Arvostelu: Chopping Mall – Kuoleman kauppa (1986)

”I’m on a chopping spree…”
– Death Breath

Ohjaaja: Jim Wynorski
Käsikirjoitus: Jim Wynorski & Steve Mitchell
Pääosat: Kelli Maroney, Tony O’Dell, Russell Todd
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 16


Chopping Mall – Kuoleman kauppa on yksi noita lähinnä kauhuharrastajien piirissä pyöriviä 80-luvun slasher-elokuvia, jotka suuri yleisö on lähestulkoon unohtanut. Ja aivan turhaan, sillä elokuva on erittäin hyvä esimerkki sopivasti kieli poskessa tehdyistä kasarikauhuista, joiden camp-estetiikka, rehellinen käsityö ja puhdas naiivi into tehdä elokuvia jaksavat viehättää yhä. Tässä toki nousee samalla esiin se paradoksi, että vaikka 80-luvulla kauhua ei suinkaan tehty mitenkään vakavalla naamalla, nykykatsojan on välillä melko vaikea erottaa tahallista ja tahatonta komiikkaa toisistaan. Chopping Mall ei ole missään nimessä mitenkään merkittävä slasher – eikä se millään nouse mihinkään parhaat kasarikauhut -listoille: sen juoni on yhdistelmä kliseitä ja puhdasta hölmöilyä. Mutta toisaalta siinä on aika vähän tyhjäkäyntiä, omaperäinen lähtökohta ja paljon energiaa.

Elokuvan alussa paikallisella ostarilla esitellään kolme futuristista vartiorobottia, joiden on tarkoitus partioida kauppakeskusta pimeän tultua. Turvan tuntua lisäämään on ympätty jykevästi keskiyöllä sulkeutuvat metalliovet. Chopping Mall siis flirttailee mukavasti 80-luvun scifin kanssa, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi Robocop katastrofaalisesti pieleen menevine robottiesittelyineen oli vasta tuloillaan – se ilmestyi vuotta myöhemmin -87. No, samana iltana joukko parikymppisiä nuoria on päättänyt jäädä juomaan ja muhinoimaan duunipaikalleen huonekaluliikkeeseen. Mukana on kolme pariskuntaa ja jengin vähän niin kuin sokkotreffeille järjestämä pari Allison (Kelli Maroney) ja Ferdy (Tony O’Dell). Kun ostarin sähkökeskukseen iskee salama (efektinä muuten tyyneltä taivaalta) soppa on tietysti sitä myöten selvä – yhtäkkiä turvaa luomaan tarkoitetut, silmistään laseria ampuvat robot jahtaavat porukkaa.

Leffa on juuri niin köykäinen kuin juonen kuvaus antaa ymmärtää, mutta missään nimessä se ei ole toivoton – ja kyllä se on ihan tarkoituksella myös komedia. Sen miinuspuoliin kuuluu se, että kömpelön näköiset ja matalalla koneäänellä puhuvat sinne tänne rullailevat robotit eivät ole yhtään pelottavia – vaan lähinnä jotenkin hellyttäviä – eivätkä laserilla tehdyt murhat ole mitenkään kekseliään graafisia. Katsoja ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka helppoa noin köykäisiltä möhkäleiltä olisi piiloutua. Mutta toisaalta seonnutta turvajärjestelmää vastaan taisteleminen eroaa mukavasti perinteisestä slashereiden veitsitanssista. Hiippailu ympäri öistä ostoskeskusta suorastaan huokuu jokaisen nuoren – tai miksei aikuisenkin – unelmaa päästä pyörimään suljetuissa kaupoissa vapaasti. Tällä kertaa miljöö ei tuo Dawn of the Deadissa (1978) käsiteltyä kulutuksen kritiikkiä teemoihin, vaan lähinnä suljetun ostarin tuomat mahdollisuudet aseistautumiseen kutkuttavat. Leffa on muuten kuvattu samassa kauppakeskuksessa kuin osa Schwarzeneggerin umpipöhköstä kalkkunasta Commando (1985). Hatunnosto myös aidosti kauko-ohjattavat robotit pikkurahalla tehneelle erikoistehostetiimille.

