”Video killed the radio star…”
– The
Buggles
Ohjaus ja käsikirjoitus: Travis Cluff ja Chris Lofing
Pääosat:
Ema Horvath, Chris Milligan, Brittany Falardeau
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16
No niin, nostetaanpa kissa hetkeksi pöydälle. Jos pitäisi
nimetä yksi yhteinen nimittäjä 2010-luvun teinikauhuleffoille, se olisi nuoria
päähenkilöitä vainoava kirous. Nämä elokuvat toimivat periaatteessa samoin kuin
perinteiset slasherit, mutta niiden murhaaja on yliluonnollinen – tai siltä
vaikuttava – pahan ruumiillistuma. Ouija
(2014), Bye Bye Man (2017), Wish Upon (2017) – periaatteessa myös Happy Death Day (2017) – pyörivät kaikki
kirouksen päälleen saavan nuorisoporukan ympärillä. Sitten on vielä erikseen
samaan teemaan perustuvia leffoja, joissa netti on kirouksen keskeinen
levityskanava: Smiley (2012), Truth or Dare (2018), Slender Man (2018). Eipä se liene ihme
aikana, jolloin Amazonin dronet tuovat ruoan kotiin, exä pistää kostopornot
nettiin ja koulukiusaaminenkin on ulkoistettu Whatsapp-ryhmiin, ja
cancel-kulttuuri – sen kohteeksi joutuminen se vasta on mukavaa. Ei kotoa ole
mikään tarvis lähteä enää pimeille kujille tai syrjäisille mökeille sekoilemaan
– kaikki pelottavat asiat maailmassa ovat aina mukavasti käden ulottuvilla. Tematiikka
on siis todella ymmärrettävää, mutta harva tekijä saa siitä mitään irti. It Follows (2014) osoitti erinomaisesti,
kuinka käsitellä kirous-tematiikan kautta suurempia asioita, mutta suurin osa
edellä mainituista leffoista tyytyy käyttämään aihepiiriä vain halvan
säikyttelyn välineenä – eikä osaa sitäkään kunnolla. Samaan kuoppaan lankeaa The Gallows Act II.
Ensimmäinen The
Gallows vuodelta 2015 kertoi samannimisestä high school -näytelmästä, johon
liittyi ilmiselvästi kirous. Vuonna 1993 nuori Charlie Grimille kuoli näytelmän
esityksessä hirttopuuhun tapaturmaisesti ja 20 vuotta myöhemmin hänen haamunsa
palasi kostamaan näytelmään tarttuneelle nuorisojoukolle. Leffa oli found
footage -tyyliin käsivaralla kuvattu, sen budjetti oli satatuhatta dollaria ja
tuotot 43 miljoonaa. Asetelma koulunäytelmän ympärillä oli tavallaan ihan
hauska – harmi vain, että leffan kaikki päähenkilöt olivat sietämättömiä
mulkkuja, käsikirjoitus tavattoman pöhkö ja leffa todella ansaitsi kaikki yhden
tähden arvostelut, jotka se sai. Neljä vuotta myöhemmin jatko-osa palaa saman
asian äärelle, käsikirjoittaja-ohjaajina samat heput kuin viimeksi.
Elokuvan keskeinen opetus: kirjastot ovat vaarallisia |
The Gallows Act II:n
alussa uuteen high schooliin siirtyvä Auna (Ema Horvath) haaveilee Youtube-tilaajista
ja urasta Broadwayllä. Katseluita ei vain tunnu heruvan, mikä ei ole ihme,
sillä Auna on selvästi käsittänyt jotain väärin – hänen Youtube-videonsa ovat
kaikki noin 20 sekuntisia. Jäädyttyään näytelmäkurssin monologissa hän saa Youtubessa
vinkin Gallows-näytelmästä ja ”Charlie-haasteesta”, jossa on tarkoitus lukea
näytelmää ääneen yliluonnollisten tapahtumien toivossa. Näin tyttö saa
kirouksen peräänsä. Loppu elokuvasta on ennalta arvattavaa pahaenteistä
tunnelmaa, huonosti toteutettua draamaa, jump scareja ja niin suuria
juoniaukkoja, että päässä humisee. Jo leffan lähtökohta turhauttaa: miksei tämä
tapahdu Gallows-näytelmän kulisseissa? Koulun teatteri on mukana vain
”draamakurssina”, jolla harjoitellaan jotain monologia jonkin stipendin
toivossa tai jotain. Olisi paljon hauskempaa seurata nuoria valmistelemassa
näytelmää mystisen hirttäjän harventaessa porukkaa, mutta ei.
Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta leffa onnistuu
olemaan todellinen sillisalaatti. Yhdessä hetkessä se yrittää seurata
ykkösosassa annettuja raameja, mutta ei sitten jaksakaan ja hyppää suoraan
päätelmään, että kirottu näytelmä kostaa kaikille, jotka siihen koskevat. Sen
logiikka on täysin hakusessa: miksi Auna ylipäätään joutuu tulilinjalle? Tosin
vielä hämärämmäksi jää, miksi siskokin joutuu kummittelun kohteeksi, ja miksi
ihmeessä siskolle kummittelee joku eri tyyppi kuin hirttävä pyöveli? Ja miksi
haamu / haamut ovat cgi-kummajaisia?! Tässä osassa jopa kirotun näytelmän juoni
on eri – tai niin ainakin annetaan ymmärtää, vaikka Auna ei tietenkään missään
vaiheessa näytelmää edes lue kokonaan. Leffa lainailee surutta yliluonnollisia
elementtejä muista leffoista, vaikka sille riittäisi ihan hyvin ne palikat,
jotka ykkösosa antoi. Ja sitten leffa yrittää jonkinlaista loppuratkaisua ja
viimeistään lässähtää nokalleen. Loppu on aivan kammottavan typerä!
Jonkinlainen twisti on selkeästi ilmassa, kun loppuratkaisun tulo kestää ja
kestää, ja kun se lopulta tulee, se on yhtä aikaa kliseinen ja täysin päätön.
Se ei selitä mitään vaan sotkee entisestään pakkaa, eikä kaksi kättä enää riitä
otsan hakkaamiseen. Surkeimmissakin räpellyksissä on yleensä joku sisäinen
logiikka, mutta Gallows on niin
sekava, että siitä ei edes kannata yrittää ottaa selvää.
Positiivista leffassa on se, että tällä kertaa kaikki
päähenkilöt eivät ole täysiä kusipäitä – ehkä Lofing ja Cluff ovat jotain
ottaneet onkeensa. Tosin jälleen kerran paperinohuet päähenkilöt aliarvioivat
kohdeyleisöään – harmittavan usein tuntuu siltä, että kun kauhua tehdään nuoret
kohdeyleisönä, ei hahmoja tarvitse kirjoittaa. Leffan jälkeen katsoja on
oppinut päähenkilöistään seuraavaa: Auna tykkää Youtubesta ja hänellä on sisko;
isä ja äiti eivät tykkää Aunasta, mutta poikaystäväkandidaatti Cade vaikuttaa
mukavalta. Ja ai niin, Aunan sisko on… taiteilija? Siinäpä ne hahmot. Eivätkä
näyttelijätkään mitään hyvää työtä tee. Teknisestä puolesta ei ole mitään
sanottavaa. Tällä kertaa found footage -tyylistä on nyt luovuttu – onneksi,
sillä ykkösosassa se oli tavattoman rasittavasti toteutettu. Elokuvassa ei scorea
juuri ole, vaan koko äänimaailma on käytetty äkkisäikäytysten vääntämiseen
täysille.
Kahden Gallows-leffan
jälkeen on vaikea sanoa, kumpi on huonompi. Ykkönen oli todella rasittava,
mutta siinä oli edes vähän meininkiä. Kakkonen taas on 25 minuuttia liian pitkä
ja älyttömän tylsä, mutta siinä on pari säikäytystä. Ehkä huonoutta ei tarvitse
aina järkiperäistää. Gallowsit ovat
selvästi tuotantoyhtiö Blumhousen pohjanoteeraus.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Lionsgate Films