perjantai 22. helmikuuta 2019

Arvostelu: The House that Jack Built (2018)


En minä kuuroille huuda, vain niille jotka kuuntelee,
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…
– Ajattara



Ohjaaja: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosat: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan Fallon Hogan
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 18


Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla on neljän kilometrin levyinen ja kahden ja puolen sadan kilometrin pituinen demilitarisoitu vyöhyke. Sitä vartioivat kummaltakin puolelta armeijat, jotka ovat alituisessa valmiustilassa. Se on niin miinoitettu ja täynnä piikkilankaa, että siellä elää monia uhanalaisia eläinlajeja, joiden elinpiirit ovat uhattuna paikoissa, joissa ihminen voi vapaasti liikkua. Jos tuolla alueella juoksee alasti huutaen kommunismin vastaisia iskulauseita heiluttaen Amerikan lippua, on paremmassa turvassa, kuin kommentoidessaan Lars von Trierin uutta elokuvaa The House that Jack Built. Sellainen miinakenttä se nimittäin on.

The House that Jack Built kertoo Jackista (Matt Dillon), joka murhaa ihmisiä. Elokuvan kehyskertomuksena on synnintunnustus, jonka Jack puhuu mustan ruudun ja välillä kuvamontaasin päälle hahmolle nimeltä Verge (Bruno Ganz). Tuon kertomuksen raameissa Jack kuvailee viisi episodia elämänsä varrelta, joista kukin on yksi hänen murhistaan. Suurin osa uhreista on naisia, mutta kyllä lapsia ja eläimiäkin muistetaan. Murhiensa yhteydessä Jack rakentaa taloa, joka ei koskaan valmistu. Juuri kun yhden seinät alkavat olla pystyssä, Jack piirtää jo uutta. Purkaa ja piirtää, etsii ja murhaa yhä uudestaan. Eipä tätä juonikuvausta sen enempää tarvita.

Kun Lars von Trierin kaltainen auteur-ohjaaja tekee kauhua, niskavillat nousevat väkisinkin pystyyn. Trier on jo draamaelokuvan raameissa pystynyt äärettömään julmuuteen, joten genre, jossa julmuus ja väkivalta on jo sisäänrakennettuna, voi olla tällaisissa käsissä täysi painajainen – muistatteko mitä Haneke teki Funny Gamesissa (1997)? Ja painajainenhan tietysti The House that Jack Built onkin. Jos puhun hetken elokuvasta kauhun näkökulmasta, sen perimmäisenä tehokeinona on äärimmäisen julmuuden odottaminen ja sen kauhistuttavuus. Se kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten ruuvipenkissä saa istua pitkän kaavan kautta. Elokuva vääntää solmuaan kireämmälle koko ajan – ensimmäinen murha on brutaali, mutta sen uhri (Uma Thurman) on vielä tekijälleen tuntematon. Kun Jack lähtee piknikille ilmeisesti tyttöystävänä pitämänsä äidin ja tämän kahden lapsen kanssa, niin… No niin – julmuus kiepsahtaa mustan komedian puolelle jo aika alkuvaiheessa. Muutenkin elokuvassa on järjettömän tiukan aiheensa puitteissa melko keveä tunnelma – ja tähän kontrapunktiin Matt Dillon on juuri oikea näyttelijä. Hänessä on tarpeeksi hulluutta ollakseen uskottava ja tarpeeksi vakavuutta ollakseen hauska.

Jackilla on "hienovarainen" tapa tehdä taidetta
Useissa monisäikeisissä elokuvissa katsojan oletettua tulkintaa ohjataan elokuvallisin keinoin – vihjaamalla ja viittaamalla – ja jättämällä tilaa tulkinnalle. The House that Jack Builtissa taas ei ole mitään hienovaraista. Se on pelkkää huutomerkkiä. Trier kyllä tietää, mitä hänestä aiotaan sanoa ja vaikka mies on herkkäluonteinen ja – haastatteluiden perusteella – sävyisä, hän ohjaa tällä kertaa keskisormi tukevasti pystyssä. Tulkinnoille on kyllä tilaa, mutta kaiken mitä elokuva sanoo, se huutaa. Sen kehyskertomuksen voi tulkita joko pakolliseksi – sillä muuten elokuva olisi täysin ontto – tai infantiiliksi, sillä sen verran alleviivattu yhteys Danten Infernoon (1320) elokuvalla on. Elokuvaan ahdetun provokaation voi nähdä väärin ajoitettuna, kömpelönä – tai toki riemukkaanakin.