Kliseistään huolimatta Chopping Mallin meininki on mukavan raikasta ja se käyttää lyhyen kestonsa hyvin hyödykseen – elokuvallisesti sillä on palikat ihan hyvin paikoillaan. Kun nuorille valkenee, että he ovat loukussa seonneiden tappajarobottien kanssa, he eivät suinkaan jää niiden armoille, vaan pistävät hanttiin kunnolla. Pojat yrittävät suojella tyttöjä lykkäämällä heidät ilmastointikanavaan turvaan ja pyörähtävät itse hakemaan varusteita Sam Peckinpahille kunniaa tekevästä aseistamosta. Sitten ammuskellaan lonkalta, räjäytellään paikkoja ja viritellään ansoja. Naiset eivät kuitenkaan jää pekkaa pahemmiksi, vaan kyllästyvät pian piileskelyyn ja päättävät pistää roboteille itse kampoihin. Elokuvan potentiaalinen final girl on tosin turhan ilmeinen heti alusta lähtien.

Mistäs tässä on kyse?

Nostalgiannälkäiselle Chopping Mall toimii erittäin hyvin. Miljöö, kampaukset, vaatteet ja loputtomasti purkkaa jauhava, suoraan Orbit-mainoksesta revitty Mike ovat niin kasaria, että halvan hajuveden, vielä halvemman tupakan ja ensimmäistä kunnon kulutushuumaansa pikaruokalassa nauttivan länsimaailman melkein haistaa kankaan – tai ruudun – läpi. Erityistä vaikutusta jälkipolville elokuva sen sijaan ei ole jättänyt: näyttelijöistä ainoastaan Barbara Crampton nauttii genrediggareiden keskuudessa kulttisuosiota – olihan hän -85 näytellyt Re-Animatorissa, ja samana vuonna Chopping Mallin kanssa From Beyondissa. Ohjaaja Jim Wynorski on myös todellinen kone – IMDB tietää kertoa kaverin ohjanneen yli 150 elokuvaa, joskin ainoat pienet meriitit tulevat 80-luvun b-elokuvista. Nyttemmin herra on ilmeisesti jo pitkän aikaa ohjannut lähinnä cgi-hirviöleffoja, eli mockbustereita, minibudjetin lastenelokuvia – ja pehmopornoleffoja. Jos äijän meriittilistalta löytyy sellaisia nimikkeitä kuin The Hills Have Thighs, Scared Topless, Para-Knockers Activity ja Busty Coeds vs. Lusty Cheerleaders niin kyllähän siitä jotain elämäntapa-Oscaria pitäisi saada! Jonkinlainen kulttisuosio kuitenkin seuraa Chopping Mallia. Millään tasolla se ei ole merkkiteos tai genreä uudistanut elokuva, ja murhien toteutus on sen heikko kohta, mutta muuten meno on kiitettävän erilaista – harva 80-luvun kauhuelokuva yhdisteli scifiä ja kauhua tarkoituksenaan tuottaa perinteinen slasher – yleensä kasari-scifi veti avaruuteen, kehokauhuun, ja muutenkin ihan toisiin suuntiin. Loppuu se ostarilla hengailu ja takaisin vanha kunnon Habbo-hotel!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Concorde Pictures

Arvostelu: Slaughter High (1986)

”Meidän piti muuttaa maailmaa…”

– Anssi Kela

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mark Ezra, Peter Litten, George Dugdale

Pääosat: Simon Scudamore, Caroline Munro, Carmine Iannaconne

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Voi kultaista 80-lukua. Tuota Reaganin, Thatcherin, kylmän sodan ja perestroikan vuosikymmentä. Diskomusan, juppien, Donald Trumpin kasinoiden ja kauhuelokuvien kultakautta, jolloin teatterilevitykseen saattoi vääntää ihan älytöntä huttua ja sai silti salit täyteen. Jolloin käsikirjoittaja saattoi ihan kirkkain silmin tehdä koulukiusaamisesta vain simppelin juonen motiivin ja tehdä kiusatusta niin tolkuttoman toopen, että katsoja lähinnä vain naureskeli hänen rimpuilulleen. Kliseet saivat olla kliseitä ja Weinsteinin-tyyppisten leffapomojen tapa roolittaa leffojaan oli ihan perushommaa… No jaa, monessakin mielessä 80-luku saa imeä hanuria, mutta ei sille silti mitään voi – on näissä pöhköimmissä 80-luvun slashereissä silti jonkinlaista taikaa.

