torstai 29. elokuuta 2019

Arvostelu: Brightburn (2019)


Telling me I have to change, telling me to act my age…
– Goldfinger



Ohjaaja: David Yarovesky
Käsikirjoitus: Brian Gunn, Mark Gunn
Pääosat: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Sillä välin, kun Marvel ja Disney ovat kipuilleet New Mutantsin jälkituotannossa jo pari vuotta, iskee Sony ohi takavasemmalta Brightburnilla. Vieläkään ei ole varmaa, kuinka paljon kauhuelementtejä New Mutantsiin uskalletaan änkeä nyt, kun Disney on tunkenut vuorostaan lusikkansa soppaan – ja ovatko puheet siitä ”kauhuelokuvana” lopulta pelkkä markkinointikikka, mutta Brightburn on täysiverinen kauhuelokuva. Tai niin täysiverinen kuin sen lähtökohdista irti saa.

Brightburn rakentuu kiehtovan lähtökohdan ympärille: mitä jos Teräsmies olisikin paha? Elokuva pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin tähän kysymykseen ja kertoo tarinan kaverin lapsuudesta. Käsikirjoitus vetää mutkat niin suoriksi, että tulevan superpahiksen taustatarina on yksi yhteen Teräsmiehen tarina – maanviljelijäpariskunnan pellolle tipahtaa eräänä yönä avaruusalus, josta löytyvä pienokainen on kuin taivaanlahja lapsettomalle parille. Vanhemmat kasvattavat lastaan tiedostaen tämän yliluonnolliselta vaikuttavan taustan. Isällä on joosefmaisia epäilyksiä – poikahan ei biologisesti ole hänen – eikä hän ihan osaa poikaa kasvattaa, mutta periaatteessa lapsuus on aika tavallinen. Silmää Teräsmiehelle vinkkaillaan pojan sinisellä pyjamalla ja punaisella peitolla. Kaksitoistavuotissyntymäpäivien jälkimainingeissa alkaa latoon piilotettu avaruusalus kutsua poikaa vierasperäisellä viestillään, eikä aikaakaan, kun puberteettia lähestyvä poika saa huomata voimiensa kasvaneen. Samalla ikävä kyllä pojan pinna lyhenee sen verran, että pienikin vastalause saa hänet raivoihinsa – ja teiniangsti yhdistettynä supervoimiin on melko apokalyptinen yhdistelmä.

Smallvillessä verta roiskittiin ihan liian vähän
Yhtälailla kuin asetelma on kiehtova, se on myös elokuvan heikko kohta. Juoni tahtoo välttämättä kertoa pojan kasvutarinan, joten yhtään yllätystä ei ole luvassa. Elokuva ei myöskään anna hirveästi motivaatiota pojan pahuudelle – koulukiusaamisteemakin lakaistaan maton alle aika yliolkaisesti. Ilmeisesti pääsyy pojan raivoon on jonkinlainen eksistentiaalinen pottuuntuminen – oli se sitten peräisin emoaluksesta tai ei. Supervoimat takaavat ylivoiman, jonka edessä kaikki – myös elokuvan juoni – ovat voimattomia, sillä kun Teräsmies päättää murhata, hän murhaa ja sillä sipuli, ei siinä kukaan mitään voi vastaan sanoa. Tätä kautta myös kauhuaspekti kärsii – hyvä pahishan lopulta kuitenkin perustuu heikkouksilleen: vampyyrit pitää kutsua itse sisään, zombit ovat hitaita, Darth Vaderilla on yhä inhimillisiä tunteita – ja millainen olisi täysillä perään sprinttaava Michael Myers? Elokuva kyllä lunastaa alkuasetelmansa, se on laadukkaasti tehty ja vastaa ajatusleikkiin pahasta Teräsmiehestä, mutta omaperäisyydestään huolimatta se on niin ennalta arvattava, että se luisuu ajoittain jopa tylsän puolelle. Se on vähän kuin kebab ranskalaisilla: toimii tylsänä sunnuntaina, mutta olisihan sitä lopulta jotain muutakin voinut ottaa.

Brightburnin taustapiruna puuhailee tuottaja James Gunn, joka kauhun saralla on mm. kirjoittanut Dawn of the Deadin uusintaversion (2004) sekä ihan mainion The Belko Experimentin (2016) ja sittemmin siirtynyt suuren budjetin supersankarileffoihin – muun muassa Guardians of Galaxyt (2014 & 2017) ovat hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan ja seuraavaksi kaveri hyppää DC:n kelkkaan, sillä hänet on kiinnitetty seuraavan Suicide Squadin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kaiken kaikkiaan pätevä kaveri tekemään supersankarileffasta kauhua, siis. Brightburnin ovat kirjoittaneet hänen veljensä Brian Gunn ja heidän serkkunsa Mark Gunn. Ohjaajana toimii lähinnä musiikkivideoita ja yhden scifikauhun ohjannut David Yaroveski. Elokuvan näyttelijät tekevät kaikki mukiinmenevää työtä – lähinnä komedioista ja sitcomeista muistettavat Elizabeth Banks ja David Denman kannattelevat elokuvaa tulevan supersankarin vanhempina. Elokuvan puitteet ovat myös kunnossa huolimatta pienestä budjetista. Vääjäämätön tuho on tehty lähinnä cgi:llä, muttei päällekäyvästi. Samoin ne muutamat raakuudet on toteutettu hienosti – jopa yllättävän brutaalisti. Verta ei vuodateta paljon, mutta pari kuvaa leffassa ovat aika tiukkoja. Tässä mielessä on mielenkiintoista, minkälaisella trapetsilla leffa taiteilee – se voisi olla K12 kertomus pahasta supersankarista, mutta asettuu K18 tunnelmiin parilla brutaalilla kuvalla. Rohkeudesta hatunnosto leffalle.

Poika on kehittänyt itselleen oman logon
Kaupallisesti Brightburn on ollut floppi. Se oli ennakkohypestä johtuen meilläkin Finnkinon ensi-iltalistalla, mutta pylläytettiin ilmeisesti pois, kun maailmalta kaikui nuivan vastaanoton ääniä. Tuottaja James Gunnilla on ilmeisesti elokuvaa varten tulevaisuuden suunnitelmia – hänen 2010 ohjaamansa supersankarikomedia Super voisi ilmeisesti jotenkin liittyä Brightburnin maailmaan – jos kohta äijä on varmaan sen verran kiireinen seuraavan vuosikymmenen, että jatkoa saatetaan joutua aikalailla odottamaan. Ehkä tästä joskus syntyy jonkinnäköinen antisupersankarifranchise. Aika näyttää. Aika näyttää senkin nouseeko Brightburn jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, sillä siihen nimittäin on aineksia. Kun tomu lopulta laskeutuu leffan päälle, ei siihen ole tarvetta suhtautua enää niin kriittisesti – se on hyvin tehty, vaikka se onkin ennalta arvattava. Hassua sinänsä – jos olisi jo olemassa jokin supersankarisarja, johon Brightburn olisi esiosa, voisin hyvinkin nähdä kriitikot sorvailemassa leffalle neljää tähteä.

 Arvosana




Lähteet: IMDB, Wikipedia, hollywoodreporter.com, movieweb.com
Kuvat: Sony Pictures



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...