torstai 28. marraskuuta 2019

Arvostelu: Why Don’t You Just Die! (2019)


alun perin: Papa, sdokhni

Well this is a standoff, a Molotov cocktail’s on the house…
– Green Day



Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Pääosat: Aleksandr Kuznetsov, Vitaliy Khaev, Evgeniya Kregzhde
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16


Syksyisen Night Visions -festivaalin todellinen yllättäjä oli venäläinen Why Don’t You Just Die! (Papa, Sdokhni). Elokuva on kauhun sijaan ehkä lähimpänä mustan komedian ja trillerin sekoitusta – sinänsä harvinainen yhdistelmä. Venäläinen genre-elokuva on Suomessa melkoinen harvinaisuus: toimivat vampyyrileffat Night Watch (Nochnoy dozor, 2004) ja Day Watch (Dnevnoy dozor, 2006) sekä oudon kuvan suomalaisista antava halpiskauhu Shopping Tour (2013) ovat ainoina päässeet täällä suurempaan levitykseen. Andrey Iskanovin happoinen Visions of Suffering (2006) ja julma Philosophy of a Knife (2008) voivat olla kauhufaneille tuttuja, ja tekipä Renny Harlinkin Djatlovin solan tapauksesta found footage -kauhun Devil’s Pass (2013) mutta muuten idän suunnalla on ollut hiljaisempaa. Onneksi Kirill Sokolovin ensimmäinen pitkä elokuva saapuu tuomaan raikasta tuulahdusta tähän kenttään.

Leffa alkaa, kun parikymppinen Matvey (Aleksandr Kuznetsov) saapuu tyttöystävänsä porukoiden luokse ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei tosin ole mikään sulhaskokelaan kohteliaisuuskäynti, sillä mies aikoo nuijia tytön poliisina työskentelevän isän hengiltä vasaralla. Isä Andrei (Vitaliy Khaev) taas on sikaniskamainen, käytökseltään korruptoituneen venäläispoliisin perikuva, joka aavistaa Matveyn aikeet hyvin nopeasti. Seuraa hengästyttävää toimintaa, hurmeista menoa ja absurdeja käänteitä, kun tilanteeseen johtanutta vyyhtiä aletaan avata. Asuntoon eksyy päivän edetessä muitakin selvittelemään sotkua, ja kierrokset kohoavat jatkuvasti. Elokuva pitää katsojaa taitavasti hyppysissään.

Jo ensimmäinen kohtaus nappaa kyytiinsä: nuoren miehen ja tyttöystävän isän välinen jännite on yhtä aikaa kutkuttavan tiukka ja samalla hirtehinen. Tunnollinen äiti kantaa tarjottavaa miehille, jotka kumpikin odottavat pääsevänsä toistensa kimppuun. Elokuva onnistuu useaan otteeseen pitämään kahta erilaista tunnelmaa yhtä aikaa, ja välillä tunnelma vaihtelee kuin täyskäännöksin kohtausten sisällä, ilman että kohtauksen yhtenäisyys siitä kärsii: ensin hahmojen välinen jännite rakentuu, sitten se laukeaa väkivaltana ja pian jo huohotetaan vierekkäin sohvalla, kun kaikki tarvitsisivat lepohetkeä – sitten mennnään taas uuteen suuntaan. Käsikirjoituksen ja juonen kuljetuksen rytmitys on ohjaajalla todella hallussa.

Ohjaaja Sokolov, joka oli paikalla Night Visionsin näytöksessä, sanoi elokuvan päätyttyä, että elokuvan roolitus oli pitkä prosessi, sillä Venäjällä ei ole mustan komedian perinnettä, mutta tämä ei välity elokuvasta, sillä näyttelijät, varsinkin koko ajan esillä olevat Kuznetsov ja Khaev, tekevät loistavaa työtä. 27-vuotias Kuznetsov on kuin syntynyt rooliin, jossa hän on yhtä aikaa välinpitämätön ja vimmainen, ja kärsii, mutta alleviivaa pienillä silmän liikkeillä tilanteiden absurdiutta. Isää näyttelevä Khaev taas on yhtä aikaa pelottava roistomainen poliisi, mutta yhtä aikaa hän vaikuttaa aidosti vilpittömältä, ja ahneudestaan ja mielipuolisuudestaan huolimatta jotenkin sympaattiselta – kun hän vakuuttaa jotain, häntä tekee mieli uskoa. Myös muut näyttelijät tekevät hyvät roolit, eikä varsinkaan tytärtä näyttelevä Evgeniya Kregzhde häviä miehille yhtään. Käsikirjoitus ei suuresti taustoita hahmoja, mutta ei ole tarviskaan – sen mitä se ei kerro, näyttelijät paikkaavat pienillä eleillä. Vaikka elokuvan voisi ajatella pyörivän vain miespäähenkilöiden ympärillä, naishahmot itse asiassa ovat jopa osittain tärkeämpiä, eikä heille jää pelkkää uhrin roolia – ja tämä on käsikirjoituksen vahvuus.

