Arvostelu: What We Become (2015)

”Keväällä, kun kirsikkapuu kukki, naapuritaloon uusi tyttö muutti…”

– Lapinlahden linnut

Ohjaus ja käsikirjoitus: Bo Mikkelson

Pääosat: Mille Dinesen, Troels Lyby, Benjamin Engell

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Syystä tai toisesta Netflixin valikoimaan tammikuun lopulla lisätty tanskalainen zombikauhu What We Become (Sorgenfri, 2015) on oikeinkin passelia katsottavaa koronan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi. Tätä kirjoittaessa väkisinkin mieleen hiipii kysymys siitä, miten näitä aikoja muistellaan muutaman vuoden päästä – onko syytä kauhisteluun, vai pudistellaanko lähinnä päätä epäuskoisesti, ja muistaako kukaan sitä lähes epätodellista tunnelmaa, joka tähänkin arvosteluun vaikuttaa. No jaa – aika näyttää. Niille katsojille, jotka eivät halua katsoa leffoja zombiapokalypsista muutenkin levottoman tilanteen keskellä, voi hyvillä mielin suositella Netflixiin hiipineitä Studio Ghiblin loistoanimaatioita, tai vaikkapa Yle Areenan uusia Muumi-jaksoja. Itse taas kuulun siihen porukkaan, joita poikkeusoloista kertovat elokuvat kutkuttavat erityisen paljon, kun jotain muutenkin poikkeuksellista tapahtuu: ei siksi, että tilannetta tekisi mieli vähätellä, vaan koska kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden käsitellä turvallisesti tunteita, pelkoja ja ahdistusta, jotka voivat todelliseen elämään liittyä – ja ovathan ne muuten vain pirun toimivaa viihdettä.

What We Becomessa nelihenkinen tanskalaisperhe elää rentoa kesää nukkumalähiössä, jonka valkoisella sisustetut asunnot on kuin suoraan revitty vuoden 2015 sisustuslehtien keskiaukeamilta. Isä Dinon (Troels Lyby) mielenkiinto on selkeästi vähän poissa perhekuvioista, eikä perheen äiti Pernille (kumman paljon Linda Hamiltonia muistuttava Mille Dinesen) oikein saa yhteyttä mieheensä. Perheen poika, varmaan seitsemäntoista kieppeillä pyörivä Gustav (Benjamin Engell) saa kiinnostuksen kohteen vastapäiseen taloon muuttavasta Sonjasta (Marie Hammer Boda), varsinkin kun tyttö aika vähät välittää sulkea verhoja vaatteita vaihdellessaan. Idylliin tulee kuitenkin särö, kun naapurin vanha nainen sekavana selittää miehensä kuolleen. No kuollutta miestä kuitenkaan löydy, ja pian sotilaat saapuvat omakotitaloalueen kaduille, kehä kolmonen… eikun siis lähiö suljetaan karanteenialueeksi, eikä kukaan tietenkään kerro mistä on kyse. Epätietoisuus valtaa päähenkilöt, ja katsoja voi nyökytellä itsekseen – jep, tämä on ihan tavallinen zombileffa.  Karanteenin toteuttamisessa nojataan hyväksi havaittuihin keinoihin – kaasunaamaripäiset sotilaat mykkinä osoittelevat punapistetähtäimillään epätietoisia siviilejä. Vähitellen naapurit tajuavat tarvitsevansa toisiaan selvitäkseen ja hakeutuvat enemmän yhteen, minkä vuoksi vaara tietysti ui sisään ydinperheen kotiin. Nuori Gustav livahtaa omille teilleen ja hyväntahtoisuuttaan tulee aiheuttaneeksi enemmän pahaa kuin hyvää karanteenin keskellä.

What We Become on suht pienellä budjetilla toteutettu, ihan toimiva zombikauhuelokuva. Sen indie-henkinen käsivarakuvaus on tehty taiten, näyttelijät ovat hyviä – kuten pohjoismaiselta leffalta voi odottaa – ja vähäinen musiikin käyttö luo elokuvaan toimivan realistista otetta. Se, että tanskalaiset ovat tämän saaneet Netflixille myytyä, yllyttää tietysti välittömästi kysymykseen: miksei tällaista tehdä Suomessa? Ei tässä ole yhtään palikkaa, jota ei voisi aivan yhtä hyvin tehdä koto-Suomessakin! Elokuvan lähiö on yksinkertainen lokaatio ja pienillä lavastuskikoilla luodaan helposti toimivaa postapokalyptistä tunnelmaa. Elokuva on melko maltillinen, minkä vuoksi verta ei roiskita tuhansia litroja, muttei toteutus ole ihan munatonkaan.

