Arvostelu: Slaughter High (1986)

”Meidän piti muuttaa maailmaa…”

– Anssi Kela

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mark Ezra, Peter Litten, George Dugdale

Pääosat: Simon Scudamore, Caroline Munro, Carmine Iannaconne

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Voi kultaista 80-lukua. Tuota Reaganin, Thatcherin, kylmän sodan ja perestroikan vuosikymmentä. Diskomusan, juppien, Donald Trumpin kasinoiden ja kauhuelokuvien kultakautta, jolloin teatterilevitykseen saattoi vääntää ihan älytöntä huttua ja sai silti salit täyteen. Jolloin käsikirjoittaja saattoi ihan kirkkain silmin tehdä koulukiusaamisesta vain simppelin juonen motiivin ja tehdä kiusatusta niin tolkuttoman toopen, että katsoja lähinnä vain naureskeli hänen rimpuilulleen. Kliseet saivat olla kliseitä ja Weinsteinin-tyyppisten leffapomojen tapa roolittaa leffojaan oli ihan perushommaa… No jaa, monessakin mielessä 80-luku saa imeä hanuria, mutta ei sille silti mitään voi – on näissä pöhköimmissä 80-luvun slashereissä silti jonkinlaista taikaa.

Slaughter High on yksi suoraviivaisimmista slashereiden kostotarinoista. On tässä kevyt fiilis whodunit-mysteeristä, muttei läheskään yhtä vahvasti kuin monissa muissa aikakauden slashereissä. Leffan alussa high schoolin suosituin jengi vähän kiusaa nörttimäistä Martya, ja aiheuttaa vahingossa Martyn tapaturmaisen vammautumisen. Tai kun sanon, että ”vähän kiusaa” niin tarkoitan, että ensin koulun suosituin tyttö huijaa Martyn tyttöjen pukkariin muka seksin merkeissä, mutta sitten kaveria nöyryytetään alasti porukalla ja hänet lähes hukutetaan vessanpönttöön kameran kuvatessa. ”Anteeksipyyntönä” kiusaajat antavat hänelle myrkytetyn jointin ja ihan vain lisäkepposena porukan vitsiniekka sekoittaa Martyn kemiallisiin yhdistelmiin jotain ja koko paikka syttyy tuleen. Tapaturmaisesti tämän naamalle kaatuu typpihappoa, eikä kukaan edes yritä auttaa kaveria, vaan porukka lähinnä fiilistelee liekkien keskellä kituvaa Martya. Vammautuminen on toki vahinko, mutta eipä Marty kiusaamisesta varmaan muutenkaan olisi hengissä selvinnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin sama suosittu porukka saapuu vanhalle koululle luokkakokoukseen, mutta vähemmän yllättävästi ketään muuta ei ole paikalle kutsuttu ja narrin asuun pukeutunut naamioitu tappaja väijyy koulun käytävillä.

Koulukiusaaminen luo mukavaa yhteishenkeä

Leffa kierrättää kaikki 80-luvun slashereiden kliseet, mitä tulee juonenkerrontaan ja hahmoihin, mutta tekee sen ihan toimivasti. Tosin tällä kertaa kukaan hahmoista ei ole edes etäisesti sympaattinen tai ymmärrettävä, vaan kaikki ovat ihan todellisia tomppeleita, minkä lisäksi he tekevät jonkinlaisen kasarislashereiden ennätyksen moraalittomuudessa: kukaan ei tunne mitään tunnontuskia Martyn kohtalosta, tai edes tajua tehneensä mitään väärin. Aikuiset miehet pelästyttävät yhden naisista niin, että tämä pissaa housuihinsa – ja jengi naureskelee. Kikkarapäinen Stella (Donna Yeager) iskee yhden vanhoista luokkatovereista heti, kun aviomies on kuulomatkan ulkopuolella – naista kun harmittaa, että mies yrittää auttaa porukkaa pakoon, eikä ole heti tavoitettavissa sänkyhommiin. Toki sattuman oikusta näyttelijät ovat niin samannäköisiä, että katsojan on miehiä vaikea erottaa toisistaan. Ei ole missään nimessä harvinaista, että slasher-leffojen päähenkilöt ovat urpoja ja / tai kusipäitä, mutta harvoin yhtä mulkkua porukkaa on koottu päähenkilökaartiksi: hahmot eivät ole edes etäisesti samastuttavia – ja mikäs sen mukavampaa katsojalle, joka odottaa koko jengin päätyvän lihoiksi.

