Arvostelu: Doom: Annihilation (2019)

”Devastate, annihilate, exterminate!”

– Impaled Nazarene

Ohjaaja: Tony Giglio

Käsikirjoitus: Tony Giglio

Pääosat: Amy Manson, Dominic Mafham, Luke Allen-Gale

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16? 18?

Pelien pohjalta tehdyt elokuvat ovat oma, määrällisesti pieni, mutta sitäkin suuremmilla odotuksilla ladattu lajinsa. Harva näistä onnistuu edes viitteellisesti täyttämään suosikkipelien täyttämiä saappaita, ja kun puhutaan kauhupeleistä ja -elokuvista, joukko harvenee entisestään. Syitä tähän on monia: pelillä on ensinnäkin periaatteessa loputtomiin aikaa tarinan kerronnalle – leffalla maksimissaan pari tuntia. Toiseksi pelien tarjoaman immersion saavuttaminen valkokankaalla on liki mahdoton tehtävä: elokuvassa on mahdotonta saavuttaa samaa ensikäden kokemuksen fiilistä kuin pelissä. Tämä toimii toki toisinkin päin: pelissä on vaikea saavuttaa elokuvan ainutkertaisuuden kokemusta, sen tarinankerronnan taidokkuutta ja niin edelleen. Kauhuelokuvien puolelta mielestäni vain vuoden 2006 Silent Hill on onnistunut tavoittamaan osan alkuperäisen pelin maailmasta ja tunnelmasta, vaikka alkuperäisten pelien lumovoimasta jäädäänkin kauas.

Vuonna 2005 tehty ensimmäinen elokuvasovitus legendaarisista Doom-peleistä lytättiin sekä kriitikoiden että suuren yleisön puolelta, minkä vuoksi Doom: Annihilationin ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Giglio yritti turhaan saada Universalilta tukea leffalleen. Vuonna 2016 julkaistu Doom-pelisarjan viimeisin osa räjäytti niin sanotusti pankin yhdistellessään rohkeasti menneen maailman arcade-henkeä nykypelien sulavaan nopeatempoiseen pelityyliin. Tämän myötä Gigliokin sai puhuttua rahat projektilleen, joka tosin oli pienen budjettinsa lisäksi vakavissa ongelmissa alusta asti – muun muassa Doom-pelien kehittäjä ja julkaisija sanoutuivat irti projektista. Oli miten oli – kaikki tämä puhe peleistä ja niiden leffasovituksista sotkee totuutta, sillä Doom: Annihilation ei ole pelien pohjalta tehty elokuva. Se on pohjimmiltaan itse asiassa zombielokuva: amatöörimäinen, c-luokan zombileffa, jota on höystetty pienillä scifi-elementeillä.

Leffa alkaa samoin kuin aiempi elokuvasovitus: joukko merijalkaväensotilaita saapuu yhteysaluksella Marsin kuuhun Phobokseen, jossa suuryhtiö UACin tutkimuslaitos on löytänyt muinaisen portaalin, jonka avulla yhtiö toivoo voivansa teleportata porukkaa planeettojen välillä. Portaali sinänsä toimii, se vain sattumoisin kiertää helvetin kautta, joten sen kautta tukikohtaan livahtaakin sitten jotain muuta. Koko laitos simahtaa pimeäksi, ennen kuin turvaksi tarkoitettu sotilasjoukko on perillä, joten sotilaita odottaa taistelu helvetillisen armeijan kanssa – vai? No ei nyt niinkään: yli puolet elokuvan kestosta kulutetaan porukan taistellessa jostain syystä sininaamaiseksi maskeerattuja zombeja vastaan uudestaan ja uudestaan – itse asiassa tuntuu, että maskeerattuja kavereita on kaksi tai kolme, ja heitä sitten kuvataan joka kuvaan uudelleen. Samalla harhaillaan etsimässä generaattoria ja porukka ympäriltä harvenee huimaa tahtia – ja löytyypä lopulta hirviökaartiin toinenkin hirviö: pelien perusvastustaja imp. Näihin kahteen on katsojan tyytyminen.