Elokuva nojaa paljolti hahmoihinsa, mikä on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Elokuvan draama toimii ihan hyvin, mutta hahmot ovat aika epäkiinnostavia, minkä lisäksi hahmojen kehitys tuntuu ontuvan. Nuorten päähenkilöiden romanssi on ihan herttainen, mutta se jotenkin vain yhtäkkiä tapahtuu, ja perheen isä on alussa hyvinkin etäinen, mutta tämä kuvio sitten vain heitetään romukoppaan, ja hahmon lopussa kokema muutos on sekä epäuskottava että omituinen. Käsikirjoituksella on ollut kunnianhimoisia tavoitteita, mutta vähän se on jäänyt puolitiehen – leffalla on alussa käsissään aihiot käsitellä vaikeaa perhedynamiikkaa kriisin keskellä. Sotilaiden, valtiovallan ja karanteenin myötä leffaan tuodaan mahdollisuus yhteiskuntakritiikkiin ja loppu vähän vihjaa selviytymistaistelun raadollisimpiin puoliin. Mutta kaikki nämä teema-aihiot jotenkin jäävät taka-alalle – siitä ei missään vaiheessa oikein kehity mitään temaattisesti sen suurempaa, vaikka kokonaisuus ihan toimiikin. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi ruokailukohtaus, jossa perhe syö naama peruslukemilla mystistä lihapataa perheen pikkutytön etsiskellessä lemmikkikaniaan – harmi, ettei elokuva viljele enempää mustaa huumoria.

Elokuva kääntää loppupuolellaan ihan onnistuneesti suurempaa vaihdetta silmään – johon jo ihan alun etiäinen vahvasti viittaa. Mutta pienestä asetelmastaan huolimatta se ei ihan löydä omaa tietään. Tanskalaisuus on oikeastaan leffan ainoa kiinnostava tulokulma, mikä ei ihan riitä. Vaan eipä siinä: tämä on hyvin toteutettu, ”ihan ok” zombileffa sopivankokoisella asetelmalla. Jos zombit Solsidanin maisemissa kiinnostavat, tämä kannattaa katsastaa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Meta Film

Hyvää joulua 2019!

Viime jouluna Kauhuoppaan jouluiset kauhuelokuvat menivät puukkoleikeiksi, kun tarkastelussa oli kolme jouluista slasher-kauhua 70-, 80- ja 90-luvuilta. Silloin käsitelty Silent Night, Deadly Night (1984) sai ilmestymisajankohtanaan aikaan valtavan kohun Yhdysvalloissa, kun murhaavasta joulupukista sydämistyneet vanhemmat protestoivat elokuvaa vastaan. Mutta osattiinpa sitä meilläkin. Vuonna 1989 Yle tuotti Outi Pakkasen romaanista Katso naamion taa samannimisen tv-sarjan, jossa joulunvieton keskelle tunkeutunut naamioitunut pukki murhasi pahaa aavistamattoman perheen isän. Vaikka kyse oli kauhun sijaan jännittävästä draamasta, murhaava joulupukki traumatisoi hyvän osan 80-luvulla syntynyttä sukupolvea, ja sarjan uusintakierrokset -94 ja -99 sinetöivät tapauksen. Jostain muistin syöveristä tuo oudolla muovinaamarilla varustautunut pukki kaivautui joulun lähetessä takaisin tietoisuuteen. Sarjaa ei tällä hetkellä valitettavasti saa Areenasta tai Elävästä arkistosta, mutta toistaiseksi se löytyy Youtubesta (täältä). Ja tästä linkistä voi pistää toiveen uusinnasta, kun ehtii.

Tällä kertaa Kauhuoppaassa uppoudutaan kolmeen 2010-luvun kauhuelokuvaan, jotka kaikki esittävät jonkinlaisen ilkeän, vaihtoehtoisen version joulupukista. Joulupukkiin kietoutuu mielenkiintoisella tavalla odotus, toivo sekä vanhat tarinat ja myytit – yhtä aikaa nykyaikainen ja ajaton; ilo, mutta myös kauhu. Mutta ei hätää – näiden kauhukomedioiden kanssa ei juuri tarvitse pelätä. Hyvää joulua kaikille!

