Arvostelu: The Babysitter (2017)

”Watching some good friends screaming 'Let me out!'…”

– Queen

Ohjaaja: McG

Käsikirjoitus: Brian Duffield

Pääosat: Judah Lewis, Samara Weaving, Robbie Amell

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Koska tänään (10.9.) Netflixiin pötkähtää kauhukomedia The Babysitterin jatko-osa Killer Queen, on nyt viimeistään hyvä hetki hypätä kärryille ja katsastaa ensimmäinen, vuoden 2017 elokuva. Tarina ensimmäisen osan taustalla on Netflix-leffoille tyypillinen tarina: se kuvattiin jo vuonna 2015, mutta jäi vaille julkaisua, kunnes Netflix nappasi sen valmiina ja nimitti sen omaksi tuotannokseen. Vaan väliäkö hällä, pääasia, että leffa saatiin julkaistua, sillä se on toimiva kauhukomedia.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Colesta (Judah Lewis), vähän koulukiusatusta pojasta, joka pelkää sitä sun tätä: hämähäkkejä, autolla ajon opettelua, korkeita paikkoja, neuloja… Tien toisella puolen asuu pojan selkeä tuleva tyttöystäväkandidaatti Melanie (Emily Alyn Lind), mutta parhaat hetket kuluvat kuitenkin oman perheen luottolapsenvahdin, Been, kanssa. Bee on Colelle yhtä aikaa vähän kuin paras kaveri, isosisko – ja ehkä vähän ihastuksen kohdekin. Poika on jo ehkä vähän liian vanha tarvitsemaan lapsenvahtia, mutta onneksi Bee on upea, übercool, suojelee Colea kiusaajilta ja on tismalleen samalla aaltopituudella pojan kanssa. Ei ole ihme, että kun isä ja äiti (näyttelijöinä Leslie Bibb ja Ken Marino) lähtevät viikonloppulomalle palauttelemaan kipinää avioliittoonsa, he uskaltavat jättää Colen Been huomaan. Harmi vain, että nuori nainen on myös saatanaa palvova, ihmisiä tottuneesti kylmäksi pistävä sekopää. Naapurin Melanie yllyttää Colea vakoilemaan Beetä nukkuma-ajan jälkeen, sillä jenkkilapsenvahdithan tunnetusti kutsuvat poikaystäviään muhinoimaan yömyöhään lasten nukahdettua – ainakin jos kauhuelokuviin on uskominen, ja miksei olisi. Bee kuitenkin kutsuu paikalle viisi Colelle tuntematonta tyyppiä, eikä aikaakaan kun poika näkee jotain, joka viimeistään karistaa unihiekat silmistä.

Elokuvaan on annosteltu rempseyttä yllin kyllin. Ohjaaja McG, alias Joseph McGinty, on aiemmin tehnyt useampia toimintakomedioita, kuten 2000-luvun alun Charlien Enkelit jatko-osansa kera, ja tällä kertaa hän on sovittanut onnistuneesti komedialliset elementit toiminnan sijasta kauhuun. Been kaverit on revitty suoraan kauhuleffojen hahmojen kliseisimmästä laarista – löytyy cheerleader, lihaksikas pelinrakentaja, vitsikäs musta kaveri ja Tarantinoon kevyesti kallellaan oleva kohtalokas aasialaistaustainen nainen veitsineen. Tarantinoon, tai vähintäänkin hänen palvomiinsa b-elokuviin, viittaavat myös kuvan päälle ajetut tyylikkäät tekstit (engl. intertitle). Muutenkin elokuvan kerronta on alusta asti sopivan rento ja tyylitajuinen – se asettaa elokuvan sävyn heti kevyen koomiselle linjalle, jota yliampuvat veriroiskeet ja tylyt kuolemat ryydittävät. Leffa tuo väkisinkin mieleen vuoden 2007 Murder Partyn, jossa sinisilmäisyyttään murhattavaksi eksyvä mies selviää lähinnä tumpeloutensa ansioista.

