Arvostelu: What We Become (2015)

”Keväällä, kun kirsikkapuu kukki, naapuritaloon uusi tyttö muutti…”

– Lapinlahden linnut

Ohjaus ja käsikirjoitus: Bo Mikkelson

Pääosat: Mille Dinesen, Troels Lyby, Benjamin Engell

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Syystä tai toisesta Netflixin valikoimaan tammikuun lopulla lisätty tanskalainen zombikauhu What We Become (Sorgenfri, 2015) on oikeinkin passelia katsottavaa koronan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi. Tätä kirjoittaessa väkisinkin mieleen hiipii kysymys siitä, miten näitä aikoja muistellaan muutaman vuoden päästä – onko syytä kauhisteluun, vai pudistellaanko lähinnä päätä epäuskoisesti, ja muistaako kukaan sitä lähes epätodellista tunnelmaa, joka tähänkin arvosteluun vaikuttaa. No jaa – aika näyttää. Niille katsojille, jotka eivät halua katsoa leffoja zombiapokalypsista muutenkin levottoman tilanteen keskellä, voi hyvillä mielin suositella Netflixiin hiipineitä Studio Ghiblin loistoanimaatioita, tai vaikkapa Yle Areenan uusia Muumi-jaksoja. Itse taas kuulun siihen porukkaan, joita poikkeusoloista kertovat elokuvat kutkuttavat erityisen paljon, kun jotain muutenkin poikkeuksellista tapahtuu: ei siksi, että tilannetta tekisi mieli vähätellä, vaan koska kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden käsitellä turvallisesti tunteita, pelkoja ja ahdistusta, jotka voivat todelliseen elämään liittyä – ja ovathan ne muuten vain pirun toimivaa viihdettä.

What We Becomessa nelihenkinen tanskalaisperhe elää rentoa kesää nukkumalähiössä, jonka valkoisella sisustetut asunnot on kuin suoraan revitty vuoden 2015 sisustuslehtien keskiaukeamilta. Isä Dinon (Troels Lyby) mielenkiinto on selkeästi vähän poissa perhekuvioista, eikä perheen äiti Pernille (kumman paljon Linda Hamiltonia muistuttava Mille Dinesen) oikein saa yhteyttä mieheensä. Perheen poika, varmaan seitsemäntoista kieppeillä pyörivä Gustav (Benjamin Engell) saa kiinnostuksen kohteen vastapäiseen taloon muuttavasta Sonjasta (Marie Hammer Boda), varsinkin kun tyttö aika vähät välittää sulkea verhoja vaatteita vaihdellessaan. Idylliin tulee kuitenkin särö, kun naapurin vanha nainen sekavana selittää miehensä kuolleen. No kuollutta miestä kuitenkaan löydy, ja pian sotilaat saapuvat omakotitaloalueen kaduille, kehä kolmonen… eikun siis lähiö suljetaan karanteenialueeksi, eikä kukaan tietenkään kerro mistä on kyse. Epätietoisuus valtaa päähenkilöt, ja katsoja voi nyökytellä itsekseen – jep, tämä on ihan tavallinen zombileffa.  Karanteenin toteuttamisessa nojataan hyväksi havaittuihin keinoihin – kaasunaamaripäiset sotilaat mykkinä osoittelevat punapistetähtäimillään epätietoisia siviilejä. Vähitellen naapurit tajuavat tarvitsevansa toisiaan selvitäkseen ja hakeutuvat enemmän yhteen, minkä vuoksi vaara tietysti ui sisään ydinperheen kotiin. Nuori Gustav livahtaa omille teilleen ja hyväntahtoisuuttaan tulee aiheuttaneeksi enemmän pahaa kuin hyvää karanteenin keskellä.

What We Become on suht pienellä budjetilla toteutettu, ihan toimiva zombikauhuelokuva. Sen indie-henkinen käsivarakuvaus on tehty taiten, näyttelijät ovat hyviä – kuten pohjoismaiselta leffalta voi odottaa – ja vähäinen musiikin käyttö luo elokuvaan toimivan realistista otetta. Se, että tanskalaiset ovat tämän saaneet Netflixille myytyä, yllyttää tietysti välittömästi kysymykseen: miksei tällaista tehdä Suomessa? Ei tässä ole yhtään palikkaa, jota ei voisi aivan yhtä hyvin tehdä koto-Suomessakin! Elokuvan lähiö on yksinkertainen lokaatio ja pienillä lavastuskikoilla luodaan helposti toimivaa postapokalyptistä tunnelmaa. Elokuva on melko maltillinen, minkä vuoksi verta ei roiskita tuhansia litroja, muttei toteutus ole ihan munatonkaan.

Elokuva nojaa paljolti hahmoihinsa, mikä on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Elokuvan draama toimii ihan hyvin, mutta hahmot ovat aika epäkiinnostavia, minkä lisäksi hahmojen kehitys tuntuu ontuvan. Nuorten päähenkilöiden romanssi on ihan herttainen, mutta se jotenkin vain yhtäkkiä tapahtuu, ja perheen isä on alussa hyvinkin etäinen, mutta tämä kuvio sitten vain heitetään romukoppaan, ja hahmon lopussa kokema muutos on sekä epäuskottava että omituinen. Käsikirjoituksella on ollut kunnianhimoisia tavoitteita, mutta vähän se on jäänyt puolitiehen – leffalla on alussa käsissään aihiot käsitellä vaikeaa perhedynamiikkaa kriisin keskellä. Sotilaiden, valtiovallan ja karanteenin myötä leffaan tuodaan mahdollisuus yhteiskuntakritiikkiin ja loppu vähän vihjaa selviytymistaistelun raadollisimpiin puoliin. Mutta kaikki nämä teema-aihiot jotenkin jäävät taka-alalle – siitä ei missään vaiheessa oikein kehity mitään temaattisesti sen suurempaa, vaikka kokonaisuus ihan toimiikin. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi ruokailukohtaus, jossa perhe syö naama peruslukemilla mystistä lihapataa perheen pikkutytön etsiskellessä lemmikkikaniaan – harmi, ettei elokuva viljele enempää mustaa huumoria.