Jo ensimmäisistä kuvista asti on selvää, että elokuvan visuaalinen toteutus on hyvissä käsissä. Toimintakohtauksissa kamerankäyttö noudattelee tämän hetken toimintaelokuvien kärkeä ja leikkauksissa on David Fincherin ensimmäisten elokuvien sähäkkyyttä. Kuvaus todella elävöittää väkivaltaa kipeästi. Kuviin on käytetty aikaa ja ne tarjoavat jatkuvasti visuaalisia neronleimauksia ja visuaalisten kerrontatapojen vaihtelu viihdyttää: hidastukset, pikakelaukset, hyppäykset ja lopulta röntgenkuvatkin otetaan käyttöön. Ohjaaja Sokolov ja kuvaaja Dmitriy Ulykaev onnistuvat kertomaan kameralla, pelkän näyttämisen sijaan – eikä tämä ole suinkaan itsestäänselvyys nykyelokuvassa, vaikka sen toki pitäisi olla. Valaistus sekä lavastus on myös tehty taiten. Sekä alkuperäinen musiikki, että väliin käytetty klassinen musiikki tukevat kerrontaa oivasti ja luovat yhtä aikaa sekä kepeyttä, että väkivaltaiseen kuvastoon hyvää ristiriitaa.

Elokuvassa tyylien kirjo istuu hyvin yhteen. Väliin verta läträtään ylettömästi, ja väliin turpaan vetäminen muistuttaa kovimpia nykyaction-leffoja Aasiasta. Välillä leffa on toimintaa, sitten se onnistuu koskettamaan ja väliin liu’utaan westernin puolelle. Selkein yksittäinen verrokki elokuvalle on tietysti Tarantinon Reservoir Dogs (1992), jo pelkästään yhteen lokaatioon sijoittuvan tarinan vuoksi, mutta elokuva ei sorru apinoimaan, eikä se häviä Tarantinon modernille klassikolle – ja se kertoo elokuvasta aika paljon. Samalla Why Don’t You Just Die! onnistuu peilaamaan ympäröivää yhteiskuntaa olematta varsinaisesti yhteiskunnallinen. Ahneus, epätoivo ja jääräpäisyys lyövät kättä jotenkin hyvin perivenäläiseen tyyliin, ja uskallan väittää, että tätä elokuvaa ei tällaisena oikein olisi voinut muualla tehdä. Ahneella on ehkä paskainen loppu, mutta niin tuntuu aika monella muullakin olevan. Venäjällä ei ehkä ole mustan komedian perinnettä, mutta yhteiskuntaa heijastavien kaskujen perinne on sitäkin pidempi, ja siihen jatkumoon tämä elokuva on hyvä lisä.

Toivottavasti Why Don’t You Just Die! löytää meillä tiensä vuokraamoihin ja suoratoistopalveluihin, sille on nimittäin helppo toivoa menestystä. Night Visionsissa se sijoittui yleisöäänestyksessä täpärästi kakkossijalle. Elokuva onnistuu pitämään linjansa loppuun asti – se on alusta loppuun energinen ja terävä, hauska ja hirvittävä yhtä aikaa. Tuliko ylisanoja? No harashoo, tulkoon!


Arvosana


Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: White Mirror Company

perjantai 22. marraskuuta 2019

Arvostelu: The Lighthouse (2019)


Mulle nauravat lapsetkin, minä nauran takaisin…
– Jarkko Martikainen



Ohjaaja: Robert Eggers
Käsikirjoitus: Robert Eggers, Max Eggers
Pääosat: Willem Dafoe, Robert Pattinson
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16


Vuodesta 2019 on kehkeytynyt aikamoinen elokuvavuosi – ja varsinkin kauhuelokuvan saralla. Läjäpäin toimivaa kauhuviihdettä, muutama hyvä uusintaversio ja kruununa mm. Jordan Peelen Us sekä Ari Asterin Midsommar. Jos siis joku ei ole huomannut, niin sanottakoon se nyt: kauhuelokuva elää kauneinta kulta-aikaansa sitten 80-luvun alkupuolen. Ja nyt saapuu Robert Eggersin odotettu The Lighthouse. Ja se on vuoden paras kauhuelokuva.

Elokuva kertoo majakanvartijoista, jotka saapuvat syrjäiselle majakalle täyttämään neljän viikon vahtivuoroaan. Miesten välinen hierarkia on selvä: kokenut, vanha merimies Thomas (Willem Dafoe) hoitaa majakan valon yksin ja nuori, hiljainen Ephraim joutuu tyytymään kunnostus- ja kotitaloustöihin, vaikka tahtoa olisi enempäänkin. Meren loputon käynti, yksinäisyys, eristyneisyys ja menneisyyden taakka painavat miehiä, erityisesti nuorempaa Ephraimia, jonka hermot joutuvat koetukselle myös käskyttävän, loputtomasti piereskelevän ja itsevaltaisen kapteenin vuoksi. Näin yksinkertaisista osista The Lighthouse keittää loistavan, yhtä aikaa karmivan ja kumman tenhoavan laskeutumisen hulluuden syöveriin. Wikipedia tietää kertoa, että elokuva sijoittuu Uuden-Englannin rannikolle 1890-luvulla, mutta elokuva itse ei sitä taida kertoa lainkaan. Yhtä hyvin tämä voisi sijoittua muuallekin, tai toiseen aikaan. Jonnekin ajattomaan aikaan, unien reunoille.