Trier on vaikeassa paikassa. Transgressiivisen taiteen tekijä on pakostakin ahtaalla nykymaailmassa. Netti on täynnä järkyttävää kamaa; rahoitus on kortilla, jos ei tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä; jos provosoi, saa leiman otsaan – sillä vastapuoli käyttää jo samoja provokaation keinoja. Miten voi murtaa normeja, kun normien purku on sekä avarakatseisten että kapeakatseisten päämäärä (eri tavoin tosin)? Miten voi olla kiinnostava, kun kaikki info ja kaikki viihde on napsautuksen päässä (tai niin on helppo kuvitella)? Miten voi kommentoida mitään, kun nekin jotka ovat samaa mieltä kanssasi, etsivät syytä lyödä sinua sanomisillasi? Miten kommentoida fiktiolla sortumatta pelkän visuaalisen pamfletin tekemiseen?

Trier on tehnyt elämänsä varrella lukuisia elokuvia, joiden pahan olon, hyväksikäytön, suoranaisen alentamisen keskiössä on naisia. Naiseen kohdistuvan väkivallan estetisointia on problematisoitu jo kauan ennen Me Too -kampanjaa, ja syystä. Onko Trier elokuvissaan misogynisti? Mielestäni ei, mutta totuuden nimissä elokuvia voi kyllä hyvin tulkita misogynistisiksi – koska tulkinta, jolle on todisteet itse teoksesta ei voi olla täysin väärä. Trier sanoi Cannesissa 2011 ymmärtävänsä osaltaan Hitleriä ja sai porttikiellon festarille. Onko Trier siis natsi – kuten hän itse samaan syssyyn onnistui toteamaan? Ei, mutta jälleen sama juttu. Itse olen aina tulkinnut Trierin projisoivan pohjimmiltaan ahdistustaan ja kaikkein pahimpia pelkojaan elokuviinsa – kaikkein herkimmässä ja haavoittuvimmissa asemissa olevien hyväksikäyttäminen, tai alentaminen, on kamalinta, mitä kuvitella saattaa. Täytyy lisäksi muistaa, että toisaalta Trierillä on myös poikkeuksellisen monisyisiä naishahmoja elokuvissaan. Kuin vitsinä naisiin kohdistuvan väkivallan problematiikasta Trier heittää vielä loppupuolelle viisi miestä kiinni samaan rekkiin, jossa voi tappaa kaikki yhdellä luodilla – näyttämään, että ei tässä hyvin miehillekään käy. On myös hyvä muistuttaa, että elokuvassa on vahva naisnäyttelijäkaarti, joista varsinkin Uma Thurman on ollut Me Too -kampanjan äänen kannattaja.

Solmussa ollaan
The House that Jack Built on perimmältään Trierin kommentti kaikesta häneen liittyvästä julkisesta puheesta. Trier antautuu kriitikoilleen estoitta luodessaan Jackista parafraasin itsestään – hän luo murhaajastaan muitta mutkitta version itsestään ja laittaa hahmon sitten tekemään kammottavia rikoksiaan ja höpisemään provokatiivisia harhaluoteja. Arvostele sitä nyt sitten, kun mies pukee kuviksi kriitikkojen luoman kaikkein hirviömäisimmän version itsestään – ja leikkaa Jackin sanojen päälle vielä kuvamontaasin omista elokuvistaan, ettei tämäkään jäisi keneltäkään huomaamatta. Se ainoa kysymys, jonka elokuva malttaa kysyä alleviivaamatta on se, olemmeko todella muka valmiit uskomaan, että tällainen Trier pohjimmiltaan on. Miten hillitty, monisyinen ja syvällinen elokuvaohjaaja on muka impulsiivisen, pseudo-filosofisen ja muka-syvällisen ihmishirviön kaltainen? Onko meillä todella näin alhainen kuva ohjaajasta? Trier luultavasti kohauttaisi olkiaan ja hymyilisi vähän. Ja kun elokuva lopulta käy loppua kohden, ei seuraa katarsis – tietenkään – vaan katabasis: manalaan astuminen. Yllätyin samalla tavalla kuin Christopher Nolanin Interstellarissa (2014) siitä, että elokuvalla on pokkaa mennä loppuun asti – helvetti on tässä ollut koko ajan läsnä, kuten Interstellarissa mustat aukot, joten antaa palaa sitä kohti.