Rare Exports (2010)

No niin, kun puhutaan joulupukki-myytin vääntämisestä uuteen uskoon, ei voi olla puhumatta Jalmari Helanderin Rare Exportsista. Vuoden 2010 elokuva on esiosa Helanderin nerokkaille Rare Exports -lyhäreille vuosilta 2003 ja 2005. Leffahan kertoo kymmenvuotiaasta Pietarista (Onni Tommilla), joka isänsä ja tämän porukan kanssa joutuu tapahtumien keskipisteeseen, kun amerikkalaisen liikemiehen kaivuuhommat Venäjän puoleisella Korvatunturilla miltei vapauttavat lapsia metsästävän pukin vuosisataisesta unestaan. Tätä kautta seurataan, kuinka Jorma Tommilan ja Tommi Korpelan Rare Exports -yritys päätyi kesyttämään, kouluttamaan ja myymään joulupukkeja kaikkialle maailmaan.

Täytyy sanoa, että leffa jaksaa yllättää. Olin toki elokuvan nähnyt ja pidin siitä, mutten millään muistanut, että se on näin hyvä. Leffa kääntää suht lyhyen kestonsa voitokseen, eikä siinä juuri tyhjäkäyntiä ole. Koko elokuva on ripoteltu taiten täyteen pieniä yksityiskohtia, Lappi näyttäytyy villin lännen lumisena versiona, näyttelijät tekevät hienoa työtä ja lopun Indiana Jones -viittaus hymyilyttää. Täytyy myöntää, että suomalaisena katsojana välillä saattaa mennä jopa ohi se, miten riemastuttavan outona elokuva varmasti näyttäytyy Suomea tuntemattomalle. Henkilöt myös toimivat kokoajan uskottavasti, mutta hyvin Hollywood-elokuvista poikkeavalla tavalla. Dialogi on täynnä helmiä ja Tommi Korpela on kuin syntynyt heittämään onelinereita. Parhaan osan vetää toki Risto Salmi kylän nimismiehenä vain parilla repliikillä – kuten Salmi aina teki. Elokuva osoittaa hyvin jälleen kerran, että genre-elokuvassa ei ole mitään syytä apinoida kansainvälisiä elokuvia, ja kumarrella maahan asti – oman kielen ja kulttuurin näyttäminen ja käyttäminen toimivat paljon paremmin. Ei tätä tällaisena olisi voinut missään muualla tehdäkään. Rare Exports on paitsi yksi parhaista joululeffoista ikinä, myös yksi parhaiten kansainvälisesti tunnetuista suomalaisleffoista, ja syystä. Suosittelen uusintakatselua kaikille!

Krampus (2015)

Krampus kuuluu Keski-Euroopan Alppien seudun vanhaan mytologiaan. Hän on demonimainen joulupukin paha versio, joka rankaisee tuhmia lapsia ilmeisesti vitsalla tai raijaamalla heidät helvettiin kanssaan. Elokuvassa perheen hyväntahtoinen poika pettyy riitaisan perheen joulunviettoon, kun äiti vääntää matsia siskonsa kanssa, tädin mies on mulkku, näiden lapset riiviöitä ja isotäti tyytymätön kaikkeen. Poika hylkää hyvät toiveensa lähimmäisiä kohtaan, minkä seurauksena perhe joutuu outoon talviseen limboon, jossa Krampus väijyy heitä.