Dafoe ja Pattinson ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät, ja he kannattelevat upeasti koko elokuvaa. Dafoe tekee vanhana merimiehenä todella hienon ja monisyisen hahmon. Hän saa piippuineen vanhahtavasta, merimiesten slangilla koristellusta käsikirjoituksesta irti yhtä aikaa parkkiintuneen merenkävijän, käskyttävän despootin ja vanhan, virheiden merkitsemän miehen. Hänen katseessaan on kauhua ja vimmaa kuin Marlon Brandon Kurtzilla Ilmestyskirja. Nytissä (1979) – enemmänkin. Pattinson ei ehkä samalla tavalla saa tilaa luoda hahmoa, sillä hänen roolinsa on enemmän olla kokijana ja samaistumispintana, mutta yhtä kaikki hänkin on loistava. Miesten välinen kanssakäyminen on yhtä aikaa aitoa, ratkiriemukasta kuin kauhistuttavaakin. Heidän dialogissaan huumori ja kauhu vuorottelevat jatkuvasti – kuten hulluudelle on tyypillistä. Ajantaju ja todellisuus sekoittuvat mielen pohjalle mustaksi liejuksi, kun miehet ratkeavat ryyppäämään ja ovat toisaalta ventovieraita toisilleen ja toisaalta samasta puusta veistettyjä. Vesi tunkee kaikkialle ja kosteus syö tiensä ytimiin asti. Myrsky ja viina huuhtovat kaiken yli – yhtä aikaa ne repivät miehiä kauemmas toisistaan ja toisaalta hitsaavat heitä kiinni, kunnes he ovat lopulta saman hahmon kaksi eri puolta.

Robert Eggersin esikoinen, The VVitch vuodelta 2015, sai hyvästä syystä aikaan suurta innostusta ilmestyessään. Uudisasukkaista kertova, ajankuvalleen uskollinen leffa oli ilmestymisvuotensa parhaita kauhuelokuvia, jota voi suositella myös sellaisille katsojille, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta olisin toivonut sen uppoavan vielä hitusen syvemmälle hulluuteen. Kaksi minuuttia loppuun lisää olisi varmasti pilannut monelle katsojalle koko elokuvan, mutta itse olisin kaivannut odotuksen kruunuksi vielä hieman enemmän groteskeja kuvia. The Lighthouse lunastaa tuon odotuksen, mutta luonnollisesti aivan eri tavoin kuin The VVitch. Eggersin uutuus viittaa vahvasti Kubrickin Hohtoon (1980), mutta yhden asian elokuva tekee Kubrickin mestariteosta paremmin: Stephen King jaksaa yhä valittaa siitä, että Jack Torrancen (Jack Nicholson) hahmo on jo Hohdon alussa hullu, toisin kuin alkuperäisessä romaanissa – mutta The Lighthousessa matka hulluuteen todella kuvataan alusta loppuun.

Elokuvan omaperäinen visuaalinen ilme saa katsojan valtaansa jo ensikuvissa. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu filmille vanhanaikaisella laitteistolla, hyvin perinnetietoisin keinoin. Meren autiudesta huolimatta kuva-alan tila tuntuu koko ajan ahtaalta, kiitos vanhanaikaisen, liki neliömäisen 1,19:1-kuvasuhteen. On häkellyttävää, kuinka klaustrofobinen elokuvan tunnelma on, ja kuinka meren valtavuus on rajattu melkein koko ajan pois. Mustan ja valkoisen kontrastit muistuttavat 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista, jota vellovan meren ja mustien kallioiden välinen vastakkaisuus korostaa. Yhtä lailla elokuvallisesti siinä on vahvoja, tarkoituksellisia viitteitä Ingmar Bergmanin elokuviin. Erityisesti sisäkuvissa valon ja varjon vaihtelu luo tiheän tunnelman, jota Willem Dafoen kasvot ovat kuin luotu korostamaan. Tämä on elokuva, jota varmasti syö siirto kankaalta pienelle ruudulle, minkä vuoksi tämä kannattaisi katsoa teatterissa. Elokuva on kuvattu kuulemma pääosin sadan vuoden takaisella optiikalla ja pitkälti luonnonvalolla, mutta tällaiset tekniset keinot ovat toki tärkeimpiä tekijöille itselleen, katsojalle tärkeintä on tietysti lopputulos. Kaiken päälle elokuva on kruunattu kanadalaisen Mark Korven itsetarkoituksellisen pompöösillä, valtavan pahaenteisellä musiikilla, joka usein on ristiriidassa kuvallisen kerronnan kanssa luoden kutkuttavan karmeaa tunnelmaa.

On moniselitteisiä elokuvia, jotka oikein huutavat tulkintaa – tällaisten elokuvien koko pointti voi mennä ohi, jos avaavaa tulkintaa ei löydä. Sitten on elokuvia, jotka ovat moniselitteisiä, mutta joita ei tarvitse avata läpikotaisin, eivätkä ne miellytä välttämättä kaikkia – ne kun tuppaavat jäämään mysteereiksi. Mielestäni The Lighthouse kuuluu jälkimmäiseen ryhmään – ei tarvitse piirtää kaavioita aikatasoista, tai hahmotella sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Elokuva vaatii katsojalta heittäytymistä maailmaansa. Toki sitä voisi selittää monin tavoin: elokuvan viittaukset antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja varsinkin lopun jopa hieman päälle liimatun Prometheuksen voisi tulkita vaikka rakentavan miehistä symbolia vanhan ja uuden maailman kanssakäymiselle – toisella miehistä on vahva usko hierarkiaan ja traditioon, toinen tahtoo nousta arvoasteikossa omalla työllään. Kaksoisolentoteema muistuttaa ihmisen alisteisesta suhteesta luontoon, ja modernin järjen antautumisesta vaistojen ja viettien edessä. Mutta tavallaan tällaisen symboliikan etsiminen ja purkaminen on tässä tapauksessa turhaa, sillä The Lighthouse nojaa pikemminkin tunteeseen kuin tulkintaan – se on hengästyttävä, karmiva, hauska ja monimutkainen matka pimeyteen. Ei sitä tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.




