Arvostelu: Sheitan (2006)

”Depravity favours the bold…”

– Anaal Nathrakh

 

Ohjaaja: Kim Chapiron
Käsikirjoitus: Christian Chapiron & Kim Chapiron

Pääosat: Vincent Cassel, Olivier Barthélémy, Roxanne Mesquidida

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18


2000-luvun alkuvuosina Ranskassa taottiin erityislaatuista kauhua. Ei näitä elokuvia ollut monia, mutta ne tekivät sen verran kovan vaikutuksen ja saivat niin laajaa kansainvälistä huomiota, että niiden katsottiin aloittaneen uuden aallon – New French Extremityn. Aallon kaikki elokuvat eivät tietenkään olleet kauhua: elokuvien joukosta löytyy useampia moderneja klassikoita, kuten Gaspar Noén järkyttävä Irreversible (2002) sekä anarkistinen, monia elokuvallisia tabuja rikkonut Pane mua (Baise-moi, 2000). Aivan erityisesti ranskalainen elokuva 2000-luvun alusta muistetaan kuitenkin rajuista kauhuelokuvista – kuten Alexander Ajan verinen Haute Tension (Switchblade Romance, 2003), Pascal Laughierin julma Marttyyrit (2008) ja Alexandre Bustillon & Julien Mauryn Inside (À l'intérieur, 2007). No niin – näistä elokuvista on tässä blogissa puhuttu ennenkin, esimerkiksi kidutuskauhun yhteydessä, ja ehkä tasapuolisuuden nimissä pitäisi ottaa jokin näistä lähitulevaisuudessa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sitä ennen katsastetaan kuitenkin samaan löyhään alagenreen kuuluva Sheitan.

Sheitan on moniin muihin 2000-luvun alun ranskalaisiin kauhuelokuviin verrattuna melko pienelle huomiolle jäänyt. Se ei verisyydessä vedä vertoja vaikkapa Frontier(s):lle (2007) tai säikyttelyssä Ils:lle (engl. Them, 2006) – varsinkin kun se ei ole erityisen verinen tai pelottava – mutta yksi omituisimmista Ranskasta versoneista kauhuleffoista se silti on.

Elokuvan alussa kaverit Bart, Thai ja Ladj viettävät aikaa pariisilaisella klubilla. Vähän luusereilta tuntuvan kolmikon matkaan yllättäen lyöttäytyy klubin baarimikko Yasmine (Leïla Bekhti) sekä tanssilattialta vähän salaperäinen Eve (Roxane Mesquida), kun joukon urpoin kaveri Bart (Olivier Barthelemy) saa turpaansa ja lentää klubilta omaa tyhmyyttään. Seuraa päämäärätöntä kruisailua Pariisin keskustassa, sekä pikaisesti tehty lapsellinen varasteluretki lähikauppaan, kunnes Eve ehdottaa retkeä maaseudulle, hänen perheensä kotitilalle. Eveä haikaileva Thai (Nico Le Phat Tan) sekä Yasminea kotiinjääneestä tyttöystävästään huolimatta iskevä Ladj ovat retkestä tietysti innoissaan. Vaikka jo nyt kauhuelokuvalle tuttu skenaario kaupunkilaisista maaseudulla alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, ei kotitilalla yhtäkkiä odotakaan moottorisahaa heilutteleva hullu, vaan lähinnä autio kartano ja perheen tilanhoitaja Josef (Vincent Cassell), joka on sekä täysin tärähtänyt että oudolla tavalla kiehtova tyyppi. Loppuajan elokuva kiristää vähä vähältä outoa tunnelmaansa, ja saa katsojan jatkuvasti varpailleen.