No niin – kuinka hyvä elokuva sitten lopulta on? No se on mielenkiintoinen. Tietysti se on hyvin tehty – ja kammottava, brutaali ja kysymyksiä herättävä. Taiteelliset arvot ovat totta kai korkeat – ja se täytyy todeta, että yksittäisen kuvan Trier edelleen todella hallitsee. Ajoittain Trier tuo niin groteskin kauniita kuvia näyttämölleen, että oksat pois. Ja välillä taas katsoja joutuu kummastelemaan – mikä idea oli uudelleen luoda Eugène Delacroix’n maalaus Dante ja Vergilius helvetissä (1822)? Miksi tuoda Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues mukaan tähän kuvastoon? Koska elokuva on pohjimmiltaan kommentti, eikä niinkään narratiivi, sen kerronnalliset ansiot rajoittuvat yksittäisiin kohtauksiin. Täytyy myöntää, että esimerkiksi neljäs ”tapaus” (”incident”, kuten elokuva hirtehisesti murhia kutsuu), joka on rakennettu tehokkaasti kylmäävän dialogin varaan, on erittäin toimiva. Mutta koska Trier tahallaan provosoi, se vie provokaatiolta voimaa. Koska Trier tahallaan alleviivaa, se vie sanomalta pohjaa. Ja koska Trier tahtoo, että joko rakastat tai vihaat elokuvaa, se haalentaa tunnetta. Pidän kyllä Trieristä elokuvantekijänä, vaikka hänen elokuviaan on usein aika vaikea katsoa. Mutta tässä on hänelle lopulta se kaikkein pahin keskisormi: arvosanani on kolme viidestä. Keskiverto.

Arvosana






PS. Bruno Ganz menehtyi 16.2.2019. Kunnia mestarillisen näyttelijän muistolle.

Lähteet: IMDB
Kuvat: Zentropa


keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Arvostelu: Creep (2014)


This is out of our reach, and it's grown…
– Nirvana


Ohjaaja: Patrick Brice
Käsikirjoitus: Patrick Brice, Mark Duplass
Pääosat: Mark Duplass, Patrick Brice
Kesto: 1 tunti 17 min
Ikäraja: 16


Oho. Creep (2014) on loistava minibudjetin kauhuleffa. Olen törmännyt elokuvaan ja sen jatko-osaan usein selatessani ”parhaiden 2010-luvun kauhuleffojen listoja”, mutta nyt vasta sain ensimmäisen osan käsiini. Ja jos et ole nähnyt elokuvaa, lukeminen kannattaa jättää tähän, ja jatkaa vasta katsomisen jälkeen. Ei välttämättä edes sen takia, että spoilaisin kaiken, vaan sen vuoksi, että tämä pieni, mokumentti-tyyliin kuvattu kauhuleffa vain toimii parhaiten, kun ei siitä juuri mitään tiedä. Ratkaisu kannattaa, eikä edes vie paljon aikaa – leffa kun kestää lopputeksteineen tunnin ja 17 minuuttia. Itse jätin jopa trailerin katsomatta, minkä vuoksi löysin Creepistä padallisen kultaa.

Yhä mukana? Okei, mennään.

