Arvostelu: Why Don’t You Just Die! (2019)

alun perin: Papa, sdokhni

“Well this is a standoff, a Molotov cocktail’s on the house…”

– Green Day

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov

Pääosat: Aleksandr Kuznetsov, Vitaliy Khaev, Evgeniya Kregzhde

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Syksyisen Night Visions -festivaalin todellinen yllättäjä oli venäläinen Why Don’t You Just Die! (Papa, Sdokhni). Elokuva on kauhun sijaan ehkä lähimpänä mustan komedian ja trillerin sekoitusta – sinänsä harvinainen yhdistelmä. Venäläinen genre-elokuva on Suomessa melkoinen harvinaisuus: toimivat vampyyrileffat Night Watch (Nochnoy dozor, 2004) ja Day Watch (Dnevnoy dozor, 2006) sekä oudon kuvan suomalaisista antava halpiskauhu Shopping Tour (2013) ovat ainoina päässeet täällä suurempaan levitykseen. Andrey Iskanovin happoinen Visions of Suffering (2006) ja julma Philosophy of a Knife (2008) voivat olla kauhufaneille tuttuja, ja tekipä Renny Harlinkin Djatlovin solan tapauksesta found footage -kauhun Devil’s Pass (2013) mutta muuten idän suunnalla on ollut hiljaisempaa. Onneksi Kirill Sokolovin ensimmäinen pitkä elokuva saapuu tuomaan raikasta tuulahdusta tähän kenttään.

Leffa alkaa, kun parikymppinen Matvey (Aleksandr Kuznetsov) saapuu tyttöystävänsä porukoiden luokse ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei tosin ole mikään sulhaskokelaan kohteliaisuuskäynti, sillä mies aikoo nuijia tytön poliisina työskentelevän isän hengiltä vasaralla. Isä Andrei (Vitaliy Khaev) taas on sikaniskamainen, käytökseltään korruptoituneen venäläispoliisin perikuva, joka aavistaa Matveyn aikeet hyvin nopeasti. Seuraa hengästyttävää toimintaa, hurmeista menoa ja absurdeja käänteitä, kun tilanteeseen johtanutta vyyhtiä aletaan avata. Asuntoon eksyy päivän edetessä muitakin selvittelemään sotkua, ja kierrokset kohoavat jatkuvasti. Elokuva pitää katsojaa taitavasti hyppysissään.

Jo ensimmäinen kohtaus nappaa kyytiinsä: nuoren miehen ja tyttöystävän isän välinen jännite on yhtä aikaa kutkuttavan tiukka ja samalla hirtehinen. Tunnollinen äiti kantaa tarjottavaa miehille, jotka kumpikin odottavat pääsevänsä toistensa kimppuun. Elokuva onnistuu useaan otteeseen pitämään kahta erilaista tunnelmaa yhtä aikaa, ja välillä tunnelma vaihtelee kuin täyskäännöksin kohtausten sisällä, ilman että kohtauksen yhtenäisyys siitä kärsii: ensin hahmojen välinen jännite rakentuu, sitten se laukeaa väkivaltana ja pian jo huohotetaan vierekkäin sohvalla, kun kaikki tarvitsisivat lepohetkeä – sitten mennnään taas uuteen suuntaan. Käsikirjoituksen ja juonen kuljetuksen rytmitys on ohjaajalla todella hallussa.

Ohjaaja Sokolov, joka oli paikalla Night Visionsin näytöksessä, sanoi elokuvan päätyttyä, että elokuvan roolitus oli pitkä prosessi, sillä Venäjällä ei ole mustan komedian perinnettä, mutta tämä ei välity elokuvasta, sillä näyttelijät, varsinkin koko ajan esillä olevat Kuznetsov ja Khaev, tekevät loistavaa työtä. 27-vuotias Kuznetsov on kuin syntynyt rooliin, jossa hän on yhtä aikaa välinpitämätön ja vimmainen, ja kärsii, mutta alleviivaa pienillä silmän liikkeillä tilanteiden absurdiutta. Isää näyttelevä Khaev taas on yhtä aikaa pelottava roistomainen poliisi, mutta yhtä aikaa hän vaikuttaa aidosti vilpittömältä, ja ahneudestaan ja mielipuolisuudestaan huolimatta jotenkin sympaattiselta – kun hän vakuuttaa jotain, häntä tekee mieli uskoa. Myös muut näyttelijät tekevät hyvät roolit, eikä varsinkaan tytärtä näyttelevä Evgeniya Kregzhde häviä miehille yhtään. Käsikirjoitus ei suuresti taustoita hahmoja, mutta ei ole tarviskaan – sen mitä se ei kerro, näyttelijät paikkaavat pienillä eleillä. Vaikka elokuvan voisi ajatella pyörivän vain miespäähenkilöiden ympärillä, naishahmot itse asiassa ovat jopa osittain tärkeämpiä, eikä heille jää pelkkää uhrin roolia – ja tämä on käsikirjoituksen vahvuus.