Tunnelma viittaa vahvasti esimerkiksi Texas Chainsaw Massacreen (1974) sekä erityisesti aliarvostettuun Tourist Trapiin (Kuoleman mannekiinit, 1979), mutta juuri kun elokuva vaikuttaa valuvan kohti väistämätöntä murhaputkea, se heittää häränpyllyä odotuksilla ja jatkaakin yhä hiljalleen kiehuvan tunnelman kehittämistä. Sheitan eroaa esikuvistaan myös siinä, että tällä kertaa kaupunkilaiset eivät ole mitään mukavaa teinisakkia, joiden selviämisen puolesta haluaa pitää peukkuja, vaan lähinnä kaverikolmikko on melkoisia mulkkuja ja urpoja, jotka tavallaan ovat melkein yhtä sekaisin kuin heidän maaseudulla kohtaamansa ihmiset – aivan eri tavoin tosin. Asetelma on tavallaan juntit vs. urbaanit juntit – joiden Volkkarin puskurissa Ritari Ässän Kitt-autoa jäljittelevä punainen led-valo on kuin kirsikkana kakun päällä. Ehkä tästä syystä henkilöistä ei jaksa rehellisesti sanottuna kauheasti välittää. Myös visuaalisesti Sheitanissa on paljon viitteitä 70-luvun kauhuelokuviin – maatalon sisustus ja maanläheinen värimaailma ullakon nukkeineen ovat kuin suoraan 70-luvulta. Tälle kontrastia luo alkupuolen hektinen kaupunkielämän kuvaus nopeine leikkauksineen ja käsivaralla kuvattuine ottoineen – etenkin kun kuvallinen kerronta rauhoittuu välittömästi kun päästään maaseudulle. Alku- ja loppupuolen visuaalinen ilme kaikuvat samoja toimivia keinoja, kuin monet edellä mainitut ranskalaiset 2000-luvun verrokkinsa, ja tarvittaessa kuvaaja kieputtaa kameraansa kuin Gaspar Noén leffoissa ikään.

Jos ihan totta puhutaan, niin vaikka visuaalinen ilme toimii ja kuvaajalla on selkeästi tehtäviensä tasalla, se mikä tämän erottaa tusinakauhuista, ja tosissaan tekee tästä enemmän kuin vain ranskalaisen kopion Teksasin Moottorisahamurhista on Vincent Cassel. Mies oli juuri suuren kansainvälisen läpimurron kynnyksellä – Irréversible ja Purppuravirrat (2000) olivat viimeistään tehneet hänestä kansainvälisen tähden, ja turhaan unhoon jäänyt psykedeelinen Blueberry (2004) sekä Ocean’s Twelve (2004) olivat tutustuttaneet hänet myös jenkkiyleisöille. Eastern Promises (2007) ja Black Swan (2010) olivat vasta tulossa – mutta tässä välissä hän ehti revittelemään täysin pähkähulluna Josefina Sheitaniin. Cassel nimittäin varastaa show’n aina kun ehtii ruutuun. Tilanhoitaja Josef on yhtä aikaa tunkeileva, mutta oudon sympaattinen; hänellä on ihan omituinen pakkomielle kaveriporukan urpoimpaan tyyppiin Bartiin, jolle hän kuitenkin yrittää tuputtaa yhtä kylän nuorta tyttöä ja hän hekottelee jatkuvasti kuin seonnut Mr. Bean. Hän on täysi mysteeri, mutta kuitenkin tavallaan päivänselvä sekopää ja pervo. Hänen kasvonsa ovat niin suuressa virneessä koko ajan, että ihme jos kuvauspäivän jälkeen Casselin naama ei ole ollut kipeänä. Ja Josefin sisko – lähinnä näkymättömissä pyörivä, viimeisillään raskaana oleva Marie – hän se vasta kumma tyyppi onkin. Cassel vetää roolin sen verran antaumuksella, että olisi todella hauska tietää, missä kulkee improvisoinnin, käsikirjoituksen ja silkan hulluuden raja. Tämä nostaa leffan keskinkertaisuuden suosta, johon se on muuten vähän vaarassa upota.