The Babysitter ei toki ole mitenkään kovin omaperäinen – eikä edes se tyyli, jolla se taipuu komediaksi ole mitenkään yllätyksellinen. Mutta se, miten elokuva käsittelee henkilöhahmojaan, on sen vahvin valtti. Opportunistiset, itsekkäät lukiolaiset (vai college-nuoret?) asettuvat tyypillisille paikoilleen, mutta elokuva ei tyydy kuvaamaan heitä pelkkinä kliseekimppuina. Hölmö cheerleader paljastuu kunnianhimoiseksi ja älykkääksi, vaikka pelkääkin tissiensä puolesta. Lihaksikas pelinrakentaja ryntäilee ilman paitaa ja haluaa tappaa paljain käsin kuin jonkinnäköinen b-luokan Patrick Bateman, mutta välillä keskeyttää jahtaamisen antaakseen isoveljellisiä neuvoja, kunnes on taas aika jatkaa. Mustan miehen rooli on toki lyhyt ja tyly, mutta tämä tuntuu pikemminkin itsetarkoitukselliselta viittaukselta genren typerimpiin piirteisiin. Kerronnan vahvimmaksi lenkiksi osoittautuu Colen ja Been suhde – näyttelijöillä on oikeasti kemiat kohdallaan ja käsikirjoitus tekee heidän väleistään sopivan monitahoisen.

Laadukkaasti toteutetuista veriroiskeista huolimatta uskaltaisin väittää, että elokuva on lopulta hyvän mielen kauhukomedia. Silloin kun naapurin ukon ilmiselvä keski-iän kriisi tai sanailu pullean koulukiusaajan kanssa ei tuo virnettä naamalle, Colen selviäminen hykerryttää ja pojan ja lapsenvahdin välit ovat verenvuodatuksesta huolimatta hellyttävät.  Loppuhuomiona voi kertoa, että leffan, kuten tietty aika monen muunkin elokuvan, käsikirjoitus löytyy netistä, esim. tästä linkistä. Jo siitä huokuu sen ronski asenne. On hauska huomata, että käsikirjoitus ei välttämättä laita kaikki one-linereitaan hahmojen suuhun, vaan tyytyy näyttämään ne kerronnassaan – kun verinen twisti paljastaa pahisten todellisen nahan, käsikirjoitus uhraa huvikseen kokonaisen sivun valtaviin ”WHAT THE FUCK?” -sanoihin. Lopputuloksessa tämä on toteutettu hauskasti jo mainituilla, kuvaan lävähtävillä teksteillä. Netflixin tuottamista – tai originaalituotantoina jakelemista – kauhuelokuvista The Babysitter on mitä ilmeisimmin ensimmäinen kauhuelokuva, joka saa jatko-osan (pätee ainakin Suomen Netflixiin). Pakko laittaa sormet ristiin, että jatko-osa pystyisi samaan ensimmäisen osan kanssa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, scriptslug.com

Kuvat: Netflix

Arvostelu: What We Become (2015)

”Keväällä, kun kirsikkapuu kukki, naapuritaloon uusi tyttö muutti…”