Elokuva kertoo Aaronista (Patrick Brice), vähävaraisesta kuvaajasta, joka saa yksinkertaisen kuvauskeikan Josefilta (Mark Duplass). Josef on kuolemansairas ja tarkoituksena on kuvata videokuvaa hänen syntymättömälle lapselleen. Ja siinä kaikki. Aaron seurailee päivän verran Josefia kuvaten, mitä Josefin päähän pälkähtää. Ja sinnehän pälkähtää vaikka mitä.

Elokuva ei ole kovin raju, pikemminkin se luo oudon mysteerin, joka väliin kutkuttaa, kylmää ja jopa huvittaakin. Se edustaa found footage -kauhua, jota siis myös mokumentti-elokuvaksi tai pseudodokumentiksi kutsutaan. Se on kuvattu genrelle tyypillisesti kokonaan käsivaralla ja tuotantotiimi on ollut myös ilmeisen pieni – tai ilmeisesti Brice ja Duplass ovat tehneet tämän periaatteessa kahdestaan. Tästä johtuen elokuvalla ei tietenkään ole kovin korkeat tuotantoarvot, ja budjetti on luultavasti jossain muutaman tonnikalapurkin luokissa. Elokuvalla on kaikki muutkin lajityypin piirteet – ei musiikkia, ei kunnon valaistusta ja kaverit vaihtelevat välillä kohtauksen keskellä kuvaajaa. Elokuva ei myöskään ole kovin graafinen, mikä myös on tyypillistä found footage -kauhulle – ei Paranormal Activityissäkään juuri mitään näytetä. Elokuvalla kesti aikaa löytää kunnon levittäjä ja sen vuoksi se oli jo 2014 festarikierroksella, mutta sai kunnollisen levityksensä vasta pari vuotta myöhemmin. Tämänkin on tuottanut Blumhouse alamerkillään Blumhouse Tilt.

Josef käy kylvyssä. Ihan normaalisti.
Parivaljakosta Duplass on paremmin tunnettu näyttelijänä, mutta myös ohjaajana mumblecore-elokuvien parista. Mumblecore on 2000-luvun alusta periytyvä mikrobudjetin indie-elokuvan genre, joka yleensä ruotii nuorten aikuisten (kaupunkilaisten) elämää ja kriiseilyä. Painopiste on dialogissa ja elokuvat tehty pienellä porukalla. Genren klassikoita ovat esimerkiksi Funny Ha Ha (2002) ja Hannah Takes the Stairs (2007), mutta kuvan genrestä saa kyllä esim. Lena Dunhamin tuotoksista, kuten mainiosta Girls-sarjasta (2012–2017). Tältä pohjalta ei ole ihme, että Creep on sellainen kuin on.

Elokuva on kuuleman mukaan kokonaan improvisoitu kaksikon kehittäessä elokuvaa kuvattaessa. Olin hieman häkeltynyt tiedosta, sillä vaikka Creep tosiaan vaikuttaa improvisoidulta, sen kohtausten jännite on niin hyvin hallittu, että uskoin käsikirjoituksen vaikuttavan taustalla. Se on erittäin taitavasti toteutettu. Sen keskiössä on Aaronin ja Josefin vuorovaikutus heidän kuvatessa syöpään kuolevan Josefin muistovideota. Tuon vuorovaikutuksen voisi toteuttaa kömpelösti ja päälle liimatun oloisesti, mutta nyt se toimii ja dialogi vaikuttaa tavattoman aidolta. Elokuva on lähes yksin Duplasin varassa ja hän vie elokuvaa kuin pässiä lieassa. Harvoin olen nähnyt elokuvaa, joka onnistuu tekemään juonikäännöksiä ja tunnelman muutoksia näin tehokkaasti lähes jokaisessa kohtauksessa. Josef on todella kummallinen, sitten koskettava ja aito ja sitten taas ihan kaheli. Ja kun tämä tempoilu jatkuu kohtauksesta kohtaukseen, se jatkaa äimistyttämistään enemmän. Olin odottanut, että elokuva asettuu lopulta uomaansa, joka johtaa loppuun, mutta oikeastaan näitä twistejä ja pelailua katsojan arveluilla jatkuu loppuun saakka. On mahtavaa seurata, kuinka elokuva onnistuu toistuvasti vetämään mattoa alta odotuksilta.

