Arvostelu: Hyytävää Kyytiä (Bloodride, 2020)

alun perin Blodtur

”… and I ride and I ride…”

– Iggy Pop

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kjetil Indregard, Atle Knudsen

Pääosat: Anne Bache-Wiig, Erlend Rodal Vikhagen, Simen Bostad, Dagny Backer Johnsen

Kesto: 6 x 25 min

Ikäraja: 16

Arvostelen tavoistani poiketen sarjan tällä kertaa. Norjalainen Hyytävää kyytiä (Bloodride) on kuusiosainen kauhuantologiasarja, joka pötkähti Netflixin valikoimaan kolmisen viikkoa sitten. Heti alkuun sellainen huomio, että Netflix saattaa yrittää tuputtaa tätä englanninkielisellä dubbauksella, joka kannattaa kytkeä asetuksista takaisin alkuperäiseksi norjaksi. Tiedä sitten johtuuko omista asetuksistani, mutta olen huomannut saman typeryyden muidenkin ei-englanninkielisten sarjojen ja leffojen kanssa. No niin. Myönnän auliisti, että vaikka pidän suuresti siitä, että suoratoistopalveluihin – ja toki perinteisillekin kanaville – tuotetaan kauhusarjoja, kauhu toimii mielestäni paremmin elokuvana. Vaikka onhan lyhyemmällä ilmaisulla valtavasti hyviä puolia. Muistan, kun Subtv aikoinaan (2006?) näytti ihan toimivaa Masters of Horror -antologiasarjaa (2005–2007) – olin siitä erittäinkin innoissani, ja sisälsihän sarja esimerkiksi Takashi Miiken melko kipeän episodin Imprint, johon törmää best of -listoilla tämän tästä yhä. Kauhuantologiaahan oli toki tv-sarjana kokeiltu jo siihen mennessä kokonainen maailmansivu aina Twilight Zonesta (1959–1964) vaikkapa Tales from the Cryptiin (1989–1996), ja nykyaikana niitä putkahtelee sieltä täältä yhtenään. Kauhufanin näkökulmasta nykyaika on mitä otollisin, mutta täytyy myöntää, että monesti sarjojen taso heilahtelee villisti puolelta toiselle, eikä parhaimmillaankaan oikein päästä hyvien kauhuelokuvien tasolle. Vaan mieluustihan näitä katsoo, vaikkei aina osuisikaan napakymppiin, ja varsinkin nuorempien elokuvan tekijöiden ponnahduslautoina antologiat toimivat.

Sarjan ensimmäinen (ainoa?) kausi sisältää kuusi noin 25 minuuttista jaksoa, jotka kertovat itsenäiset tarinansa. Sarjaa nivoo yhteen alku, jossa kuin Stephen Kingin novellista repäisty bussikuski ajaa ties minne, kyydissään sarjan jaksojen päähenkilöitä, ja jokainen jakso tietysti kertoo yhden henkilön tarinan. Toisin kuin monet muut antologiasarjat, jotka perustuvat joka jaksossa eri ohjaajan ja käsikirjoittajan työpanokseen, on Hyytävää kyytiä norjalaisen kaksikon, Kjetil Indregardin ja Atle Knudsenin, kirjoittama ja ohjaama.

Sarjan jaksot ovat kiitettävän erilaisia keskenään. Uhrauksessa kaupunkilaisperheen äiti on totaalisen tylsistynyt perheen muutettua hiljaiseen maalaiskylään ja paikallisten superoutosuhde lemmikkeihinsä saa hänen mielenkiintonsa heräämään ja tuo uusia mahdollisuuksia. Hurjassa veljeskolmikossa hiljalleen sairaalasta kotiutuva mies lähtee perheen vanhalle mökille relaamaan veljiensä kanssa, eikä meno ole mitenkään ihan viatonta. Kamalaa jälkeä vie homman metatasolle, kun kirjailijuudesta haaveileva, kaikkien ihailema nuori nainen huomaa elämänsä muuttuvan omituiseksi painajaiseksi. Koe-eläimet osoittaa, mitä rikas äijä on valmis uhraamaan suojellakseen yrityksensä salaisuuksia. Vanhaan malliin on vanha kunnon hyvän ajan kummitustarina, kun vanhaan kyläkouluun saapuva naisopettaja törmää vanhoihin salaisuuksiin. Norsu posliinikaupassa sijoittuu firman juhliin, jossa uudet työntekijät yrittävät selvittää, mitä tapahtui poispotkitulle ja kiusatulle entiselle työntekijälle.