Jo ensimmäisistä kuvista asti on selvää, että elokuvan visuaalinen toteutus on hyvissä käsissä. Toimintakohtauksissa kamerankäyttö noudattelee tämän hetken toimintaelokuvien kärkeä ja leikkauksissa on David Fincherin ensimmäisten elokuvien sähäkkyyttä. Kuvaus todella elävöittää väkivaltaa kipeästi. Kuviin on käytetty aikaa ja ne tarjoavat jatkuvasti visuaalisia neronleimauksia ja visuaalisten kerrontatapojen vaihtelu viihdyttää: hidastukset, pikakelaukset, hyppäykset ja lopulta röntgenkuvatkin otetaan käyttöön. Ohjaaja Sokolov ja kuvaaja Dmitriy Ulykaev onnistuvat kertomaan kameralla, pelkän näyttämisen sijaan – eikä tämä ole suinkaan itsestäänselvyys nykyelokuvassa, vaikka sen toki pitäisi olla. Valaistus sekä lavastus on myös tehty taiten. Sekä alkuperäinen musiikki, että väliin käytetty klassinen musiikki tukevat kerrontaa oivasti ja luovat yhtä aikaa sekä kepeyttä, että väkivaltaiseen kuvastoon hyvää ristiriitaa.

Elokuvassa tyylien kirjo istuu hyvin yhteen. Väliin verta läträtään ylettömästi, ja väliin turpaan vetäminen muistuttaa kovimpia nykyaction-leffoja Aasiasta. Välillä leffa on toimintaa, sitten se onnistuu koskettamaan ja väliin liu’utaan westernin puolelle. Selkein yksittäinen verrokki elokuvalle on tietysti Tarantinon Reservoir Dogs (1992), jo pelkästään yhteen lokaatioon sijoittuvan tarinan vuoksi, mutta elokuva ei sorru apinoimaan, eikä se häviä Tarantinon modernille klassikolle – ja se kertoo elokuvasta aika paljon. Samalla Why Don’t You Just Die! onnistuu peilaamaan ympäröivää yhteiskuntaa olematta varsinaisesti yhteiskunnallinen. Ahneus, epätoivo ja jääräpäisyys lyövät kättä jotenkin hyvin perivenäläiseen tyyliin, ja uskallan väittää, että tätä elokuvaa ei tällaisena oikein olisi voinut muualla tehdä. Ahneella on ehkä paskainen loppu, mutta niin tuntuu aika monella muullakin olevan. Venäjällä ei ehkä ole mustan komedian perinnettä, mutta yhteiskuntaa heijastavien kaskujen perinne on sitäkin pidempi, ja siihen jatkumoon tämä elokuva on hyvä lisä.

Toivottavasti Why Don’t You Just Die! löytää meillä tiensä vuokraamoihin ja suoratoistopalveluihin, sille on nimittäin helppo toivoa menestystä. Night Visionsissa se sijoittui yleisöäänestyksessä täpärästi kakkossijalle. Elokuva onnistuu pitämään linjansa loppuun asti – se on alusta loppuun energinen ja terävä, hauska ja hirvittävä yhtä aikaa. Tuliko ylisanoja? No harashoo, tulkoon!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: White Mirror Company

Arvostelu: The Lighthouse (2019)

”Mulle nauravat lapsetkin, minä nauran takaisin…”

– Jarkko Martikainen

Ohjaaja: Robert Eggers

Käsikirjoitus: Robert Eggers, Max Eggers

Pääosat: Willem Dafoe, Robert Pattinson

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Vuodesta 2019 on kehkeytynyt aikamoinen elokuvavuosi – ja varsinkin kauhuelokuvan saralla. Läjäpäin toimivaa kauhuviihdettä, muutama hyvä uusintaversio ja kruununa mm. Jordan Peelen Us sekä Ari Asterin Midsommar. Jos siis joku ei ole huomannut, niin sanottakoon se nyt: kauhuelokuva elää kauneinta kulta-aikaansa sitten 80-luvun alkupuolen. Ja nyt saapuu Robert Eggersin odotettu The Lighthouse. Ja se on vuoden paras kauhuelokuva.

