Näytetään tekstit, joissa on tunniste 3 tähteä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 3 tähteä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Chopping Mall – Kuoleman kauppa (1986)



I’m on a chopping spree…
– Death Breath



Ohjaaja: Jim Wynorski
Käsikirjoitus: Jim Wynorski & Steve Mitchell
Pääosat: Kelli Maroney, Tony O’Dell, Russell Todd
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 16


Chopping Mall – Kuoleman kauppa on yksi noita lähinnä kauhuharrastajien piirissä pyöriviä 80-luvun slasher-elokuvia, jotka suuri yleisö on lähestulkoon unohtanut. Ja aivan turhaan, sillä elokuva on erittäin hyvä esimerkki sopivasti kieli poskessa tehdyistä kasarikauhuista, joiden camp-estetiikka, rehellinen käsityö ja puhdas naiivi into tehdä elokuvia jaksavat viehättää yhä. Tässä toki nousee samalla esiin se paradoksi, että vaikka 80-luvulla kauhua ei suinkaan tehty mitenkään vakavalla naamalla, nykykatsojan on välillä melko vaikea erottaa tahallista ja tahatonta komiikkaa toisistaan. Chopping Mall ei ole missään nimessä mitenkään merkittävä slasher – eikä se millään nouse mihinkään parhaat kasarikauhut -listoille: sen juoni on yhdistelmä kliseitä ja puhdasta hölmöilyä. Mutta toisaalta siinä on aika vähän tyhjäkäyntiä, omaperäinen lähtökohta ja paljon energiaa.

Elokuvan alussa paikallisella ostarilla esitellään kolme futuristista vartiorobottia, joiden on tarkoitus partioida kauppakeskusta pimeän tultua. Turvan tuntua lisäämään on ympätty jykevästi keskiyöllä sulkeutuvat metalliovet. Chopping Mall siis flirttailee mukavasti 80-luvun scifin kanssa, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi Robocop katastrofaalisesti pieleen menevine robottiesittelyineen oli vasta tuloillaan – se ilmestyi vuotta myöhemmin -87. No, samana iltana joukko parikymppisiä nuoria on päättänyt jäädä juomaan ja muhinoimaan duunipaikalleen huonekaluliikkeeseen. Mukana on kolme pariskuntaa ja jengin vähän niin kuin sokkotreffeille järjestämä pari Allison (Kelli Maroney) ja Ferdy (Tony O’Dell). Kun ostarin sähkökeskukseen iskee salama (efektinä muuten tyyneltä taivaalta) soppa on tietysti sitä myöten selvä – yhtäkkiä turvaa luomaan tarkoitetut, silmistään laseria ampuvat robot jahtaavat porukkaa.

Leffa on juuri niin köykäinen kuin juonen kuvaus antaa ymmärtää, mutta missään nimessä se ei ole toivoton – ja kyllä se on ihan tarkoituksella myös komedia. Sen miinuspuoliin kuuluu se, että kömpelön näköiset ja matalalla koneäänellä puhuvat sinne tänne rullailevat robotit eivät ole yhtään pelottavia – vaan lähinnä jotenkin hellyttäviä – eivätkä laserilla tehdyt murhat ole mitenkään kekseliään graafisia. Katsoja ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka helppoa noin köykäisiltä möhkäleiltä olisi piiloutua. Mutta toisaalta seonnutta turvajärjestelmää vastaan taisteleminen eroaa mukavasti perinteisestä slashereiden veitsitanssista. Hiippailu ympäri öistä ostoskeskusta suorastaan huokuu jokaisen nuoren – tai miksei aikuisenkin – unelmaa päästä pyörimään suljetuissa kaupoissa vapaasti. Tällä kertaa miljöö ei tuo Dawn of the Deadissa (1978) käsiteltyä kulutuksen kritiikkiä teemoihin, vaan lähinnä suljetun ostarin tuomat mahdollisuudet aseistautumiseen kutkuttavat. Leffa on muuten kuvattu samassa kauppakeskuksessa kuin osa Schwarzeneggerin umpipöhköstä kalkkunasta Commando (1985). Hatunnosto myös aidosti kauko-ohjattavat robotit pikkurahalla tehneelle erikoistehostetiimille.

Kliseistään huolimatta Chopping Mallin meininki on mukavan raikasta ja se käyttää lyhyen kestonsa hyvin hyödykseen – elokuvallisesti sillä on palikat ihan hyvin paikoillaan. Kun nuorille valkenee, että he ovat loukussa seonneiden tappajarobottien kanssa, he eivät suinkaan jää niiden armoille, vaan pistävät hanttiin kunnolla. Pojat yrittävät suojella tyttöjä lykkäämällä heidät ilmastointikanavaan turvaan ja pyörähtävät itse hakemaan varusteita Sam Peckinpahille kunniaa tekevästä aseistamosta. Sitten ammuskellaan lonkalta, räjäytellään paikkoja ja viritellään ansoja. Naiset eivät kuitenkaan jää pekkaa pahemmiksi, vaan kyllästyvät pian piileskelyyn ja päättävät pistää roboteille itse kampoihin. Elokuvan potentiaalinen final girl on tosin turhan ilmeinen heti alusta lähtien.

Mistäs tässä on kyse?

Nostalgiannälkäiselle Chopping Mall toimii erittäin hyvin. Miljöö, kampaukset, vaatteet ja loputtomasti purkkaa jauhava, suoraan Orbit-mainoksesta revitty Mike ovat niin kasaria, että halvan hajuveden, vielä halvemman tupakan ja ensimmäistä kunnon kulutushuumaansa pikaruokalassa nauttivan länsimaailman melkein haistaa kankaan – tai ruudun – läpi. Erityistä vaikutusta jälkipolville elokuva sen sijaan ei ole jättänyt: näyttelijöistä ainoastaan Barbara Crampton nauttii genrediggareiden keskuudessa kulttisuosiota – olihan hän -85 näytellyt Re-Animatorissa, ja samana vuonna Chopping Mallin kanssa From Beyondissa. Ohjaaja Jim Wynorski on myös todellinen kone – IMDB tietää kertoa kaverin ohjanneen yli 150 elokuvaa, joskin ainoat pienet meriitit tulevat 80-luvun b-elokuvista. Nyttemmin herra on ilmeisesti jo pitkän aikaa ohjannut lähinnä cgi-hirviöleffoja, eli mockbustereita, minibudjetin lastenelokuvia – ja pehmopornoleffoja. Jos äijän meriittilistalta löytyy sellaisia nimikkeitä kuin The Hills Have Thighs, Scared Topless, Para-Knockers Activity ja Busty Coeds vs. Lusty Cheerleaders niin kyllähän siitä jotain elämäntapa-Oscaria pitäisi saada! Jonkinlainen kulttisuosio kuitenkin seuraa Chopping Mallia. Millään tasolla se ei ole merkkiteos tai genreä uudistanut elokuva, ja murhien toteutus on sen heikko kohta, mutta muuten meno on kiitettävän erilaista – harva 80-luvun kauhuelokuva yhdisteli scifiä ja kauhua tarkoituksenaan tuottaa perinteinen slasher – yleensä kasari-scifi veti avaruuteen, kehokauhuun, ja muutenkin ihan toisiin suuntiin. Loppuu se ostarilla hengailu ja takaisin vanha kunnon Habbo-hotel!


Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Concorde Pictures



maanantai 11. toukokuuta 2020

Arvostelu: Sheitan (2006)



”Depravity favours the bold…”
– Anaal Nathrakh

 


Ohjaaja: Kim Chapiron
Käsikirjoitus: Christian Chapiron & Kim Chapiron
Pääosat: Vincent Cassel, Olivier Barthélémy, Roxanne Mesquidida
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 18


2000-luvun alkuvuosina Ranskassa taottiin erityislaatuista kauhua. Ei näitä elokuvia ollut monia, mutta ne tekivät sen verran kovan vaikutuksen ja saivat niin laajaa kansainvälistä huomiota, että niiden katsottiin aloittaneen uuden aallon – New French Extremityn. Aallon kaikki elokuvat eivät tietenkään olleet kauhua: elokuvien joukosta löytyy useampia moderneja klassikoita, kuten Gaspar Noén järkyttävä Irreversible (2002) sekä anarkistinen, monia elokuvallisia tabuja rikkonut Pane mua (Baise-moi, 2000). Aivan erityisesti ranskalainen elokuva 2000-luvun alusta muistetaan kuitenkin rajuista kauhuelokuvista – kuten Alexander Ajan verinen Haute Tension (Switchblade Romance, 2003), Pascal Laughierin julma Marttyyrit (2008) ja Alexandre Bustillon & Julien Mauryn Inside (À l'intérieur, 2007). No niin – näistä elokuvista on tässä blogissa puhuttu ennenkin, esimerkiksi kidutuskauhun yhteydessä, ja ehkä tasapuolisuuden nimissä pitäisi ottaa jokin näistä lähitulevaisuudessa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sitä ennen katsastetaan kuitenkin samaan löyhään alagenreen kuuluva Sheitan.

Sheitan on moniin muihin 2000-luvun alun ranskalaisiin kauhuelokuviin verrattuna melko pienelle huomiolle jäänyt. Se ei verisyydessä vedä vertoja vaikkapa Frontier(s):lle (2007) tai säikyttelyssä Ils:lle (engl. Them, 2006) – varsinkin kun se ei ole erityisen verinen tai pelottava – mutta yksi omituisimmista Ranskasta versoneista kauhuleffoista se silti on.

Elokuvan alussa kaverit Bart, Thai ja Ladj viettävät aikaa pariisilaisella klubilla. Vähän luusereilta tuntuvan kolmikon matkaan yllättäen lyöttäytyy klubin baarimikko Yasmine (Leïla Bekhti) sekä tanssilattialta vähän salaperäinen Eve (Roxane Mesquida), kun joukon urpoin kaveri Bart (Olivier Barthelemy) saa turpaansa ja lentää klubilta omaa tyhmyyttään. Seuraa päämäärätöntä kruisailua Pariisin keskustassa, sekä pikaisesti tehty lapsellinen varasteluretki lähikauppaan, kunnes Eve ehdottaa retkeä maaseudulle, hänen perheensä kotitilalle. Eveä haikaileva Thai (Nico Le Phat Tan) sekä Yasminea kotiinjääneestä tyttöystävästään huolimatta iskevä Ladj ovat retkestä tietysti innoissaan. Vaikka jo nyt kauhuelokuvalle tuttu skenaario kaupunkilaisista maaseudulla alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, ei kotitilalla yhtäkkiä odotakaan moottorisahaa heilutteleva hullu, vaan lähinnä autio kartano ja perheen tilanhoitaja Josef (Vincent Cassell), joka on sekä täysin tärähtänyt että oudolla tavalla kiehtova tyyppi. Loppuajan elokuva kiristää vähä vähältä outoa tunnelmaansa, ja saa katsojan jatkuvasti varpailleen.

Tunnelma viittaa vahvasti esimerkiksi Texas Chainsaw Massacreen (1974) sekä erityisesti aliarvostettuun Tourist Trapiin (Kuoleman mannekiinit, 1979), mutta juuri kun elokuva vaikuttaa valuvan kohti väistämätöntä murhaputkea, se heittää häränpyllyä odotuksilla ja jatkaakin yhä hiljalleen kiehuvan tunnelman kehittämistä. Sheitan eroaa esikuvistaan myös siinä, että tällä kertaa kaupunkilaiset eivät ole mitään mukavaa teinisakkia, joiden selviämisen puolesta haluaa pitää peukkuja, vaan lähinnä kaverikolmikko on melkoisia mulkkuja ja urpoja, jotka tavallaan ovat melkein yhtä sekaisin kuin heidän maaseudulla kohtaamansa ihmiset – aivan eri tavoin tosin. Asetelma on tavallaan juntit vs. urbaanit juntit – joiden Volkkarin puskurissa Ritari Ässän Kitt-autoa jäljittelevä punainen led-valo on kuin kirsikkana kakun päällä. Ehkä tästä syystä henkilöistä ei jaksa rehellisesti sanottuna kauheasti välittää. Myös visuaalisesti Sheitanissa on paljon viitteitä 70-luvun kauhuelokuviin – maatalon sisustus ja maanläheinen värimaailma ullakon nukkeineen ovat kuin suoraan 70-luvulta. Tälle kontrastia luo alkupuolen hektinen kaupunkielämän kuvaus nopeine leikkauksineen ja käsivaralla kuvattuine ottoineen – etenkin kun kuvallinen kerronta rauhoittuu välittömästi kun päästään maaseudulle. Alku- ja loppupuolen visuaalinen ilme kaikuvat samoja toimivia keinoja, kuin monet edellä mainitut ranskalaiset 2000-luvun verrokkinsa, ja tarvittaessa kuvaaja kieputtaa kameraansa kuin Gaspar Noén leffoissa ikään.