Jaksoista löytyy vähän kaikkea kauhun laidasta laitaan: vähän slasher-menoa, kummituksia, näkyjä ja psykologista kauhua. Jopa hieman splatteria saadaan paikoin! Jokaiseen tarinaan luotu kiitettävästi oma maailmansa, eikä missään kohtaa ole menty siitä, missä aita on matalin. Jaksot ovat onneksi juuri sopivan pituisia, eikä tyhjäkäyntiä ole – pidempinä tarinat eivät toimisi lainkaan niin hyvin. Nyt näitä on myös mukava katsoa useampi putkeen, ja koettaa arvailla, mistä kussakin on kyse. Sarja ei ehkä mullista maailmoja, mutta on perhanan toimivaa viihdettä. Pari jaksoista nousee selkeästi muiden yläpuolelle. Uhraus ja Kamalaa jälkeä vakuuttivat jaksoista ehkä eniten – Uhrauksen näennäisen uhkaava lähtökohta muuntuu ihan muuksi tarinan edetessä ja Kamalaa jälkeä on loistavan anarkistinen – jotain tällaista olisi mukava nähdä myös kokopitkässä muodossa, vaikka se varmasti saattaisi vesittää menon.

Valitettavasti muutama jakso ei toimi ihan niin hyvin. Muutamaan otteeseen käsikirjoitusta olisi vielä hieman voinut viilata – esimerkiksi Vanhaan malliin pursuaa irrallisia ideoita, joita ei oikein hyödynnetä, vaikka juoni onkin aika simppeli. Pari jaksoa saa lähinnä odottamaan lopun väistämätöntä twistiä, joita käsikirjoitus jaksaa yrittää. Täytyy sanoa, että käänteet kyllä aidosti toimivat, vaikka niistä suurimman osan aavistaisikin, ja sarja jaksaa silti muutamaan otteeseen kieputtaa odotuksia arvaamattomasti – Hurja veljeskolmikko saa viime sekunneillaan hymyn taatusti hyytymään.

Lopputulos on mukiinmenevä kauhusarja. Sanotaan, että jos sarjassa on kaksi neljän tähden jaksoa, kaksi kolmen ja kaksi kahden, niin vaikka keskiarvo on selkeästi kolme, on laadukkaasta kokonaisuudesta annettava pieni lisä. Kyllä tätä toisenkin kauden katsoisi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Netflix

Halloween-spesiaali

Vaikka Halloween on rantautunut vähän puolivillaisena Suomeen, ja sen vietosta voi olla varmasti montaa mieltä, tarjoaa pelottelun juhla hauskan tekosyyn katsoa kauhuleffoja, pukeutua hölmösti ja pitää ylimääräiset juhlat ennen pikkujoulukautta – mikä ettei! Juhlan kunniaksi Kauhuoppaassa tarkistetaan teemaan sopivia elokuvia.

Jos Halloween (1978) on jo nähty ja valinta muuten tuottaa vaikeuksia, ovat kauhuantologiat verrattoman hyvää tavaraa illan viettoon – niistä kun usein tuppaa löytymään jokaiselle jotain, eikä hommaa usein tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. Periaatteessa kauhuantologia on elokuvaksi koottu kokoelma lyhytelokuvia: kukin episodi on tavallisesti itsenäinen luomus, jolla saattaa olla ohjaajasta lähtien kokonaan oma tekijätiiminsä. Osilla on usein vain melko viitteellisesti tekemistä keskenään, minkä lisäksi leffa on usein koottu jonkinlaisella välitarinalla löyhästi yhteen. Viime vuosina kauhuantologioita on tehtailtu buumiksi asti. Ehkä övereimmät esimerkit antologiakauhusta ovat ABC’s of Death 1 ja 2 (2012 ja 2014), jotka on koottu 26 lyhäristä, joista jokainen edustaa aakkoston yhtä kirjainta – suurin osa episodeista on ehkä turhahkoja, mutta joukkoon mahtuu helmiä, ja leffojen tekijäkaarti on todella rautainen. Antologialeffat ovat parhaimmillaan täynnä anarkistista otetta ja hyviä ideoita, jotka eivät välttämättä kokopitkään elokuvaan riittäisi – ja vähintäänkin oivaa aivot narikkaan -viihdettä. Nyt käsiteltävien leffojen yhteisenä teemana on tietysti halloween.