Elokuva kertoo majakanvartijoista, jotka saapuvat syrjäiselle majakalle täyttämään neljän viikon vahtivuoroaan. Miesten välinen hierarkia on selvä: kokenut, vanha merimies Thomas (Willem Dafoe) hoitaa majakan valon yksin ja nuori, hiljainen Ephraim joutuu tyytymään kunnostus- ja kotitaloustöihin, vaikka tahtoa olisi enempäänkin. Meren loputon käynti, yksinäisyys, eristyneisyys ja menneisyyden taakka painavat miehiä, erityisesti nuorempaa Ephraimia, jonka hermot joutuvat koetukselle myös käskyttävän, loputtomasti piereskelevän ja itsevaltaisen kapteenin vuoksi. Näin yksinkertaisista osista The Lighthouse keittää loistavan, yhtä aikaa karmivan ja kumman tenhoavan laskeutumisen hulluuden syöveriin. Wikipedia tietää kertoa, että elokuva sijoittuu Uuden-Englannin rannikolle 1890-luvulla, mutta elokuva itse ei sitä taida kertoa lainkaan. Yhtä hyvin tämä voisi sijoittua muuallekin, tai toiseen aikaan. Jonnekin ajattomaan aikaan, unien reunoille.

Dafoe ja Pattinson ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät, ja he kannattelevat upeasti koko elokuvaa. Dafoe tekee vanhana merimiehenä todella hienon ja monisyisen hahmon. Hän saa piippuineen vanhahtavasta, merimiesten slangilla koristellusta käsikirjoituksesta irti yhtä aikaa parkkiintuneen merenkävijän, käskyttävän despootin ja vanhan, virheiden merkitsemän miehen. Hänen katseessaan on kauhua ja vimmaa kuin Marlon Brandon Kurtzilla Ilmestyskirja. Nytissä (1979) – enemmänkin. Pattinson ei ehkä samalla tavalla saa tilaa luoda hahmoa, sillä hänen roolinsa on enemmän olla kokijana ja samaistumispintana, mutta yhtä kaikki hänkin on loistava. Miesten välinen kanssakäyminen on yhtä aikaa aitoa, ratkiriemukasta kuin kauhistuttavaakin. Heidän dialogissaan huumori ja kauhu vuorottelevat jatkuvasti – kuten hulluudelle on tyypillistä. Ajantaju ja todellisuus sekoittuvat mielen pohjalle mustaksi liejuksi, kun miehet ratkeavat ryyppäämään ja ovat toisaalta ventovieraita toisilleen ja toisaalta samasta puusta veistettyjä. Vesi tunkee kaikkialle ja kosteus syö tiensä ytimiin asti. Myrsky ja viina huuhtovat kaiken yli – yhtä aikaa ne repivät miehiä kauemmas toisistaan ja toisaalta hitsaavat heitä kiinni, kunnes he ovat lopulta saman hahmon kaksi eri puolta.

Robert Eggersin esikoinen, The VVitch vuodelta 2015, sai hyvästä syystä aikaan suurta innostusta ilmestyessään. Uudisasukkaista kertova, ajankuvalleen uskollinen leffa oli ilmestymisvuotensa parhaita kauhuelokuvia, jota voi suositella myös sellaisille katsojille, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta olisin toivonut sen uppoavan vielä hitusen syvemmälle hulluuteen. Kaksi minuuttia loppuun lisää olisi varmasti pilannut monelle katsojalle koko elokuvan, mutta itse olisin kaivannut odotuksen kruunuksi vielä hieman enemmän groteskeja kuvia. The Lighthouse lunastaa tuon odotuksen, mutta luonnollisesti aivan eri tavoin kuin The VVitch. Eggersin uutuus viittaa vahvasti Kubrickin Hohtoon (1980), mutta yhden asian elokuva tekee Kubrickin mestariteosta paremmin: Stephen King jaksaa yhä valittaa siitä, että Jack Torrancen (Jack Nicholson) hahmo on jo Hohdon alussa hullu, toisin kuin alkuperäisessä romaanissa – mutta The Lighthousessa matka hulluuteen todella kuvataan alusta loppuun.