Jos ihan totta puhutaan, niin vaikka visuaalinen ilme toimii ja kuvaajalla on selkeästi tehtäviensä tasalla, se mikä tämän erottaa tusinakauhuista, ja tosissaan tekee tästä enemmän kuin vain ranskalaisen kopion Teksasin Moottorisahamurhista on Vincent Cassel. Mies oli juuri suuren kansainvälisen läpimurron kynnyksellä – Irréversible ja Purppuravirrat (2000) olivat viimeistään tehneet hänestä kansainvälisen tähden, ja turhaan unhoon jäänyt psykedeelinen Blueberry (2004) sekä Ocean’s Twelve (2004) olivat tutustuttaneet hänet myös jenkkiyleisöille. Eastern Promises (2007) ja Black Swan (2010) olivat vasta tulossa – mutta tässä välissä hän ehti revittelemään täysin pähkähulluna Josefina Sheitaniin. Cassel nimittäin varastaa show’n aina kun ehtii ruutuun. Tilanhoitaja Josef on yhtä aikaa tunkeileva, mutta oudon sympaattinen; hänellä on ihan omituinen pakkomielle kaveriporukan urpoimpaan tyyppiin Bartiin, jolle hän kuitenkin yrittää tuputtaa yhtä kylän nuorta tyttöä ja hän hekottelee jatkuvasti kuin seonnut Mr. Bean. Hän on täysi mysteeri, mutta kuitenkin tavallaan päivänselvä sekopää ja pervo. Hänen kasvonsa ovat niin suuressa virneessä koko ajan, että ihme jos kuvauspäivän jälkeen Casselin naama ei ole ollut kipeänä. Ja Josefin sisko – lähinnä näkymättömissä pyörivä, viimeisillään raskaana oleva Marie – hän se vasta kumma tyyppi onkin. Cassel vetää roolin sen verran antaumuksella, että olisi todella hauska tietää, missä kulkee improvisoinnin, käsikirjoituksen ja silkan hulluuden raja. Tämä nostaa leffan keskinkertaisuuden suosta, johon se on muuten vähän vaarassa upota.

Sheitan poikkeaa teemallisesti muista 2000-luvun alun ranskalaisista kauhuleffoista. Esimerkiksi Frontier(s):in maaseudun sekopäät olivat suoraan natseja ja koko leffan päällä leijui pelko äärioikeiston uuden nousun seurauksista, ja Marttyyrit herätteli huolta rikkaan valtaeliitin moraalittomuudesta ja juovasta tavallisen kansan ja silmittömän yläluokan välillä. Sheitan vetää selkeämmin uskonnollista kuvastoa suoraan kehiin – jopa hieman turhan päällekäyvästi. Tilanhoitajan nimi on Josef ja tämän vaimo Marie, talon tyttö on Eve, halkopinosta löytyy käärme ja sängystä heinäsirkkoja. Elokuvan eräs kiinnostavimpia kohtauksia on joulupöydässä käyty väittely uskonnollisuudesta. Vaan eipä leffasta lopulta viittauksistaan huolimatta juuri mitään sen suurempaa uskonnollista sanottavaa saa irti, ellei sitä käsiporalla sieltä väkisin kaivele – lähinnä kuvasto tuntuu rikastuttavan käsikirjoitusta. Ei tällaiseen ainakaan perus Hollywood-kauhussa törmää. Ja ai niin, tämähän on myös jouluelokuva!

Loppuen lopuksi elokuva on melko suoraviivainen kauhutarina, jonka tunnelma on vedetty sopivasti niin kreisiksi, että sen loputtua on vaikea muistaa, että elokuvassa ei oikeastaan ollut melkein mitään pelottavaa. Sen verran juoni jättää auki, että lopulta on oikeasti vähän vaikea sanoa, ajautuuko se väistämättä kohti jotakin karmaisevaa, vai tapahtuuko kaikki vähän sattumalta – ja tarjoaapa loppu pienen mahdollisuuden kokonaan toiseenkin tulkintaan. Se missä elokuva sen sijaan suorastaan loistaa, on sen kyky tehdä henkilöidensä – ja sitä kautta katsojan – olo tukalaksi yllättävillä tavoilla. Kun mitään kamalaa ei yhtäkkiä tapahdukaan, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin vinksallaan. Kun paikalliset ovat sekä vähän säälittäviä, mutta kuitenkin luotaantyöntäviä – ja heidän keskenään puhumansa muka-ranska on omiaan luomaan kummallista ilmapiiriä. Heidän ystävällisyytensäkin on tungettelevuudessaan jotenkin kiusallista. Tunnelma muuttuu useaan otteeseen uhkaavaksi juuri silloin kun ei olettaisi. Totta kai Bart on kiinnostunut nuoresta naapurin maalaistytöstä, mutta kun tyttö Josefin säestyksellä oikein tyrkyttää itseään tilanne on pikemminkin epämiellyttävä kuin houkuttava. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi uimareissu paikalliselle kuumalle lähteelle, jossa leffa onnistuu ensin luomaan riehakkaan tunnelman, sitten kiusallisen, sitten uhkaavan, ja lopulta taas ihan jotain muuta.

 

Arvosana

 

 



Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Mars Distribution

 

torstai 12. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Slaughter High (1986)


Meidän piti muuttaa maailmaa…”
– Anssi Kela




Ohjaus ja käsikirjoitus: Mark Ezra, Peter Litten, George Dugdale
Pääosat: Simon Scudamore, Caroline Munro, Carmine Iannaconne
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16


Voi kultaista 80-lukua. Tuota Reaganin, Thatcherin, kylmän sodan ja perestroikan vuosikymmentä. Diskomusan, juppien, Donald Trumpin kasinoiden ja kauhuelokuvien kultakautta, jolloin teatterilevitykseen saattoi vääntää ihan älytöntä huttua ja sai silti salit täyteen. Jolloin käsikirjoittaja saattoi ihan kirkkain silmin tehdä koulukiusaamisesta vain simppelin juonen motiivin ja tehdä kiusatusta niin tolkuttoman toopen, että katsoja lähinnä vain naureskeli hänen rimpuilulleen. Kliseet saivat olla kliseitä ja Weinsteinin-tyyppisten leffapomojen tapa roolittaa leffojaan oli ihan perushommaa… No jaa, monessakin mielessä 80-luku saa imeä hanuria, mutta ei sille silti mitään voi – on näissä pöhköimmissä 80-luvun slashereissä silti jonkinlaista taikaa.