Arvosana






Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: A24




lauantai 16. marraskuuta 2019

Arvostelu: Kultainen hansikas – Der Goldene Handschuh (2019)


Some things you do for money, and some you do for love, love, love…
– The Mountain Goats



Ohjaus ja käsikirjoitus: Fatih Akin
Pääosat: Jonas Dassler
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16



Ennätysharmaan marraskuun kruunuksi voi katsoa yhden 2000-luvun – ellei peräti kaikkien aikojen – inhottavimmista elokuvista. Kultainen hansikas eli Der Goldene Handschuh perustuu Heinz Strunkin samannimiseen kirjaan ja kertoo todellisen hampurilaisen sarjamurhaaja Fritz Honkan (vai Hongan?) murhista vuosien 1970–75 välillä. Honka murhasi neljä laitapuolen prostitoitua ja piilotti pääosan heidän ruumiinosistaan ullakkoasuntonsa rakenteisiin. Elokuva ei periaatteessa ehkä ole kauhua, sillä se ei pyri säikäyttämään ja sen elokuvallinen kerronta on kaikessa naturalistisuudessaan lähinnä synkkää draamaa, mutta sisältönsä puolesta se on ehdottomasti kauhuelokuva, ja vielä yksi rajuimmista pitkään aikaan. Jos se alleviivausta vaatii, niin tätä ei voi suositella heikkohermoisille – tirsk – ikään kuin tätä voisi suositella kenellekään.

Liki kaksituntinen elokuva kuvaa kasvoiltaan hieman epämuodostuneen, kierosilmäisen Honkan (Jonas Dassler) loputonta naisvihaa ja pakkomielteistä seksuaalisuutta, joka purkautuu silmittömänä väkivaltana loputtoman ryyppäämisen ja impotenssin seurauksena. Uhreina Honkalla on Der Goldene Handschuh -baarista poimittuja naisia, joita kovasti yritetään Honkasta kertovassa Wikipedia-artikkelissa prostitoiduiksi väittää, mutta nimitys johtaa – ainakin elokuvassa – harhaan. Eivät nämä vanhat, rutiköyhät, kaiken menettäneet juopot itseään varsinaisesti myy. He lähtevät viinan perässä Honkan asuntoon, jonka löyhkää – ilmeisistä syistä – ei kukaan kestä, ja alistuvat viinan vuoksi Honkan sairaille vieteille. Ja kun sekopäinen Fritz ei saa itseään – öh – toimimaan tahdotulla tavalla, turhautuminen johtaa rajuun väkivaltaan. Ja wunderbaumit katossa lisääntyvät sitä mukaa, kun Honka laitapuolen kulkijoita kämpilleen raahaa. Välissä yritetään raitistua, mutta jälleen pakkomielteet saavat vallan ja taas uhreja – ja katsojaa – viedään.

Ohjaaja Fatih Akin on halunnut välttämättä tehdä elokuvasta visuaalisesti yksi yhteen mukaelman Honkan murhista. Lopputekstien päälle ajetut kuvat tapahtumapaikoista osoittavat, kuinka tarkkaan kaikki on kopioitu. Samalla on haluttu kuvata kaikki kurjuus ja hirveä saastaisuus ympäristössä mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Elokuva on visuaalisesti tolkuttoman ahdistava loputtomassa inhorealismissaan. Tätä korostaakseen elokuva pitäytyy miltei koko ajan lähikuvissa. Edes tupakansavuisessa baarissa katsoja ei pääse kauas kuvauskohteista, sillä elokuva leikkaa yhdestä lähikuvasta seuraavaan yhä uudestaan. Ohjaaja hallitsee visuaalisen puolen selkeästi ja kamerankäyttö osoittaa järkähtämätöntä tyylitajua. Kuvien kompositio on hyvin hallittu ja tyylikäs. Hän antaa jatkuvasti tilaa todella pitkille, monimutkaisille otoille, kääntää kameraansa lakonisesti ja jättää sen pitkäksi aikaa kuvaamaan järkyttäviä tapahtumia. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera jää tietoisen provosoivasti kuvaamaan päähenkilöä alastoman ruumiin kanssa – katsoja tietää, että elokuvan on jo maskeerauksellisista syistä pakko leikata ennen kuin Honka alkaa sahata ruumiinosia irti, mutta kuva jatkuu usean minuutin ajan ikään kuin pikimustana vitsinä. Myös ajankuva elokuvassa on totaalisesti hallussa. Puvustus- ja lavastusosastoille täytyy antaa täydet pisteet, ja erityismaininta maskeeraukselle, joka luo vasta 23-vuotiaasta Jonas Dasslerista ilmetyn Honkan ja baarin kantiksista todella realistisia spurguja. Visuaalinen puoli ja inhorealismi elokuvalla on hallussaan, mutta tässä on myös elokuvan heikkous.

