alun perin: Papa, sdokhni
“Well this
is a standoff, a Molotov cocktail’s on the house…”
– Green Day
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Pääosat: Aleksandr Kuznetsov, Vitaliy Khaev, Evgeniya
Kregzhde
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16
Syksyisen Night Visions -festivaalin todellinen yllättäjä
oli venäläinen Why Don’t You Just Die!
(Papa, Sdokhni). Elokuva on kauhun
sijaan ehkä lähimpänä mustan komedian ja trillerin sekoitusta – sinänsä
harvinainen yhdistelmä. Venäläinen genre-elokuva on Suomessa melkoinen
harvinaisuus: toimivat vampyyrileffat Night
Watch (Nochnoy dozor, 2004) ja Day Watch (Dnevnoy dozor, 2006) sekä oudon kuvan suomalaisista antava halpiskauhu
Shopping Tour (2013) ovat ainoina
päässeet täällä suurempaan levitykseen. Andrey Iskanovin happoinen Visions of Suffering (2006) ja julma Philosophy of a Knife (2008) voivat olla
kauhufaneille tuttuja, ja tekipä Renny Harlinkin Djatlovin solan tapauksesta found
footage -kauhun Devil’s Pass (2013)
mutta muuten idän suunnalla on ollut hiljaisempaa. Onneksi Kirill Sokolovin
ensimmäinen pitkä elokuva saapuu tuomaan raikasta tuulahdusta tähän kenttään.
Leffa alkaa, kun parikymppinen Matvey (Aleksandr Kuznetsov)
saapuu tyttöystävänsä porukoiden luokse ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei tosin
ole mikään sulhaskokelaan kohteliaisuuskäynti, sillä mies aikoo nuijia tytön poliisina
työskentelevän isän hengiltä vasaralla. Isä Andrei (Vitaliy Khaev) taas on
sikaniskamainen, käytökseltään korruptoituneen venäläispoliisin perikuva, joka
aavistaa Matveyn aikeet hyvin nopeasti. Seuraa hengästyttävää toimintaa, hurmeista
menoa ja absurdeja käänteitä, kun tilanteeseen johtanutta vyyhtiä aletaan
avata. Asuntoon eksyy päivän edetessä muitakin selvittelemään sotkua, ja
kierrokset kohoavat jatkuvasti. Elokuva pitää katsojaa taitavasti hyppysissään.
Jo ensimmäinen kohtaus nappaa kyytiinsä: nuoren miehen ja
tyttöystävän isän välinen jännite on yhtä aikaa kutkuttavan tiukka ja samalla
hirtehinen. Tunnollinen äiti kantaa tarjottavaa miehille, jotka kumpikin
odottavat pääsevänsä toistensa kimppuun. Elokuva onnistuu useaan otteeseen
pitämään kahta erilaista tunnelmaa yhtä aikaa, ja välillä tunnelma vaihtelee
kuin täyskäännöksin kohtausten sisällä, ilman että kohtauksen yhtenäisyys siitä
kärsii: ensin hahmojen välinen jännite rakentuu, sitten se laukeaa väkivaltana
ja pian jo huohotetaan vierekkäin sohvalla, kun kaikki tarvitsisivat lepohetkeä
– sitten mennnään taas uuteen suuntaan. Käsikirjoituksen ja juonen kuljetuksen rytmitys
on ohjaajalla todella hallussa.
Ohjaaja Sokolov, joka oli paikalla Night Visionsin
näytöksessä, sanoi elokuvan päätyttyä, että elokuvan roolitus oli pitkä
prosessi, sillä Venäjällä ei ole mustan komedian perinnettä, mutta tämä ei
välity elokuvasta, sillä näyttelijät, varsinkin koko ajan esillä olevat
Kuznetsov ja Khaev, tekevät loistavaa työtä. 27-vuotias Kuznetsov on kuin
syntynyt rooliin, jossa hän on yhtä aikaa välinpitämätön ja vimmainen, ja
kärsii, mutta alleviivaa pienillä silmän liikkeillä tilanteiden absurdiutta.