Slaughter High on yksi suoraviivaisimmista slashereiden kostotarinoista. On tässä kevyt fiilis whodunit-mysteeristä, muttei läheskään yhtä vahvasti kuin monissa muissa aikakauden slashereissä. Leffan alussa high schoolin suosituin jengi vähän kiusaa nörttimäistä Martya, ja aiheuttaa vahingossa Martyn tapaturmaisen vammautumisen. Tai kun sanon, että ”vähän kiusaa” niin tarkoitan, että ensin koulun suosituin tyttö huijaa Martyn tyttöjen pukkariin muka seksin merkeissä, mutta sitten kaveria nöyryytetään alasti porukalla ja hänet lähes hukutetaan vessanpönttöön kameran kuvatessa. ”Anteeksipyyntönä” kiusaajat antavat hänelle myrkytetyn jointin ja ihan vain lisäkepposena porukan vitsiniekka sekoittaa Martyn kemiallisiin yhdistelmiin jotain ja koko paikka syttyy tuleen. Tapaturmaisesti tämän naamalle kaatuu typpihappoa, eikä kukaan edes yritä auttaa kaveria, vaan porukka lähinnä fiilistelee liekkien keskellä kituvaa Martya. Vammautuminen on toki vahinko, mutta eipä Marty kiusaamisesta varmaan muutenkaan olisi hengissä selvinnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin sama suosittu porukka saapuu vanhalle koululle luokkakokoukseen, mutta vähemmän yllättävästi ketään muuta ei ole paikalle kutsuttu ja narrin asuun pukeutunut naamioitu tappaja väijyy koulun käytävillä.
Koulukiusaaminen luo mukavaa yhteishenkeä

Leffa kierrättää kaikki 80-luvun slashereiden kliseet, mitä tulee juonenkerrontaan ja hahmoihin, mutta tekee sen ihan toimivasti. Tosin tällä kertaa kukaan hahmoista ei ole edes etäisesti sympaattinen tai ymmärrettävä, vaan kaikki ovat ihan todellisia tomppeleita, minkä lisäksi he tekevät jonkinlaisen kasarislashereiden ennätyksen moraalittomuudessa: kukaan ei tunne mitään tunnontuskia Martyn kohtalosta, tai edes tajua tehneensä mitään väärin. Aikuiset miehet pelästyttävät yhden naisista niin, että tämä pissaa housuihinsa – ja jengi naureskelee. Kikkarapäinen Stella (Donna Yeager) iskee yhden vanhoista luokkatovereista heti, kun aviomies on kuulomatkan ulkopuolella – naista kun harmittaa, että mies yrittää auttaa porukkaa pakoon, eikä ole heti tavoitettavissa sänkyhommiin. Toki sattuman oikusta näyttelijät ovat niin samannäköisiä, että katsojan on miehiä vaikea erottaa toisistaan. Ei ole missään nimessä harvinaista, että slasher-leffojen päähenkilöt ovat urpoja ja / tai kusipäitä, mutta harvoin yhtä mulkkua porukkaa on koottu päähenkilökaartiksi: hahmot eivät ole edes etäisesti samastuttavia – ja mikäs sen mukavampaa katsojalle, joka odottaa koko jengin päätyvän lihoiksi.


Slaughter High on brittiläinen elokuva, mutta se on kovasti yritetty naamioida jenkkileffaksi, mistä seuraa muutamia hassuja yksityiskohtia. Näyttelijät yrittävät kai ihan tosissaan puhua jenkkiaksentilla, mutta välillä se vähän unohtuu. Leffa oli alun perin nimetty April Fool’s Dayksi, mutta kun tuotantotiimi sai kuulla, että samanniminen leffa on ilmestymässä juuri Jenkeissä, he vaihtoivat nimeä kesken kaiken. Briteissä aprillipäivän pilat loppuvat jo puolilta päivin, mikä selittää päähenkilöiden outoa luuloa siitä, että keskipäivän jälkeen he ovat turvassa. Sama aprillipäivä-teema kantautuu muuten soundtrackiinkin, jonka on säveltänyt Harry Manfredini, jonka kuuluisin sävellys on tietysti Perjantai 13. päivä -leffojen legendaarinen kihisevä ”Ki ki ki! Ma ma ma!”. Varmaan lähinnä vitsinä Manfredini vähän ryöstöviljelee samaa teemaa, tosin kulkusilla tällä kertaa. Mies toki sävelsi musiikit älyttömän moniin kauhuelokuviin – mutta liekö säveltäjällä ollut kisaväsymystä, vai mistähän johtuu, että Slaughter High’n pääteema on aivan kammottavaa kasarirock-scheisseä. Tai aikamoinen kasarifani saa olla, että korvamadoksi pakottautuvasta renkutuksesta nauttii. Biisin sanat käsittelevät leffan tarinaa murhaajan näkökulmasta ja musiikki vaihtelee lällättävän synaosan ja pöhkön hard rock -riffin välillä, ja laulaja taas… No biisin voi itse katsastaa vaikka täältä. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa, mutta rajansa silläkin…


Eipä silti, turha motkottaa – Slaughter High on yksi pöhköimpiä, mutta myös nautittavimpia kasarislashereita. Näyttelijät ovat ihan kamalia amatöörejä, musiikki tuntuu samalta kuin tunkisi foliota korviin, ja käsikirjoituksen hölmöydestä esimerkkinä toimikoon leffan alkuosa, jossa porukka ei tahdo päästä lukittuun kouluun sisälle – he tosin ovat jollain pienellä sivuovella, eikä kukaan edes yritä sisään pääovista. Leffan juliste näyttää revityn pikemminkin Tales from the Crypt -sarjakuvista, eikä liity leffaan mitenkään. Mutta puutteistaan huolimatta leffa toimii. Sen hylätyn koulun tunnelma on kutkuttavan uhkaava – kuvauspaikkana onkin purkutuomion saanut vanha koulu. Sen murhat on toteutettu erittäin hyvin – uskaltaisin jopa väittää, että murhien toteutus on 80-luvun slashereiden parhaimmista: happokylpy, ulos pursuavat suolet ja sähkötuoliksi viritetty sänky muiden ohella ovat maskeerauksineen ja efekteineen erittäin vaikuttavan näköisiä. Tässäkin mielessä elokuva on melko poikkeava – naamioitu tappaja on selkeästi suunnitellut murhissaan kaiken etukäteen Ja elokuvan loppuhan on sitten ihan silkkaa hulluutta, mistä täytyy nostaa peukku pystyyn. On äärimmäisen valitettavaa, että Martya esittänyt Simon Scudamore kärsi elokuvan teon aikaan pahasta masennuksesta ja huumeongelmasta, ja tekikin pian ensi-illan jälkeen itsemurhan – mutta lohdutuksena voi kertoa, että hänen äitinsä sanoi elokuvanteon tuoneen suurta iloa näyttelijälle pimeyden keskellä.

Slaughter High on yksi niistä elokuvista, joista tavallaan tahtoo tosissaan sanoa, että ne ovat aliarvostettuja – mutta yhtä aikaa mielenperukoilla kummittelee ajatus siitä, että leffalle antaa väkisinkin nostalgiapäissään melkoisesti anteeksi. Sanotaan siis vaikka näin: jos 80-luvun slasherit kiinnostavat tippaakaan, ja jos alkuperäinen Perjantai 13. päivä (1980) vakuuttaa, Slaughter High kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä. Se on pöhkö, pinnallinen, verinen, mutta täyttä rautaa. Slashereiden ystäville leffa on täyttä viiden tähden menoa, muut eivät teoksesta ihan yhtä paljon nauti.


Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia, YouTube
Kuvat: Vestron Pictures

torstai 19. joulukuuta 2019

Arvostelu: Satanic Panic (2019)


Jos helvetti on täynnä, Saatana joutuu seisomaan…”
– YUP




Ohjaaja: Chelsea Stardust
Käsikirjoitus: Grady Hendrix
Pääosat: Hayley Griffith, Rebecca Romijn, Ruby Modine
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16


Vuonna 2018 The Satanic Temple -niminen satanistiporukka (jonka huomaan voi etsiytyä vaikka täällä) vaati saada asettaa Arkansasin osavaltion pääkaupungissa Baphometin patsaan näytteille vastalauseena kymmenen käskyä -patsaalle, joka oli pystytetty lähistölle vuotta aiemmin. Patsas painoi 1,4 tonnia ja oli yli 2,5 metriä korkea. Saatananpalvonnan sijaan idea oli tietysti kiusata konservatiivisen osavaltion kristillisiä piirejä ateismin nimissä, ja samalla kyseenalaistaa valtion ja uskonnon läheistä suhdetta Yhdysvalloissa. Vähemmän yllättävästi osavaltio kielsi patsaan pystyttämisen ja nyt vireillä on oikeusjuttuja asiasta. Olipa kekseliäästä tempauksesta mitä mieltä tahansa, homman keskiössä on Baphomet – vuohenpäinen, naisenvartaloinen, sarvekas ja siivekäs olento, jonka alkuperä johtaa 1300-luvulle. 1800-luvulla okkultistit ottivat hahmon omakseen ja sen hahmoon on yhdistetty lukuisia symboleja – sekä huomattavia vastakohtia: Baphomet on nähty demonina, mutta myös armon ja oikeuden esikuvana, hänen otsassaan on pentagrammi ja sarvien välissä viisauden liekki. Hän on yhtä aikaa ihminen, jumalolento ja eläin; mies ja nainen – ja hänen nimensä uskotaan juontuvan alun perin Muhammedista. Koska olen esoteerisuuden ja okkultismin saralla noviisi, en paasaa kaverista sen enempää – neuvon kääntymään paikallisen mystikon puoleen, kun tarvetta ilmenee. Yhtä kaikki – Chelsea Stardustin esikoispitkässä Satanic Panic Baphomet ei kuitenkaan ole trollailun välikappale, vaan demoni, jota manataan helvetistä maan päälle.

Leffa alkaa, kun aloitteleva pitsakuski Sam (Hayley Griffith) saa ensimmäisten toimitustensa yhteydessä keikan superrikkaiden asuinalueelle, mutta hänen mopostaan loppuu bensa, eikä röyhkeä asiakas edes tippaa mitään. Tomerana naisena Sam tunkeutuu ökyporukan bileisiin vaatimaan saataviaan, mutta pahaksi onnekseen porukka onkin paikallinen noitapiiri, jonka aikeena on saattaa maailmaan juuri tuo pitkälti alustettu Baphomet varmistamaan porukalle rikkaiden pysyminen rikkaina ja köyhien köyhinä. Noitien johtaja Danica (Rebecca Romijn) etsii juuri demonin synnyttäjäksi sopivaa neitsyttä – sillä hänen oma tyttärensä on pelastautuakseen saanut homman kätevästi hoidettua – joten hellyttävän viaton Sam joutuu tietysti tulilinjalle.

Seuraa saatanallista sekoilua ympäri ökynaapurustoa, mihin lähin verrokki voisi olla vaikkapa Shaun of the Dead (2004) – toki noidilla ja pahoilla rituaaleilla zombien sijaan – mutta kyllä leffa lopulta jää aikalailla kyseisestä kauhukomediahelmestä. Elokuva pistää peliin porakonedildoja, sielujen repimistä paljain käsin ja ihmisen suolista ennustamista – sillä on selkeästi kaikki kauhukomedian palaset kourassaan! Mutta tästä huolimatta se valitettavasti vähän horjuu lajityyppien reunoilla. Elokuvan meininki on ajoittain juuri sopivan rempseää, mutta sillä kestää aika kauan löytää uomansa, ja sittenkin se tuntuu turhan vakavalta: yhtäkkiä kreisin kohtauksen jälkeen päälle ajetaan hyvinkin pahaenteistä musiikkia ja välillä heittäydytään vakaviin pohdintoihin, kunnes taas isketään jääpiikillä aivoihin ohimennen. En toki moiti sitä, että elokuva haluaa syventää hahmojaan.

Tekninen puoli ja näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kehuja. On aina ilo nähdä kokonaan käytännön erikoistehosteilla tehtyä jälkeä. Kuvaus ja puitteet tuntuvat muutenkin perusindieleffaa isommalla budjetilla tehdyiltä. Hayley Griffith tekee hyvin roolinsa väärään paikkaan eksyneenä, hölmistyneenä ja turhan hyväuskoisena, mutta silti päättäväisenä pitsalähettinä. Noitien kerhon johtajana Rebecca Romijn on uskottavan pirullinen ja Arden Myrin on sopivan rasittava johtajan jaloissa häärivänä ”mustalaisena”. Muissa rooleissa nähdään mm. Rob Zombien luottomies Jeff Daniel Phillips, indiekauhun vakiokasvo AJ Bowen sekä Stand By Me:ssä (1986) ensiroolinsa tehnyt Jerry O’Connell, jonka ainoa kohtaus on ehkä elokuvan paras.

Elokuva kyllä rullaa, ja leffasta löytyy vaikka mitä eriskummallisista sivuhahmoista salatieteiden nippelitietoihin – taustatyötä on selvästi tehty. Mutta elokuvan oudohkon vakava tunnelma tuntuu siltä, että ohjaaja ilmeisesti halunnut myös sanoa elokuvallaan jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kenties viesti on kertoa, kuinka valtava kuilu superrikkaiden ja tavallisen kansan välillä on: kuinka mahdotonta rikkaiden ja tavallisten duunareiden on edes ymmärtää toisen puolen paradigmoja. Yläluokkaiset ääliöt lähinnä nakkelevat niskojaan norsunluutorneissaan ja vääntävät suurtakin filosofiaa vahvemman oikeudesta, ja heidän jälkikasvunsa mielestä noituus ja ihmisuhrit ovat ihan jees – tai ainakin siedettävää verrattuna julkisiin kouluihin, veroihin ja – paratkoon – työntekoon! Mutta leffa alleviivaa tätä ehkä vähän liikaa ollakseen vakuuttava, sillä parodioimisen keinoissa pysyminen olisi huomattavasti tehokkaampaa. Se tekee elokuvasta sekä vähän kömpelön että turhan vakavan. Myös loppu sutii, sillä Stardust ei ihan mallikkaasti osaa lopettaa leffaansa. Lopun sekoilu ja melko hölmö daemon ex machina (hih...) tuntuvat töksäyttävän leffan vauhdin kuin seinään. Toki voi olla, että jo pari muutosta leikkaukseen voisi muuttaa leffan tunnelmaa melkoisesti – ja musiikkivalintoihin Motörheadia sinne tänne ja lomaan vähän Pixiesiä, niin leffan cooliustaso saavuttaisi sen potentiaalin. Kaiken kaikkiaan elokuva on viihdyttävä, mutta harmittavasti ei ihan niin herkullisen pirullinen ja hauska kuin se voisi olla. Mahdollisuus pienoiseksi kulttihitiksi silti leijuu elokuvan ympärillä.



Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia, the Satanic temple
Kuvat: RLJE Films


torstai 31. lokakuuta 2019

Halloween-spesiaali


Vaikka Halloween on rantautunut vähän puolivillaisena Suomeen, ja sen vietosta voi olla varmasti montaa mieltä, tarjoaa pelottelun juhla hauskan tekosyyn katsoa kauhuleffoja, pukeutua hölmösti ja pitää ylimääräiset juhlat ennen pikkujoulukautta – mikä ettei! Juhlan kunniaksi Kauhuoppaassa tarkistetaan teemaan sopivia elokuvia.

Jos Halloween (1978) on jo nähty ja valinta muuten tuottaa vaikeuksia, ovat kauhuantologiat verrattoman hyvää tavaraa illan viettoon – niistä kun usein tuppaa löytymään jokaiselle jotain, eikä hommaa usein tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. Periaatteessa kauhuantologia on elokuvaksi koottu kokoelma lyhytelokuvia: kukin episodi on tavallisesti itsenäinen luomus, jolla saattaa olla ohjaajasta lähtien kokonaan oma tekijätiiminsä. Osilla on usein vain melko viitteellisesti tekemistä keskenään, minkä lisäksi leffa on usein koottu jonkinlaisella välitarinalla löyhästi yhteen. Viime vuosina kauhuantologioita on tehtailtu buumiksi asti. Ehkä övereimmät esimerkit antologiakauhusta ovat ABC’s of Death 1 ja 2 (2012 ja 2014), jotka on koottu 26 lyhäristä, joista jokainen edustaa aakkoston yhtä kirjainta – suurin osa episodeista on ehkä turhahkoja, mutta joukkoon mahtuu helmiä, ja leffojen tekijäkaarti on todella rautainen. Antologialeffat ovat parhaimmillaan täynnä anarkistista otetta ja hyviä ideoita, jotka eivät välttämättä kokopitkään elokuvaan riittäisi – ja vähintäänkin oivaa aivot narikkaan -viihdettä. Nyt käsiteltävien leffojen yhteisenä teemana on tietysti halloween.


Creepshow – Yöjuttu (1982)

Kenties legendaarisimman valkokankaille eksyneen kauhuantologian takana ovat George A. Romero ja Stephen King. Creepshow on kumarrus 50-lukujen EC Comicsin kauhusarjakuville, kuten legendaariselle Tales from the Cryptille – josta oli sivumennen sanoen tuotettu kauhuantologia jo 1972 ja tultaisiin tuottamaan 93-osainen tv-sarja 1989–1996.

Creepshow’n viidessä episodissa meteori aiheuttaa yksinäiselle maanviljelijälle odottamatonta ruohonkasvua, torakat ahdistavat bakteerikammoista miljardööriä ja zombiukki haluaa juhlia isänpäivää – muun mukavan ohella. Raamit luo taustatarina, jossa ankara isä heittää poikansa lukeman sarjakuvalehden roskikseen halloweeninä. Poikana nähdään Kingin oma poika, sittemmin kirjailijana myös kunnostautunut Joe Hill. King itse on käsikirjoittajan pallilla ensimmäistä kertaa, vaikka kirjailijana hän oli jo superstara – ja päästetäänpä kaveri irrottelemaan yhden episodin päähenkilönäkin. King vetää toki niin yli, että katsojan on vaikea saada selvää, missä menee raja tahallaan huonosti tekemisen, silkan huonouden ja pelkän pelleilyn välillä. Mutta eipä tuo haittaa, sen verran kieli poskessa hommaa on muutenkin lähdetty tekemään. Leffa on kauhukomedia, joskin komediallisuus ilmenee lähinnä hölmöinä juonikuvioina, ylivedettyinä hahmoina ja hassuina maskeerauksina. Kostavana aviomiehenä loistava Leslie Nielsenkään ei ollut tuolloin vielä tunnettu pelkkänä komedianäyttelijänä – Hei me lennetään oli tehty pari vuotta aiemmin ja Mies ja alaston asetta edeltänyt mahtava Naked Gun -telkkarisarja oli vasta tuloillaan.

Creepshow itse asiassa onnistuu aika hauskasti siirtämään sarjakuvan visuaalisen ilmeen filmille. Kriittisissä kohdissa valaistus värjää kuvan sinipunaiseksi, ja episodit päättyvät pöhköihin pysäytyskuviin, jotka ristihäivytetään sarjakuvaruuduiksi. Visuaalinen ilme yhdessä hölmön käsikirjoituksen kanssa tekevät leffasta selkeästi kulttiklassikon – minkä vuoksi leffaa on aika vaikea pisteyttää. Vaikka viimeisen osan torakat pistävätkin ihon kutiamaan, Creepshow tuskin ketään pelottaa, mutta toisaalta leffa voi toimia porttielokuvana kauhun maailmaan tottumattomalle. 

Paras episodi: Jaksot ovat melko tasalaatuisen hyviä / huonoja (katsojasta riippuen). Vannoutuneena Lovecraft-fanina sydäntä kuitenkin lämmittää neljäs ja pisin episodi The Crate, jossa ikivanhasta laatikosta löytyy hirviö yliopistolla. Rasittavan vaimonsa murhaamisesta haaveileva vässykkä professori saa riemastuttavan tyhmännäköisesti toteutetusta kumihirviöstä kimmokkeen suunnitelmalleen.

Arvosana
 




Trick’r’Treat (2007)


Trick’r’Treat kertoo nimensä mukaisesti halloween-illasta pienessä ohiolaiskaupungissa, jolloin homma luiskahtaa käsistä eripuolilla kaupunkia. Leffa on ehkä pikemminkin episodielokuva kuin antologiaelokuva, mutta koska rajanveto on hieman hämärää, se kelpuutetaan ehdoitta joukkoon. Leffassa on viisi pääjuonta ja muutamia sivujuonia, jotka sijoittuvat samaan iltaan ja välillä kulkevat nerokkaasti päällekkäin – tarinat limittyvät välillä ja välillä kulkevat omina kokonaisuuksinaan. Leffassa seurataan muun muassa sarjamurhaavaa rehtoria, naapurin erakkoa, kivilouhokselle kuolleita erityislapsia muistelemaan kulkevaa teinijoukkoa ja bileisiin valmistautuvaa nuorten naisten porukkaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Dougherty, jolta on leffalle kärtetty jatko-osaa jo yli vuosikymmenen, ja hyvästä syystä. Trick’r’Treat on loistava leffa, joka on kulttimaineensa ansainnut. Sen tunnelmassa on sopivaa kieroutta, mutta myös sitcommaista huumoria. Sen yltäkylläinen lavastus tuo välillä mieleen jopa Tim Burtonin leffat ja juonenlangat pysyvät tehokkaasti ohjaajan käsissä, vaikka sivujuonien annetaan välillä rönsyillä yllättävänkin pitkään. Kaiken jälkeen hämmästyttää, että leffa kestää vain tunnin ja 22 minuuttia!  Trick’r’Treat on antologiaelokuvien eliittiä ja arvosana on tietysti suhteutettu tähän joukkoon.