Ohjaaja Akinilla on selkeästi ollut välttämätön tarve kuvittaa naturalistisesti Fritz Honkan murhat, mutta lopulta elokuva ei onnistu kaikesta huolimatta sanomaan mitään. Kaikki saasta ja väkivalta ovat toki järkyttäviä – noin periaatteessa – mutta entä sitten? Pelkkä yksityiskohtainen kurjuuden ja väkivallan kuvaus ei riitä – ei enää nykyaikana. Samalla elokuva hukkaa ajankohdan mahdollisuudet – 70-luvun Länsi-Saksa sodan runtelemine sukupolvineen oli kaikkea muuta kuin lintukoto ja aiheesta riittäisi relevanttia tematiikkaa vaikka miten paljon. En ole lukenut romaania, johon elokuva perustuu, mutta lyhyen saksankielisen synopsiksen pohjalta ymmärsin, että sen – ja todellisen Honkan – tarinaa on aikalailla yksinkertaistettu elokuvaa varten.

Elokuva ei itse asiassa ole lopulta tunnelmaltaan kovin painostava, sillä silmittömän väkivallan tulon näkee jo kaukaa – kuten on tarkoitettukin – ja lopun aikaa Honka on itse asiassa hyvin säälittävä hahmo. Väliin baarin kanta-asiakkaiden mölinä tuo elokuvaan tahallista, ja myös tahatonta, huumoria. Ja kun lopulta murhaaja jää kiinni, hän jää kiinni alakerran kreikkalaisten naapurien kokkailun takia, jota hän on pitkin elokuvaa käyttänyt tekosyynä asuntonsa löyhkään. Mutta sitten jälleen Akin maalaa pikimustalla kaiken päälle. Kun wunderbaumit katossa eivät enää riitä, niitä heitellään röykkiöinä ruumiiden päälle, sitten leikitään nakilla ja hierotaan sinappia ties minne… Kun Honka hakee yhä uudestaan tyhjiä pulloja, joita hakata pultsariprostitoidun päähän, joka ei kuristamisesta huolimatta ole suostunut kuolemaan – ja kaikki tämä yhdellä, leikkaamattomalla kuvalla – on oikeasti aika vaikea sanoa, kenelle tämä elokuva on tehty.

Elokuvan rakenne on omituisesti hieman hukassa. Ymmärrän, että perinteinen jako kolmeen näytökseen voi olla elokuvassa vanhanaikaista, mutta Kultainen hansikas ei oikein löytävän rytmiään. Näytökset tuntuvat olevan epäsynkassa toisiinsa nähden. Ensimmäisen tunnin Honka ryyppää, tappaa ja raiskaa, sitten hän yrittää vartin selvitä, mutta luisuu takaisin ja elokuva toistaa alkupuolensa, kunnes loppuu. Se on alusta loppuun ihan samanlainen. Mutta näyttelijöille täytyy kaikesta nostaa hattua. On vähän vaikeaa eritellä Jonas Dasslerin roolityötä Fritz Honkana, sillä hahmo on niin pihalla ja kiihtyy nollasta sataan koko ajan, mutta hyvin kaveri tämän tekee. Se mikä tekee näyttelijöiden työstä niin hienoa, on se valtava heittäytyminen, jota elokuvan toteutus on vaatinut. He onnistuvat kuvaamaan luhistuneita ihmisraunioita todella hyvin. Alastomuus, väkivaltaiset kohtaukset ja valtavan pitkät yhtäjaksoiset otot, joihin Akin on heidät jatkuvasti laittanut, ovat kenelle tahansa valtava haaste ja Kultaisen hansikkaan näyttelijät selviytyvät niistä kaikista. En edes tahdo kuvitella, millaisia päiviä Dassler ja uhreja näyttelevät naiset ovat joutuneet tekemään. Heille kaikille viisi tähteä.

Kultaisen hansikkaan selkein verrokki voisi olla Lars von Trierin vuoden 2018 The House that Jack Built (arvostelu täällä), mutta siinä missä Trier tulkitsi elokuvalla omaa taiteilijuuttaan ja asemaansa elokuvan kentällä jaanaukseen asti, Akinilla ei ole vastaavaa sanottavaa – ja ehkä hyvä niin. Lakonisesta esitystavasta tulee väistämättä mieleen tietysti myös Kaurismäki, mutta ehkä näin silmittömälle elokuvalle ei tarvitse etsiä vertailukohtia.

Elokuvaa on rajun aiheen takia vaikea pisteyttää. Visuaalinen kerronta on hyvää, jopa erinomaista, mutta elokuva on melko ontto. Totta kai kurjuus, äärimmäinen väkivalta ja misogynia kuvottavat, mutta jotenkin elokuva ei onnistu herättämään tunteita puolesta tai vastaan. En erityisesti pitänyt elokuvasta, mutta en nyt niin aktiivisesti vihannutkaan sitä. Sen premissi on todella kiinnostava ja puitteet kunnossa, mutta lopulta se itse ei ole kovin kiinnostava. Rajua, mutta yhdentekevää.


Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Warner Bros.


torstai 14. marraskuuta 2019

Arvostelu: Lake Mungo (2008)



Älä lähde vielä pois, pysy vielä hetki siinä…
– Juha Tapio



Ohjaus ja käsikirjoitus: Joel Anderson
Pääosat: Rosie Traynor, David Pledger, Martin Sharpe
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16


Lake Mungo on elokuva surusta ja menettämisestä. Elokuvan tapahtumat alkavat, kun australialainen 16-vuotias Alice Palmer katoaa uimassa ollessaan perheen retkellä joulun aluspäivinä vuonna 2005. Muutamia päiviä myöhemmin hänet löydetään hukkuneena. Sen jälkeen kolmihenkiseksi supistuneen perheen kotona alkaa tapahtua outoja asioita – perheenjäsenet kuulevat ääniä, näkevät painajaisia ja tuntevat yhä Alicen läsnäolon. Alicen äiti (Rosie Traynor) ja veli (Martin Sharpe) ovat varmoja, ettei Alice olekaan kuollut, mutta ruumiin tunnistanut isä (David Pledger) on pikemminkin varma Alicen haamun läsnäolosta.

Tytön kuoleman jälkeen perhe turvautuu meedion apuun ja perheen äiti vaatii tyttärensä haudan avaamista, jotta kuolleen henkilöllisyys voidaan varmistaa dna:sta, sillä tyttö vaikuttaa ilmestyvän kuoleman jälkeen kuolinpaikan läheisyydessä otettuihin sivullisten valokuviin sekä videoihin, joita perheen poika Mathew on kuvannut perheen kotona. Samalla myös ydinperheen liitokset natisevat, sillä äiti, isä ja veli suhtautuvat kaikki omalla tavallaan Alicen kuolemaan. Veli uppoutuu valokuvaukseen, äiti haahuilee öisin pitkin naapurustoa ja pistäytyy ihmisten koteihin näiden nukkuessa. Elokuva kuvaa pienin elein surun eri vaiheita, joissa kieltäminen, masennus ja kaupankäynti näyttäytyvät eri tavoin. Pikkuhiljaa se raottaa mysteeriään, samalla kun Alicesta alkaa paljastua salaisuuksia.

Lake Mungo on pienellä budjetilla äärimmäisen hienosti toteutettu elokuva. Se on kuvattu muka-dokumentiksi (tai mokumentiksi), ja found footage -kauhuista poiketen tyyli todella tarkoittaa sitä tällä kertaa. Elokuva koostuu perheenjäsenten sekä muiden tapahtumiin osallistuneiden haastatteluista, sekä tapahtumia kuvittavista arkistoista etsityistä videoista ja valokuvista. Elokuvan kerronta on siis suoraan lainattu dokumenteistä – ja muistuttaa myös lukemattomia tosi-tv:n ”kummitus”tarinoita, joita koto-Suomessakin voi nähdä esimerkiksi TLC- tai FRII-kanavilla. Tyylin kanssa on otettu riski, sillä sitä voisi pitää rasittavana, mutta taitavasti rytmitetyn juonenkuljetuksen ja hienojen näyttelijöiden avulla elokuva kääntää kerrontansa suurimmaksi vahvuudekseen. Koska elokuva on kerrottu päähenkilöiden haastatteluissa, antaa jatkuva takauma mahdollisuuden tarkastella tragediaa ja sen aiheuttamaa surua kiihkottomasti. Alicen kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista on kulunut jo useampi vuosi, ja aika antaa hahmoille perspektiiviä, minkä vuoksi elokuva ei kuvaa niinkään kummittelua vaan surun kanssa elämistä. Lake Mungo ei olekaan pelottava elokuva. Mutta häiritsevä se on – tai häiritsevä ei ehkä ole oikea sana, elokuva pikemminkin jää mietityttämään, jopa vaivaamaan, pitkäksi aikaa.

Puhtaasti tunnelmaan ja hitaasti avautuvaan mysteeriin perustuvia kauhuelokuvia kutsutaan usein termillä ”slow-burn horror”, joka kuvaa tavallaan ihan osuvasti tämänkaltaisia elokuvia – mitenköhän tuon nyt suomentaisi? Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Robert Eggersin The VVitchin (2015) tai Osgood Perkinsin Netflix-leffan I am the Pretty Thing that Lives in the House (2016). Ne eivät pyri säikäyttämään, vaan rakentamaan tunnelmaa pitkän kaavan kautta ja saavat katsojan arvuuttelemaan, mistä niissä lopulta on kyse. Lake Mungo tekee tämän taiten. Se avautuu hiljalleen lukuisten juonenkäänteiden kautta, joita ei suurieleisesti alleviivata, mutta jotka toimivat todella tehokkaasti. Jo pelkkä Mungo-järvi on Australian maantiedettä tuntemattomalle twisti. Juoni pitää pahaenteistä tunnelmaa yllä, ja kun salaisuudet alkavat paljastua, elokuva on sydäntä särkevä. Se ei ole kauhuelokuvalle tyypillisen julma, vaan pikemminkin haikea. Elokuvan teemoissa surun lisäksi kuultaa vahvana tunne siitä, kuinka ihmisten suuri ihmisten välinen avaruus on – kukaan ei lopulta kuitenkaan tunne toista ihmistä. Ja surun valtaamien ihmisten toimiessa epärationaalisesti hahmot eivät ehkä lopulta tunne itseäänkään – vai mistä kertovat äidin yölliset vaeltelut ja veljen epätoivoiset yritykset pitää siskon muistoa elossa? Suru rikkoo ja vieraannuttaa, mutta lopulta hyväksymisen kautta henkilöhahmojen on mahdollista löytää uutta yhteenkuuluvaisuutta.