Sheitan poikkeaa teemallisesti muista 2000-luvun alun ranskalaisista kauhuleffoista. Esimerkiksi Frontier(s):in maaseudun sekopäät olivat suoraan natseja ja koko leffan päällä leijui pelko äärioikeiston uuden nousun seurauksista, ja Marttyyrit herätteli huolta rikkaan valtaeliitin moraalittomuudesta ja juovasta tavallisen kansan ja silmittömän yläluokan välillä. Sheitan vetää selkeämmin uskonnollista kuvastoa suoraan kehiin – jopa hieman turhan päällekäyvästi. Tilanhoitajan nimi on Josef ja tämän vaimo Marie, talon tyttö on Eve, halkopinosta löytyy käärme ja sängystä heinäsirkkoja. Elokuvan eräs kiinnostavimpia kohtauksia on joulupöydässä käyty väittely uskonnollisuudesta. Vaan eipä leffasta lopulta viittauksistaan huolimatta juuri mitään sen suurempaa uskonnollista sanottavaa saa irti, ellei sitä käsiporalla sieltä väkisin kaivele – lähinnä kuvasto tuntuu rikastuttavan käsikirjoitusta. Ei tällaiseen ainakaan perus Hollywood-kauhussa törmää. Ja ai niin, tämähän on myös jouluelokuva!

Loppuen lopuksi elokuva on melko suoraviivainen kauhutarina, jonka tunnelma on vedetty sopivasti niin kreisiksi, että sen loputtua on vaikea muistaa, että elokuvassa ei oikeastaan ollut melkein mitään pelottavaa. Sen verran juoni jättää auki, että lopulta on oikeasti vähän vaikea sanoa, ajautuuko se väistämättä kohti jotakin karmaisevaa, vai tapahtuuko kaikki vähän sattumalta – ja tarjoaapa loppu pienen mahdollisuuden kokonaan toiseenkin tulkintaan. Se missä elokuva sen sijaan suorastaan loistaa, on sen kyky tehdä henkilöidensä – ja sitä kautta katsojan – olo tukalaksi yllättävillä tavoilla. Kun mitään kamalaa ei yhtäkkiä tapahdukaan, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin vinksallaan. Kun paikalliset ovat sekä vähän säälittäviä, mutta kuitenkin luotaantyöntäviä – ja heidän keskenään puhumansa muka-ranska on omiaan luomaan kummallista ilmapiiriä. Heidän ystävällisyytensäkin on tungettelevuudessaan jotenkin kiusallista. Tunnelma muuttuu useaan otteeseen uhkaavaksi juuri silloin kun ei olettaisi. Totta kai Bart on kiinnostunut nuoresta naapurin maalaistytöstä, mutta kun tyttö Josefin säestyksellä oikein tyrkyttää itseään tilanne on pikemminkin epämiellyttävä kuin houkuttava. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi uimareissu paikalliselle kuumalle lähteelle, jossa leffa onnistuu ensin luomaan riehakkaan tunnelman, sitten kiusallisen, sitten uhkaavan, ja lopulta taas ihan jotain muuta.

 

Arvosana

 

 

Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Mars Distribution

 

Arvostelu: My Bloody Valentine (2009)

myös My Bloody Valentine 3D

”Voin luottaa ystävään, sä luokseni jäät…”

– Tuure Kilpeläinen

Ohjaaja: Patrick Lussier

Käsikirjoitus: Todd Farmer, Zane Smith

Pääosat: Jensen Ackles, Jaime King, Kerr Smith

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 18

Juuri paria päivää ennen ystävänpäivää Bloody Disgusting -kauhusivusto tiesi kertoa hyviä uutisia kauhufaneille: legendaarinen, vuoden 1981 My Bloody Valentine saa restauroidun Bluray-julkaisun, jossa on mukana myös sensuroimaton – siis oikea – versio elokuvasta. Tuo ikoninen slasher sai kehunsa Kauhuoppaan arviossa viime vuonna, joten nyt on aika porautua vuoden 2009 uusintaversioon elokuvasta.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtailluista uusintaversioista My Bloody Valentine puolustaa sinänsä ehkä parhaiten paikkaansa. Toisin kuin vaikkapa Painajainen Elm Streetillä (1984, uusinta 2010) tai Perjantai 13. päivä (1980, uusinta 2009), alkuperäinen My Bloody Valentine oli selkeästi vähän unohtunut suuren yleisön mielistä ja jos sen jostain sai käsiinsä, se oli yleensä se torsoksi sensuroitu versio, jonka katsomista ei voi suositella. Hyvin tehdyillä uusintaversioilla on aina paikkansa kauhuviihteen kentällä – esimerkiksi Fede Alvarezin Evil Dead vuodelta 2013 on yksi viime vuosikymmenen kovimpia kauhuelokuvia. Valitettavasti My Bloody Valentine ei ole kuitenkaan lähellekään yhtä hyvä kuin lähtökohtana ollut alkuperäinen elokuva – mutta on leffalla hetkensä.