Creepshow – Yöjuttu (1982)

Kenties legendaarisimman valkokankaille eksyneen kauhuantologian takana ovat George A. Romero ja Stephen King. Creepshow on kumarrus 50-lukujen EC Comicsin kauhusarjakuville, kuten legendaariselle Tales from the Cryptille – josta oli sivumennen sanoen tuotettu kauhuantologia jo 1972 ja tultaisiin tuottamaan 93-osainen tv-sarja 1989–1996.

Creepshow’n viidessä episodissa meteori aiheuttaa yksinäiselle maanviljelijälle odottamatonta ruohonkasvua, torakat ahdistavat bakteerikammoista miljardööriä ja zombiukki haluaa juhlia isänpäivää – muun mukavan ohella. Raamit luo taustatarina, jossa ankara isä heittää poikansa lukeman sarjakuvalehden roskikseen halloweeninä. Poikana nähdään Kingin oma poika, sittemmin kirjailijana myös kunnostautunut Joe Hill. King itse on käsikirjoittajan pallilla ensimmäistä kertaa, vaikka kirjailijana hän oli jo superstara – ja päästetäänpä kaveri irrottelemaan yhden episodin päähenkilönäkin. King vetää toki niin yli, että katsojan on vaikea saada selvää, missä menee raja tahallaan huonosti tekemisen, silkan huonouden ja pelkän pelleilyn välillä. Mutta eipä tuo haittaa, sen verran kieli poskessa hommaa on muutenkin lähdetty tekemään. Leffa on kauhukomedia, joskin komediallisuus ilmenee lähinnä hölmöinä juonikuvioina, ylivedettyinä hahmoina ja hassuina maskeerauksina. Kostavana aviomiehenä loistava Leslie Nielsenkään ei ollut tuolloin vielä tunnettu pelkkänä komedianäyttelijänä – Hei me lennetään oli tehty pari vuotta aiemmin ja Mies ja alaston asetta edeltänyt mahtava Naked Gun -telkkarisarja oli vasta tuloillaan.

Creepshow itse asiassa onnistuu aika hauskasti siirtämään sarjakuvan visuaalisen ilmeen filmille. Kriittisissä kohdissa valaistus värjää kuvan sinipunaiseksi, ja episodit päättyvät pöhköihin pysäytyskuviin, jotka ristihäivytetään sarjakuvaruuduiksi. Visuaalinen ilme yhdessä hölmön käsikirjoituksen kanssa tekevät leffasta selkeästi kulttiklassikon – minkä vuoksi leffaa on aika vaikea pisteyttää. Vaikka viimeisen osan torakat pistävätkin ihon kutiamaan, Creepshow tuskin ketään pelottaa, mutta toisaalta leffa voi toimia porttielokuvana kauhun maailmaan tottumattomalle. 

Paras episodi: Jaksot ovat melko tasalaatuisen hyviä / huonoja (katsojasta riippuen). Vannoutuneena Lovecraft-fanina sydäntä kuitenkin lämmittää neljäs ja pisin episodi The Crate, jossa ikivanhasta laatikosta löytyy hirviö yliopistolla. Rasittavan vaimonsa murhaamisesta haaveileva vässykkä professori saa riemastuttavan tyhmännäköisesti toteutetusta kumihirviöstä kimmokkeen suunnitelmalleen.