Krampus sai aivan turhaan osakseen jyrkkää kritiikkiä ilmestyessään. Elokuva on toimiva kauhukomedia, josta joulun tunnelma välittyy hyvin. Ohjaaja Michael Dougherty muistetaan erityisesti loistavasta Trick’r’Treatista (2008, myös Halloween-spesiaalissa), ja tälläkin kertaa hän on luonut varsinaisen runsauden sarven, sillä jouluiset hirviöt eivät todellakaan rajoitu Krampuksen uhkaavaan hahmoon. Elokuva yhdistelee monia genrejä: löytyy eri sortin hirviöitä, sitcommaista huumoria ja alun irvokas kulutusjuhla. Viittauksia löytyy paljon aina Gremlinsistä (1984) Puppet Masterin (1989) kautta Anacondaan (1997). Sen visuaalinen ilme tuo mieleen Tim Burtonin ja taloa hiljaa piirittävät lumiukot muistuttavat Elävien kuolleiden yöstä (1968). Ja vaikka vieterinukkea on käytetty vaikka kuinka monessa kauhuelokuvassa, milloin se on ollut yhtä helvetillinen? Elokuva vieläpä vetää loppuun asti yhtä hyvin, eikä lässähdä missään vaiheessa. Perheen äitinä Toni Collette on luonnollisesti hyvä ja komedioiden vakikusipää David Koechner on elementissään ärsyttävänä, mutta myös hyvää tahtovana junttina. Yhdessäoloa, aavemainen lumimaisema ja leikkiä naulapyssyllä – miksi tämä ei olisi täydellinen jouluelokuva?

A Christmas Horror Story (2015)

Jouluna 2015 Krampus seikkaili kauhuleffoissa kahdessakin rainassa. A Christmas Horror Story on antologiaelokuva samaan tapaan kuin Trick’r’Treat, eli sen neljä jaksoa on leikattu limittäin tapahtumaan samoihin aikoihin ja sen kiinnetarinana paikallisradion DJ selostaa paikallisuutisia ja hörppii munatotia viskin kera. Jouluteemaisissa tarinoissa teinit selvittelevät murhia suljetulla koululla, kuusenhakureissu päättyy ikävästi perheen pojan käyttäytyessä oudosti, reissu isotädin luokse johtaa Krampuksen hyökkäyseen, joulupukin tonttuihin iskee mystinen tauti ja jotain on vialla paikallisella ostarillakin…

Elokuvan puitteet ovat kyllä ihan kunnossa. Toki pieni budjetti paistaa vähän läpi, mutta sen peittämiseksi on nähty vaivaa ja esimerkiksi maskeeraukset on tehty taiten. Elokuvan suurin ongelma on sen käsikirjoitus – jaksot ovat kovin epätasaisia, eikä mikään niistä millään toimisi itsenäisenä tarinana. Tämä lienee myös syy sille, miksi ne on leikattu limittäin. Tarinat myös tuntuvat jäävän kaikki jotenkin kesken, mutta lopun twisti kyllä pelastaa vähän. Dialogi on koko ajan puisevaa ja näyttelijät parhaimmillaan ok-tasoa, pahimmillaan totaalisia pökkelöitä – pohjanoteerauksen tekee valkoisen perheen isä. Mutta ei se riitä latistamaan joulumieltä – onhan tässä ainakin yritetty. Ja aukkoja paikkaa ikivihreä William Shatner radiojuontajana – kaverihan on tietysti ihan täyttä rautaa!

 

Lähteet: Wikipedia, Youtube, Vintti.yle.fi

Kuvat: Cinet, Universal Pictures, RLJ Entertainment

Halloween-spesiaali

Vaikka Halloween on rantautunut vähän puolivillaisena Suomeen, ja sen vietosta voi olla varmasti montaa mieltä, tarjoaa pelottelun juhla hauskan tekosyyn katsoa kauhuleffoja, pukeutua hölmösti ja pitää ylimääräiset juhlat ennen pikkujoulukautta – mikä ettei! Juhlan kunniaksi Kauhuoppaassa tarkistetaan teemaan sopivia elokuvia.

Jos Halloween (1978) on jo nähty ja valinta muuten tuottaa vaikeuksia, ovat kauhuantologiat verrattoman hyvää tavaraa illan viettoon – niistä kun usein tuppaa löytymään jokaiselle jotain, eikä hommaa usein tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. Periaatteessa kauhuantologia on elokuvaksi koottu kokoelma lyhytelokuvia: kukin episodi on tavallisesti itsenäinen luomus, jolla saattaa olla ohjaajasta lähtien kokonaan oma tekijätiiminsä. Osilla on usein vain melko viitteellisesti tekemistä keskenään, minkä lisäksi leffa on usein koottu jonkinlaisella välitarinalla löyhästi yhteen. Viime vuosina kauhuantologioita on tehtailtu buumiksi asti. Ehkä övereimmät esimerkit antologiakauhusta ovat ABC’s of Death 1 ja 2 (2012 ja 2014), jotka on koottu 26 lyhäristä, joista jokainen edustaa aakkoston yhtä kirjainta – suurin osa episodeista on ehkä turhahkoja, mutta joukkoon mahtuu helmiä, ja leffojen tekijäkaarti on todella rautainen. Antologialeffat ovat parhaimmillaan täynnä anarkistista otetta ja hyviä ideoita, jotka eivät välttämättä kokopitkään elokuvaan riittäisi – ja vähintäänkin oivaa aivot narikkaan -viihdettä. Nyt käsiteltävien leffojen yhteisenä teemana on tietysti halloween.

