maanantai 19. elokuuta 2019

Arvostelu: Midsommar – Loputon yö (2019)


Näkemieni naisten tanssi, vahvat vartalot noessa…
– CMX


Ohjaaja: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Pääosat: Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16


Ari Asterin toinen kokopitkä on ollut varmasti yksi vuoden odotetuimpia, genrerajoja ylittäviä elokuvia. Viime vuoden Hereditary – pahan perintö (2018) esikoisellaan kriitikot ansaitusti polvilleen saanut ohjaaja tykitti välittömästi perään toisen kokopitkänsä, jolle odotuksia kasasi vielä lähes täydelliseltä kuulostava premissi: joukko nykyajan amerikkalaisia nuoria tutustumassa ikiaikaisiin keskikesän riitteihin Ruotsin maaseudulla. Elokuvantuntijat saattoivat nyökytellä innostuksesta – näin niitä odotuksia lunastetaan; kauhuintoilijat löivät yläviitosia – klassikoille kumartaminen on tulevan mestarin merkki; ja suomalainen yleisö myhäili – ei tullut yllätyksenä, että jotain on vahvasti vinksallaan Taalainmaalla. Visuaalisesti hengästyttävä Midsommar lunastaa sille kasatut odotukset, vaikkei olekaan täydellinen kauhuelokuva.

Elokuvan alussa yliopisto-opiskelija Dania (Florence Pugh) kohtaa valtava tragedia, jonka jälkimainingeissa hänen hieman jo vastahankainen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) ei mitenkään voi puhtain omatunnoin jättää häntä, vaikka mies – samoin kuin miehen kaverit – eivät enää nää suhteella minkäänlaista tulevaisuutta. Niinpä tuhoon tuomittu suhde jää roikkumaan kummankin elämään, ja mies kutsuu Danin velvollisuuden tunnosta mukaansa kavereiden reissulle Ruotsin maaseudulle. Vaihto-oppilas Pellen (Vilhelm Blomgren) kutsuman porukan on samalla tarkoitus tutustua antropologin silmin muinaisiin tapoihin viettää keskikesän juhlaa – varsinkin kun porukan älykkö Simon (Archie Madekwe) tekee kyseisistä riiteistä väitöskirjaa. Vaikka ei olisi nähnyt legendaarista The Wicker Maniä (1973), on katsojalle alusta asti selvää, että huonosti tulee käymään. Ja tähän olettamukseen ohjaaja Aster nojaa koko elokuvan painolla.

Elokuvan visuaalinen ilme on henkeäsalpaava. Ruraaliin maisemaan rakennettu kylä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneine asukkaineen luo välittömästi harmonisen kuvan asukkaistaan. Samalla elokuva antaa kaikesta pettävän kuvan – kaikki näyttää hyvin luonnolliselta, osalta ikiaikaista perinnettä, myös ne kauheudet. Keskikesän riitteihin jostain syystä elokuvassa kuuluvat annettuina psykedeeliset huumeet, joiden vaikutuksen on kuvattu hämmästyttävän maltillisesti, mutta upeasti. Huumeiden vaikutuksen alaisina kaikki kuvassa väreilee, vaihtaa muotoa ja hengittää. Kukat elävät ja puilla on oma henkensä. Metsästä tuijottaa valtava puu-ukko, vastaantulijoiden kasvot vääntyvät, tanssi muuttuu hengästyttävästä hurmokseksi, mutta mitään ei ole alleviivattu – kaikki näytetään kauniisti, kuin todeten. Täytyy myöntää, että kerran elokuvateatterissa katsottu elokuva ei voi mitenkään riittää sen tulkintaan – vaatisi uusintakatseluja useammankin ennen kuin silmä osaisi kulkea läpi kaiken visuaalisen nautinnon, jota elokuvalla on tarjottavanaan. Samoin tietysti käy kaiken salakielisen kuvaston: riimujen ja muinaisuskomusten. Mutta katsojan ei onneksi tarvitse tuntea kaikkea salatieteisiin viittaavaa kuvastoa nauttiakseen elokuvasta, vaikka se varmasti lisääkin nautintoa elokuvasta. Samassa yhteydessä on todettava, että jo Heredirary osoitti, että Aster on mestarillinen musiikin käyttämisen mestari. Ja Midsommarissa hän usein panostaa nimenomaan hiljaisuuteen. On äärimmäisen vaikuttavaa katsoa joukkokohtausta, joka on täysin hiljainen – vain tuuli pyyhkii yli aukean, kun monisatapäinen joukko odottaa vuoroin minkäkin riitin alkua.

Ruotsissa kaikki on parempaa...
Yhtäläisyysmerkkejä Asterin edelliseen, jo mainittuun mestarilliseen Hereditaryyn ei Midsommarista voi olla tekemättä. Jo pelkkä salatieteisiin perustuva lahko ja päähenkilöiden vääjäämätön kohtalo liittävät ne toisiinsa. Käsikirjoittajana Aster rakentaa hahmonsa puhtaasti reaktioiden ja tunteiden varaan. Katsoja näkee hahmoista juuri vain sen, miten he reagoivat vuorollaan vaihtuviin tilanteisiin. Tämä toimi täydellisesti Hereditaryssä, jossa ydinperheelle viritetty tragedia oli niin tolkuttoman kammottava, että Toni Colletten mestarillinen roolisuoritus saattoi viedä elokuvaa loppuun saakka (toki Alex Wolff oli myös loistava). Midsommarissa päähenkilö Danin taustalla vellova menetys on myös kauhea, mutta se henkilöityy yksinomaan päähenkilö Daniin. Tämän myötä Florence Pughin roolityö on kyllä vakuuttava, mutta kaikki muut elokuvassa jäävät todella pintapuolisiksi hahmoiksi. Poikaystävä Christian reagoi kyllä jotenkuten Danin menetykseen, mutta muuten hän ja koko kaveriporukka ovat todella ohuin vedoin luotuja hahmoja – yksi on älykkö, yksi huumoriveikko ja niin edelleen. Henkilöhahmot valitettavasti ovat elokuvan heikko kohta, sillä porukka on aika suoraan kauhuelokuvan peruslaarista nostettuja, eikä vetoaminen genren perinteisiin tässä kohtaa toimi. Toiset hahmot taas jäävät liki tuntemattomiksi, vaikka elokuva yrittääkin