Elokuva kääntää loppupuolellaan ihan onnistuneesti suurempaa vaihdetta silmään – johon jo ihan alun etiäinen vahvasti viittaa. Mutta pienestä asetelmastaan huolimatta se ei ihan löydä omaa tietään. Tanskalaisuus on oikeastaan leffan ainoa kiinnostava tulokulma, mikä ei ihan riitä. Vaan eipä siinä: tämä on hyvin toteutettu, ”ihan ok” zombileffa sopivankokoisella asetelmalla. Jos zombit Solsidanin maisemissa kiinnostavat, tämä kannattaa katsastaa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Meta Film

Arvostelu: My Bloody Valentine (2009)

myös My Bloody Valentine 3D

”Voin luottaa ystävään, sä luokseni jäät…”

– Tuure Kilpeläinen

Ohjaaja: Patrick Lussier

Käsikirjoitus: Todd Farmer, Zane Smith

Pääosat: Jensen Ackles, Jaime King, Kerr Smith

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 18

Juuri paria päivää ennen ystävänpäivää Bloody Disgusting -kauhusivusto tiesi kertoa hyviä uutisia kauhufaneille: legendaarinen, vuoden 1981 My Bloody Valentine saa restauroidun Bluray-julkaisun, jossa on mukana myös sensuroimaton – siis oikea – versio elokuvasta. Tuo ikoninen slasher sai kehunsa Kauhuoppaan arviossa viime vuonna, joten nyt on aika porautua vuoden 2009 uusintaversioon elokuvasta.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtailluista uusintaversioista My Bloody Valentine puolustaa sinänsä ehkä parhaiten paikkaansa. Toisin kuin vaikkapa Painajainen Elm Streetillä (1984, uusinta 2010) tai Perjantai 13. päivä (1980, uusinta 2009), alkuperäinen My Bloody Valentine oli selkeästi vähän unohtunut suuren yleisön mielistä ja jos sen jostain sai käsiinsä, se oli yleensä se torsoksi sensuroitu versio, jonka katsomista ei voi suositella. Hyvin tehdyillä uusintaversioilla on aina paikkansa kauhuviihteen kentällä – esimerkiksi Fede Alvarezin Evil Dead vuodelta 2013 on yksi viime vuosikymmenen kovimpia kauhuelokuvia. Valitettavasti My Bloody Valentine ei ole kuitenkaan lähellekään yhtä hyvä kuin lähtökohtana ollut alkuperäinen elokuva – mutta on leffalla hetkensä.

My Bloody Valentinen juoni on vähän kiharainen, mutta kokeillaan. 11 vuotta sitten Harmonyn kaivoskaupungissa tapahtui räjähdys, kun kaivoksen omistajan poika Tom (Jensen Ackles) unohti hoitaa turvatoimet tunnelissa numero 5. Kaivokseen jäi jumiin kuusi miestä, joista hengissä löytyi vain koomaan vajonnut Harry Warden, joka oli tappanut muut miehet syystä, jota ei oikein selitetä. Vuotta myöhemmin ystävänpäivänä Warden herää sairaalasta ja aloittaa verikekkerit, joista Michael Myers olisi kateellinen: hän teilaa kokonaisen sairaalallisen ihmisiä ja siirtyy sitten kotikaupunkiin, jossa kaivoksessa ystävänpäivää juhlivat nuoret saavat hakusta osansa – harmi, että oikeastaan koko verilöyly tapahtuu ruudun ulkopuolella. Lopulta paikalle saapuneet poliisit pelastavat täpärästi Tomin ja ampuvat Wardenin – vai ampuvatko? Kymmenen vuotta myöhemmin Tom palaa kotikaupunkiin myymään kaivosta. Vanha heila Sarah (Jaime King) on perustanut perheen entisen kamun, suht kusipäisen nykyisen sheriffin Axelin (Kerr Smith) kanssa. Vaikka Axelilla on aikalaillakin avioliiton ulkopuolista säätöä, saa Tomin paluu vanhan mustasukkaisuuden heräämään. Samaan aikaan kaasunaamariin pukeutunut murhaaja alkaa heilutella hakkua kylällä, ja elokuva virittää ihan hauskan whodunit-asetelman: kuoliko Warden aikoinaan vai onko hän tosiaan palannut? Toisiaan epäilevät Tom ja Axel tuovat oman lisänsä soppaan.

My Bloody Valentine oli yksi ensimmäisiä 2000-luvun uuden aallon 3d-kauhuelokuvia – samana vuonna Suomenkin teattereissa käväissyt Scar 3D (2007) on jo kaikista aikakirjoista unohtunut. 3d:tähän on vaihtelevin metodein kokeiltu jo elokuvan alkuajoista lähtien – ja 50-luku näki 3d-elokuvan ”kulta-ajan”. Kauhuelokuvalle olennaisin aika kenties on 80-luvun 3d-aalto, jolloin mm. Jaws 3D (1983), Amityville 3D (1983) ja Friday the 13th III (1982) saivat ensi-iltansa. Uuden teknologian myötä 3d koki 2000-luvulla renessanssin, joka on nyt jo jälleen hiipunut. Voi hyvin olla, että My Bloody Valentinen 3d-efektit ovat tuoneet jonkinlaisen säväyksen leffateatterissa käyneille vuosikymmen sitten. Mutta näin jälkikäteen, kotisohvalta katsottuna, kameraa kohti ties millä tekosyyllä tunkevat esineet aiheuttavat lähinnä pään raavintaa. Kun hakku heilahtaa, verta lentää tai hakun lävistämä silmä ponnahtaa kohti, efekti voi olla ihan perusteltu, mutta kömpelösti kohti tulevat oksat, aseet ja vastaavat lähinnä huvittavat ja muistuttavat iki-ihanan kömpelöä Perjantai 13. päivä 3D:tä enemmän kuin varteenotettavaa nykyslasheriä. Tämä on toki osin tarkoituksellista, sillä My Bloody Valentinen on tarkoitus muistuttaa slasherin 80-luvun kulta-ajoista – mutta joku roti kömpelöille 3d-efekteille sentään!