Creepshow – Yöjuttu (1982)

Kenties legendaarisimman valkokankaille eksyneen kauhuantologian takana ovat George A. Romero ja Stephen King. Creepshow on kumarrus 50-lukujen EC Comicsin kauhusarjakuville, kuten legendaariselle Tales from the Cryptille – josta oli sivumennen sanoen tuotettu kauhuantologia jo 1972 ja tultaisiin tuottamaan 93-osainen tv-sarja 1989–1996.

Creepshow’n viidessä episodissa meteori aiheuttaa yksinäiselle maanviljelijälle odottamatonta ruohonkasvua, torakat ahdistavat bakteerikammoista miljardööriä ja zombiukki haluaa juhlia isänpäivää – muun mukavan ohella. Raamit luo taustatarina, jossa ankara isä heittää poikansa lukeman sarjakuvalehden roskikseen halloweeninä. Poikana nähdään Kingin oma poika, sittemmin kirjailijana myös kunnostautunut Joe Hill. King itse on käsikirjoittajan pallilla ensimmäistä kertaa, vaikka kirjailijana hän oli jo superstara – ja päästetäänpä kaveri irrottelemaan yhden episodin päähenkilönäkin. King vetää toki niin yli, että katsojan on vaikea saada selvää, missä menee raja tahallaan huonosti tekemisen, silkan huonouden ja pelkän pelleilyn välillä. Mutta eipä tuo haittaa, sen verran kieli poskessa hommaa on muutenkin lähdetty tekemään. Leffa on kauhukomedia, joskin komediallisuus ilmenee lähinnä hölmöinä juonikuvioina, ylivedettyinä hahmoina ja hassuina maskeerauksina. Kostavana aviomiehenä loistava Leslie Nielsenkään ei ollut tuolloin vielä tunnettu pelkkänä komedianäyttelijänä – Hei me lennetään oli tehty pari vuotta aiemmin ja Mies ja alaston asetta edeltänyt mahtava Naked Gun -telkkarisarja oli vasta tuloillaan.

Creepshow itse asiassa onnistuu aika hauskasti siirtämään sarjakuvan visuaalisen ilmeen filmille. Kriittisissä kohdissa valaistus värjää kuvan sinipunaiseksi, ja episodit päättyvät pöhköihin pysäytyskuviin, jotka ristihäivytetään sarjakuvaruuduiksi. Visuaalinen ilme yhdessä hölmön käsikirjoituksen kanssa tekevät leffasta selkeästi kulttiklassikon – minkä vuoksi leffaa on aika vaikea pisteyttää. Vaikka viimeisen osan torakat pistävätkin ihon kutiamaan, Creepshow tuskin ketään pelottaa, mutta toisaalta leffa voi toimia porttielokuvana kauhun maailmaan tottumattomalle. 

Paras episodi: Jaksot ovat melko tasalaatuisen hyviä / huonoja (katsojasta riippuen). Vannoutuneena Lovecraft-fanina sydäntä kuitenkin lämmittää neljäs ja pisin episodi The Crate, jossa ikivanhasta laatikosta löytyy hirviö yliopistolla. Rasittavan vaimonsa murhaamisesta haaveileva vässykkä professori saa riemastuttavan tyhmännäköisesti toteutetusta kumihirviöstä kimmokkeen suunnitelmalleen.