My Bloody Valentinen juoni on vähän kiharainen, mutta kokeillaan. 11 vuotta sitten Harmonyn kaivoskaupungissa tapahtui räjähdys, kun kaivoksen omistajan poika Tom (Jensen Ackles) unohti hoitaa turvatoimet tunnelissa numero 5. Kaivokseen jäi jumiin kuusi miestä, joista hengissä löytyi vain koomaan vajonnut Harry Warden, joka oli tappanut muut miehet syystä, jota ei oikein selitetä. Vuotta myöhemmin ystävänpäivänä Warden herää sairaalasta ja aloittaa verikekkerit, joista Michael Myers olisi kateellinen: hän teilaa kokonaisen sairaalallisen ihmisiä ja siirtyy sitten kotikaupunkiin, jossa kaivoksessa ystävänpäivää juhlivat nuoret saavat hakusta osansa – harmi, että oikeastaan koko verilöyly tapahtuu ruudun ulkopuolella. Lopulta paikalle saapuneet poliisit pelastavat täpärästi Tomin ja ampuvat Wardenin – vai ampuvatko? Kymmenen vuotta myöhemmin Tom palaa kotikaupunkiin myymään kaivosta. Vanha heila Sarah (Jaime King) on perustanut perheen entisen kamun, suht kusipäisen nykyisen sheriffin Axelin (Kerr Smith) kanssa. Vaikka Axelilla on aikalaillakin avioliiton ulkopuolista säätöä, saa Tomin paluu vanhan mustasukkaisuuden heräämään. Samaan aikaan kaasunaamariin pukeutunut murhaaja alkaa heilutella hakkua kylällä, ja elokuva virittää ihan hauskan whodunit-asetelman: kuoliko Warden aikoinaan vai onko hän tosiaan palannut? Toisiaan epäilevät Tom ja Axel tuovat oman lisänsä soppaan.

My Bloody Valentine oli yksi ensimmäisiä 2000-luvun uuden aallon 3d-kauhuelokuvia – samana vuonna Suomenkin teattereissa käväissyt Scar 3D (2007) on jo kaikista aikakirjoista unohtunut. 3d:tähän on vaihtelevin metodein kokeiltu jo elokuvan alkuajoista lähtien – ja 50-luku näki 3d-elokuvan ”kulta-ajan”. Kauhuelokuvalle olennaisin aika kenties on 80-luvun 3d-aalto, jolloin mm. Jaws 3D (1983), Amityville 3D (1983) ja Friday the 13th III (1982) saivat ensi-iltansa. Uuden teknologian myötä 3d koki 2000-luvulla renessanssin, joka on nyt jo jälleen hiipunut. Voi hyvin olla, että My Bloody Valentinen 3d-efektit ovat tuoneet jonkinlaisen säväyksen leffateatterissa käyneille vuosikymmen sitten. Mutta näin jälkikäteen, kotisohvalta katsottuna, kameraa kohti ties millä tekosyyllä tunkevat esineet aiheuttavat lähinnä pään raavintaa. Kun hakku heilahtaa, verta lentää tai hakun lävistämä silmä ponnahtaa kohti, efekti voi olla ihan perusteltu, mutta kömpelösti kohti tulevat oksat, aseet ja vastaavat lähinnä huvittavat ja muistuttavat iki-ihanan kömpelöä Perjantai 13. päivä 3D:tä enemmän kuin varteenotettavaa nykyslasheriä. Tämä on toki osin tarkoituksellista, sillä My Bloody Valentinen on tarkoitus muistuttaa slasherin 80-luvun kulta-ajoista – mutta joku roti kömpelöille 3d-efekteille sentään!