Paras episodi: Elokuva on ehkä enemmän osiensa summa, minkä vuoksi joukosta on vaikea valita suosikkia. Itse valitsen kuitenkin leffan parhaaksi osaksi mystisen, juuttikangassäkkiin pukeutuvan pallopäisen pojan Samin, joka seurailee päähenkilöitä episodien välillä ja sitoo leffaa yhteen. Hänen hahmonsa on yhtä aikaa karmiva ja oudon hellyyttävä.

Arvosana



Tales of Halloween (2015)

Tales of Halloween on joukon perinteisin antologia. Kymmenen episodia, kymmenen ohjaajaa – joukossa mm. Saw-elokuvia tehtaillut Darren Lynn Bousman sekä Neil Marshall, jonka tililtä löytyy klaustrofobiaa aiheuttava The Descent (2005), joka on yksi 2000-luvun parhaista kauhuleffoista.

Elokuvan episodit ovat noin kymmenen minuutin mittaisia, ja niiden sisältö vaihtelee eri perinteiden toistamisesta kummitustarinoiden kautta kostotarinoihin. Andrew Kaschin  John Skippin episodi This Means War ei edes ole kauhua – se on lyhyt tarina halloween-koristelun vaaroista. Adam Gieraschin episodi Trick sisältää ehkä leffan parhaan twistin ja Neil Marshallin Bad Seed sitoo leffaa yhteen, vaikka vähän tuhlaakin nerokkaan hölmön asetelmansa turhan nopeasti.

Elokuvan kiehtovimmasta osiosta vastaa mm. vimmaiset Mayn (2002) ja The Womanin (2011) tehnyt Lucky McKee, jonka kummallinen Hannu ja Kerttu -väännös Ding Dong jättää hieman sanattomaksi. Tätäkin episodia kuitenkin valitettavasti vaivaa sama kuin koko leffaa – tekijät eivät yrityksestä huolimatta tunnu ihan saaneen inspiraation laidasta kiinni, vaan monet episodit haiskahtavat aika rutiinisuorituksilta. Juuri tällaisessa kontekstissa tarvittaisi tiukkaa otetta ja suurta asennetta, mutta useimmat episodit tuntuvat vain pyrkivän täyttämään annetun minuuttimääränsä. Toki leffalla on varmasti ollut budjettirajoitteensa, mutta useimmat episodit häviävät kirkkaasti esimerkiksi Youtubessa julkaistuille monituisille indiekauhulyhäreille – jotka taas varmasti on toteutettu nollabudjetilla. Ei se mitään – pohjimmiltaan leffan parissa viihtyy, eikä tunnin ja 36 minuutin kestokaan saa katsojaa puutumaan. Hieman parempia ideoita vain ehkä olisi kaivattu.

Paras osio: Mielestäni Darren Lynn Bousmanin The Night Billy Raised Hell on lopputwisteineen ehkä kokoelman nautittavin pätkä. Vahvasti Satan’s Little Helperistä (2004) muistuttava pätkä on samalla tavalla hirtehinen ja mustan huumorin läikittämä ja saa hymyilemään pirullisesti.

Arvosana



maanantai 22. heinäkuuta 2019

Ajanvietettä kesäiltoihin



Hercule Poirot’n ja Allsång på Skansenin ohella ei ole juuri parempaa kesäillan vietettä kuin katsoa kauhuelokuvia – varsinkin sateisen illan sattuessa, tai useamman viikon kestävän kesäflunssan kourissa, kuten itselleni on käynyt. Parhaiten tarkoitukseen sopivat 80-luvun umpipöhköt slasherit. Minishortsit, neonväriset tuulipuvut ja permanentit ryyditettynä hölmöimmällä synapopilla ovat paitsi paras tapa nostalgisoida jotain mennyttä – jota ei todellisuudessa varmaan koskaan ollut olemassakaan – ja muistuttaa itselleen, että mikään ei ole parempaa kuin laittaa kesäiltana nuotio pystyyn kaveriporukassa, avata vanhemmilta salaa pöllityt oluet, rakastua siihen luokan hauskimpaan tyyppiin ja… joutua maskipäisen sekopään stalkkaamaksi. Seuraavaksi pieni katsaus neljästä kesään sopivasta slasher-kauhusta, jotka ovat kaikki keskeltä parasta slasher-buumia. Slasherin kultaiset vuodet ajoittuvat välille 1978–1984, ja nämä ovat kaikki vuodelta 1981. Miten muuten sitä kuluttaisi loputtomilta tuntuvia, kultaisia kesäiltoja?


Happy Birthday to Me – Onnellista syntymäpäivää (1981)

Kanadalainen Happy Birthday to Me on yksi harvoista oikeasti kiinnostavista whodunnit-mysteereistä peruskauhuleffojen joukossa. Se on myös yksi ikonisimpia slasher-kauhuja ja toteutettu laadukkaasti. Äitinsä kuolemasta, psykiatrisesta hoidosta ja aivoleikkauksesta hiljalleen kuntoutuva Virginia pääsee yliopistonsa kymmenen parhaimman (lue: snobeimman) sisäpiiriin. Väitetystä fiksuudestaan huolimatta porukka koostuu aika stereotyyppisestä porukasta: on uhoavia urheilijoita, syrjään vetäytyviä nörttityyppejä, kevytkenkäisiä tyttöjä – ja rikkaita ja paapottuja. Kun kameran takana piileksivä murhaaja alkaa harventaa eliittioppilaiden joukkoa, elokuva yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen katsojan ulalla todellisesta murhaajasta. On vääriä johtolankoja, muovipäitä, flashbackejä ja painajaisia – kuka tahansa voi olla tappaja, ja kun murhaajan henkilöllisyys selviää, on leffalla vielä temppuja hihassaan. Elokuvan visuaalisuus nostaa sen myös keskivertokauhujen yläpuolelle – takaumat, nopeat leikkaukset ja pettävän epäluotettava kerronta ovat poikkeuksellisia genressä. Osa juonenkäänteistä on toki umpihölmöjä ja aika övereitäkin, mutta myrskyisän kampuksen tunnelma ja etenkin hyytävä finaali syntymäpäiväkesteineen, nostavat Onnellisen syntymäpäivän slashereiden parhaimmistoon.