En tiedä, onko syynä 3d-kuvaus, mutta elokuvan kuvanlaatu on oudon heikko – se muistuttaa monin paikoin lähes vanhaa tv-laatua ja visuaalinen ilme muutenkin lähentelee oudosti saippuaoopperoita. Saippuaoopperamaisuuteen toki vaikuttaa myös esimerkiksi kauttaaltaan melko kömpelö dialogi ja useamman näyttelijän melko heikko suoritus – tältä osin se muistuttaa 90-luvun heikohkoja kauhuviritelmiä. Ja koska edellä kuvattu juoni on melkoinen sillisalaatti, on tämä omiaan lisäämään ongelmia koko elokuvaan – ensin elokuva alkaa hirveällä juonen juoksutuksella, mutta sitten se vähän niin kuin alkaa toistamiseen, mutta vartin jälkeen se oikeastaan vasta alkaa. Muutenkin moneen kohtaan elokuvaa on kaivettu täysin ilman syytä kaikkein hölmöimmät kauhukliseet – tai elokuvakliseet ylipäätään. Totta kai sheriffin vaimon ohella pitämä tyttöystävä on raskaana – asia johon ei muuten enää palata myöhemmin – totta kai kotiin palaava Tom on kaikkien vihaama ja hänen menneisyytensä täysi mysteeri. Ja kun naamioitunut murhaaja alkaa riehua, ei kukaan osaa enää toimia normaalisti – jokaisen hahmon on pakko kaatua heti karkuun sännättyään, ovet tuottavat kaikille suuria vaikeuksia ja yksi hahmoista ei osaa kiivetä avoimesta ikkunasta.

Se mistä elokuvalle täytyy antaa kiitosta, on sen kohtuullisen rankka graafinen ote. Elokuva on siinä mielessä uskollinen alkuperäisteokselle, että verta roiskitaan kunnolla: silmiä lentää, sydämiä revitään ja erään raukan leukaa kohdellaan erittäin kaltoin. 3d-efektin saavuttamiseksi osa on tehty cgi:llä, mutta myös käytännön efektejä on käytössä ja ne on toteutettu erittäin hyvin. Murhametodit eivät ole yhtä kekseliäitä kuin alkuperäisessä, sillä nyt aseena on lähinnä hakku, mutta siitä nyt on turha nillittää. Alkuperäisen elokuvan nähnyt voi bongailla ties kuinka monta visuaalista viittausta siihen. Ylipäätään elokuvan väkivallassa on paljon viittauksia 80-luvun slashereihin, eikä se tässä suhteessa häviä niistä parhaimmille lainkaan. Ehkä tämän vuoksi elokuva luo vähän kahtia jakautuneen fiiliksen – toisaalta se tuntuu yhtä aikaa turhan monimutkaiselta ja hataralta, toisaalta se ei yritäkään olla mitään toimivaa kauhuviihdettä hienompaa – ja tässä jälkimmäisessä se onnistuu. Se missä tämä uusintaversio selkeästi häviää alkuperäiselle on tunnelma. Vuoden 1981 elokuvan pikkukaupungin fiilis on mielestäni aivan vastustamattoman vetoava – nyt vastaavaa pienen yhteisön tunnetta ei kunnolla edes yritetä luoda. Tällä kertaa myöskään lähestyvän uhkan tuntua ei ole yhtä vahvana ilmassa – on vain henkilöiden välistä draamaa ja välistä joku murhataan.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta täytyy todeta, ettei My Bloody Valentine ole tyystin turha elokuva. Se on ihan toimivaa viihdettä, josta lähinnä alun melko lailla pikakelattu osuus jää kaivelemaan – Harry Wardenin murhaputkea olisi voitu näyttää viisi minuuttia, ja leikata vastaava määrä pois jostain loppupäästä. Jos ei ole nähnyt alkuperäistä My Bloody Valentinea – varsinkin sen sensuroimatonta versiota – tämä uusintaversio toimii kyllä. Hyvää ystävänpäivää!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Lionsgate

Yhteisarvostelu: 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019)

”… and it chills me to the bone, that I’m so far away from home.”

– Bad Religion

Kun 2000-luvun alussa puhuttiin haista ja kauhuelokuvista samassa lauseessa, mieleen ui lähinnä Tappajahai (1975), ja alaviitteenä ehkä Deep Blue Sea (1999). Mutta sitten cgi valtasi sekä b- että c-elokuvat ja hait kauhuelokuvissa alkoivat lentää, kummitella tai kasvattaa ylimääräisiä päitä ja Haihurrikaanien kaltaiset hölmöilyt kasvoivat ilmiöksi. Vuonna 2016 The Shallows ja vuotta myöhemmin 47 Meters Down viskoivat uutta verta veteen ja ohjasivat mielikuvaa takaisin Tappajahain suuntaan. Tällä kertaa puheenaiheena on jälkimmäinen elokuva jatko-osineen ja täytyy myöntää, että hassua sinänsä – riippuu paljolti katsojasta, keikahtaako 47 Meters Downin kohdalla vaaka enemmän Tappajahain vai Haihurrikaanin puoleen. Sen verran uskonhyppyä kyseessä oleva haikauhu katsojaltaan vaatii.

47 Meters Downin alussa siskokset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) viettävät lomaa Meksikossa. Lisa koettaa salailla eroa poikaystävästään huonolla menestyksellä, eikä kulu kauaa, ennen kuin pikkusisko Kate virittää isosiskonsa sinkkuelämän alkuun ja elämysten makuun. Ensimmäinen stoppi: hauska sukellus haihäkissä. On piristävää katsoa välillä elokuvia, joiden nimi riittää juonikuvaukseksi. Kaikki Tappajahain nähneet luultavasti muistavat loppukohtausta edeltävän, hyytävän sukelluksen haihäkissä myrkkyharppuunan kanssa. 47 Meters Down vastaa vuosia kaihertaneeseen kysymykseen – entä jos tuo sukellus olisi kestänyt koko puolitoistatuntisen leffan ajan? Yksinkertaisesta lähtökohdasta syntyy usein tehokkaita elokuvia – niin tälläkin kertaa, mutta aivan kitkatta se ei suju.