En tiedä, onko syynä 3d-kuvaus, mutta elokuvan kuvanlaatu on oudon heikko – se muistuttaa monin paikoin lähes vanhaa tv-laatua ja visuaalinen ilme muutenkin lähentelee oudosti saippuaoopperoita. Saippuaoopperamaisuuteen toki vaikuttaa myös esimerkiksi kauttaaltaan melko kömpelö dialogi ja useamman näyttelijän melko heikko suoritus – tältä osin se muistuttaa 90-luvun heikohkoja kauhuviritelmiä. Ja koska edellä kuvattu juoni on melkoinen sillisalaatti, on tämä omiaan lisäämään ongelmia koko elokuvaan – ensin elokuva alkaa hirveällä juonen juoksutuksella, mutta sitten se vähän niin kuin alkaa toistamiseen, mutta vartin jälkeen se oikeastaan vasta alkaa. Muutenkin moneen kohtaan elokuvaa on kaivettu täysin ilman syytä kaikkein hölmöimmät kauhukliseet – tai elokuvakliseet ylipäätään. Totta kai sheriffin vaimon ohella pitämä tyttöystävä on raskaana – asia johon ei muuten enää palata myöhemmin – totta kai kotiin palaava Tom on kaikkien vihaama ja hänen menneisyytensä täysi mysteeri. Ja kun naamioitunut murhaaja alkaa riehua, ei kukaan osaa enää toimia normaalisti – jokaisen hahmon on pakko kaatua heti karkuun sännättyään, ovet tuottavat kaikille suuria vaikeuksia ja yksi hahmoista ei osaa kiivetä avoimesta ikkunasta.

Se mistä elokuvalle täytyy antaa kiitosta, on sen kohtuullisen rankka graafinen ote. Elokuva on siinä mielessä uskollinen alkuperäisteokselle, että verta roiskitaan kunnolla: silmiä lentää, sydämiä revitään ja erään raukan leukaa kohdellaan erittäin kaltoin. 3d-efektin saavuttamiseksi osa on tehty cgi:llä, mutta myös käytännön efektejä on käytössä ja ne on toteutettu erittäin hyvin. Murhametodit eivät ole yhtä kekseliäitä kuin alkuperäisessä, sillä nyt aseena on lähinnä hakku, mutta siitä nyt on turha nillittää. Alkuperäisen elokuvan nähnyt voi bongailla ties kuinka monta visuaalista viittausta siihen. Ylipäätään elokuvan väkivallassa on paljon viittauksia 80-luvun slashereihin, eikä se tässä suhteessa häviä niistä parhaimmille lainkaan. Ehkä tämän vuoksi elokuva luo vähän kahtia jakautuneen fiiliksen – toisaalta se tuntuu yhtä aikaa turhan monimutkaiselta ja hataralta, toisaalta se ei yritäkään olla mitään toimivaa kauhuviihdettä hienompaa – ja tässä jälkimmäisessä se onnistuu. Se missä tämä uusintaversio selkeästi häviää alkuperäiselle on tunnelma. Vuoden 1981 elokuvan pikkukaupungin fiilis on mielestäni aivan vastustamattoman vetoava – nyt vastaavaa pienen yhteisön tunnetta ei kunnolla edes yritetä luoda. Tällä kertaa myöskään lähestyvän uhkan tuntua ei ole yhtä vahvana ilmassa – on vain henkilöiden välistä draamaa ja välistä joku murhataan.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta täytyy todeta, ettei My Bloody Valentine ole tyystin turha elokuva. Se on ihan toimivaa viihdettä, josta lähinnä alun melko lailla pikakelattu osuus jää kaivelemaan – Harry Wardenin murhaputkea olisi voitu näyttää viisi minuuttia, ja leikata vastaava määrä pois jostain loppupäästä. Jos ei ole nähnyt alkuperäistä My Bloody Valentinea – varsinkin sen sensuroimatonta versiota – tämä uusintaversio toimii kyllä. Hyvää ystävänpäivää!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Lionsgate

Arvostelu: The Lighthouse (2019)

”Mulle nauravat lapsetkin, minä nauran takaisin…”