Elokuvan omaperäinen visuaalinen ilme saa katsojan valtaansa jo ensikuvissa. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu filmille vanhanaikaisella laitteistolla, hyvin perinnetietoisin keinoin. Meren autiudesta huolimatta kuva-alan tila tuntuu koko ajan ahtaalta, kiitos vanhanaikaisen, liki neliömäisen 1,19:1-kuvasuhteen. On häkellyttävää, kuinka klaustrofobinen elokuvan tunnelma on, ja kuinka meren valtavuus on rajattu melkein koko ajan pois. Mustan ja valkoisen kontrastit muistuttavat 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista, jota vellovan meren ja mustien kallioiden välinen vastakkaisuus korostaa. Yhtä lailla elokuvallisesti siinä on vahvoja, tarkoituksellisia viitteitä Ingmar Bergmanin elokuviin. Erityisesti sisäkuvissa valon ja varjon vaihtelu luo tiheän tunnelman, jota Willem Dafoen kasvot ovat kuin luotu korostamaan. Tämä on elokuva, jota varmasti syö siirto kankaalta pienelle ruudulle, minkä vuoksi tämä kannattaisi katsoa teatterissa. Elokuva on kuvattu kuulemma pääosin sadan vuoden takaisella optiikalla ja pitkälti luonnonvalolla, mutta tällaiset tekniset keinot ovat toki tärkeimpiä tekijöille itselleen, katsojalle tärkeintä on tietysti lopputulos. Kaiken päälle elokuva on kruunattu kanadalaisen Mark Korven itsetarkoituksellisen pompöösillä, valtavan pahaenteisellä musiikilla, joka usein on ristiriidassa kuvallisen kerronnan kanssa luoden kutkuttavan karmeaa tunnelmaa.

On moniselitteisiä elokuvia, jotka oikein huutavat tulkintaa – tällaisten elokuvien koko pointti voi mennä ohi, jos avaavaa tulkintaa ei löydä. Sitten on elokuvia, jotka ovat moniselitteisiä, mutta joita ei tarvitse avata läpikotaisin, eivätkä ne miellytä välttämättä kaikkia – ne kun tuppaavat jäämään mysteereiksi. Mielestäni The Lighthouse kuuluu jälkimmäiseen ryhmään – ei tarvitse piirtää kaavioita aikatasoista, tai hahmotella sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Elokuva vaatii katsojalta heittäytymistä maailmaansa. Toki sitä voisi selittää monin tavoin: elokuvan viittaukset antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja varsinkin lopun jopa hieman päälle liimatun Prometheuksen voisi tulkita vaikka rakentavan miehistä symbolia vanhan ja uuden maailman kanssakäymiselle – toisella miehistä on vahva usko hierarkiaan ja traditioon, toinen tahtoo nousta arvoasteikossa omalla työllään. Kaksoisolentoteema muistuttaa ihmisen alisteisesta suhteesta luontoon, ja modernin järjen antautumisesta vaistojen ja viettien edessä. Mutta tavallaan tällaisen symboliikan etsiminen ja purkaminen on tässä tapauksessa turhaa, sillä The Lighthouse nojaa pikemminkin tunteeseen kuin tulkintaan – se on hengästyttävä, karmiva, hauska ja monimutkainen matka pimeyteen. Ei sitä tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24

Arvostelu: Us (2019)

”Me olemme yö…”

– YUP

Ohjaaja: Jordan Peele

Käsikirjoitus: Jordan Peele

Pääosat: Lupita Nyong’o, Winston Duke, Shahadi Wright Joseph, Evan Alex

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

*** Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita ***

Jordan Peele on tilanteessa, josta jokainen ohjaaja unelmoi, ja jota jokainen pelkää. Get Outin jälkeen uutta elokuvaa odotti koko elokuvamaailma. Kaikkien katseet olivat kääntyneet ohjaajaan, joka veti esikoisohjauksestaan parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin, sai harteilleen yhteiskunnallisen kauhuelokuvan lipunkantajan viitan, veti valtavat lipputulot pikkubudjetilla ja sai ylistäviä arvioita kaikkialla. Voiko Us mitenkään lunastaa siihen kohdistettuja odotuksia? Vastaus on kyllä. Us on loistava, ajankohtainen ja omaperäinen kauhuelokuva.