Isää näyttelevä Khaev taas on yhtä aikaa pelottava roistomainen poliisi, mutta
yhtä aikaa hän vaikuttaa aidosti vilpittömältä, ja ahneudestaan ja
mielipuolisuudestaan huolimatta jotenkin sympaattiselta – kun hän vakuuttaa
jotain, häntä tekee mieli uskoa. Myös muut näyttelijät tekevät hyvät roolit,
eikä varsinkaan tytärtä näyttelevä Evgeniya Kregzhde häviä miehille yhtään.
Käsikirjoitus ei suuresti taustoita hahmoja, mutta ei ole tarviskaan – sen mitä
se ei kerro, näyttelijät paikkaavat pienillä eleillä. Vaikka elokuvan voisi
ajatella pyörivän vain miespäähenkilöiden ympärillä, naishahmot itse asiassa
ovat jopa osittain tärkeämpiä, eikä heille jää pelkkää uhrin roolia – ja tämä
on käsikirjoituksen vahvuus.
Jo ensimmäisistä kuvista asti on selvää, että elokuvan
visuaalinen toteutus on hyvissä käsissä. Toimintakohtauksissa kamerankäyttö
noudattelee tämän hetken toimintaelokuvien kärkeä ja leikkauksissa on David
Fincherin ensimmäisten elokuvien sähäkkyyttä. Kuvaus todella elävöittää
väkivaltaa kipeästi. Kuviin on käytetty aikaa ja ne tarjoavat jatkuvasti
visuaalisia neronleimauksia ja visuaalisten kerrontatapojen vaihtelu viihdyttää:
hidastukset, pikakelaukset, hyppäykset ja lopulta röntgenkuvatkin otetaan
käyttöön. Ohjaaja Sokolov ja kuvaaja Dmitriy Ulykaev onnistuvat kertomaan
kameralla, pelkän näyttämisen sijaan – eikä tämä ole suinkaan itsestäänselvyys
nykyelokuvassa, vaikka sen toki pitäisi olla. Valaistus sekä lavastus on myös
tehty taiten. Sekä alkuperäinen musiikki, että väliin käytetty klassinen
musiikki tukevat kerrontaa oivasti ja luovat yhtä aikaa sekä kepeyttä, että
väkivaltaiseen kuvastoon hyvää ristiriitaa.
Elokuvassa tyylien kirjo istuu hyvin yhteen. Väliin verta
läträtään ylettömästi, ja väliin turpaan vetäminen muistuttaa kovimpia
nykyaction-leffoja Aasiasta. Välillä leffa on toimintaa, sitten se onnistuu
koskettamaan ja väliin liu’utaan westernin puolelle. Selkein yksittäinen
verrokki elokuvalle on tietysti Tarantinon Reservoir
Dogs (1992), jo pelkästään yhteen lokaatioon sijoittuvan tarinan vuoksi,
mutta elokuva ei sorru apinoimaan, eikä se häviä Tarantinon modernille
klassikolle – ja se kertoo elokuvasta aika paljon. Samalla Why Don’t You Just Die! onnistuu peilaamaan ympäröivää yhteiskuntaa
olematta varsinaisesti yhteiskunnallinen. Ahneus, epätoivo ja jääräpäisyys
lyövät kättä jotenkin hyvin perivenäläiseen tyyliin, ja uskallan väittää, että
tätä elokuvaa ei tällaisena oikein olisi voinut muualla tehdä. Ahneella on ehkä
paskainen loppu, mutta niin tuntuu aika monella muullakin olevan. Venäjällä ei
ehkä ole mustan komedian perinnettä, mutta yhteiskuntaa heijastavien kaskujen
perinne on sitäkin pidempi, ja siihen jatkumoon tämä elokuva on hyvä lisä.
Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: White Mirror Company