Lake Mungon elokuvalliset keinot ovat tyylivalinnasta johtuen tietysti melko rajalliset, ja elokuva luottaa katsojan täyttävän aukot mielikuvituksellaan. Huonolaatuiset kuvat vihjaavat muutamilla pikseleillä toimivasti. Sen suurimpana vahvuutena on hyvät näyttelijänsuoritukset. Perheenjäsenet – erityisesti isää ja äitiä näyttelevät Pledger ja Traynor – ovat tavattoman luonnollisia, mikä tekee myös elokuvasta hyvin aidon. Pienieleisyys vaatii taitoa, ja näyttelijät onnistuvat tekemään roolinsa hyvin pienesti. Henkilöt ovat käyneet surunsa niin perinpohjaisesti läpi, ettei sitä tarvitse suurieleisesti esittää, riittää että suru asuu hahmoissa – katseissa, eleissä ja hymyissäkin.

Lake Mungo ei ollut ilmestyessään suuri menestys, mutta vuosikymmenessä sen maine on kasvanut, ja kenties sille voi hiljalleen alkaa sovittelemaan kulttiklassikon viittaa. Sen löytää usein netin ”parhaat kauhuleffat, joita et ole nähnyt” -listoilta ja suosituksena kauhusta kiinnostuneilta. No nyt se saa suosituksensa myös täältä. Elokuva on ohjaaja-käsikirjoittaja Joel Andersonin ensimmäinen, ja toistaiseksi ainut, kokopitkä elokuva. On ehkä sanomattakin selvää, että elokuvien ystävät katsovat aina lopputekstit, mutta täytyy nyt kuitenkin muistuttaa, että se kannattaa. Elokuvan niputtaminen ”kummituselokuviin” on hieman harhauttavaa, sillä se ei ole peruskauhuviihdettä. Säikyttelyä etsivä saattaa pettyä elokuvaan, sillä se vaatii vastaanottavaa mielentilaa. Tunnelmallisen kauhun ystäville se sen sijaan on kadonnut helmi. Sen emotionaalinen vaikutus on vahvimmillaan ensimmäisellä katselukerralla, mutta itse katsoin elokuvan, pohdin sitä pari viikkoa ja katsoin sitten uudestaan – ja se toimi vielä paremmin. Lake Mungo ei varsinaisesti ole kauhuelokuva, mutta tavallaan se on ehdottomasti kauhuelokuva.




Arvosana





PS. En tiedä, mistä alitajunnan syöveristä tuo Juha Tapio -lainaus tuli, mutta tähän se istuu.


Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Arclight Films


torstai 7. marraskuuta 2019

Arvostelu: The Gallows Act 2 (2019)


Video killed the radio star…
– The Buggles


Ohjaus ja käsikirjoitus: Travis Cluff ja Chris Lofing
Pääosat: Ema Horvath, Chris Milligan, Brittany Falardeau
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

No niin, nostetaanpa kissa hetkeksi pöydälle. Jos pitäisi nimetä yksi yhteinen nimittäjä 2010-luvun teinikauhuleffoille, se olisi nuoria päähenkilöitä vainoava kirous. Nämä elokuvat toimivat periaatteessa samoin kuin perinteiset slasherit, mutta niiden murhaaja on yliluonnollinen – tai siltä vaikuttava – pahan ruumiillistuma. Ouija (2014), Bye Bye Man (2017), Wish Upon (2017) – periaatteessa myös Happy Death Day (2017) – pyörivät kaikki kirouksen päälleen saavan nuorisoporukan ympärillä. Sitten on vielä erikseen samaan teemaan perustuvia leffoja, joissa netti on kirouksen keskeinen levityskanava: Smiley (2012), Truth or Dare (2018), Slender Man (2018). Eipä se liene ihme aikana, jolloin Amazonin dronet tuovat ruoan kotiin, exä pistää kostopornot nettiin ja koulukiusaaminenkin on ulkoistettu Whatsapp-ryhmiin, ja cancel-kulttuuri – sen kohteeksi joutuminen se vasta on mukavaa. Ei kotoa ole mikään tarvis lähteä enää pimeille kujille tai syrjäisille mökeille sekoilemaan – kaikki pelottavat asiat maailmassa ovat aina mukavasti käden ulottuvilla. Tematiikka on siis todella ymmärrettävää, mutta harva tekijä saa siitä mitään irti. It Follows (2014) osoitti erinomaisesti, kuinka käsitellä kirous-tematiikan kautta suurempia asioita, mutta suurin osa edellä mainituista leffoista tyytyy käyttämään aihepiiriä vain halvan säikyttelyn välineenä – eikä osaa sitäkään kunnolla. Samaan kuoppaan lankeaa The Gallows Act II.

Ensimmäinen The Gallows vuodelta 2015 kertoi samannimisestä high school -näytelmästä, johon liittyi ilmiselvästi kirous. Vuonna 1993 nuori Charlie Grimille kuoli näytelmän esityksessä hirttopuuhun tapaturmaisesti ja 20 vuotta myöhemmin hänen haamunsa palasi kostamaan näytelmään tarttuneelle nuorisojoukolle. Leffa oli found footage -tyyliin käsivaralla kuvattu, sen budjetti oli satatuhatta dollaria ja tuotot 43 miljoonaa. Asetelma koulunäytelmän ympärillä oli tavallaan ihan hauska – harmi vain, että leffan kaikki päähenkilöt olivat sietämättömiä mulkkuja, käsikirjoitus tavattoman pöhkö ja leffa todella ansaitsi kaikki yhden tähden arvostelut, jotka se sai. Neljä vuotta myöhemmin jatko-osa palaa saman asian äärelle, käsikirjoittaja-ohjaajina samat heput kuin viimeksi.