Arvosana

 

Trick’r’Treat (2007)

Trick’r’Treat kertoo nimensä mukaisesti halloween-illasta pienessä ohiolaiskaupungissa, jolloin homma luiskahtaa käsistä eripuolilla kaupunkia. Leffa on ehkä pikemminkin episodielokuva kuin antologiaelokuva, mutta koska rajanveto on hieman hämärää, se kelpuutetaan ehdoitta joukkoon. Leffassa on viisi pääjuonta ja muutamia sivujuonia, jotka sijoittuvat samaan iltaan ja välillä kulkevat nerokkaasti päällekkäin – tarinat limittyvät välillä ja välillä kulkevat omina kokonaisuuksinaan. Leffassa seurataan muun muassa sarjamurhaavaa rehtoria, naapurin erakkoa, kivilouhokselle kuolleita erityislapsia muistelemaan kulkevaa teinijoukkoa ja bileisiin valmistautuvaa nuorten naisten porukkaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Dougherty, jolta on leffalle kärtetty jatko-osaa jo yli vuosikymmenen, ja hyvästä syystä. Trick’r’Treat on loistava leffa, joka on kulttimaineensa ansainnut. Sen tunnelmassa on sopivaa kieroutta, mutta myös sitcommaista huumoria. Sen yltäkylläinen lavastus tuo välillä mieleen jopa Tim Burtonin leffat ja juonenlangat pysyvät tehokkaasti ohjaajan käsissä, vaikka sivujuonien annetaan välillä rönsyillä yllättävänkin pitkään. Kaiken jälkeen hämmästyttää, että leffa kestää vain tunnin ja 22 minuuttia!  Trick’r’Treat on antologiaelokuvien eliittiä ja arvosana on tietysti suhteutettu tähän joukkoon.

Paras episodi: Elokuva on ehkä enemmän osiensa summa, minkä vuoksi joukosta on vaikea valita suosikkia. Itse valitsen kuitenkin leffan parhaaksi osaksi mystisen, juuttikangassäkkiin pukeutuvan pallopäisen pojan Samin, joka seurailee päähenkilöitä episodien välillä ja sitoo leffaa yhteen. Hänen hahmonsa on yhtä aikaa karmiva ja oudon hellyyttävä.

Arvosana

Tales of Halloween (2015)

Tales of Halloween on joukon perinteisin antologia. Kymmenen episodia, kymmenen ohjaajaa – joukossa mm. Saw-elokuvia tehtaillut Darren Lynn Bousman sekä Neil Marshall, jonka tililtä löytyy klaustrofobiaa aiheuttava The Descent (2005), joka on yksi 2000-luvun parhaista kauhuleffoista.

Elokuvan episodit ovat noin kymmenen minuutin mittaisia, ja niiden sisältö vaihtelee eri perinteiden toistamisesta kummitustarinoiden kautta kostotarinoihin. Andrew Kaschin  John Skippin episodi This Means War ei edes ole kauhua – se on lyhyt tarina halloween-koristelun vaaroista. Adam Gieraschin episodi Trick sisältää ehkä leffan parhaan twistin ja Neil Marshallin Bad Seed sitoo leffaa yhteen, vaikka vähän tuhlaakin nerokkaan hölmön asetelmansa turhan nopeasti.

Elokuvan kiehtovimmasta osiosta vastaa mm. vimmaiset Mayn (2002) ja The Womanin (2011) tehnyt Lucky McKee, jonka kummallinen Hannu ja Kerttu -väännös Ding Dong jättää hieman sanattomaksi. Tätäkin episodia kuitenkin valitettavasti vaivaa sama kuin koko leffaa – tekijät eivät yrityksestä huolimatta tunnu ihan saaneen inspiraation laidasta kiinni, vaan monet episodit haiskahtavat aika rutiinisuorituksilta. Juuri tällaisessa kontekstissa tarvittaisi tiukkaa otetta ja suurta asennetta, mutta useimmat episodit tuntuvat vain pyrkivän täyttämään annetun minuuttimääränsä. Toki leffalla on varmasti ollut budjettirajoitteensa, mutta useimmat episodit häviävät kirkkaasti esimerkiksi Youtubessa julkaistuille monituisille indiekauhulyhäreille – jotka taas varmasti on toteutettu nollabudjetilla. Ei se mitään – pohjimmiltaan leffan parissa viihtyy, eikä tunnin ja 36 minuutin kestokaan saa katsojaa puutumaan. Hieman parempia ideoita vain ehkä olisi kaivattu.

Paras osio: Mielestäni Darren Lynn Bousmanin The Night Billy Raised Hell on lopputwisteineen ehkä kokoelman nautittavin pätkä. Vahvasti Satan’s Little Helperistä (2004) muistuttava pätkä on samalla tavalla hirtehinen ja mustan huumorin läikittämä ja saa hymyilemään pirullisesti.

Arvosana