– Jarkko Martikainen

Ohjaaja: Robert Eggers

Käsikirjoitus: Robert Eggers, Max Eggers

Pääosat: Willem Dafoe, Robert Pattinson

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Vuodesta 2019 on kehkeytynyt aikamoinen elokuvavuosi – ja varsinkin kauhuelokuvan saralla. Läjäpäin toimivaa kauhuviihdettä, muutama hyvä uusintaversio ja kruununa mm. Jordan Peelen Us sekä Ari Asterin Midsommar. Jos siis joku ei ole huomannut, niin sanottakoon se nyt: kauhuelokuva elää kauneinta kulta-aikaansa sitten 80-luvun alkupuolen. Ja nyt saapuu Robert Eggersin odotettu The Lighthouse. Ja se on vuoden paras kauhuelokuva.

Elokuva kertoo majakanvartijoista, jotka saapuvat syrjäiselle majakalle täyttämään neljän viikon vahtivuoroaan. Miesten välinen hierarkia on selvä: kokenut, vanha merimies Thomas (Willem Dafoe) hoitaa majakan valon yksin ja nuori, hiljainen Ephraim joutuu tyytymään kunnostus- ja kotitaloustöihin, vaikka tahtoa olisi enempäänkin. Meren loputon käynti, yksinäisyys, eristyneisyys ja menneisyyden taakka painavat miehiä, erityisesti nuorempaa Ephraimia, jonka hermot joutuvat koetukselle myös käskyttävän, loputtomasti piereskelevän ja itsevaltaisen kapteenin vuoksi. Näin yksinkertaisista osista The Lighthouse keittää loistavan, yhtä aikaa karmivan ja kumman tenhoavan laskeutumisen hulluuden syöveriin. Wikipedia tietää kertoa, että elokuva sijoittuu Uuden-Englannin rannikolle 1890-luvulla, mutta elokuva itse ei sitä taida kertoa lainkaan. Yhtä hyvin tämä voisi sijoittua muuallekin, tai toiseen aikaan. Jonnekin ajattomaan aikaan, unien reunoille.

Dafoe ja Pattinson ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät, ja he kannattelevat upeasti koko elokuvaa. Dafoe tekee vanhana merimiehenä todella hienon ja monisyisen hahmon. Hän saa piippuineen vanhahtavasta, merimiesten slangilla koristellusta käsikirjoituksesta irti yhtä aikaa parkkiintuneen merenkävijän, käskyttävän despootin ja vanhan, virheiden merkitsemän miehen. Hänen katseessaan on kauhua ja vimmaa kuin Marlon Brandon Kurtzilla Ilmestyskirja. Nytissä (1979) – enemmänkin. Pattinson ei ehkä samalla tavalla saa tilaa luoda hahmoa, sillä hänen roolinsa on enemmän olla kokijana ja samaistumispintana, mutta yhtä kaikki hänkin on loistava. Miesten välinen kanssakäyminen on yhtä aikaa aitoa, ratkiriemukasta kuin kauhistuttavaakin. Heidän dialogissaan huumori ja kauhu vuorottelevat jatkuvasti – kuten hulluudelle on tyypillistä. Ajantaju ja todellisuus sekoittuvat mielen pohjalle mustaksi liejuksi, kun miehet ratkeavat ryyppäämään ja ovat toisaalta ventovieraita toisilleen ja toisaalta samasta puusta veistettyjä. Vesi tunkee kaikkialle ja kosteus syö tiensä ytimiin asti. Myrsky ja viina huuhtovat kaiken yli – yhtä aikaa ne repivät miehiä kauemmas toisistaan ja toisaalta hitsaavat heitä kiinni, kunnes he ovat lopulta saman hahmon kaksi eri puolta.