Peachfuzz tanssii
Elokuvaa on kutsuttu slasheriksi, mutta sitä se on vain viitteellisesti, sillä tässä ei tietenkään ole kyse uhriluvusta – ei edes väkivallasta – vaan yhä omituisemmaksi äityvästä mysteeristä. Kun Josef pyytää Aaronia kuvailemaan asiaa, jota häpeää elämässään, Aaron iskee ihan puun takaa tarinan lapsuuden yökastelusta ja siitä johtuneesta pahasta traumasta. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, ettei Aaronillakaan ole ihan kaikki kortit esillä. Elokuva pitää loistavasti mysteeriään yllä, eikä pitkään aikaan ole lainkaan selvää, kumpi parista on se oikeasti hullu. Parivaljakon välinen jännite, jossa Aaron on lähinnä kokijana kameran takana – mutta samalla mysteeri itsekin – ja Josef johtajana ohjaillen päivän kulkua miten mielii, pitää katsojan varuillaan. Samalla elokuva myös pelaa seksuaalisella jännitteellä hienosti, ja kummankin hahmon seksuaalinen identiteetti on pelissä enemmän kuin vähän. Päähenkilöiden välinen hienovarainen kemia on kuvattu oudon tenhoavasti niin, ettei siitäkään oikein saa selvää – kumpi lopulta haluaa kummalta ja mitä? Periaatteessa elokuvaa voi katsoa myös niin, että se käsittelee lähes yksinomaan seksuaalisen identiteetin etsimistä – susinaamareineen kaikkineen.

On hämmästyttävää, kuinka ehjä ja monitahoinen kokonaisuus Creepistä on syntynyt näin pienillä palikoilla. Heiluvasta kamerasta huolimatta elokuva pitää otteessaan, eikä sorru myöskään ylilyönteihin. Kaikki osat ovat paikoillaan ja elokuva pitäytyy loppuun saakka tyylissään. Se on juuri sopivan mittainen, näyttää juuri oikean verran, ja jättää mukavasti kysymyksiä leijumaan ilmaan. Muutama repliikki nyrjäyttää tunnelmaa toistuvasti sinne tänne ja muutamilla pienillä tiedonjyväsillä kerrotaan paljon elokuvan mittaa laajempi tarina. Ei ole ihme, että elokuva on saanut jatko-osan, jota on vuolaasti kehuttu. Elokuva jakaa varmasti mielipiteitä ja vaatii toki katsojaltaankin jotain: jos found footage ei uppoa, jos Duplassin metkuja ei jaksa seurata, jos odottaa elokuvan yhtäkkiä ”alkavan” kunnolla – se on aika sysipaska elokuva. Mielestäni silti tällä kombinaatiolla ei tästä oikeasti paljon parempaa elokuvaa saisi. Tällaisten elokuvien takia arvosteluasteikoilla on ääripäät.



Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Blumhouse Tilt


torstai 14. helmikuuta 2019

Arvostelu: My Bloody Valentine (1981)


You drained my heart, and made a spade…
– Marilyn Manson



Ohjaaja:George Mihalka
Käsikirjoitus:Stephen Miller, John Beaird
Pääosat: Paul Kelman, Lori Hallier, Neil Affleck
Kesto:1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 18


Kun puhutaan klassikkoslashereista, ei voi ohittaa sitä faktaa, että harvinaisen monet niistä tulivat Kanadasta. Black Christmas (1974), Terror Train (1980), Happy Birthday to Me (1981) ja Curtains (1983) ovat kaikki kanadalaisia malliesimerkkejä hyvistä slashereistä. Sitten on tietenkin My Bloody Valentine, jolla on jostain syystä vankka paikka sydämessäni.

