen kuolinpaikan läheisyydessä otettuihin sivullisten valokuviin sekä videoihin, joita perheen poika Mathew on kuvannut perheen kotona. Samalla myös ydinperheen liitokset natisevat, sillä äiti, isä ja veli suhtautuvat kaikki omalla tavallaan Alicen kuolemaan. Veli uppoutuu valokuvaukseen, äiti haahuilee öisin pitkin naapurustoa ja pistäytyy ihmisten koteihin näiden nukkuessa. Elokuva kuvaa pienin elein surun eri vaiheita, joissa kieltäminen, masennus ja kaupankäynti näyttäytyvät eri tavoin. Pikkuhiljaa se raottaa mysteeriään, samalla kun Alicesta alkaa paljastua salaisuuksia.

Lake Mungo on pienellä budjetilla äärimmäisen hienosti toteutettu elokuva. Se on kuvattu muka-dokumentiksi (tai mokumentiksi), ja found footage -kauhuista poiketen tyyli todella tarkoittaa sitä tällä kertaa. Elokuva koostuu perheenjäsenten sekä muiden tapahtumiin osallistuneiden haastatteluista, sekä tapahtumia kuvittavista arkistoista etsityistä videoista ja valokuvista. Elokuvan kerronta on siis suoraan lainattu dokumenteistä – ja muistuttaa myös lukemattomia tosi-tv:n ”kummitus”tarinoita, joita koto-Suomessakin voi nähdä esimerkiksi TLC- tai FRII-kanavilla. Tyylin kanssa on otettu riski, sillä sitä voisi pitää rasittavana, mutta taitavasti rytmitetyn juonenkuljetuksen ja hienojen näyttelijöiden avulla elokuva kääntää kerrontansa suurimmaksi vahvuudekseen. Koska elokuva on kerrottu päähenkilöiden haastatteluissa, antaa jatkuva takauma mahdollisuuden tarkastella tragediaa ja sen aiheuttamaa surua kiihkottomasti. Alicen kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista on kulunut jo useampi vuosi, ja aika antaa hahmoille perspektiiviä, minkä vuoksi elokuva ei kuvaa niinkään kummittelua vaan surun kanssa elämistä. Lake Mungo ei olekaan pelottava elokuva. Mutta häiritsevä se on – tai häiritsevä ei ehkä ole oikea sana, elokuva pikemminkin jää mietityttämään, jopa vaivaamaan, pitkäksi aikaa.

Puhtaasti tunnelmaan ja hitaasti avautuvaan mysteeriin perustuvia kauhuelokuvia kutsutaan usein termillä ”slow-burn horror”, joka kuvaa tavallaan ihan osuvasti tämänkaltaisia elokuvia – mitenköhän tuon nyt suomentaisi? Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Robert Eggersin The VVitchin (2015) tai Osgood Perkinsin Netflix-leffan I am the Pretty Thing that Lives in the House (2016). Ne eivät pyri säikäyttämään, vaan rakentamaan tunnelmaa pitkän kaavan kautta ja saavat katsojan arvuuttelemaan, mistä niissä lopulta on kyse. Lake Mungo tekee tämän taiten. Se avautuu hiljalleen lukuisten juonenkäänteiden kautta, joita ei suurieleisesti alleviivata, mutta jotka toimivat todella tehokkaasti. Jo pelkkä Mungo-järvi on Australian maantiedettä tuntemattomalle twisti. Juoni pitää pahaenteistä tunnelmaa yllä, ja kun salaisuudet alkavat paljastua, elokuva on sydäntä särkevä. Se ei ole kauhuelokuvalle tyypillisen julma, vaan pikemminkin haikea. Elokuvan teemoissa surun lisäksi kuultaa vahvana tunne siitä, kuinka ihmisten suuri ihmisten välinen avaruus on – kukaan ei lopulta kuitenkaan tunne toista ihmistä. Ja surun valtaamien ihmisten toimiessa epärationaalisesti hahmot eivät ehkä lopulta tunne itseäänkään – vai mistä kertovat äidin yölliset vaeltelut ja veljen epätoivoiset yritykset pitää siskon muistoa elossa? Suru rikkoo ja vieraannuttaa, mutta lopulta hyväksymisen kautta henkilöhahmojen on mahdollista löytää uutta yhteenkuuluvaisuutta.

Lake Mungon elokuvalliset keinot ovat tyylivalinnasta johtuen tietysti melko rajalliset, ja elokuva luottaa katsojan täyttävän aukot mielikuvituksellaan. Huonolaatuiset kuvat vihjaavat muutamilla pikseleillä toimivasti. Sen suurimpana vahvuutena on hyvät näyttelijänsuoritukset. Perheenjäsenet – erityisesti isää ja äitiä näyttelevät Pledger ja Traynor – ovat tavattoman luonnollisia, mikä tekee myös elokuvasta hyvin aidon. Pienieleisyys vaatii taitoa, ja näyttelijät onnistuvat tekemään roolinsa hyvin pienesti. Henkilöt ovat käyneet surunsa niin perinpohjaisesti läpi, ettei sitä tarvitse suurieleisesti esittää, riittää että suru asuu hahmoissa – katseissa, eleissä ja hymyissäkin.

Lake Mungo ei ollut ilmestyessään suuri menestys, mutta vuosikymmenessä sen maine on kasvanut, ja kenties sille voi hiljalleen alkaa sovittelemaan kulttiklassikon viittaa. Sen löytää usein netin ”parhaat kauhuleffat, joita et ole nähnyt” -listoilta ja suosituksena kauhusta kiinnostuneilta. No nyt se saa suosituksensa myös täältä. Elokuva on ohjaaja-käsikirjoittaja Joel Andersonin ensimmäinen, ja toistaiseksi ainut, kokopitkä elokuva. On ehkä sanomattakin selvää, että elokuvien ystävät katsovat aina lopputekstit, mutta täytyy nyt kuitenkin muistuttaa, että se kannattaa. Elokuvan niputtaminen ”kummituselokuviin” on hieman harhauttavaa, sillä se ei ole peruskauhuviihdettä. Säikyttelyä etsivä saattaa pettyä elokuvaan, sillä se vaatii vastaanottavaa mielentilaa. Tunnelmallisen kauhun ystäville se sen sijaan on kadonnut helmi. Sen emotionaalinen vaikutus on vahvimmillaan ensimmäisellä katselukerralla, mutta itse katsoin elokuvan, pohdin sitä pari viikkoa ja katsoin sitten uudestaan – ja se toimi vielä paremmin. Lake Mungo ei varsinaisesti ole kauhuelokuva, mutta tavallaan se on ehdottomasti kauhuelokuva.

Arvosana

PS. En tiedä, mistä alitajunnan syöveristä tuo Juha Tapio -lainaus tuli, mutta tähän se istuu.

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Arclight Films