Slaughter High on yksi suoraviivaisimmista slashereiden kostotarinoista. On tässä kevyt fiilis whodunit-mysteeristä, muttei läheskään yhtä vahvasti kuin monissa muissa aikakauden slashereissä. Leffan alussa high schoolin suosituin jengi vähän kiusaa nörttimäistä Martya, ja aiheuttaa vahingossa Martyn tapaturmaisen vammautumisen. Tai kun sanon, että ”vähän kiusaa” niin tarkoitan, että ensin koulun suosituin tyttö huijaa Martyn tyttöjen pukkariin muka seksin merkeissä, mutta sitten kaveria nöyryytetään alasti porukalla ja hänet lähes hukutetaan vessanpönttöön kameran kuvatessa. ”Anteeksipyyntönä” kiusaajat antavat hänelle myrkytetyn jointin ja ihan vain lisäkepposena porukan vitsiniekka sekoittaa Martyn kemiallisiin yhdistelmiin jotain ja koko paikka syttyy tuleen. Tapaturmaisesti tämän naamalle kaatuu typpihappoa, eikä kukaan edes yritä auttaa kaveria, vaan porukka lähinnä fiilistelee liekkien keskellä kituvaa Martya. Vammautuminen on toki vahinko, mutta eipä Marty kiusaamisesta varmaan muutenkaan olisi hengissä selvinnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin sama suosittu porukka saapuu vanhalle koululle luokkakokoukseen, mutta vähemmän yllättävästi ketään muuta ei ole paikalle kutsuttu ja narrin asuun pukeutunut naamioitu tappaja väijyy koulun käytävillä.

Koulukiusaaminen luo mukavaa yhteishenkeä

Leffa kierrättää kaikki 80-luvun slashereiden kliseet, mitä tulee juonenkerrontaan ja hahmoihin, mutta tekee sen ihan toimivasti. Tosin tällä kertaa kukaan hahmoista ei ole edes etäisesti sympaattinen tai ymmärrettävä, vaan kaikki ovat ihan todellisia tomppeleita, minkä lisäksi he tekevät jonkinlaisen kasarislashereiden ennätyksen moraalittomuudessa: kukaan ei tunne mitään tunnontuskia Martyn kohtalosta, tai edes tajua tehneensä mitään väärin. Aikuiset miehet pelästyttävät yhden naisista niin, että tämä pissaa housuihinsa – ja jengi naureskelee. Kikkarapäinen Stella (Donna Yeager) iskee yhden vanhoista luokkatovereista heti, kun aviomies on kuulomatkan ulkopuolella – naista kun harmittaa, että mies yrittää auttaa porukkaa pakoon, eikä ole heti tavoitettavissa sänkyhommiin. Toki sattuman oikusta näyttelijät ovat niin samannäköisiä, että katsojan on miehiä vaikea erottaa toisistaan. Ei ole missään nimessä harvinaista, että slasher-leffojen päähenkilöt ovat urpoja ja / tai kusipäitä, mutta harvoin yhtä mulkkua porukkaa on koottu päähenkilökaartiksi: hahmot eivät ole edes etäisesti samastuttavia – ja mikäs sen mukavampaa katsojalle, joka odottaa koko jengin päätyvän lihoiksi.