Us alkaa vuodesta 1986, jolloin nuori Adelaide harhailee Santa Cruzin rantabulevardilla tivolista Shaman’s Vision Quest -nimiseen vekkulamaiseen peilisaliin, missä hän kohtaa jotain kammottavaa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Adelaide (Lupita Nyong'o) palaa perheensä kanssa samoihin maisemiin. Peilisalin nimi on vaihtunut poliittisesti korrektimpaan Merlinin lumottuun metsään, mutta naisen trauma on yhä jäljellä. Perheen kesäloma nyrjähtää sijoiltaan ensimmäisenä yönä, kun lomapaikan eteen ilmestyy neljä karmivaa hahmoa – perheen kummallinen varjoversio on tullut sakset käsissään piinaamaan heitä. Elokuva ammentaa lapsuuden pelkojen syvistä vesistä, jostain kaikkein perimmäisestä kauhunlähteestä, tehokkaasti. Seuraa home invasion -kauhulle tyypillistä painostavaa jännitystä, kun mysteeriä lähdetään ratkomaan auki, mutta elokuvassa on annosteltu reilulla kädellä huumoriakin. Perheen isä (Winston Duke) tarjoaa tavan takaa kevennystä tunnelmaan, ja välillä tarinaa ryyditetään mustalla huumorilla jopa niille rajoille, että se joko hytkyttää tai saa lyömään kättä otsaan. Kauhuelokuvana elokuva ei ole erityisen raju, pikemminkin omituinen tunnelma palvelee elokuvan perimmäistä mysteeriä – mitä kaksoisolennot oikein ovat, ja mitä ne haluavat.

"Under the moonlight you see a sight that almost stops your heart"

Us tekee oikeastaan pitkälti saman, minkä Get Out aiemmin – eikä mielestäni vertailua voi, tai kannata, välttää. Se ottaa vanhan, ehkä hieman kuluneen kauhuelokuvan skenaarion ja pyörittää siihen omat mausteensa, jopa kokonaisen oman maailmansa. Get Out kertoi jo nimellään, että hymyilevään kotiin saapuva pahaa aavistamaton päähenkilö on kaikkea muuta kuin turvassa. Us taas alkaa home invasion -kauhuna, ja tekee sen vielä peräti melko tyypillisesti, mutta sitten se kasvaa ja kasvaa, jopa apokalyptisiin mittoihin. Kumpikin elokuva jättää nälän – Get Out jätti kysymyksen siitä, mitä mysteerinen perhe oli puuhannut ennen elokuvan tapahtumia, Us taas saa miettimään, mitä elokuvan jälkeen tapahtuu. Kumpikin on toki kysymyksiä, joihin en halua vastausta – enkä usko että näistä kumpikaan saa jatko-osaa.

Get Outin teemat käsittelivät rotujen välisiä jännitteitä, orjuutta, syvällistä kulttuurista ja henkistä ristiriitaa – Usissa teemat ovat vähintään yhtä isoja – jopa tärkeämpiä – mutta niitä ei isketä aivan yhtä suorasukaisesti naamaan. Us käsittelee kaksoisolentojen kautta ihmisyyden pimeitä puolia, minkä vuoksi sen teemat ovat universaaleja, mutta sen yhteiskunnallisempi teema on monitulkintaisempi. Kaksoisolentojen maailma tuo elokuvaan sosiaalisen luokkajaon pimeät puolet – sen kuinka synnyinpaikka ja tausta lyövät leimansa loppuelämään. Toiset saavat syntyjään kaikki mahdollisuudet, toisille on luvassa kylmää kyytiä – varsinkin Yhdysvalloissa, joissa amerikkalaisen unelman kääntöpuolena on ”kaikki pärjäävät omillaan” -mentaliteetti. Ja Usista on mahdotonta puhua puhumatta Yhdysvalloista.