Arvosana

 

Trick’r’Treat (2007)

Trick’r’Treat kertoo nimensä mukaisesti halloween-illasta pienessä ohiolaiskaupungissa, jolloin homma luiskahtaa käsistä eripuolilla kaupunkia. Leffa on ehkä pikemminkin episodielokuva kuin antologiaelokuva, mutta koska rajanveto on hieman hämärää, se kelpuutetaan ehdoitta joukkoon. Leffassa on viisi pääjuonta ja muutamia sivujuonia, jotka sijoittuvat samaan iltaan ja välillä kulkevat nerokkaasti päällekkäin – tarinat limittyvät välillä ja välillä kulkevat omina kokonaisuuksinaan. Leffassa seurataan muun muassa sarjamurhaavaa rehtoria, naapurin erakkoa, kivilouhokselle kuolleita erityislapsia muistelemaan kulkevaa teinijoukkoa ja bileisiin valmistautuvaa nuorten naisten porukkaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Dougherty, jolta on leffalle kärtetty jatko-osaa jo yli vuosikymmenen, ja hyvästä syystä. Trick’r’Treat on loistava leffa, joka on kulttimaineensa ansainnut. Sen tunnelmassa on sopivaa kieroutta, mutta myös sitcommaista huumoria. Sen yltäkylläinen lavastus tuo välillä mieleen jopa Tim Burtonin leffat ja juonenlangat pysyvät tehokkaasti ohjaajan käsissä, vaikka sivujuonien annetaan välillä rönsyillä yllättävänkin pitkään. Kaiken jälkeen hämmästyttää, että leffa kestää vain tunnin ja 22 minuuttia!  Trick’r’Treat on antologiaelokuvien eliittiä ja arvosana on tietysti suhteutettu tähän joukkoon.

Paras episodi: Elokuva on ehkä enemmän osiensa summa, minkä vuoksi joukosta on vaikea valita suosikkia. Itse valitsen kuitenkin leffan parhaaksi osaksi mystisen, juuttikangassäkkiin pukeutuvan pallopäisen pojan Samin, joka seurailee päähenkilöitä episodien välillä ja sitoo leffaa yhteen. Hänen hahmonsa on yhtä aikaa karmiva ja oudon hellyyttävä.

Arvosana

Tales of Halloween (2015)

Tales of Halloween on joukon perinteisin antologia. Kymmenen episodia, kymmenen ohjaajaa – joukossa mm. Saw-elokuvia tehtaillut Darren Lynn Bousman sekä Neil Marshall, jonka tililtä löytyy klaustrofobiaa aiheuttava The Descent (2005), joka on yksi 2000-luvun parhaista kauhuleffoista.

Elokuvan episodit ovat noin kymmenen minuutin mittaisia, ja niiden sisältö vaihtelee eri perinteiden toistamisesta kummitustarinoiden kautta kostotarinoihin. Andrew Kaschin  John Skippin episodi This Means War ei edes ole kauhua – se on lyhyt tarina halloween-koristelun vaaroista. Adam Gieraschin episodi Trick sisältää ehkä leffan parhaan twistin ja Neil Marshallin Bad Seed sitoo leffaa yhteen, vaikka vähän tuhlaakin nerokkaan hölmön asetelmansa turhan nopeasti.

Elokuvan kiehtovimmasta osiosta vastaa mm. vimmaiset Mayn (2002) ja The Womanin (2011) tehnyt Lucky McKee, jonka kummallinen Hannu ja Kerttu -väännös Ding Dong jättää hieman sanattomaksi. Tätäkin episodia kuitenkin valitettavasti vaivaa sama kuin koko leffaa – tekijät eivät yrityksestä huolimatta tunnu ihan saaneen inspiraation laidasta kiinni, vaan monet episodit haiskahtavat aika rutiinisuorituksilta. Juuri tällaisessa kontekstissa tarvittaisi tiukkaa otetta ja suurta asennetta, mutta useimmat episodit tuntuvat vain pyrkivän täyttämään annetun minuuttimääränsä. Toki leffalla on varmasti ollut budjettirajoitteensa, mutta useimmat episodit häviävät kirkkaasti esimerkiksi Youtubessa julkaistuille monituisille indiekauhulyhäreille – jotka taas varmasti on toteutettu nollabudjetilla. Ei se mitään – pohjimmiltaan leffan parissa viihtyy, eikä tunnin ja 36 minuutin kestokaan saa katsojaa puutumaan. Hieman parempia ideoita vain ehkä olisi kaivattu.

Paras osio: Mielestäni Darren Lynn Bousmanin The Night Billy Raised Hell on lopputwisteineen ehkä kokoelman nautittavin pätkä. Vahvasti Satan’s Little Helperistä (2004) muistuttava pätkä on samalla tavalla hirtehinen ja mustan huumorin läikittämä ja saa hymyilemään pirullisesti.

Arvosana