On vaikeaa listata kaikkea, mikä elokuvassa on pielessä – en tiedä harmittaako enemmän se, kuinka itkettävän pökkelöä kaikki dialogi leffassa on, se että henkilöt ovat kammottavan pintapuolisia, vai se että päähenkilön nimi on jumalauta Joan Dark. Jo alkutekstit näyttävät halvoilta ja lavasteet muistuttavat parhaimmillaan 90-luvun tieteistelkkarisarjoja. Tuotantotiimi on tehnyt tavallaan kunnioitettavan valinnan maskeerata kaikki hirviöt pelkän CGI:n sijaan, mutta kun se CGI on ainoa, joka leffassa näyttää ihan mukiinmenevältä – kuminaamarit ja siniset naamat eivät millään vakuuta. Henkilöt ovat sietämättömän pintapuolisia ja kaikki viittaukset pelisarjaan ovat vähän noloja – pelin isoin pyssy BFG on selvästi muovia ja ontto, avainkortteja keräillään väkinäisesti ja satunnaisen kuolleen tutkijan nimi on William Blazkowicz (viittaus, jonka fanit ymmärtänevät). Leffan juoni on tavallaan lainattu Doom 3 -pelistä, mutta ihan sama lähtökohta on niin Aliensissa (1986), Event Horizonissa (1997) kuin lukuisissa scifipeleissäkin. Tämän vuoksi elokuvaa kannattaa ehkä mieluummin katsoa halpis-zombileffana, mihin jo aiemmin viittasin. Doom-pelien sovituksena se on tyystin kammottava, mutta toiminnantäytteisenä kohelluksena joku vannoutunut b-luokan scifin fani voi siitä jotain saada irti – ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Mutta lopulta, sitten kun leffa on raahautunut ennalta arvattavine käänteineen melkein loppuun ja erikoisjoukkojen sotilaat ovat yhtä lukuun ottamatta kuolleet muutaman juoksevan zombin vuoksi, tapahtuu jotain siistiä. Viimeiset seitsemän minuuttia, jotka onkin sitten tehty kokonaan green screenin edessä, ovat yhtäkkiä aika siistiä kamaa. Kuvat ovat kuin tyystin toisesta leffasta revittyjä – tai no, vaikka pelistä. Luultavasti äärettömän pieni budjetti selittää osin tätä kalkkunaa, mutta viimeiset minuutit saavat toivon heräämään: olisitte näyttäneet tätä niiden huonosti lavastettujen käytävien sijaan! En nyt tahdo tarkoittaa, että viime minuutit tekisivät leffasta suositeltavan, mutta jos leffan saa käsiinsä, voi melko huoletta skipata tuonne loppuun ja katsoa vain viimeiset kymmenen minuuttia, siinä on parhaat palat.

Elokuva on haukkunsa ansainnut, mutta en silti tahdo tunkea sitä täyttä kuraa -kategoriaan. On siinä vähän yritystä ja olen varma, että vaikka suurin osa yleisöstä tätä varmasti vihaa, löytyy tällekin joku katsoja, joka ihan vaikka vain vastavirtaan luovimisen ilosta tästä tykkää. Lähdemateriaaliaan leffa ei muistuta tippaakaan, mutta minibudjetin scifikauhuna se voi menetellä. Viimeiset minuutit vaihtavat eri vaihteen silmään ja niiden vuoksi leffa ansaitsee ylimääräisen puolikkaan tähtiinsä. Taidanpa laittaa The Rockin tähdittämän vuoden 2005 Doomin dvd-soittimeen uusintakierrokselle, ihan vaikka vain kiusan vuoksi.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Twitter

Kuvat: Universal Pictures

Arvostelu: Winchester (2018)

”I've seen this room and  I’ve walked this floor…”

– Leonard Cohen

Ohjaaja: The Spierig Brothers

Käsikirjoitus: The Spierig Brothers ja Tom Vaughan

Pääosat: Helen Mirren, Jason Clarke, Sarah Snook

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Joskus ”tositarinaan perustuvan” elokuvan taustalla oleva tarina on oikeasti kiinnostavampi kuin itse elokuva. Ja silloin se ei lupaa elokuvan kannalta kovinkaan hyvää. Winchester on auttamattoman turhanpäiväinen kummitteluelokuva, mutta sen taustatarina on ehdottomasti tutkailemisen arvoinen.

Elokuva kertoo tohtori Eric Pricestä (Jason Clarke), jonka Winchester-aseyhtiön johtokunta palkkaa saadakseen yrityksen pääomistajalta rouva Winchesteriltä (Helen Mirren) oikeustoimikelpoisuuden pois – kivääritehtailijan leski kun tahtoo kääntää yhtiön kelkkaa ja tehdä jotain muuta kuin tappovälineitä. Price matkustaa Winchesterin kartanoon tutustumaan naiseen ja tietysti löytää kartanosta myös mysteerin ja tukuittain aaveita.