Elokuva kertoo Valentine Bluffsista (heh), pikkukaupungista, jonka koko elämä pyörii kaupungin kaivoksen ympärillä. Kaksikymmentä vuotta sitten ystävänpäivänä joukko mainareita jäi kaivokseen jumiin päällystön kiirehtiessä ystävänpäivätansseihin. Etsintäpartiot kaivoivat päivätolkulla romahtaneita tunneleita, kunnes löysivät viimeisen eloonjääneen, Harry Wardenin, seonneena nakertamassa muiden loukkuun jääneiden ruumiita. Tragediasta sydämistyneenä Warden palasi kostamaan pikkukaupungille vuotta myöhemmin kiroten ystävänpäivätanssia ja vannoi kostavansa uudestaan jos tanssit kehdataan järjestää. Sittemmin Warden unohtui ja muuttui lähinnä legendaksi ja kaupunki on nyt järjestämässä ensimmäisiä tansseja 20 vuoteen. Niinpä mainarin asussa pyörivä, hakkua heiluttava, kaasunaamarissa huohottava murhaaja saapuu myös apajille.

My Bloody Valentine on kulttiklassikko. Ja aina kun sanoo kulttiklassikko, se tarkoittaa, että elokuva on löytänyt arvostusta, mutta ei välttämättä ansaitsemaansa yleisöä. Elokuva kohtasi aikoinaan niin valtavan ennakkosensuurin, että se saksittiin lähes pilalle. Ilmeisesti yksi tärkeimmistä syistä rankkaan sensuuriin oli -80 maailmaa järkyttänyt John Lennonin murha, jonka jälkimainingeissa MPAA, Amerikan elokuvateollisuuden etujärjestö, halusi vähentää elokuvien väkivaltaisuutta. Tavallaan ymmärrettävää, mutta tämänkaltaiset käsittämättömät ylilyönnit ovat vaivanneet taidetta ja viihdettä näihin päiviin asti. Mitä ihmeen tekemistä pikkubudjetin kanadalaisella kauhuleffalla on Lennonin murhan kaltaisen tragedian kanssa? Kertoman mukaan leffasta leikattiin 9 minuuttia materiaalia pois ennen levitystä, mikä on käsittämätön määrä, kun ottaa huomioon, että tyypillisen kauhuelokuvan murhien sensuroimiseen riittää yleensä muutama sekunti sieltä ja muutama sekunti täältä. Olen nähnyt elokuvasta myös sen sensuroidun version, ja vaikka sen tunnelma on yhä kohdallaan, murhakohtaukset on leikattu todella omituisiksi paloiksi, joista ei oikein tahdo saada selvää. Koko sensurointikäytäntöhän oli tietysti täysin idioottimainen – elokuvantekijät tekivät ensin efektinsä pieteetillä ja sitten ne leikattiin pois! Eikä tämä ongelma kosketa vain My Bloody Valentinea. Leffan alkuperäinen sensuroimaton versio on ilmeisesti kadonnut iäksi, mutta onneksi vuonna 2009 saatiin julkaistua ”sensuroimaton” versio, jossa oli palautettu kolme minuuttia elokuvaan. Tämä versio on varmasti tarpeeksi lähellä alkuperäistä, ainakin sen verran graafista materiaalia siinä on.
 
Kippis ystävyydelle
My Bloody Valentine eroaa monin tavoin ajan tyypillisistä slashereistä. Ensinnäkin, vaikka päähenkilöt ovat nuoria, elokuva ei ole nuoriso- vaan pikemminkin duunarislasher – ei kirkuvia koululaisia, vaan kaivoksessa raatavia kavereita, joilla country-musiikki soi ja nuuskaa kuluu. Läppä lentää ja kaljaa juodaan porukalla useaan otteeseen. Yli-innokkaat urpot sivuhahmot, joille ystävänpäivätanssit ovat tärkeintä maailmassa, heittävät idioottimaisia repliikkejä, mutta ovat ihan täyttä kultaa. Koko pikkukaupunki valmistautuu ystävänpäivän viettoon ja kaikki tuntevat toisensa, mikä luo elokuvaan herttaisen yhteisöllisyyden tunteen. Tunnetta korostaa se, että murhaajan kohteena tuntuu olevan pikemminkin koko pikkukaupunki, kuin vain pari henkilöhahmoa. Elokuvassa on nähty vaivaa sen eteen, että se välittäisi tunteen siitä, että tässä kuvataan nyt koko kaupunkia uhkaavaa murhaajaa. Ympäristöt on valittu huolella, ulkokuvia ja lokaatioita on paljon ja avustajiakin on huomattava määrä. Elokuvan taustatarinan eteen on myös nähty vaivaa.