Yhdysvallat ovat tällä hetkellä jakautuneempi kuin pitkään aikaan. Kaksipuoluejärjestelmä aiheuttaa poliittisten mielipiteiden polarisoitumista niin pitkälle, että vastapuolta ei edes kannata yrittää kuunnella. Eikä tässä ole kyse siitä kummalla puolella on, kummallakin on omat haavansa. Donald Trumpin valinta presidentiksi 2016 jätti niin syvät traumat demokraateille, että ne tulevat vaikuttamaan vielä, kun valta on jo kauan sitten vaihtunut. Varmasti hieman samalla tavalla republikaanipuolella valtamedian ja Trumpin välinen kädenvääntö on vaikuttanut negatiivisesti – mihin voi luottaa, kun oma presidentti pitää lehdistöä valeautomaattina, ja lehdistö pyrkii purkamaan tositv-presidentin pöyristyttävimpiä väitteitä? Mutta ei Trump ole syy, vaan seuraus. Seuraus pitkästä kehityksestä, jossa toinen puoli vaikuttaa rasisti-junteilta ja toinen maata rappeuttavalta, ylimieliseltä eliitiltä. Toinen puoli on täynnä aseistautuvia barbaareja ja toinen perusoikeuksia kaventavia lätisijöitä. Kannattaako toista puolta edes yrittää ymmärtää, voiko heidän mölinäänsä kuunnella? Voisiko heidät yrittää unohtaa? Entä millainen on jakautuneen maan tulevaisuus? Näet varmasti mitä ajan takaa. Samalla Us tahtoo myös kysyä, millaisia me itse olemme yksilöinä. Jos vastapuoli on meidän peilikuvamme, voiko meitä erottaa siitä – ja jos ei, mitä se kertoo meistä? Kun perheen äiti kysyy varjoperheen äidiltä, mitä nämä kaksoisolennot ovat, kuuluu vastaus: ”Me olemme amerikkalaisia”. Tähän lauseeseen kiteytyy elokuvan nerokkuus. Jakautuminen, kaksijakoisuus läpäisee koko elokuvan. Varjoperheen aseina ovat sakset, ja vuoden 1986 Hands Across America -kampanja pyrkii yhdistämään maan ja kansan, mutta samalla mereltä merelle ulottuva ihmisketju jakaa maan kahtia.

"You hear a creature creeping up behind"

Elokuvan tekninen puoli on kaunista katsottavaa – elokuvan kuvannut Mike Gioulakis on tehnyt mm. It Followsin (2014) ja jälki on sen mukaista – vaikka aivan yhtä nerokkaasti Usia ei ole kuvattu. Erityismaininta on pakko antaa elokuvan musiikista. Jo Get Outin scoren säveltänyt Michael Abels on luonut käsittämättömän upean musiikin elokuvaan – ja musiikkia käytetään muutenkin nerokkaasti, vaikka N.W.A.:n Fuck tha Police menee jo miltei liian pitkälle – hyvällä tavalla tosin.

Elokuvalla voisi antaa pyyhkeitä hieman liian pitkästä kestosta, olisihan tämä vartin lyhyempänä kompaktimpi – esimerkiksi valkoisen ystäväperheen mukaan tuominen tuntuu venyttävän kestoa tuomatta paljoakaan elokuvaan. Mutta ratkaisu on toki perusteltu ja osoittaa, että tällä kertaa ei ole kyse rodusta – niin valkoiset, mustat kuin kaikki muutkin ovat saman tilanteen ja ongelman edessä. Lisäksi olisin kaivannut elokuvan kaksoisolento-pahiksilta hieman enemmän. Näyttelijät tekevät loistavat tuplaroolit pelottavina ilmestyksinä – erityisesti mahtava Lupita Nyong'o perheiden äiteinä. Kaksoisolennot ovat tehokkaita ja saavat ihokarvat pystyyn, mutta elokuva olisi voinut nojata pikemminkin heidän karmivuuteensa, kuin heidän tuomaansa väkivallan uhkaan. Tämä on ehkä pieni hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta en jaksa valittaa. Kaiken kaikkiaan Us on loistava, ja sen lopetus kylmää. Voi olla, että se ei ole yhtä tiukka kokonaisuus kuin Get Out, mutta vähintään yhtä omaperäinen se on, ja sitäkin monisyisempi. Se ei välttämättä saa yhtä paljon fanikuntaa kuin valkoisten ja mustien välisistä eroista nerokkaasti huumoria(kin) lypsänyt Get Out, sillä se on vakavampi, vaativampi ja synkempi. Peele pystyi lunastamaan hänelle asetetut odotukset, eikä menestyksen tuomasta krapulasta ole jälkeäkään. No, pienet sille. Ja täydet.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Universal Pictures