Leffassa kaikki faktat ovat täysin hakusessa. Tästä voisi melkein tehdä juomapelin: huikka aina, kun joku yksityiskohta on leffassa täyttä mielikuvitusta. Ja virheitähän riittää: sukelluslaitteet eivät toimi noin, happisäiliöt ja vedenalainen kommunikaatio eivät toimi noin, valo ei toimi, sukeltajantauti ei toimi – ja hait, ne eivät käyttäydy yhtään noin. Listausta virheistä voi tutkia vaikka täällä tai täällä, jotakin käsitystä haiden käyttäytymisestä voi saada vaikka tästä artikkelista, ja viimeiseksi: täältä voi katsoa, kuinka jättimäinen valkohai hakeutuu vapaaehtoisesti silitettäväksi. Eikä tarvitse olla kummoinen sukellusekspertti – itse en ymmärrä siitä mitään – tai edes luontodokumenttifani bongaillakseen osan näistä hölmöilyistä. Veikkaan, että jos katsojalta löytyy yhtään kokemusta sukelluksesta, leffa on melkoista ajan hukkaa – asiavirheitä voi olla yksinkertaisesti mahdoton ohittaa, ja jos taas tuntee haiden biologiaa, ja varsinkin sympatiaa niitä kohtaan, elokuva voi olla jopa raivostuttavan yksioikoinen. Mutta meille, jotka voimme heittää aivot faktojen kera narikkaan, joille vesi elementtinä on yhtä hallitsematon kuin pelottavakin, joilla elää edes pieni epäilys siitä, että mitä jos siellä meren tutkimattomassa syvänteessä makoileekin Cthulhu, 47 Meters Down voi olla menevää viihdettä.

Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se ei edes yritä olla mitään sen syvällisempää. Sen päätyö on yrittää säikytellä haihyökkäyksillä ja saada katsojan raapimaan päätään siitä, voivatko päähenkilöt pelastua – ja nämä se tekee hyvin. Kun Lisa polskii mittaamattoman syvänteen yllä ja alapuolella on pelkkää pimeää, jännittää väkisinkin, vaikka tietäisi kuinka, että hai ei todellisuudessa lähes milloinkaan hyökkää sukeltajan kimppuun. Selviytymiskauhun keskeisin anti on antaa ajattelulle ruokaa: kuinka minä selviäisin tuosta, ja mitä tekisin eri tavalla ja niin edelleen. Elokuvan hait on toteutettu kokonaan cgi:llä, mutta kuvat on suunniteltu hienosti niin, ettei se kertaakaan haittaa silmää, ja varsinkin eräs loppupuolen haihyökkäys on visuaalisesti jopa todella hieno. Kuvallisesta kerronnasta ja rytmityksestä huomaa, ettei elokuva ole todellakaan hutaisten tehty. Toki lisäpisteitä elokuvalle on pakko antaa siitä, miten hemmetin vaikeaa on kuvata elokuvaa, joka tapahtuu kokonaan veden alla.

Lisan ja Katen selviytymisen edestä voi pidättää hengitystään, mikäli on valmis antamaan elokuvalle anteeksi rutkasti virheitä – koska tietysti ilman epärealistisia sukellusvälineitä hahmot eivät voisi jutella keskenään leffan aikana ja ilman päällekäyviä haita leffassa ei olisi mitään uhkaa. Vaikka epärealistisen pöhkön lopetuksen arvaisi jo kaukaa, se toimii silti tehtävässään mielestäni hyytävän hyvin.

Kesällä 2017 vähin odotuksin julkaistu elokuva kasvoi pikkuhiljaa hitiksi – englanniksi ilmiötä kutsutaan sleeper hitiksi – minkä vuoksi ohjaaja Johannes Robertsin oli totta kai pakko palata pinnan alle, käväistyään ensin ohjaamassa kulttihitiksi hiljalleen kohonneen The Strangersin (2008) jatko-osan The Strangers: Prey at Nightin (2018) . Jatko-osa 47 Meters Down: Uncaged sai ensi-iltansa syksyllä 2019, Suomessa Night Visions -festivaaleilla.

Jatko-osa hylkää häkkisukelluksen, kun koulukiusattu, ulkopuolinen Mia (Sophie Nélisse) lähtee siskopuolensa ja tämän kavereiden kanssa vähän salaa sukeltelemaan vasta löydettyyn, kartoittamattomaan, veden vallassa olevaan mayakaupunkiin. Sivuhuomiona sanottakoon, että Mian siskopuolta Sashaa näyttelevä Corinne Foxx on Jamie Foxxin tytär, ja tämän kaveria Nicolea näyttelevä Sistine Stallone on luonnollisesti Syltyn jälkikasvua. Vaan eipä nuorten naisten näyttelijöillä kauheasti ole väliä, sillä tällä kertaa ei yhtään saa selvää, kuka kuvissa seikkailee, sen takaavat happinaamarit ja sumeat kuvat. Luolasukelluksen vaaroista tuskin tarvitsee ketään muistuttaa Thaimaan luolapelastuksen jälkeen, mutta tytöt painavat raunioihin täysin huoletta. Tunnelma on jälleen toimivan klaustrofobinen, tosin ensimmäisessä elokuvassa tunnelmasta oli rakennettu melko omintakeisesti ahdistava, vaikka naiset yrittivät selvitä merenpohjassa, jossa tilaa riitti. Nyt ahtaissa käytävissä sukeltelemisen klaustrofobisuus on enemmän ennalta arvattavaa, mutta toki ahdistavat happitaskut ja pohjasta nouseva siltti hyödynnetään tehokkaasti. Leffa vetää lopulta takataskustaan ehkä yhden kaikkien aikojen hassuimmista säikäytyksistä, kun ”evoluution sokeaksi muokkaama”, luolassa asuva kala alkaa kirkua! Ja säikäyttää tytöt niin perin pohjin, että he romahduttavat käytävän ja jäävät loukkoon! Käsi hakeutuu vaistomaisesti otsalle, mutta yhtä aikaa ratkaisu huvittaa.