Slaughter High on brittiläinen elokuva, mutta se on kovasti yritetty naamioida jenkkileffaksi, mistä seuraa muutamia hassuja yksityiskohtia. Näyttelijät yrittävät kai ihan tosissaan puhua jenkkiaksentilla, mutta välillä se vähän unohtuu. Leffa oli alun perin nimetty April Fool’s Dayksi, mutta kun tuotantotiimi sai kuulla, että samanniminen leffa on ilmestymässä juuri Jenkeissä, he vaihtoivat nimeä kesken kaiken. Briteissä aprillipäivän pilat loppuvat jo puolilta päivin, mikä selittää päähenkilöiden outoa luuloa siitä, että keskipäivän jälkeen he ovat turvassa. Sama aprillipäivä-teema kantautuu muuten soundtrackiinkin, jonka on säveltänyt Harry Manfredini, jonka kuuluisin sävellys on tietysti Perjantai 13. päivä -leffojen legendaarinen kihisevä ”Ki ki ki! Ma ma ma!”. Varmaan lähinnä vitsinä Manfredini vähän ryöstöviljelee samaa teemaa, tosin kulkusilla tällä kertaa. Mies toki sävelsi musiikit älyttömän moniin kauhuelokuviin – mutta liekö säveltäjällä ollut kisaväsymystä, vai mistähän johtuu, että Slaughter High’n pääteema on aivan kammottavaa kasarirock-scheisseä. Tai aikamoinen kasarifani saa olla, että korvamadoksi pakottautuvasta renkutuksesta nauttii. Biisin sanat käsittelevät leffan tarinaa murhaajan näkökulmasta ja musiikki vaihtelee lällättävän synaosan ja pöhkön hard rock -riffin välillä, ja laulaja taas… No biisin voi itse katsastaa vaikka täältä. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa, mutta rajansa silläkin…

Eipä silti, turha motkottaa – Slaughter High on yksi pöhköimpiä, mutta myös nautittavimpia kasarislashereita. Näyttelijät ovat ihan kamalia amatöörejä, musiikki tuntuu samalta kuin tunkisi foliota korviin, ja käsikirjoituksen hölmöydestä esimerkkinä toimikoon leffan alkuosa, jossa porukka ei tahdo päästä lukittuun kouluun sisälle – he tosin ovat jollain pienellä sivuovella, eikä kukaan edes yritä sisään pääovista. Leffan juliste näyttää revityn pikemminkin Tales from the Crypt -sarjakuvista, eikä liity leffaan mitenkään. Mutta puutteistaan huolimatta leffa toimii. Sen hylätyn koulun tunnelma on kutkuttavan uhkaava – kuvauspaikkana onkin purkutuomion saanut vanha koulu. Sen murhat on toteutettu erittäin hyvin – uskaltaisin jopa väittää, että murhien toteutus on 80-luvun slashereiden parhaimmista: happokylpy, ulos pursuavat suolet ja sähkötuoliksi viritetty sänky muiden ohella ovat maskeerauksineen ja efekteineen erittäin vaikuttavan näköisiä. Tässäkin mielessä elokuva on melko poikkeava – naamioitu tappaja on selkeästi suunnitellut murhissaan kaiken etukäteen Ja elokuvan loppuhan on sitten ihan silkkaa hulluutta, mistä täytyy nostaa peukku pystyyn. On äärimmäisen valitettavaa, että Martya esittänyt Simon Scudamore kärsi elokuvan teon aikaan pahasta masennuksesta ja huumeongelmasta, ja tekikin pian ensi-illan jälkeen itsemurhan – mutta lohdutuksena voi kertoa, että hänen äitinsä sanoi elokuvanteon tuoneen suurta iloa näyttelijälle pimeyden keskellä.

Slaughter High on yksi niistä elokuvista, joista tavallaan tahtoo tosissaan sanoa, että ne ovat aliarvostettuja – mutta yhtä aikaa mielenperukoilla kummittelee ajatus siitä, että leffalle antaa väkisinkin nostalgiapäissään melkoisesti anteeksi. Sanotaan siis vaikka näin: jos 80-luvun slasherit kiinnostavat tippaakaan, ja jos alkuperäinen Perjantai 13. päivä (1980) vakuuttaa, Slaughter High kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä. Se on pöhkö, pinnallinen, verinen, mutta täyttä rautaa. Slashereiden ystäville leffa on täyttä viiden tähden menoa, muut eivät teoksesta ihan yhtä paljon nauti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, YouTube

Kuvat: Vestron Pictures