”En minä kuuroille
huuda, vain niille jotka kuuntelee,
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…”
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…”
– Ajattara
Ohjaaja: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosat: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan
Fallon Hogan
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 18
Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla on neljän kilometrin
levyinen ja kahden ja puolen sadan kilometrin pituinen demilitarisoitu vyöhyke.
Sitä vartioivat kummaltakin puolelta armeijat, jotka ovat alituisessa
valmiustilassa. Se on niin miinoitettu ja täynnä piikkilankaa, että siellä elää
monia uhanalaisia eläinlajeja, joiden elinpiirit ovat uhattuna paikoissa,
joissa ihminen voi vapaasti liikkua. Jos tuolla alueella juoksee alasti huutaen
kommunismin vastaisia iskulauseita heiluttaen Amerikan lippua, on paremmassa
turvassa, kuin kommentoidessaan Lars von Trierin uutta elokuvaa The House
that Jack Built. Sellainen miinakenttä se nimittäin on.
The House that Jack
Built kertoo Jackista (Matt Dillon), joka murhaa ihmisiä. Elokuvan
kehyskertomuksena on synnintunnustus, jonka Jack puhuu mustan ruudun ja välillä
kuvamontaasin päälle hahmolle nimeltä Verge (Bruno Ganz). Tuon kertomuksen
raameissa Jack kuvailee viisi episodia elämänsä varrelta, joista kukin on yksi
hänen murhistaan. Suurin osa uhreista on naisia, mutta kyllä lapsia ja eläimiäkin
muistetaan. Murhiensa yhteydessä Jack rakentaa taloa, joka ei koskaan valmistu.
Juuri kun yhden seinät alkavat olla pystyssä, Jack piirtää jo uutta. Purkaa ja
piirtää, etsii ja murhaa yhä uudestaan. Eipä tätä juonikuvausta sen enempää
tarvita.
Kun Lars von Trierin kaltainen auteur-ohjaaja tekee kauhua,
niskavillat nousevat väkisinkin pystyyn. Trier on jo draamaelokuvan raameissa
pystynyt äärettömään julmuuteen, joten genre, jossa julmuus ja väkivalta on jo
sisäänrakennettuna, voi olla tällaisissa käsissä täysi painajainen –
muistatteko mitä Haneke teki Funny
Gamesissa (1997)? Ja painajainenhan tietysti The House that Jack Built
onkin. Jos puhun hetken elokuvasta kauhun näkökulmasta, sen perimmäisenä
tehokeinona on äärimmäisen julmuuden odottaminen ja sen kauhistuttavuus. Se
kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten ruuvipenkissä saa istua pitkän kaavan
kautta. Elokuva vääntää solmuaan kireämmälle koko ajan – ensimmäinen murha on
brutaali, mutta sen uhri (Uma Thurman) on vielä tekijälleen tuntematon. Kun
Jack lähtee piknikille ilmeisesti tyttöystävänä pitämänsä äidin ja tämän kahden
lapsen kanssa, niin… No niin – julmuus kiepsahtaa mustan komedian puolelle jo
aika alkuvaiheessa. Muutenkin elokuvassa on järjettömän tiukan aiheensa
puitteissa melko keveä tunnelma – ja tähän kontrapunktiin Matt Dillon on juuri
oikea näyttelijä. Hänessä on tarpeeksi hulluutta ollakseen uskottava ja
tarpeeksi vakavuutta ollakseen hauska.
Jackilla on "hienovarainen" tapa tehdä taidetta |
Useissa monisäikeisissä elokuvissa katsojan oletettua
tulkintaa ohjataan elokuvallisin keinoin – vihjaamalla ja viittaamalla – ja
jättämällä tilaa tulkinnalle. The House
that Jack Builtissa taas ei ole mitään hienovaraista. Se on pelkkää
huutomerkkiä. Trier kyllä tietää, mitä hänestä aiotaan sanoa ja vaikka mies on
herkkäluonteinen ja – haastatteluiden perusteella – sävyisä, hän ohjaa tällä
kertaa keskisormi tukevasti pystyssä. Tulkinnoille on kyllä tilaa, mutta kaiken
mitä elokuva sanoo, se huutaa. Sen kehyskertomuksen voi tulkita joko
pakolliseksi – sillä muuten elokuva olisi täysin ontto – tai infantiiliksi,
sillä sen verran alleviivattu yhteys Danten Infernoon
(1320) elokuvalla on. Elokuvaan ahdetun provokaation voi nähdä väärin
ajoitettuna, kömpelönä – tai toki riemukkaanakin.
Trier on vaikeassa paikassa. Transgressiivisen taiteen
tekijä on pakostakin ahtaalla nykymaailmassa. Netti on täynnä järkyttävää
kamaa; rahoitus on kortilla, jos ei tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä;
jos provosoi, saa leiman otsaan – sillä vastapuoli käyttää jo samoja
provokaation keinoja. Miten voi murtaa normeja, kun normien purku on sekä
avarakatseisten että kapeakatseisten päämäärä (eri tavoin tosin)? Miten voi
olla kiinnostava, kun kaikki info ja kaikki viihde on napsautuksen päässä (tai
niin on helppo kuvitella)? Miten voi kommentoida mitään, kun nekin jotka ovat
samaa mieltä kanssasi, etsivät syytä lyödä sinua sanomisillasi? Miten
kommentoida fiktiolla sortumatta pelkän visuaalisen pamfletin tekemiseen?