Arvostelu: Creep (2014)

”This is out of our reach, and it's grown…”

– Nirvana

Ohjaaja: Patrick Brice

Käsikirjoitus: Patrick Brice, Mark Duplass

Pääosat: Mark Duplass, Patrick Brice

Kesto: 1 tunti 17 min

Ikäraja: 16

Oho. Creep (2014) on loistava minibudjetin kauhuleffa. Olen törmännyt elokuvaan ja sen jatko-osaan usein selatessani ”parhaiden 2010-luvun kauhuleffojen listoja”, mutta nyt vasta sain ensimmäisen osan käsiini. Ja jos et ole nähnyt elokuvaa, lukeminen kannattaa jättää tähän, ja jatkaa vasta katsomisen jälkeen. Ei välttämättä edes sen takia, että spoilaisin kaiken, vaan sen vuoksi, että tämä pieni, mokumentti-tyyliin kuvattu kauhuleffa vain toimii parhaiten, kun ei siitä juuri mitään tiedä. Ratkaisu kannattaa, eikä edes vie paljon aikaa – leffa kun kestää lopputeksteineen tunnin ja 17 minuuttia. Itse jätin jopa trailerin katsomatta, minkä vuoksi löysin Creepistä padallisen kultaa.

Yhä mukana? Okei, mennään.

Elokuva kertoo Aaronista (Patrick Brice), vähävaraisesta kuvaajasta, joka saa yksinkertaisen kuvauskeikan Josefilta (Mark Duplass). Josef on kuolemansairas ja tarkoituksena on kuvata videokuvaa hänen syntymättömälle lapselleen. Ja siinä kaikki. Aaron seurailee päivän verran Josefia kuvaten, mitä Josefin päähän pälkähtää. Ja sinnehän pälkähtää vaikka mitä.

Elokuva ei ole kovin raju, pikemminkin se luo oudon mysteerin, joka väliin kutkuttaa, kylmää ja jopa huvittaakin. Se edustaa found footage -kauhua, jota siis myös mokumentti-elokuvaksi tai pseudodokumentiksi kutsutaan. Se on kuvattu genrelle tyypillisesti kokonaan käsivaralla ja tuotantotiimi on ollut myös ilmeisen pieni – tai ilmeisesti Brice ja Duplass ovat tehneet tämän periaatteessa kahdestaan. Tästä johtuen elokuvalla ei tietenkään ole kovin korkeat tuotantoarvot, ja budjetti on luultavasti jossain muutaman tonnikalapurkin luokissa. Elokuvalla on kaikki muutkin lajityypin piirteet – ei musiikkia, ei kunnon valaistusta ja kaverit vaihtelevat välillä kohtauksen keskellä kuvaajaa. Elokuva ei myöskään ole kovin graafinen, mikä myös on tyypillistä found footage -kauhulle – ei Paranormal Activityissäkään juuri mitään näytetä. Elokuvalla kesti aikaa löytää kunnon levittäjä ja sen vuoksi se oli jo 2014 festarikierroksella, mutta sai kunnollisen levityksensä vasta pari vuotta myöhemmin. Tämänkin on tuottanut Blumhouse alamerkillään Blumhouse Tilt.

Josef käy kylvyssä. Ihan normaalisti.

Parivaljakosta Duplass on paremmin tunnettu näyttelijänä, mutta myös ohjaajana mumblecore-elokuvien parista. Mumblecore on 2000-luvun alusta periytyvä mikrobudjetin indie-elokuvan genre, joka yleensä ruotii nuorten aikuisten (kaupunkilaisten) elämää ja kriiseilyä. Painopiste on dialogissa ja elokuvat tehty pienellä porukalla. Genren klassikoita ovat esimerkiksi Funny Ha Ha (2002) ja Hannah Takes the Stairs (2007), mutta kuvan genrestä saa kyllä esim. Lena Dunhamin tuotoksista, kuten mainiosta Girls-sarjasta (2012–2017). Tältä pohjalta ei ole ihme, että Creep on sellainen kuin on.