– Lapinlahden linnut

Ohjaus ja käsikirjoitus: Bo Mikkelson

Pääosat: Mille Dinesen, Troels Lyby, Benjamin Engell

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Syystä tai toisesta Netflixin valikoimaan tammikuun lopulla lisätty tanskalainen zombikauhu What We Become (Sorgenfri, 2015) on oikeinkin passelia katsottavaa koronan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi. Tätä kirjoittaessa väkisinkin mieleen hiipii kysymys siitä, miten näitä aikoja muistellaan muutaman vuoden päästä – onko syytä kauhisteluun, vai pudistellaanko lähinnä päätä epäuskoisesti, ja muistaako kukaan sitä lähes epätodellista tunnelmaa, joka tähänkin arvosteluun vaikuttaa. No jaa – aika näyttää. Niille katsojille, jotka eivät halua katsoa leffoja zombiapokalypsista muutenkin levottoman tilanteen keskellä, voi hyvillä mielin suositella Netflixiin hiipineitä Studio Ghiblin loistoanimaatioita, tai vaikkapa Yle Areenan uusia Muumi-jaksoja. Itse taas kuulun siihen porukkaan, joita poikkeusoloista kertovat elokuvat kutkuttavat erityisen paljon, kun jotain muutenkin poikkeuksellista tapahtuu: ei siksi, että tilannetta tekisi mieli vähätellä, vaan koska kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden käsitellä turvallisesti tunteita, pelkoja ja ahdistusta, jotka voivat todelliseen elämään liittyä – ja ovathan ne muuten vain pirun toimivaa viihdettä.

What We Becomessa nelihenkinen tanskalaisperhe elää rentoa kesää nukkumalähiössä, jonka valkoisella sisustetut asunnot on kuin suoraan revitty vuoden 2015 sisustuslehtien keskiaukeamilta. Isä Dinon (Troels Lyby) mielenkiinto on selkeästi vähän poissa perhekuvioista, eikä perheen äiti Pernille (kumman paljon Linda Hamiltonia muistuttava Mille Dinesen) oikein saa yhteyttä mieheensä. Perheen poika, varmaan seitsemäntoista kieppeillä pyörivä Gustav (Benjamin Engell) saa kiinnostuksen kohteen vastapäiseen taloon muuttavasta Sonjasta (Marie Hammer Boda), varsinkin kun tyttö aika vähät välittää sulkea verhoja vaatteita vaihdellessaan. Idylliin tulee kuitenkin särö, kun naapurin vanha nainen sekavana selittää miehensä kuolleen. No kuollutta miestä kuitenkaan löydy, ja pian sotilaat saapuvat omakotitaloalueen kaduille, kehä kolmonen… eikun siis lähiö suljetaan karanteenialueeksi, eikä kukaan tietenkään kerro mistä on kyse. Epätietoisuus valtaa päähenkilöt, ja katsoja voi nyökytellä itsekseen – jep, tämä on ihan tavallinen zombileffa.  Karanteenin toteuttamisessa nojataan hyväksi havaittuihin keinoihin – kaasunaamaripäiset sotilaat mykkinä osoittelevat punapistetähtäimillään epätietoisia siviilejä. Vähitellen naapurit tajuavat tarvitsevansa toisiaan selvitäkseen ja hakeutuvat enemmän yhteen, minkä vuoksi vaara tietysti ui sisään ydinperheen kotiin. Nuori Gustav livahtaa omille teilleen ja hyväntahtoisuuttaan tulee aiheuttaneeksi enemmän pahaa kuin hyvää karanteenin keskellä.

What We Become on suht pienellä budjetilla toteutettu, ihan toimiva zombikauhuelokuva. Sen indie-henkinen käsivarakuvaus on tehty taiten, näyttelijät ovat hyviä – kuten pohjoismaiselta leffalta voi odottaa – ja vähäinen musiikin käyttö luo elokuvaan toimivan realistista otetta. Se, että tanskalaiset ovat tämän saaneet Netflixille myytyä, yllyttää tietysti välittömästi kysymykseen: miksei tällaista tehdä Suomessa? Ei tässä ole yhtään palikkaa, jota ei voisi aivan yhtä hyvin tehdä koto-Suomessakin! Elokuvan lähiö on yksinkertainen lokaatio ja pienillä lavastuskikoilla luodaan helposti toimivaa postapokalyptistä tunnelmaa. Elokuva on melko maltillinen, minkä vuoksi verta ei roiskita tuhansia litroja, muttei toteutus ole ihan munatonkaan.