Slaughter High on brittiläinen elokuva, mutta se on kovasti yritetty naamioida jenkkileffaksi, mistä seuraa muutamia hassuja yksityiskohtia. Näyttelijät yrittävät kai ihan tosissaan puhua jenkkiaksentilla, mutta välillä se vähän unohtuu. Leffa oli alun perin nimetty April Fool’s Dayksi, mutta kun tuotantotiimi sai kuulla, että samanniminen leffa on ilmestymässä juuri Jenkeissä, he vaihtoivat nimeä kesken kaiken. Briteissä aprillipäivän pilat loppuvat jo puolilta päivin, mikä selittää päähenkilöiden outoa luuloa siitä, että keskipäivän jälkeen he ovat turvassa. Sama aprillipäivä-teema kantautuu muuten soundtrackiinkin, jonka on säveltänyt Harry Manfredini, jonka kuuluisin sävellys on tietysti Perjantai 13. päivä -leffojen legendaarinen kihisevä ”Ki ki ki! Ma ma ma!”. Varmaan lähinnä vitsinä Manfredini vähän ryöstöviljelee samaa teemaa, tosin kulkusilla tällä kertaa. Mies toki sävelsi musiikit älyttömän moniin kauhuelokuviin – mutta liekö säveltäjällä ollut kisaväsymystä, vai mistähän johtuu, että Slaughter High’n pääteema on aivan kammottavaa kasarirock-scheisseä. Tai aikamoinen kasarifani saa olla, että korvamadoksi pakottautuvasta renkutuksesta nauttii. Biisin sanat käsittelevät leffan tarinaa murhaajan näkökulmasta ja musiikki vaihtelee lällättävän synaosan ja pöhkön hard rock -riffin välillä, ja laulaja taas… No biisin voi itse katsastaa vaikka täältä. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa, mutta rajansa silläkin…

Eipä silti, turha motkottaa – Slaughter High on yksi pöhköimpiä, mutta myös nautittavimpia kasarislashereita. Näyttelijät ovat ihan kamalia amatöörejä, musiikki tuntuu samalta kuin tunkisi foliota korviin, ja käsikirjoituksen hölmöydestä esimerkkinä toimikoon leffan alkuosa, jossa porukka ei tahdo päästä lukittuun kouluun sisälle – he tosin ovat jollain pienellä sivuovella, eikä kukaan edes yritä sisään pääovista. Leffan juliste näyttää revityn pikemminkin Tales from the Crypt -sarjakuvista, eikä liity leffaan mitenkään. Mutta puutteistaan huolimatta leffa toimii. Sen hylätyn koulun tunnelma on kutkuttavan uhkaava – kuvauspaikkana onkin purkutuomion saanut vanha koulu. Sen murhat on toteutettu erittäin hyvin – uskaltaisin jopa väittää, että murhien toteutus on 80-luvun slashereiden parhaimmista: happokylpy, ulos pursuavat suolet ja sähkötuoliksi viritetty sänky muiden ohella ovat maskeerauksineen ja efekteineen erittäin vaikuttavan näköisiä. Tässäkin mielessä elokuva on melko poikkeava – naamioitu tappaja on selkeästi suunnitellut murhissaan kaiken etukäteen Ja elokuvan loppuhan on sitten ihan silkkaa hulluutta, mistä täytyy nostaa peukku pystyyn. On äärimmäisen valitettavaa, että Martya esittänyt Simon Scudamore kärsi elokuvan teon aikaan pahasta masennuksesta ja huumeongelmasta, ja tekikin pian ensi-illan jälkeen itsemurhan – mutta lohdutuksena voi kertoa, että hänen äitinsä sanoi elokuvanteon tuoneen suurta iloa näyttelijälle pimeyden keskellä.

Slaughter High on yksi niistä elokuvista, joista tavallaan tahtoo tosissaan sanoa, että ne ovat aliarvostettuja – mutta yhtä aikaa mielenperukoilla kummittelee ajatus siitä, että leffalle antaa väkisinkin nostalgiapäissään melkoisesti anteeksi. Sanotaan siis vaikka näin: jos 80-luvun slasherit kiinnostavat tippaakaan, ja jos alkuperäinen Perjantai 13. päivä (1980) vakuuttaa, Slaughter High kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä. Se on pöhkö, pinnallinen, verinen, mutta täyttä rautaa. Slashereiden ystäville leffa on täyttä viiden tähden menoa, muut eivät teoksesta ihan yhtä paljon nauti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, YouTube

Kuvat: Vestron Pictures