Elokuva on kuuleman mukaan kokonaan improvisoitu kaksikon kehittäessä elokuvaa kuvattaessa. Olin hieman häkeltynyt tiedosta, sillä vaikka Creep tosiaan vaikuttaa improvisoidulta, sen kohtausten jännite on niin hyvin hallittu, että uskoin käsikirjoituksen vaikuttavan taustalla. Se on erittäin taitavasti toteutettu. Sen keskiössä on Aaronin ja Josefin vuorovaikutus heidän kuvatessa syöpään kuolevan Josefin muistovideota. Tuon vuorovaikutuksen voisi toteuttaa kömpelösti ja päälle liimatun oloisesti, mutta nyt se toimii ja dialogi vaikuttaa tavattoman aidolta. Elokuva on lähes yksin Duplasin varassa ja hän vie elokuvaa kuin pässiä lieassa. Harvoin olen nähnyt elokuvaa, joka onnistuu tekemään juonikäännöksiä ja tunnelman muutoksia näin tehokkaasti lähes jokaisessa kohtauksessa. Josef on todella kummallinen, sitten koskettava ja aito ja sitten taas ihan kaheli. Ja kun tämä tempoilu jatkuu kohtauksesta kohtaukseen, se jatkaa äimistyttämistään enemmän. Olin odottanut, että elokuva asettuu lopulta uomaansa, joka johtaa loppuun, mutta oikeastaan näitä twistejä ja pelailua katsojan arveluilla jatkuu loppuun saakka. On mahtavaa seurata, kuinka elokuva onnistuu toistuvasti vetämään mattoa alta odotuksilta.

Peachfuzz tanssii

Elokuvaa on kutsuttu slasheriksi, mutta sitä se on vain viitteellisesti, sillä tässä ei tietenkään ole kyse uhriluvusta – ei edes väkivallasta – vaan yhä omituisemmaksi äityvästä mysteeristä. Kun Josef pyytää Aaronia kuvailemaan asiaa, jota häpeää elämässään, Aaron iskee ihan puun takaa tarinan lapsuuden yökastelusta ja siitä johtuneesta pahasta traumasta. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, ettei Aaronillakaan ole ihan kaikki kortit esillä. Elokuva pitää loistavasti mysteeriään yllä, eikä pitkään aikaan ole lainkaan selvää, kumpi parista on se oikeasti hullu. Parivaljakon välinen jännite, jossa Aaron on lähinnä kokijana kameran takana – mutta samalla mysteeri itsekin – ja Josef johtajana ohjaillen päivän kulkua miten mielii, pitää katsojan varuillaan. Samalla elokuva myös pelaa seksuaalisella jännitteellä hienosti, ja kummankin hahmon seksuaalinen identiteetti on pelissä enemmän kuin vähän. Päähenkilöiden välinen hienovarainen kemia on kuvattu oudon tenhoavasti niin, ettei siitäkään oikein saa selvää – kumpi lopulta haluaa kummalta ja mitä? Periaatteessa elokuvaa voi katsoa myös niin, että se käsittelee lähes yksinomaan seksuaalisen identiteetin etsimistä – susinaamareineen kaikkineen.

On hämmästyttävää, kuinka ehjä ja monitahoinen kokonaisuus Creepistä on syntynyt näin pienillä palikoilla. Heiluvasta kamerasta huolimatta elokuva pitää otteessaan, eikä sorru myöskään ylilyönteihin. Kaikki osat ovat paikoillaan ja elokuva pitäytyy loppuun saakka tyylissään. Se on juuri sopivan mittainen, näyttää juuri oikean verran, ja jättää mukavasti kysymyksiä leijumaan ilmaan. Muutama repliikki nyrjäyttää tunnelmaa toistuvasti sinne tänne ja muutamilla pienillä tiedonjyväsillä kerrotaan paljon elokuvan mittaa laajempi tarina. Ei ole ihme, että elokuva on saanut jatko-osan, jota on vuolaasti kehuttu. Elokuva jakaa varmasti mielipiteitä ja vaatii toki katsojaltaankin jotain: jos found footage ei uppoa, jos Duplassin metkuja ei jaksa seurata, jos odottaa elokuvan yhtäkkiä ”alkavan” kunnolla – se on aika sysipaska elokuva. Mielestäni silti tällä kombinaatiolla ei tästä oikeasti paljon parempaa elokuvaa saisi. Tällaisten elokuvien takia arvosteluasteikoilla on ääripäät.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Blumhouse Tilt