Elokuva nojaa paljolti hahmoihinsa, mikä on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Elokuvan draama toimii ihan hyvin, mutta hahmot ovat aika epäkiinnostavia, minkä lisäksi hahmojen kehitys tuntuu ontuvan. Nuorten päähenkilöiden romanssi on ihan herttainen, mutta se jotenkin vain yhtäkkiä tapahtuu, ja perheen isä on alussa hyvinkin etäinen, mutta tämä kuvio sitten vain heitetään romukoppaan, ja hahmon lopussa kokema muutos on sekä epäuskottava että omituinen. Käsikirjoituksella on ollut kunnianhimoisia tavoitteita, mutta vähän se on jäänyt puolitiehen – leffalla on alussa käsissään aihiot käsitellä vaikeaa perhedynamiikkaa kriisin keskellä. Sotilaiden, valtiovallan ja karanteenin myötä leffaan tuodaan mahdollisuus yhteiskuntakritiikkiin ja loppu vähän vihjaa selviytymistaistelun raadollisimpiin puoliin. Mutta kaikki nämä teema-aihiot jotenkin jäävät taka-alalle – siitä ei missään vaiheessa oikein kehity mitään temaattisesti sen suurempaa, vaikka kokonaisuus ihan toimiikin. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi ruokailukohtaus, jossa perhe syö naama peruslukemilla mystistä lihapataa perheen pikkutytön etsiskellessä lemmikkikaniaan – harmi, ettei elokuva viljele enempää mustaa huumoria.

Elokuva kääntää loppupuolellaan ihan onnistuneesti suurempaa vaihdetta silmään – johon jo ihan alun etiäinen vahvasti viittaa. Mutta pienestä asetelmastaan huolimatta se ei ihan löydä omaa tietään. Tanskalaisuus on oikeastaan leffan ainoa kiinnostava tulokulma, mikä ei ihan riitä. Vaan eipä siinä: tämä on hyvin toteutettu, ”ihan ok” zombileffa sopivankokoisella asetelmalla. Jos zombit Solsidanin maisemissa kiinnostavat, tämä kannattaa katsastaa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Meta Film

Arvostelu: In the Tall Grass (2019)

”Lay down on the green grass, remember when you loved me…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Vincenzo Natali
Käsikirjoitus: Vincenzo Natali 

Pääosat: Rachel Wilson, Harrison Gilbertson, Patrick Wilson  

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16      

Netflixin uutuuskauhu In the Tall Grass perustuu Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin lyhytromaaniin vuodelta 2012. Stephen Kingistä voi olla kirjailijana mitä mieltä tahansa – hänen tuotannostaan löytyy kaikkea ehdottomista kauhuklassikoista kamaliin leffasovituksiin ja vielä kamalampiin novelleihin – mutta hänen järkähtämätöntä protestanttista työmoraaliaan täytyy arvostaa. Joe Hill on itselleni melko tuntematon – hänen esikoisromaaninsa Sydämen muotoinen rasia (2007, suom. Kari Salminen) oli mielestäni aivan sysipaska, mutta kakkosromaanista Sarvet (2010) tehty elokuvasovitus oli mainio leffa, joka pesee helposti suurimman osan isä-Kingin teksteistä tehdyistä leffasovituksista.

In the Tall Grassin alussa kuudennella kuulla raskaana oleva sisko Becky (Laysla De Oliveira) on veljensä Calin (Avery Whitted) kanssa matkalla Yhdysvaltojen läpi. Beckyn pahoinvoinnin seurauksena sisarukset pysähtyvät maantien laitaan ja kuulevat Tobin-nimisen pojan (Will Buie Jr.) huutelevan apua tien laidalta alkavalta ruohopellolta. Korkea ruoho on noin parimetristä ja poika pyytää kaksikolta apua eksyttyään ruohikkoon. Sisarukset päättävä auttaa poikaa ja astuvat ruohon sekaan. Siinä se juonikuvaus suurin piirtein onkin – sillä ruohon keskeltä ei olekaan ihan niin helppoa palata takaisin. Alkaa mystinen, eksyttävä seikkailu vihreässä labyrintissa.

