”This is out of our reach, and it's grown…”
– Nirvana
Ohjaaja: Patrick
Brice
Käsikirjoitus:
Patrick Brice, Mark Duplass
Pääosat: Mark Duplass, Patrick Brice
Kesto: 1 tunti 17 min
Ikäraja: 16
Oho. Creep (2014)
on loistava minibudjetin kauhuleffa. Olen törmännyt elokuvaan ja sen
jatko-osaan usein selatessani ”parhaiden 2010-luvun kauhuleffojen listoja”,
mutta nyt vasta sain ensimmäisen osan käsiini. Ja jos et ole nähnyt elokuvaa,
lukeminen kannattaa jättää tähän, ja jatkaa vasta katsomisen jälkeen. Ei
välttämättä edes sen takia, että spoilaisin kaiken, vaan sen vuoksi, että tämä
pieni, mokumentti-tyyliin kuvattu kauhuleffa vain toimii parhaiten, kun ei
siitä juuri mitään tiedä. Ratkaisu kannattaa, eikä edes vie paljon aikaa –
leffa kun kestää lopputeksteineen tunnin ja 17 minuuttia. Itse jätin jopa
trailerin katsomatta, minkä vuoksi löysin Creepistä
padallisen kultaa.
Yhä mukana? Okei, mennään.
Elokuva kertoo Aaronista (Patrick Brice), vähävaraisesta
kuvaajasta, joka saa yksinkertaisen kuvauskeikan Josefilta (Mark Duplass).
Josef on kuolemansairas ja tarkoituksena on kuvata videokuvaa hänen
syntymättömälle lapselleen. Ja siinä kaikki. Aaron seurailee päivän verran
Josefia kuvaten, mitä Josefin päähän pälkähtää. Ja sinnehän pälkähtää vaikka
mitä.
Elokuva ei ole kovin raju, pikemminkin se luo oudon
mysteerin, joka väliin kutkuttaa, kylmää ja jopa huvittaakin. Se edustaa found
footage -kauhua, jota siis myös mokumentti-elokuvaksi tai pseudodokumentiksi
kutsutaan. Se on kuvattu genrelle tyypillisesti kokonaan käsivaralla ja
tuotantotiimi on ollut myös ilmeisen pieni – tai ilmeisesti Brice ja Duplass
ovat tehneet tämän periaatteessa kahdestaan. Tästä johtuen elokuvalla ei
tietenkään ole kovin korkeat tuotantoarvot, ja budjetti on luultavasti jossain
muutaman tonnikalapurkin luokissa. Elokuvalla on kaikki muutkin lajityypin
piirteet – ei musiikkia, ei kunnon valaistusta ja kaverit vaihtelevat välillä
kohtauksen keskellä kuvaajaa. Elokuva ei myöskään ole kovin graafinen, mikä
myös on tyypillistä found footage -kauhulle – ei Paranormal Activityissäkään juuri mitään näytetä. Elokuvalla kesti
aikaa löytää kunnon levittäjä ja sen vuoksi se oli jo 2014 festarikierroksella,
mutta sai kunnollisen levityksensä vasta pari vuotta myöhemmin. Tämänkin on
tuottanut Blumhouse alamerkillään Blumhouse Tilt.
Josef käy kylvyssä. Ihan normaalisti. |
Parivaljakosta Duplass on paremmin tunnettu näyttelijänä,
mutta myös ohjaajana mumblecore-elokuvien parista. Mumblecore on 2000-luvun
alusta periytyvä mikrobudjetin indie-elokuvan genre, joka yleensä ruotii
nuorten aikuisten (kaupunkilaisten) elämää ja kriiseilyä. Painopiste on
dialogissa ja elokuvat tehty pienellä porukalla. Genren klassikoita ovat
esimerkiksi Funny Ha Ha (2002) ja Hannah Takes the Stairs (2007), mutta
kuvan genrestä saa kyllä esim. Lena Dunhamin tuotoksista, kuten mainiosta Girls-sarjasta (2012–2017). Tältä
pohjalta ei ole ihme, että Creep on
sellainen kuin on.
Elokuva on kuuleman mukaan kokonaan improvisoitu kaksikon
kehittäessä elokuvaa kuvattaessa. Olin hieman häkeltynyt tiedosta, sillä vaikka
Creep tosiaan vaikuttaa
improvisoidulta, sen kohtausten jännite on niin hyvin hallittu, että uskoin
käsikirjoituksen vaikuttavan taustalla. Se on erittäin taitavasti toteutettu.