Elokuva on jatko-osa vain henkisesti, vaikka se tahtoo etsiä yhteneväisyyksiä esimerkiksi samankaltaisista visuaalisista hidastuksista – ja se venyttää uskottavuuden rajoja vielä kauemmas. Käytävissä vaaniva uhka on vähän pöhnitty Neil Marshallin loistavasta The Descentistä (2009). Mutta vaikka kaiken muun pöhkön unohtaisikin, yksi asiavirhe paistaa pahasti silmiin – jättäisivätkö tytöt muka todella iPhonensa huoletta rannalle, niitä kun ei missään kohdassa kaivata? En usko! Elokuva tuntuu myös välillä vähän unohtavan, että se tapahtuu veden alla – kaikki juttelevat toisilleen, musa pauhaa ja raunioihin on lähinnä huolettoman hauska tutustua. Vähintäänkin ehkä intensiivisimmässä kohtauksessaan, jossa varjot väijyvät tummaa hitsaripoikaa, meno on kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta – vaikka kohtaus kyllä toimiikin. Lavastukset on sen sijaan tehty hyvin, ja veden alla äärimmäisen hankala valaistus on toteutettu mallikelpoisesti – tekniset puitteet ovat siis jälleen kohdallaan, vaikka cgi varmasti jakaakin mielipiteitä. Pari säikäytystä toimii myös hyvin.

Yhtä kaikki, niin 47 Meters Downia kuin Uncagediakin voi kehua ja haukkua samoista syistä. Uskottavuutta niillä ei juuri ole, niiden meno cgi-haineen on ehkä vähän liian b-luokkaa ollakseen kaikkien mieleen, ja dialogi sekä hahmot ovat hyvinkin pintapuolisia, jopa ärsyttäviä. Mutta toisaalta: ne ovat toimivaa viihdettä, niiden asetelmat ovat ihan omaperäiset, ahtaat kuvat ja vaanivat hait saavat karvat nousemaan pystyyn. Jos niiltä ei odota liikaa, niiden parissa viihtyy erittäin hyvin, minkä lisäksi on mukavaa, että elokuvat ovat keskenään melko erilaisia. Näiden syiden vuoksi arvosanoja on ehkä vähän turha tuijottaa, vaikka ne onkin ihan aiheesta annettu. Kyllä nämä The Asylumin tuottamat 2-headed Shark Attackin (2012) -tyyppiset cgi-katastrofileffat lopulta voittavat kuusi–nolla – niissä kun on oikeasti hauskaa lähinnä nimi. Ja onhan aurinkoista merta, kirkasta vettä ja trooppisia maisemia aika kiva katsoa, varsinkin kun vuoden 2019 marraskuu on tähän mennessä kestänyt neljä kuukautta.

Arvosanat

47 Meters Down

47 Meters Down: Uncaged

 

47 Meters Down:

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Claire Holt, Mandy Moore

47 Meters Down: Uncaged

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Screenrant, Discover Magazine, natureworldnews.com, SkyNews

Arvostelu: Bliss (2019)

” Guilt and Regret, oh God, how I hate you both from the bottom of my heart…”

– Sentenced

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos

Pääosat: Dora Madison, Tru Collins, Jeremy Gardner

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 18

Night Visions -festareilla nähty Bliss on nuoren, noin kolmekymppisen, hedonistisen kuvataiteilijan sukellus hulluuden ja huumeiden syvään päähän. Elokuvan alussa Dora Madisonin esittämä Dezzy nauttii Los Angelesin taidepiireissä jonkinlaista underground-suosiota, mutta seuraava taulu ei ota luonnistuakseen. Tämän myötä myös palkkashekki jää haaveeksi, manageri hylkää ja sosiaalinen piiri rakoilee muutenkin. Päästäkseen rimakauhustaan yli nainen päättää turvautua kamunsa ja luottodiilerinsä apuun ja törmää uuteen psykedeeli–kokaiini -cocktailiin: blissiin. Bliss räjäyttää naisen tajunnan ja kurimus on sitä myöten selvä. Seuraa älytöntä ryyppäämistä, huumeita, vähän seksiä, lisää huumeita, heiluvaa kameraa, ja enemmän huumeita. Jossain jo aika alkuvaiheessa todellisuus ja kuvitelma menevät sekaisin ja mukaan astuvat vampyyrit, yletön väkivalta ja – no arvaatte varmaan – lisää huumeita tietty. Blissin kutsuminen varsinaisesti ”vampyyrielokuvaksi” olisi kuitenkin yksinkertaistus ja ”huumehöyryiseksi” olisi taas aliarviointia. Se on totaalinen, strobovalojen ja pimeän eri sävyjen värittämä ryöpytys, joka ei todella sovi kovin herkille. Mutta vaikka se on raju syöksähdys alitajuntaan ja painajaisiin, se valitettavasti jää aikalailla puolitiehen.