Ei maissilapsia tällä kertaa

Elokuvan alku on todella vahva. Arkiselta tuntuva pelto loputtomana yliluonnollisena sokkelona, josta tuntuu mahdottomalta löytää pois, on todella kiehtova lähtökohta ja pikkuhiljaa leffa ymppää uusia henkilöjä perustellusti mukaan. Valitettavasti kiehtovan alun jälkeen elokuva nytkähtää väärälle raiteelle, joka tekee elokuvasta paradoksaalisesti sekä täysin ennalta arvattavan että täysin arvaamattoman. Ja valitettavasti kumpikin lopulta syö kiinnostusta mysteeriä kohtaan.

Käsikirjoitus ei anna kovinkaan paljoa tilaa näyttelijöille. Kauhuleffojen vakiokasvoksi – syystä – 2010-luvulla noussut Patrick Wilson repii kaiken irti ohuesta hahmostaan Tobinin isänä, mutta muut näyttelijät uppoavat perussuorituksiin, joilta huonohko käsikirjoitus syö pohjaa – miksi Cal on hahmona ontohko kusipää, vaikka hänen piti olla toinen päähenkilö?! Joku lienee James Wanin ohella myös huomannut, että Wilsonilla on hyvä lauluääni – ellei herra itse ole vaatinut kummahkoja lauluosuuksia rooliinsa.

Elokuvan visuaalisesta ilmeestä on annettava kehuja. Se saa ruohosta irti yllättävän upeita kuvia ja pyrkii oikeasti nostamaan ruohon yhdeksi päähenkilöistään, vaikkei ihan siinä onnistu. Myös muutamat groteskit ja hämmentävät kuvat pelastavat elokuvaa. Samalla visuaalinen ilme hieman pettää – jos leffassa esitellään mystisiä olentoja ja näkymiä, niistä pitäisi saada jotain irti. Nyt ne jäävät viittauksiksi. Ja kun elokuvan premissi tahtoo luvata jonkinlaista uppoamista pelottavaan fantasiamaailmaan, on pettymys, että kyseessä on lopulta vain ruohoa – vaikkakin kiehtovaa sellaista. Kaivattaisiin jonkinlaista synkkää Narniaa.

Elokuvaa voi tulkita monelta eri kantilta – yhtäältä ruohoaukean reunalla häämöttävä kirkko luo jonkinlaista kuvaa kristillisestä koettelemuksesta, jota abortinvastaisuuteen kallellaan oleva käsikirjoitus tukee. Mutta toisaalta eksyttävän, tuomiomaisen labyrintin sijaitseminen ”täsmälleen Amerikan keskikohdassa” luo kuvaa eksyneestä, hajoavasta valtiosta. Voisin kehitellä kreisimpiäkin tulkintoja – sillä aina löytyy merkityksiä, jos tahtoo. Mielestäni elokuva ei perustele suurempien teemojen etsimistä juurikaan. Kiistämättä siinä on abortinvastaisen ”prolife-liikkeen” sivumaku, mutta moneen suuntaan tempova tarina ei oikein onnistu puolustamaan edes sitä – ja ehkä hyvä niin.

Elokuvan ohjannut Vincenzo Natali teki hieman samankaltaista elokuvaa esikoisohjauksellaan Cube – Kuutio (1997) – kumpikin sijoittuu järjenvastaisiin, mahdottomiin ja trendikkäästi sanottuna kafkamaisiin olosuhteisiin, ja kumpikin pyrkii nostamaan ihmistenväliset suhteet kauhunsa ytimeen. Mutta Kuutiossa Natali onnistui upeasti säilyttämään elokuvan keskeisen mysteerin äärettömän kiehtovana ja henkilöiden väliset asetelmat selittyivät hienon käsikirjoituksen kautta. Se tekee Kuutiosta mestariteoksen – joskin älyttömän aliarvostetun sellaisen. In the Tall Grass sen sijaan olettaa annettuna, että katsoja ymmärtää tarpeeksi henkilöiden välisistä suhteista, kunhan ne nopeasti selitetään. Samalla mysteeriä hieman avataan, mutta lopputuloksena leffaan jää kirkuvia juoniaukkoja ja epäloogisuuksia, jotka syövät katsomiskokemusta.