Sen keskiössä on Aaronin ja Josefin vuorovaikutus heidän kuvatessa syöpään
kuolevan Josefin muistovideota. Tuon vuorovaikutuksen voisi toteuttaa
kömpelösti ja päälle liimatun oloisesti, mutta nyt se toimii ja dialogi
vaikuttaa tavattoman aidolta. Elokuva on lähes yksin Duplasin varassa ja hän
vie elokuvaa kuin pässiä lieassa. Harvoin olen nähnyt elokuvaa, joka onnistuu
tekemään juonikäännöksiä ja tunnelman muutoksia näin tehokkaasti lähes
jokaisessa kohtauksessa. Josef on todella kummallinen, sitten koskettava ja
aito ja sitten taas ihan kaheli. Ja kun tämä tempoilu jatkuu kohtauksesta
kohtaukseen, se jatkaa äimistyttämistään enemmän. Olin odottanut, että elokuva
asettuu lopulta uomaansa, joka johtaa loppuun, mutta oikeastaan näitä twistejä
ja pelailua katsojan arveluilla jatkuu loppuun saakka. On mahtavaa seurata, kuinka
elokuva onnistuu toistuvasti vetämään mattoa alta odotuksilta.
Peachfuzz tanssii |
Elokuvaa on kutsuttu slasheriksi, mutta sitä se on vain
viitteellisesti, sillä tässä ei tietenkään ole kyse uhriluvusta – ei edes
väkivallasta – vaan yhä omituisemmaksi äityvästä mysteeristä. Kun Josef pyytää
Aaronia kuvailemaan asiaa, jota häpeää elämässään, Aaron iskee ihan puun takaa
tarinan lapsuuden yökastelusta ja siitä johtuneesta pahasta traumasta. Tämä on
ensimmäinen merkki siitä, ettei Aaronillakaan ole ihan kaikki kortit esillä. Elokuva
pitää loistavasti mysteeriään yllä, eikä pitkään aikaan ole lainkaan selvää,
kumpi parista on se oikeasti hullu. Parivaljakon välinen jännite, jossa Aaron
on lähinnä kokijana kameran takana – mutta samalla mysteeri itsekin – ja Josef johtajana
ohjaillen päivän kulkua miten mielii, pitää katsojan varuillaan. Samalla
elokuva myös pelaa seksuaalisella jännitteellä hienosti, ja kummankin hahmon seksuaalinen
identiteetti on pelissä enemmän kuin vähän. Päähenkilöiden välinen
hienovarainen kemia on kuvattu oudon tenhoavasti niin, ettei siitäkään oikein
saa selvää – kumpi lopulta haluaa kummalta ja mitä? Periaatteessa elokuvaa voi
katsoa myös niin, että se käsittelee lähes yksinomaan seksuaalisen identiteetin
etsimistä – susinaamareineen kaikkineen.
On hämmästyttävää, kuinka ehjä ja monitahoinen kokonaisuus Creepistä on syntynyt näin pienillä
palikoilla. Heiluvasta kamerasta huolimatta elokuva pitää otteessaan, eikä
sorru myöskään ylilyönteihin. Kaikki osat ovat paikoillaan ja elokuva pitäytyy
loppuun saakka tyylissään. Se on juuri sopivan mittainen, näyttää juuri oikean
verran, ja jättää mukavasti kysymyksiä leijumaan ilmaan. Muutama repliikki
nyrjäyttää tunnelmaa toistuvasti sinne tänne ja muutamilla pienillä
tiedonjyväsillä kerrotaan paljon elokuvan mittaa laajempi tarina. Ei ole ihme,
että elokuva on saanut jatko-osan, jota on vuolaasti kehuttu. Elokuva jakaa
varmasti mielipiteitä ja vaatii toki katsojaltaankin jotain: jos found footage
ei uppoa, jos Duplassin metkuja ei jaksa seurata, jos odottaa elokuvan yhtäkkiä
”alkavan” kunnolla – se on aika sysipaska elokuva. Mielestäni silti tällä
kombinaatiolla ei tästä oikeasti paljon parempaa elokuvaa saisi. Tällaisten
elokuvien takia arvosteluasteikoilla on ääripäät.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Blumhouse Tilt
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...