Just Before Dawn – Liian myöhään (1981)

Luojan kiitos kaikista ahkerista suomentajista, jotka ehtivät suomentamaan, jopa kovimman ennakkosensuurin aikaan, kaikki merkittävät kauhuelokuvat – heitä on kiittäminen siitä(kin), että jokaisella tässä katsastetuista kauhuelokuvista on myös suomenkielinen nimi. Just Before Dawn – tai suomeksi Liian myöhään – kertoo viiden kaverin porukasta, joka lähtee telttailemaan yhden päähenkilön perintömaille, vain tullakseen superjunttimaisen murhaajan kiusaamaksi. Jotain kaikuja The Hills Have Eyesin (1977) sisäsiittoisesta meiningistä elokuvassa on, vaikka aika viatonta meininki tässä on – murhia lukuun ottamatta. Suomalaiselle katsojalle Oregonin metsäinen maasto koivuineen ja kuusineen on selkeästi tutumpaa kuin monien perusslashereiden lehtimetsä, tai jopa subtrooppinen kasvusto. Elokuvan pahis ei ulkonäöltään, tai ulosanniltaan, ole murhaajien omaperäisempiä – pikemminkin murhaaja muistuttaa Pulttiboisin tai Lapinlahden Lintujen pahnanpohjimmaisia hahmoja – mutta elokuvalla on yksi yllätys taskussaan, jota ei tässä spoilata. Leffan miespäähenkilö on verrokkeihinsa nähden jopa poikkeuksellisen nössö – tai paniikissaan toki realistinenkin – mutta final girl taas vetää pohjat neuvokkuudessa ja lopulta silkassa raivossaan. Sivuroolissa George Kennedy ilahduttaa varmasti kaikki Mies ja alaston aseen faneja (ja kuka ei ole niiden fani?). Vuonna 2016 kuollutta näyttelijää ikävöiville voi myös suositella legendaarista kummituslaivaleffaa Death Ship vuodelta 1980.






The Burning – Koston liekit (1981)

Koska amerikkalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla on keskimäärin noin kymmenen lomapäivää koko vuoden aikana ja koska lasten koulujen kesäloma taas kestää suurin piirtein yhtä kauan kuin Suomessa, ei ole ihme, että kesäleirit ovat suosittuja, ja sitä kautta nuorten kesäleireille sijoittuvat slasherit ovat oikeastaan oma alalajinsa. Vuonna -80 Perjantai 13. päivä tuli ja räjäytti potin ja nosti slasherit ennen näkemättömään menestykseen, jonka vanavedessä ui myös seuraavana vuonna The Burning. Se ei edes yritä tehdä mitään uutta, vaan apinoi Perjantai 13. päivän ihan kokonaan – eikä se haittaa lainkaan! Nykyään kulttisuosiota nauttiva leffa on monien fanien mielestä lähdettään parempi leffa (täällä ja täällä) Se on täynnä nuoruuden kesien taikaa – iloa, epävarmuutta, romansseja, piloja ja hölmöilyä... Ja tietysti 25-vuotiaita näyttelijöitä esittämässä teinejä, teinityttöjen kiusallista yliseksualisointia, seksiin painostamista ja uhoamista – näistähän on nuoruus tehty. Se näyttää heti alussa kuka murhaaja on ja miksi, ja antaa sitten katsojan uppoutua nuorten jonninjoutavaan sosiaaliseen elämään pitkälle yli puolivälin ennen ensimmäistä murhaa – a-luokan viihdettä siis. Ehkä parhaiten kesään sopiva kauhuleffa koskaan. Erikoistehostenero Tom Savini vastaa elokuvan graafisista murhista, vaikka hänen työnsä jäi My Bloody Valentinen tapaan ennakkosensuurin hampaisiin. Sittemmin The Burning on onneksi palautettu alkuperäiseen kuosiin ja jopa uudelleen julkaistu dvd:llä Suomessa.






Graduation Day – Kuoleman kilpajuoksu (1981)

Graduation Dayssa kertoo teinityttö Lauran kuolemasta ja sen jälkimainingeista. Laura kuoli veritulppaan juoksukilpailun yhteydessä ja paria kuukautta myöhemmin hänen siskonsa Anne saapuu maisemiin kunnioittaakseen kuolleen sisarensa muistoa tämän valmistujaisissa. Ja sitten joku alkaa teilaamaan urheilujengin nuoria yksi kerrallaan – koska totta kai sairaskohtaus on ihan tosi hyvä syy kostaa kaikille. Murhat ovat sieltä slasher-buumin alkuaikojen hölmöimmästä päästä. Elokuva on siitä kummallinen, että siinä ei juuri ole päähenkilöä. Kukin henkilö viettää hyvin vähän aikaa ruudulla – ja aika monen nimeä ei edes muista siinä vaiheessa kun heidät murhataan. Sen sijaan elokuvan sivuhenkilökaarti on ihan mahtavaa sakkia – porukasta kaikki ovat joko mulkkuja, pervoja tai pölkkypäitä. Kirsikkana kakun päällä ovat oppilaiden kanssa naiskenteleva musiikinopettaja, sihteeriään ahdisteleva – ja outoa vastakaikua saava – raivostunut rehtori, jolle oppilaat buuaavat ratkiriemukkaasti, sekä Lauran ja Annen isäpuoli, joka haukkuu ensimmäisenä kotiin palaavaa Annea luntuksi syyttä – ja käy uhkailemassa tätä vielä tämän nukkuessakin. Puolivälin jälkeen ohjaaja Herb Freed antaa surkean Felony-bändin soittaa kymmenen minuuttia geneeristä rock-biisiä, kuin sanoakseen, että eihän tässä ole kiire mihinkään!

 




Ps. Graduation Day ei alun alkujaan ollut legendaarisen Troma Productionsin oma elokuva, mutta yhtiö hankki myöhemmin leffan levitysoikeudet eikä ihme – koko elokuvassa on niin vahva kieli-poskessa meininki, että se on tuotantoarvoiltaan silkkaa tromaa. Troma on muuten tehnyt todellisen (ala)kulttuuriteon laittaessaan tuotantoaan avoimesti Youtubeen. Täältä (https://www.youtube.com/user/Tromamovies) löytyy yli 150 kokopitkää Troma-leffaa sekä mieletön määrä muuta kamaa. Jos kanava on aiemmin tuntematon niin nyt sinne selaamaan – todellista kulttikamaa kaikki.



Lähteet: jarviscity.com, wickedhorror.com, youtube.com, wikipedia, IMDB
Kuvat: Columbia Pictures, Oakland Productions, Miramax, IFI/Scope III