Dora Madison heittäytyy vimmalla kipuilevan taiteilijan rooliin. Ohjaaja Begos ei ole missään nimessä päästänyt päänäyttelijäänsä vähällä, sen verran huuruista naisen meno on. Dezzy intoutuu elokuvan alkupuolella huumepäissään seksiin kaveripariskunnan kanssa, mutta ei selviä aktista ilman puremajälkiä. Tämän myötä hänen trippinsä tulevat ilta illalta rajummiksi ja yhtäkkiä ruumiita alkaa kasaantua naisen reitille. Joka yön jäljiltä on muistikuvia yhä vähemmän, mutta naisen keskeneräinen taulu on sen sijaan edennyt. Syvenevän kurimuksen vuoksi myös Madisonin roolisuoritus yltyy rajummaksi, kunnes naisen työ on lähinnä huutaa, itkeä, kärsiä refloista ja oksentaa. Tämän hän toki tekee vakuuttavasti, mutta elokuvallisesti se tuottaa ongelmia. Loputonta rypemistä on aika raskas katsoa, ja elokuva polttaa aiheensa loppuun melko pian. Leffalla on hetkensä, mutta se toistaa itseään valitettavan paljon. Dezzy ravaa pitkälti samat paikat läpi ja samat ihmiset kyselevät häneltä uudestaan ja uudestaan mikä on hätänä, ja voisiko nainen hieman vähentää huumeiden vetämistä. Tämän myötä näinkin lyhyenä elokuva tuntuu hieman liian pitkältä. Madisonin rinnalla muut näyttelijät tekevät melko mitäänsanomatonta työtä ja henkilöhahmotkin ovat joko rasittavia tai yhdentekeviä.

Elokuva pyrkii selvästi olemaan visuaalisesti näyttävä, ja ohjaaja Begos onkin maininnut Gaspar Noen innoittajakseen (mm. tässä Youtube-haastattelussa) – mikä näkyy vahvasti. Valitettavasti Noen kuvallista nerokkuutta ei ole tarttunut kovinkaan paljon Blissiin, ja suurimman osan ajasta visuaalisuus näyttäytyy lähinnä pyörivänä ja edestakaisin heiluvana kuvana ja vilkkuvina valoina. Kameraa käytetään toki ihan kokeilevasti, mutta monet kuvauksen keinoista ovat jo melkeinpä indieleffojen kliseitä. Leffa on ymmärrettävästi tehty pienellä budjetilla, mutta nimenomaan pienen budjetin leffoissa ohjaajan ja kuvaajan visuaaliset kyvyt punnitaan. Nyt on vähän menty sieltä mistä aita on matalin. Valaistuksenkin puolella tyydytään pitkälti punaiseen, violettiin ja tummansiniseen neonvaloon, olipa paikka mikä tahansa. Pahaenteisesti laskevaa aurinkoa on toki ihan kiva katsella. Onneksi elokuvan viimeinen vartti minuuttia pelastaa leffaa.

Lopulta taideteos alkaa valmistua, Dezzyn verenhimo yltyy, ja leffa onnistuu lunastamaan ainakin osan sille asetetuista odotuksista. Kun todellisuus ja kuviteltu ovat lopullisesti sekoittuneet keskenään, elokuva tarjoaa viime minuuteillaan sen verran kovan verikylvyn, että se onnistuu säväyttämään. Toki loppu on sinänsä vain lisää samaa, mutta leffa kääntää kaikki tehokeinonsa yhteentoista, minkä seurauksena kankaalle vyöryy harvinaisen rajua kuvastoa. Ei sille mitään voi, kyllä silkassa ylipursuavassa läträyksessä lopulta on jonkinlaista katarsiksen sivumakua. Emotionaalisesti jäädään kauas vaikkapa Insidestä (À l'intérieur, 2007), mutta graafisuudessa leffa ei häviä rajuimmille 2000-luvun alun ranskalaisille kauhuleffoille. Ja kun Dezzyn hurmeinen viimeinen tanssi on lopulta ohi, tekee itsekin mieli laittaa valot pois ja Electric Wizardia tai Sleepiä soimaan täysille.

Elokuvan opetus ei lopulta ole se klisee, että ”taiteen eteen pitää kärsiä” vaan lähinnä se, että totaalisessa muussissakin on mahdollista saada jotakin aikaiseksi. Todellisuus ja kuvitelma ovat leffassa niin solmussa, että katsoja saa tehdä itse päätökset, mihin uskoo ja mihin ei, ja hyvä niin. No entä sitten se tärkein – siis Dezzyn taulu? Onhan se hieno. Aikalailla se muistuttaa tavallista death metal -levyn kantta, mutta toimii yhtä kaikki.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Night Visions Film Festival, Fantasia International Film Festival

Kuvat: Channel 83 Films

Arvostelu: In the Tall Grass (2019)

”Lay down on the green grass, remember when you loved me…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Vincenzo Natali
Käsikirjoitus: Vincenzo Natali 

Pääosat: Rachel Wilson, Harrison Gilbertson, Patrick Wilson  

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16      

Netflixin uutuuskauhu In the Tall Grass perustuu Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin lyhytromaaniin vuodelta 2012. Stephen Kingistä voi olla kirjailijana mitä mieltä tahansa – hänen tuotannostaan löytyy kaikkea ehdottomista kauhuklassikoista kamaliin leffasovituksiin ja vielä kamalampiin novelleihin – mutta hänen järkähtämätöntä protestanttista työmoraaliaan täytyy arvostaa. Joe Hill on itselleni melko tuntematon – hänen esikoisromaaninsa Sydämen muotoinen rasia (2007, suom. Kari Salminen) oli mielestäni aivan sysipaska, mutta kakkosromaanista Sarvet (2010) tehty elokuvasovitus oli mainio leffa, joka pesee helposti suurimman osan isä-Kingin teksteistä tehdyistä leffasovituksista.

In the Tall Grassin alussa kuudennella kuulla raskaana oleva sisko Becky (Laysla De Oliveira) on veljensä Calin (Avery Whitted) kanssa matkalla Yhdysvaltojen läpi. Beckyn pahoinvoinnin seurauksena sisarukset pysähtyvät maantien laitaan ja kuulevat Tobin-nimisen pojan (Will Buie Jr.) huutelevan apua tien laidalta alkavalta ruohopellolta. Korkea ruoho on noin parimetristä ja poika pyytää kaksikolta apua eksyttyään ruohikkoon. Sisarukset päättävä auttaa poikaa ja astuvat ruohon sekaan. Siinä se juonikuvaus suurin piirtein onkin – sillä ruohon keskeltä ei olekaan ihan niin helppoa palata takaisin. Alkaa mystinen, eksyttävä seikkailu vihreässä labyrintissa.