Trier on tehnyt elämänsä varrella lukuisia elokuvia, joiden
pahan olon, hyväksikäytön, suoranaisen alentamisen keskiössä on naisia. Naiseen
kohdistuvan väkivallan estetisointia on problematisoitu jo kauan ennen Me Too
-kampanjaa, ja syystä. Onko Trier elokuvissaan misogynisti? Mielestäni ei,
mutta totuuden nimissä elokuvia voi kyllä hyvin tulkita misogynistisiksi –
koska tulkinta, jolle on todisteet itse teoksesta ei voi olla täysin väärä.
Trier sanoi Cannesissa 2011 ymmärtävänsä osaltaan Hitleriä ja sai porttikiellon
festarille. Onko Trier siis natsi – kuten hän itse samaan syssyyn onnistui
toteamaan? Ei, mutta jälleen sama juttu. Itse olen aina tulkinnut Trierin
projisoivan pohjimmiltaan ahdistustaan ja kaikkein pahimpia pelkojaan
elokuviinsa – kaikkein herkimmässä ja haavoittuvimmissa asemissa olevien
hyväksikäyttäminen, tai alentaminen, on kamalinta, mitä kuvitella saattaa.
Täytyy lisäksi muistaa, että toisaalta Trierillä on myös poikkeuksellisen
monisyisiä naishahmoja elokuvissaan. Kuin vitsinä naisiin kohdistuvan
väkivallan problematiikasta Trier heittää vielä loppupuolelle viisi miestä
kiinni samaan rekkiin, jossa voi tappaa kaikki yhdellä luodilla – näyttämään,
että ei tässä hyvin miehillekään käy. On myös hyvä muistuttaa, että elokuvassa
on vahva naisnäyttelijäkaarti, joista varsinkin Uma Thurman on ollut Me Too
-kampanjan äänen kannattaja.
Solmussa ollaan |
The House that Jack
Built on perimmältään Trierin kommentti kaikesta häneen liittyvästä
julkisesta puheesta. Trier antautuu kriitikoilleen estoitta luodessaan Jackista
parafraasin itsestään – hän luo murhaajastaan muitta mutkitta version itsestään
ja laittaa hahmon sitten tekemään kammottavia rikoksiaan ja höpisemään
provokatiivisia harhaluoteja. Arvostele sitä nyt sitten, kun mies pukee kuviksi
kriitikkojen luoman kaikkein hirviömäisimmän version itsestään – ja leikkaa
Jackin sanojen päälle vielä kuvamontaasin omista elokuvistaan, ettei tämäkään
jäisi keneltäkään huomaamatta. Se ainoa kysymys, jonka elokuva malttaa kysyä
alleviivaamatta on se, olemmeko todella muka valmiit uskomaan, että tällainen
Trier pohjimmiltaan on. Miten hillitty, monisyinen ja syvällinen elokuvaohjaaja
on muka impulsiivisen, pseudo-filosofisen ja muka-syvällisen ihmishirviön
kaltainen? Onko meillä todella näin alhainen kuva ohjaajasta? Trier luultavasti
kohauttaisi olkiaan ja hymyilisi vähän. Ja kun elokuva lopulta käy loppua
kohden, ei seuraa katarsis – tietenkään – vaan katabasis: manalaan astuminen.
Yllätyin samalla tavalla kuin Christopher Nolanin Interstellarissa (2014) siitä, että elokuvalla on pokkaa mennä
loppuun asti – helvetti on tässä ollut koko ajan läsnä, kuten Interstellarissa mustat aukot, joten
antaa palaa sitä kohti.
No niin – kuinka hyvä elokuva sitten lopulta on? No se on mielenkiintoinen. Tietysti se on hyvin
tehty – ja kammottava, brutaali ja kysymyksiä herättävä. Taiteelliset arvot
ovat totta kai korkeat – ja se täytyy todeta, että yksittäisen kuvan Trier
edelleen todella hallitsee. Ajoittain Trier tuo niin groteskin kauniita kuvia
näyttämölleen, että oksat pois. Ja välillä taas katsoja joutuu kummastelemaan –
mikä idea oli uudelleen luoda Eugène Delacroix’n maalaus Dante ja Vergilius helvetissä (1822)? Miksi tuoda Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues mukaan tähän
kuvastoon? Koska elokuva on pohjimmiltaan kommentti, eikä niinkään narratiivi,
sen kerronnalliset ansiot rajoittuvat yksittäisiin kohtauksiin. Täytyy myöntää,
että esimerkiksi neljäs ”tapaus” (”incident”, kuten elokuva hirtehisesti murhia
kutsuu), joka on rakennettu tehokkaasti kylmäävän dialogin varaan, on erittäin
toimiva. Mutta koska Trier tahallaan provosoi, se vie provokaatiolta voimaa.
Koska Trier tahallaan alleviivaa, se vie sanomalta pohjaa. Ja koska Trier
tahtoo, että joko rakastat tai vihaat elokuvaa, se haalentaa tunnetta. Pidän
kyllä Trieristä elokuvantekijänä, vaikka hänen elokuviaan on usein aika vaikea
katsoa. Mutta tässä on hänelle lopulta se kaikkein pahin keskisormi: arvosanani
on kolme viidestä. Keskiverto.
Arvosana
PS. Bruno Ganz menehtyi 16.2.2019. Kunnia mestarillisen
näyttelijän muistolle.
Lähteet: IMDB
Kuvat: Zentropa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...