Elokuvan eleettömyys ja naturalistisuus sen sijaan ovat sen valtteja – ja onkin hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka elokuva liukuu melko arkipäiväisestä kuvastosta rajuun tai surrealistiseen kuin huomaamatta. Ensin kohtaus tuntuu normaalilta ja yhtäkkiä se on jo nyrjähtänyt kaamean puolelle, mutta sekunti, jolla se tapahtui, riippuu pitkälti katsojasta. Väkivalta shokeeraa elokuvassa. Sitä annostellaan aika vähän, mutta sitäkin varmemmalla kädellä. Raakuuksia ei alleviivata mitenkään, eikä niitä ylettömästi levitellä katsojalle, mutta silloin kun niihin sorrutaan, jälki on todella karua. Elokuva jopa kiusoittelee sillä, milloin se kuvaa jotain yksityiskohtaisesti, ja milloin taas jättää katsojan pahasti kaipaamaan näkemänsä seurauksen aiheuttajaa. Ja sitten kun se paukauttaa päälle ehkä yhden vuosikymmenen häiritsevimmistä kohtauksista – jossa ei siis ole kyse verenvuodatuksesta – ei katsoja voi kuin tuijottaa kangasta suu auki. Ja samalla toki muistuttaa itselleen, että elokuva oikeastaan on pedannut tätä jo melko alusta asti.

... paitsi musiikki
Musta huumori on läsnä elokuvassa yllättävänkin vahvana – tätä en suoranaisesti olisi odottanut Hereditaryn jälkeen. Elokuva näyttää ensimmäisten sekuntien aikana seinäreliefiä muistuttavalla kuvalla, mitä tulee tapahtumaan. Jo pelkästään asetelmallaan elokuva iskee kauhufanille silmää – asetelma on tuttu ja jäljet sen mukaiset.  Muutenkin elokuvan kuvat ja katsojan odotukset vähintäänkin sykkivät mustaa huumoria – elokuva näyttää ohimennen, mutta yksityiskohtaisesti juhannustaian, jolla nainen voi houkutella miehen itselleen – ja sitten aika selkeästi näyttää taian itse käytännössä, aiheuttaen lähinnä vastareaktioita yleisössä. Ja jossain taustalla joku kirkuu, mutta kukaan ei ihmettele, vaan kaikki otaksuvat sen kuuluvan perusmeininkiin. Samalla elokuva muuntaa mielenkiintoisesti The Wicker Manin (1973) alkuasetelmaa: siinä missä 70-luvun tuotoksessa vastakkain olivat peribrittiläinen, konservatiivinen poliisi ja luonnonuskonto, nyt vastakkain ovat kulttuurirelativismin kyllästämät milleniaalit ja väkivaltaan taipuvainen kultti, jota opiskelijat pyrkivät ymmärtämään jopa laittomuuksiin asti. Antropologian jatko-opintoja tekevät miehet lähinnä kohauttelevat olkapäitään ja yrittävät todistella, että ”näin täällä vain toimitaan” kun päitä nuijitaan sisään – siis Ruotsissa. Nykyaikana. Tätä kautta Midsommar on yhtälailla aikansa kuva, kuin The Wicker Man oli 70-luvulla.

Samoin kuin Hereditaryssä, Midsommarin maailma pursuaa yksityiskohtia ja laskelmoidusti annosteltua taustainformaatiota. Samalla osa ideoista valitettavasti jää puoli tiehen – esimerkiksi epämuodostunut oraakkeli tuntuu pikemminkin irralliselta heitolta, mikä syö hahmon tehoa. Elokuvan kesto on myös sisältöön nähden aikamoinen. Mutta en jaksa valittaa – täytyy vain hyväksyä, että Midsommar luo oman rikkaan mytologiansa ja antaa katsojan kurkistaa vain pikkuisen maailmansa sisään. Selityksiä ei jaella ja syitä ei sen tarkemmin kuvailla. Aster osoitti jo esikoisellaan olevansa kykeneväinen nousemaan nykyisten auteur-ohjaajien kaanoniin ja Midsommar lunastaa sille asetetut valtavat odotukset. Kuten sanottu, Midsommar ei ole täydellinen elokuva – mutta aivan loistava se on.





Arvosana



Ps. En ole täysin varma, onko elokuvan suomalainen alaotsikko ”loputon yö” pelkästään suomentajan neronleimaus, mutta sille täytyy nostaa hattua – IMDB:n perusteella suurimmassa osassa maita tuo alaotsikko oli jotakin ”paha ei odota yötä” tai ”paha tulee päivänvalossa” suuntaista. ”Loputon yö” on parempi tapa kuvata tätä elokuvaa – vaikkei aurinko laskekaan.


Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: A24


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...