En halua ryöpyttää elokuvaa liikaa – se on periaatteessa ihan okei – mutta kiehtovaan lähtökohtaansa nähden se on melkoinen pettymys, minkä lisäksi se saisi olla vartin lyhyempi. Tämänkaltaisen mysteerin kohtalona on väkisinkin olla joko mestariteos, tai keskivertoa huonompi. Jos olet Netflixin tilaaja, niin leffa on ihan katsomisen arvoinen, jos et, niin älä huoli – et menettänyt mitään: ihan samoin kuin kaikkien Netflixin kauhuleffojen yhteydessä, toistaiseksi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Copperheart Entertainment

Arvostelu: Eerie (2018)

”We shall never be the blessed dead…”

– Nile

Ohjaaja: Mikhail Red

Käsikirjoitus: Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica

Pääosat: Bea Alonzo, Charo Santos-Concio

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Filippiiniläinen Eerie on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden 2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä, mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää – Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.

Eerie kertoo filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.

Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät, istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu; opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää. Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten vähän vuotaakin nurkistaan.

Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu (1998) ja Ju-on: the Grudge (2003), mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin. Hassua toki sinänsä on, että Eerie poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi, että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on jopa Ringusta suoraan varastettuja kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus päästää itsensä vähän turhan helpolla.

Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.

Eeriellä on hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta siihen se vähän jääkin.

Omalla kohdallani esim. Kaunasta (2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti haamuillekin!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com

Kuvat: Star Cinema

Arvostelu: The Perfection (2019)

”I'm goin' out west where the wind blows tall…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Richard Shepard

Käsikirjoitus: Bill Block

Pääosat: Allison Williams, Logan Browning, Steven Weber

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Bloody Disgusting listasi Netflixiin toukokuussa ilmestyneen The Perfectionin yhteydessä elokuvia, jotka on paras katsoa tietämättä etukäteen mitään. Ympäri nettiä on kiertänyt varoituksia: jos aiot katsoa elokuvan, älä ota siitä mitään selvää – katso se, ja tsekkaa trailerit, arvostelut ja muu oheismateriaali vasta myöhemmin. Taivun samalle kannalle. Jos et ole nähnyt leffaa, lukeminen kannattaa lopettaa tähän ja jatkaa vasta leffan jälkeen. En väitä, että spoilaisin mitään – tai edes että mitään spoilattavaa olisi – mutta jotkut leffat vain toimivat parhaiten, kun niistä ei tiedä etukäteen mitään. Eli tästä eteenpäin omalla vastuulla.

Yhä mukana? Okei, mennään.

The Perfection sijoittuu klassisen musiikin ja sellonsoiton maailmaan. Sen keskiössä on Charlotte Willmore (Get Outissa loistavan roolin tehnyt Allison Williams), joka joutui jättämään vuosia sitten arvostetun bostonilaisen Bachoff-selloakatemian äitinsä syövän vuoksi. Nyt äiti on kuollut, ja vaikka Charlotte tietää, ettei hänellä ole enää asiaa suurten soittajien rinnalle, hän matkustaa Shangaihin, jossa Bachoff-koulun uusin tähti Lizzie (Logan Browning) on perinyt hänen paikkansa sellistien eturivissä. Naiset tutustuvat – aika läheisestikin – ja Lizzie kutsuu parin viikon lomalleen mukaan Charlotten matkalle Kiinan maaseudulle.

"O be careful little hands what you do..."