Elokuva tapahtuu usean päivän aikana, toisin kuin monet muut lajityypin elokuvat. Sheriffi saa ensimmäisen varoituksen tansseista jo suklaarasiassa lähetetyn sydämen kanssa torstaina, kun tansseihin on vielä aikaa, ja kun tieto murhaajan läsnäolosta leviää, koko kaupunki saa kuulla siitä, ei vain esimerkiksi ”final girl” – varsinkin kun elokuvasta puuttuu varsinainen final girl. Elokuvassa on paljon enemmän henkilöhahmoja kuin tyypillisessä kasarislasherissä, ja heitä myös näytetään suht paljon. Elokuvassa on myös slashereille poikkeuksellinen kolmiodraama. Kaupungista lähtenyt T.J. (Paul Kelman) on palannut takaisin löytääkseen jättämänsä ex-tyttöystävä Sarahin (Lori Hallier) entisen kaverinsa Axelin (Neil Affleck) luota. Tämä luo hahmojen välille jännitteen, jota nyt ei varsinaisesti kovin hienovaraisesti käsitellä – varsinkin Sarahin hahmo on aika kammottavan pintapuolinen – mutta osoittaa, että tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan, eikä vain kömpelöä raamia murhille. Sarah on muuten oikeastaan ainoa ehdokas elokuvan final girliksi, mutta ei oikeasti sovi siihen muottiin: hän on työssä käyvä, kahta miestä pyörittävä nainen – verrattuna muihin final girleihin, jotka tyypillisesti ovat opiskelijoita, siveellisiä ja kunnollisia, eikä Sarahin rooli sitä paitsi ole olla viimeinen eloonjäänyt.

Kun hakku sitten alkaa heilumaan, se heiluu huolella. Irti revittyjä sydämiä, keitettyjä naamoja, irtoavia silmiä ja sahattuja käsiä – elokuvasta on todella nähtävä se sensuroimaton versio. Maskeeraukset on tehty todella hienosti ja murhat ovat kekseliäitä. Ei ihme, että Tarantinokin tämän nimesi lempislasherikseen. Murhaajan hahmo kaasu- / suojanaamari päässään ei ehkä ole kovinkaan kekseliäästi toteutettu, mutta tietysti naamiolle on elokuvassa syynsä. Elokuva on leikattu taloudellisesti ja se antaa tarinalle aikaa kehittyä, vaikka viimeisen yön verilöylyyn onkin varattu sen ansaitsema puolikas elokuvasta.

Kanadalaisille slashereille oli tyypillistä, että ne eivät tavallisesti saaneet jatko-osia, toisin kuin amerikkalaiset vastineensa. Niinpä My Bloody Valentinen kohtalona oli olla vain yksi monien joukossa. Elokuvalle on sittemmin löytynyt oma kulttistatuksensa, jonka se todella ansaitsee. Elokuva sisältää slasher-genren nerokkaimpia murhia ja sen murhaaja on ikoninen. Sen miljöönä toimiva keväinen pikkukaupunki ja mainariporukan yhteisöllisyyden tunne ovat tavattoman vetoavia – minkä vuoksi elokuvasta on muodostunut itselleni eräänlainen kevään merkki. Jopa henkilöhahmoista jaksaa olla kiinnostunut, mikä ei todellakaan ole yleistä slashereissä. Koko komeuden kruunaa lopputekstien päälle sävelletty folk-laulu elokuvan tarinasta! Aivan mahtavaa!

My Bloody Valentinesta tehtiin myös remake 2009, joka muistaakseni ei ole erityisen hyvä, mutta ehkä ensi ystävänpäivänä on aika katsoa se! Vaikka aion kyllä tämän alkuperäisen katsoa ensi vuonna jälleen.



Arvosana




Lähteet: IMDB, Wikipedia, Horror.media, Entertainment Weekly
Kuvat: Paramount Pictures