Elokuvan keskeinen opetus: kirjastot ovat vaarallisia
The Gallows Act II:n alussa uuteen high schooliin siirtyvä Auna (Ema Horvath) haaveilee Youtube-tilaajista ja urasta Broadwayllä. Katseluita ei vain tunnu heruvan, mikä ei ole ihme, sillä Auna on selvästi käsittänyt jotain väärin – hänen Youtube-videonsa ovat kaikki noin 20 sekuntisia. Jäädyttyään näytelmäkurssin monologissa hän saa Youtubessa vinkin Gallows-näytelmästä ja ”Charlie-haasteesta”, jossa on tarkoitus lukea näytelmää ääneen yliluonnollisten tapahtumien toivossa. Näin tyttö saa kirouksen peräänsä. Loppu elokuvasta on ennalta arvattavaa pahaenteistä tunnelmaa, huonosti toteutettua draamaa, jump scareja ja niin suuria juoniaukkoja, että päässä humisee. Jo leffan lähtökohta turhauttaa: miksei tämä tapahdu Gallows-näytelmän kulisseissa? Koulun teatteri on mukana vain ”draamakurssina”, jolla harjoitellaan jotain monologia jonkin stipendin toivossa tai jotain. Olisi paljon hauskempaa seurata nuoria valmistelemassa näytelmää mystisen hirttäjän harventaessa porukkaa, mutta ei.

Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta leffa onnistuu olemaan todellinen sillisalaatti. Yhdessä hetkessä se yrittää seurata ykkösosassa annettuja raameja, mutta ei sitten jaksakaan ja hyppää suoraan päätelmään, että kirottu näytelmä kostaa kaikille, jotka siihen koskevat. Sen logiikka on täysin hakusessa: miksi Auna ylipäätään joutuu tulilinjalle? Tosin vielä hämärämmäksi jää, miksi siskokin joutuu kummittelun kohteeksi, ja miksi ihmeessä siskolle kummittelee joku eri tyyppi kuin hirttävä pyöveli? Ja miksi haamu / haamut ovat cgi-kummajaisia?! Tässä osassa jopa kirotun näytelmän juoni on eri – tai niin ainakin annetaan ymmärtää, vaikka Auna ei tietenkään missään vaiheessa näytelmää edes lue kokonaan. Leffa lainailee surutta yliluonnollisia elementtejä muista leffoista, vaikka sille riittäisi ihan hyvin ne palikat, jotka ykkösosa antoi. Ja sitten leffa yrittää jonkinlaista loppuratkaisua ja viimeistään lässähtää nokalleen. Loppu on aivan kammottavan typerä! Jonkinlainen twisti on selkeästi ilmassa, kun loppuratkaisun tulo kestää ja kestää, ja kun se lopulta tulee, se on yhtä aikaa kliseinen ja täysin päätön. Se ei selitä mitään vaan sotkee entisestään pakkaa, eikä kaksi kättä enää riitä otsan hakkaamiseen. Surkeimmissakin räpellyksissä on yleensä joku sisäinen logiikka, mutta Gallows on niin sekava, että siitä ei edes kannata yrittää ottaa selvää.

Positiivista leffassa on se, että tällä kertaa kaikki päähenkilöt eivät ole täysiä kusipäitä – ehkä Lofing ja Cluff ovat jotain ottaneet onkeensa. Tosin jälleen kerran paperinohuet päähenkilöt aliarvioivat kohdeyleisöään – harmittavan usein tuntuu siltä, että kun kauhua tehdään nuoret kohdeyleisönä, ei hahmoja tarvitse kirjoittaa. Leffan jälkeen katsoja on oppinut päähenkilöistään seuraavaa: Auna tykkää Youtubesta ja hänellä on sisko; isä ja äiti eivät tykkää Aunasta, mutta poikaystäväkandidaatti Cade vaikuttaa mukavalta. Ja ai niin, Aunan sisko on… taiteilija? Siinäpä ne hahmot. Eivätkä näyttelijätkään mitään hyvää työtä tee. Teknisestä puolesta ei ole mitään sanottavaa. Tällä kertaa found footage -tyylistä on nyt luovuttu – onneksi, sillä ykkösosassa se oli tavattoman rasittavasti toteutettu. Elokuvassa ei scorea juuri ole, vaan koko äänimaailma on käytetty äkkisäikäytysten vääntämiseen täysille.

Kahden Gallows-leffan jälkeen on vaikea sanoa, kumpi on huonompi. Ykkönen oli todella rasittava, mutta siinä oli edes vähän meininkiä. Kakkonen taas on 25 minuuttia liian pitkä ja älyttömän tylsä, mutta siinä on pari säikäytystä. Ehkä huonoutta ei tarvitse aina järkiperäistää. Gallowsit ovat selvästi tuotantoyhtiö Blumhousen pohjanoteeraus.




Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Lionsgate Films