Robert Eggersin esikoinen, The VVitch vuodelta 2015, sai hyvästä syystä aikaan suurta innostusta ilmestyessään. Uudisasukkaista kertova, ajankuvalleen uskollinen leffa oli ilmestymisvuotensa parhaita kauhuelokuvia, jota voi suositella myös sellaisille katsojille, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta olisin toivonut sen uppoavan vielä hitusen syvemmälle hulluuteen. Kaksi minuuttia loppuun lisää olisi varmasti pilannut monelle katsojalle koko elokuvan, mutta itse olisin kaivannut odotuksen kruunuksi vielä hieman enemmän groteskeja kuvia. The Lighthouse lunastaa tuon odotuksen, mutta luonnollisesti aivan eri tavoin kuin The VVitch. Eggersin uutuus viittaa vahvasti Kubrickin Hohtoon (1980), mutta yhden asian elokuva tekee Kubrickin mestariteosta paremmin: Stephen King jaksaa yhä valittaa siitä, että Jack Torrancen (Jack Nicholson) hahmo on jo Hohdon alussa hullu, toisin kuin alkuperäisessä romaanissa – mutta The Lighthousessa matka hulluuteen todella kuvataan alusta loppuun.

Elokuvan omaperäinen visuaalinen ilme saa katsojan valtaansa jo ensikuvissa. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu filmille vanhanaikaisella laitteistolla, hyvin perinnetietoisin keinoin. Meren autiudesta huolimatta kuva-alan tila tuntuu koko ajan ahtaalta, kiitos vanhanaikaisen, liki neliömäisen 1,19:1-kuvasuhteen. On häkellyttävää, kuinka klaustrofobinen elokuvan tunnelma on, ja kuinka meren valtavuus on rajattu melkein koko ajan pois. Mustan ja valkoisen kontrastit muistuttavat 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista, jota vellovan meren ja mustien kallioiden välinen vastakkaisuus korostaa. Yhtä lailla elokuvallisesti siinä on vahvoja, tarkoituksellisia viitteitä Ingmar Bergmanin elokuviin. Erityisesti sisäkuvissa valon ja varjon vaihtelu luo tiheän tunnelman, jota Willem Dafoen kasvot ovat kuin luotu korostamaan. Tämä on elokuva, jota varmasti syö siirto kankaalta pienelle ruudulle, minkä vuoksi tämä kannattaisi katsoa teatterissa. Elokuva on kuvattu kuulemma pääosin sadan vuoden takaisella optiikalla ja pitkälti luonnonvalolla, mutta tällaiset tekniset keinot ovat toki tärkeimpiä tekijöille itselleen, katsojalle tärkeintä on tietysti lopputulos. Kaiken päälle elokuva on kruunattu kanadalaisen Mark Korven itsetarkoituksellisen pompöösillä, valtavan pahaenteisellä musiikilla, joka usein on ristiriidassa kuvallisen kerronnan kanssa luoden kutkuttavan karmeaa tunnelmaa.

On moniselitteisiä elokuvia, jotka oikein huutavat tulkintaa – tällaisten elokuvien koko pointti voi mennä ohi, jos avaavaa tulkintaa ei löydä. Sitten on elokuvia, jotka ovat moniselitteisiä, mutta joita ei tarvitse avata läpikotaisin, eivätkä ne miellytä välttämättä kaikkia – ne kun tuppaavat jäämään mysteereiksi. Mielestäni The Lighthouse kuuluu jälkimmäiseen ryhmään – ei tarvitse piirtää kaavioita aikatasoista, tai hahmotella sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Elokuva vaatii katsojalta heittäytymistä maailmaansa. Toki sitä voisi selittää monin tavoin: elokuvan viittaukset antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja varsinkin lopun jopa hieman päälle liimatun Prometheuksen voisi tulkita vaikka rakentavan miehistä symbolia vanhan ja uuden maailman kanssakäymiselle – toisella miehistä on vahva usko hierarkiaan ja traditioon, toinen tahtoo nousta arvoasteikossa omalla työllään. Kaksoisolentoteema muistuttaa ihmisen alisteisesta suhteesta luontoon, ja modernin järjen antautumisesta vaistojen ja viettien edessä. Mutta tavallaan tällaisen symboliikan etsiminen ja purkaminen on tässä tapauksessa turhaa, sillä The Lighthouse nojaa pikemminkin tunteeseen kuin tulkintaan – se on hengästyttävä, karmiva, hauska ja monimutkainen matka pimeyteen. Ei sitä tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24