Ei maissilapsia tällä kertaa

Elokuvan alku on todella vahva. Arkiselta tuntuva pelto loputtomana yliluonnollisena sokkelona, josta tuntuu mahdottomalta löytää pois, on todella kiehtova lähtökohta ja pikkuhiljaa leffa ymppää uusia henkilöjä perustellusti mukaan. Valitettavasti kiehtovan alun jälkeen elokuva nytkähtää väärälle raiteelle, joka tekee elokuvasta paradoksaalisesti sekä täysin ennalta arvattavan että täysin arvaamattoman. Ja valitettavasti kumpikin lopulta syö kiinnostusta mysteeriä kohtaan.

Käsikirjoitus ei anna kovinkaan paljoa tilaa näyttelijöille. Kauhuleffojen vakiokasvoksi – syystä – 2010-luvulla noussut Patrick Wilson repii kaiken irti ohuesta hahmostaan Tobinin isänä, mutta muut näyttelijät uppoavat perussuorituksiin, joilta huonohko käsikirjoitus syö pohjaa – miksi Cal on hahmona ontohko kusipää, vaikka hänen piti olla toinen päähenkilö?! Joku lienee James Wanin ohella myös huomannut, että Wilsonilla on hyvä lauluääni – ellei herra itse ole vaatinut kummahkoja lauluosuuksia rooliinsa.

Elokuvan visuaalisesta ilmeestä on annettava kehuja. Se saa ruohosta irti yllättävän upeita kuvia ja pyrkii oikeasti nostamaan ruohon yhdeksi päähenkilöistään, vaikkei ihan siinä onnistu. Myös muutamat groteskit ja hämmentävät kuvat pelastavat elokuvaa. Samalla visuaalinen ilme hieman pettää – jos leffassa esitellään mystisiä olentoja ja näkymiä, niistä pitäisi saada jotain irti. Nyt ne jäävät viittauksiksi. Ja kun elokuvan premissi tahtoo luvata jonkinlaista uppoamista pelottavaan fantasiamaailmaan, on pettymys, että kyseessä on lopulta vain ruohoa – vaikkakin kiehtovaa sellaista. Kaivattaisiin jonkinlaista synkkää Narniaa.

Elokuvaa voi tulkita monelta eri kantilta – yhtäältä ruohoaukean reunalla häämöttävä kirkko luo jonkinlaista kuvaa kristillisestä koettelemuksesta, jota abortinvastaisuuteen kallellaan oleva käsikirjoitus tukee. Mutta toisaalta eksyttävän, tuomiomaisen labyrintin sijaitseminen ”täsmälleen Amerikan keskikohdassa” luo kuvaa eksyneestä, hajoavasta valtiosta. Voisin kehitellä kreisimpiäkin tulkintoja – sillä aina löytyy merkityksiä, jos tahtoo. Mielestäni elokuva ei perustele suurempien teemojen etsimistä juurikaan. Kiistämättä siinä on abortinvastaisen ”prolife-liikkeen” sivumaku, mutta moneen suuntaan tempova tarina ei oikein onnistu puolustamaan edes sitä – ja ehkä hyvä niin.

Elokuvan ohjannut Vincenzo Natali teki hieman samankaltaista elokuvaa esikoisohjauksellaan Cube – Kuutio (1997) – kumpikin sijoittuu järjenvastaisiin, mahdottomiin ja trendikkäästi sanottuna kafkamaisiin olosuhteisiin, ja kumpikin pyrkii nostamaan ihmistenväliset suhteet kauhunsa ytimeen. Mutta Kuutiossa Natali onnistui upeasti säilyttämään elokuvan keskeisen mysteerin äärettömän kiehtovana ja henkilöiden väliset asetelmat selittyivät hienon käsikirjoituksen kautta. Se tekee Kuutiosta mestariteoksen – joskin älyttömän aliarvostetun sellaisen. In the Tall Grass sen sijaan olettaa annettuna, että katsoja ymmärtää tarpeeksi henkilöiden välisistä suhteista, kunhan ne nopeasti selitetään. Samalla mysteeriä hieman avataan, mutta lopputuloksena leffaan jää kirkuvia juoniaukkoja ja epäloogisuuksia, jotka syövät katsomiskokemusta.

En halua ryöpyttää elokuvaa liikaa – se on periaatteessa ihan okei – mutta kiehtovaan lähtökohtaansa nähden se on melkoinen pettymys, minkä lisäksi se saisi olla vartin lyhyempi. Tämänkaltaisen mysteerin kohtalona on väkisinkin olla joko mestariteos, tai keskivertoa huonompi. Jos olet Netflixin tilaaja, niin leffa on ihan katsomisen arvoinen, jos et, niin älä huoli – et menettänyt mitään: ihan samoin kuin kaikkien Netflixin kauhuleffojen yhteydessä, toistaiseksi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Copperheart Entertainment

Arvostelu: Brightburn (2019)

”Telling me I have to change, telling me to act my age…”

– Goldfinger

Ohjaaja: David Yarovesky

Käsikirjoitus: Brian Gunn, Mark Gunn

Pääosat: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Sillä välin, kun Marvel ja Disney ovat kipuilleet New Mutantsin jälkituotannossa jo pari vuotta, iskee Sony ohi takavasemmalta Brightburnilla. Vieläkään ei ole varmaa, kuinka paljon kauhuelementtejä New Mutantsiin uskalletaan änkeä nyt, kun Disney on tunkenut vuorostaan lusikkansa soppaan – ja ovatko puheet siitä ”kauhuelokuvana” lopulta pelkkä markkinointikikka, mutta Brightburn on täysiverinen kauhuelokuva. Tai niin täysiverinen kuin sen lähtökohdista irti saa.