Kunnon kummitusleffassa osoitellaan paljon

Kuten sanottu, elokuvan taustatarina on kiinnostava. Oikea Sarah Winchester jäi asetehtailija William Wirt Winchesterin kuoltua leskeksi nelikymppisenä vuonna 1881. Pariskunnan ainoa lapsi oli kuollut viisiviikkoisena, minkä vuoksi nainen jäi jättimäisen omaisuuden sekä kivääri-imperiumin pääomistuksen kanssa yksin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osti – mahdollisesti ”meedion” kehotuksesta – Californiasta tavallisen keskeneräisen maatalon, johon hän sen jälkeen alkoi rakentaa lisähuoneita. Työtä tehtiin putkeen 40 vuotta (!) ja lopputuloksena oli kartano, joka nykyään tunnetaan nimellä Winchester Mystery House. Talossa on yli 160 huonetta, portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään, valeovia, salakäytäviä ja tukittuja huoneita. Vielä vuonna 2016 löydettiin kadonnut huone, jonka olemassaolo oli unohtunut. Rakentamisen syyksi on esitetty rouva Winchesterin uskoa siitä, että sadat, ehkä tuhannet, Winchester-kiväärien tappamien henget saattaisivat saapua kostamaan aseiden valmistajalle. Sokkeloisen talon oli määrä eksyttää kostavat haamut ja samasta syystä nainen ilmeisesti vaihteli joka yö makuuhuonettaan.

Ei ole mikään ihme, että tästä paikasta on tehty kauhuelokuva – ja itse asiassa aiempi vuonna 2009, vaikka tämä kai on se ”virallinen” – mutta ei tavallaan ole mikään ihme, että se ei ole kovin hyvä elokuva. Koska leffa on tehty yhteistyössä kartanoa turistikohdetta pyörittävän yrityksen kanssa, se on tietysti osaltaan mainos. Samalla se on kirjoitettu niin, että eksentrinen rouva Winchester näyttää lopulta sankarilta, jolla on oikeinkin järjellinen motivaatio talonsa rakentamisessa. Leffa yrittää selittää mysteeriä, joka olisi sellaisenaan kiinnostavampi, ja kompastuu ihan liian monimutkaiseen juonikuvioon. Tuntuu, että useissa kohtauksissa hahmot jumittuvat tuskastuttavaan dialogiin, jonka tarkoituksena on yrittää selittää katsojalle, mistä talon mysteerissä oikein on kyse – ja selitys ei ole yhtään kiinnostava. Elokuvan pääpahiksen motiivi on aivan superkömpelö ja päälleliimattu. Tekee mieli lyödä kättä otsaan, kun etelävaltioiden puolella taistellut paha haamu vannoo kostoa kiväärien valmistajalle – ikään kuin aseiden valmistaja, ja varsinkin tämän sukulaiset, olisivat kaiken pahan alku ja juuri. Siitäkö Jenkkien sisällissodassa siis olikin kyse, vai? Toivottavasti tekijöiden ei muuten ole ollut tarkoitus samalla kommentoida USA:n viime vuosien joukkoampumisia ja kansanliikettä aserajoitusten saamiseksi, sillä sille tämänkaltainen kliseekimppu on totaalisen väärä paikka – vaikka tarkoitus hyvä olisikin.

Miksi talon julkisivu on tehty cgi:llä?

Talon mystiikka ei kanna selluloidille asti – kuvaus kun rajoittuu muutamaan samaan käytävään, samaan kattonäkymään ja julkisivu on tehty köykäisesti cgi:llä. Aito lokaatio on saatu hölmöilyn takia näyttämään halvalta lavasteelta. Miksei taloa ole voitu näyttää ihan kunnolla, kun nyt kerta paikanpäällä ollaan? Näyttelijät ovat mukiinmeneviä – tietysti kun mukana on Mirren ja aina yhtä tomerasti ahdistunutta näyttelevä Clarke – mutta eivät he vaisuista hahmoistaan oikein mitään irti saa. Sivujuonet ovat niin tyhjänpäiväisiä, että niistä ei muista jälkikäteen mitään – mitä Sarah Snookin esittämä sisarentytär teki leffassa? Elokuva yrittää säikytellä, ja onnistuu siinä kerran, mutta sen ”suuri twisti” on tuhnu ja muu aika mennään kliseiden suossa. Ja miksi leffassa tehdään niin iso juttu siitä, että kolmetoista naulaa ovessa sulkevat oven haamuilta, kun sitten lopulta haamut painavat edestakaisin ihan miten tykkäävät. Kaikkein pahimman syntinsä elokuva tekee sivujuonessaan, jossa selitetään tohtori Pricen omaa tragediaa. Elokuva heittää ihan kirkkain silmin, että haamut ovat oikeita ja psykologia – se on se varsinainen paholainen.

Täytyy sanoa, että vaikka elokuvana Winchester ei ole hyvä, niin harmittomana viihteenä se kyllä menettelee – esimerkiksi paremmin kuin saman vuoden kammottava Slender Man. Talon mysteeri on kiinnostava ja jonkinnäköisenä maistiaisena siitä leffasta voi jotain saada irti. Ja pisteet muuten siitä, että haamut on toteutettu maskeeraamalla, eikä cgi:llä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Winchestermysteryhouse.com, Psychicinvestigator.com, DailyStar.com

Kuvat: Lionsgate