Brightburn rakentuu kiehtovan lähtökohdan ympärille: mitä jos Teräsmies olisikin paha? Elokuva pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin tähän kysymykseen ja kertoo tarinan kaverin lapsuudesta. Käsikirjoitus vetää mutkat niin suoriksi, että tulevan superpahiksen taustatarina on yksi yhteen Teräsmiehen tarina – maanviljelijäpariskunnan pellolle tipahtaa eräänä yönä avaruusalus, josta löytyvä pienokainen on kuin taivaanlahja lapsettomalle parille. Vanhemmat kasvattavat lastaan tiedostaen tämän yliluonnolliselta vaikuttavan taustan. Isällä on joosefmaisia epäilyksiä – poikahan ei biologisesti ole hänen – eikä hän ihan osaa poikaa kasvattaa, mutta periaatteessa lapsuus on aika tavallinen. Silmää Teräsmiehelle vinkkaillaan pojan sinisellä pyjamalla ja punaisella peitolla. Kaksitoistavuotissyntymäpäivien jälkimainingeissa alkaa latoon piilotettu avaruusalus kutsua poikaa vierasperäisellä viestillään, eikä aikaakaan, kun puberteettia lähestyvä poika saa huomata voimiensa kasvaneen. Samalla ikävä kyllä pojan pinna lyhenee sen verran, että pienikin vastalause saa hänet raivoihinsa – ja teiniangsti yhdistettynä supervoimiin on melko apokalyptinen yhdistelmä.

Smallvillessä verta roiskittiin ihan liian vähän

Yhtälailla kuin asetelma on kiehtova, se on myös elokuvan heikko kohta. Juoni tahtoo välttämättä kertoa pojan kasvutarinan, joten yhtään yllätystä ei ole luvassa. Elokuva ei myöskään anna hirveästi motivaatiota pojan pahuudelle – koulukiusaamisteemakin lakaistaan maton alle aika yliolkaisesti. Ilmeisesti pääsyy pojan raivoon on jonkinlainen eksistentiaalinen pottuuntuminen – oli se sitten peräisin emoaluksesta tai ei. Supervoimat takaavat ylivoiman, jonka edessä kaikki – myös elokuvan juoni – ovat voimattomia, sillä kun Teräsmies päättää murhata, hän murhaa ja sillä sipuli, ei siinä kukaan mitään voi vastaan sanoa. Tätä kautta myös kauhuaspekti kärsii – hyvä pahishan lopulta kuitenkin perustuu heikkouksilleen: vampyyrit pitää kutsua itse sisään, zombit ovat hitaita, Darth Vaderilla on yhä inhimillisiä tunteita – ja millainen olisi täysillä perään sprinttaava Michael Myers? Elokuva kyllä lunastaa alkuasetelmansa, se on laadukkaasti tehty ja vastaa ajatusleikkiin pahasta Teräsmiehestä, mutta omaperäisyydestään huolimatta se on niin ennalta arvattava, että se luisuu ajoittain jopa tylsän puolelle. Se on vähän kuin kebab ranskalaisilla: toimii tylsänä sunnuntaina, mutta olisihan sitä lopulta jotain muutakin voinut ottaa.

Brightburnin taustapiruna puuhailee tuottaja James Gunn, joka kauhun saralla on mm. kirjoittanut Dawn of the Deadin uusintaversion (2004) sekä ihan mainion The Belko Experimentin (2016) ja sittemmin siirtynyt suuren budjetin supersankarileffoihin – muun muassa Guardians of Galaxyt (2014 & 2017) ovat hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan ja seuraavaksi kaveri hyppää DC:n kelkkaan, sillä hänet on kiinnitetty seuraavan Suicide Squadin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kaiken kaikkiaan pätevä kaveri tekemään supersankarileffasta kauhua, siis. Brightburnin ovat kirjoittaneet hänen veljensä Brian Gunn ja heidän serkkunsa Mark Gunn. Ohjaajana toimii lähinnä musiikkivideoita ja yhden scifikauhun ohjannut David Yaroveski. Elokuvan näyttelijät tekevät kaikki mukiinmenevää työtä – lähinnä komedioista ja sitcomeista muistettavat Elizabeth Banks ja David Denman kannattelevat elokuvaa tulevan supersankarin vanhempina. Elokuvan puitteet ovat myös kunnossa huolimatta pienestä budjetista. Vääjäämätön tuho on tehty lähinnä cgi:llä, muttei päällekäyvästi. Samoin ne muutamat raakuudet on toteutettu hienosti – jopa yllättävän brutaalisti. Verta ei vuodateta paljon, mutta pari kuvaa leffassa ovat aika tiukkoja. Tässä mielessä on mielenkiintoista, minkälaisella trapetsilla leffa taiteilee – se voisi olla K12 kertomus pahasta supersankarista, mutta asettuu K18 tunnelmiin parilla brutaalilla kuvalla. Rohkeudesta hatunnosto leffalle.

Poika on kehittänyt itselleen oman logon

Kaupallisesti Brightburn on ollut floppi. Se oli ennakkohypestä johtuen meilläkin Finnkinon ensi-iltalistalla, mutta pylläytettiin ilmeisesti pois, kun maailmalta kaikui nuivan vastaanoton ääniä. Tuottaja James Gunnilla on ilmeisesti elokuvaa varten tulevaisuuden suunnitelmia – hänen 2010 ohjaamansa supersankarikomedia Super voisi ilmeisesti jotenkin liittyä Brightburnin maailmaan – jos kohta äijä on varmaan sen verran kiireinen seuraavan vuosikymmenen, että jatkoa saatetaan joutua aikalailla odottamaan. Ehkä tästä joskus syntyy jonkinnäköinen antisupersankarifranchise. Aika näyttää. Aika näyttää senkin nouseeko Brightburn jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, sillä siihen nimittäin on aineksia. Kun tomu lopulta laskeutuu leffan päälle, ei siihen ole tarvetta suhtautua enää niin kriittisesti – se on hyvin tehty, vaikka se onkin ennalta arvattava. Hassua sinänsä – jos olisi jo olemassa jokin supersankarisarja, johon Brightburn olisi esiosa, voisin hyvinkin nähdä kriitikot sorvailemassa leffalle neljää tähteä.

 Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, hollywoodreporter.com, movieweb.com

Kuvat: Sony Pictures