Seuraa puolitoistatuntinen leikittely katsojan odotuksilla. Vihjeet, leikkaukset ja väärät johtolangat pyrkivät johdattamaan harhaan. Elokuvan lähtökohta on lopulta hyvin simppeli – se kietoutuu itse rakentamansa mysteerin ympärille, ja kutsuu katsojaa ennakoimaan tulevia käänteitä. Ja onhan niitä luvassa – elokuva tempoo ensin tuonne, sitten tänne ja lopulta kiepauttaa monia juttuja ympäri. Se vihjailee zombiepidemiaa ja body horroria, siinä on kostotarina esillä jo valmiina – mutta keneen kosto kohdistuu ja miksi? Sen juonessa on tahallaan viitteitä väliin Black Swanista (2010), välillä Get Outista (2017) ja lopulta jopa typerryttävästä Old Boysta (2003). Tämä turhauttaa ymmärrettävästi osaa katsojista, varsinkin kun juonenkäänteet ja väärät vihjailut tuntuvat luovan juoniaukkoja sinne tänne. Nyt-liite kritisoi sivuillaan elokuvaa Esquiren vanavedessä juuri aukkoisuudesta. The Perfection on selkeästi sellainen elokuva, että joko sen menosta nauttii, tai sitten se vieraannuttaa.

Itse nautin elokuvasta ja uskallan väittää, että mikäli leffassa tuntui olevan enemmän aukkoja kuin sisältöä, niin uusintakatselu ei ole pahitteeksi – aika monet aukoista on ainakin jotenkuten selitetty. Omasta mielestäni käänteet toimivat, ja vaikka katsoja osasi ennakoida kaikki niistä, ne ovat silti kaikki hyviä. Olen aiemmin verrannut jump scareja taikatemppuihin, mutta samoin twistitkin ovat taikatemppuja. Ja väitän, että hyvä twisti toimii, vaikka sen osaisi ennakoidakin. Eräät elokuvan suurimmat juoniaukot tuntuvat liittyvän päähenkilö Charlotten motiiveihin ja tarkoitusperiin. Miten hän saattoi ennakoida tuon tai tämän ja oliko tuo tarkoitus jo alun perin? Mielestäni Charlotten hahmoa selittää hänen rikkinäisyytensä. Vuosikausien hyväksikäyttö, raadanta, murskautuneet unelmat, mielenterveysongelmat, laitoshoito ja häviävä taistelu äidin syöpää vastaan, jonka vuoksi hän on luopunut koko muusta elämästään ovat kovertaneet hänet täysin itsettömäksi hahmoksi. Ei Charlottella välttämättä ole sen suurempaa suunnitelmaa – hän toimii puhtaasti impulssien varassa. En tiedä uskonko edes sitä, mitä elokuva tahtoo esittää hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Elokuvan on viitattu pyrkivän jonkinlaiseksi #metoo-liikkeen jälkeiseksi kauhuksi. Toiset ovat kiittäneet elokuvan saavuttaneen tämän, mutta esimerkiksi vox.com-sivustolla leffan kritisoitiin epäonnistuvan yrityksessään löytää uusia tapoja kertoa vanhaa rape and revenge -tarinaa. En missään nimessä kiistä tätä kritiikkiä – en edes osaisi – mutta väitän, että The Perfection ei kerro tarinaa rape and revenge -elokuville tyypillisestä voimaantumisesta kostonenkeliksi, vaan hyväksikäytön ja väärinkäytön musertavasta vaikutuksesta. Kostosta huolimatta Charlotte – ja myös Lizzie – jää rikkinäiseksi hahmoksi, ja lopulta myös hänen ”täydellistymisensä” on jonkun muun sanelemaa. Lopulta se, mitä hän saavuttaa, on se, mitä hänen hyväksikäyttäjänsä ovat halunneetkin hänen saavuttavan – ja se on harvinaisen kylmäävää.

"O be careful little mouth what you say..."

Elokuva pelaa suurista puitteistaan huolimatta melko pienellä näyttelijäkaartilla – naisten lisäksi melkein ainoa merkittävä rooli on akatemian johtaja Antonin, jota Steven Weber esittää ansioituneesti. Weber tekee yhden elokuvan suurimmista käänteistä muuttamalla pikkuisen ilmettään – hetki jonkalaisen jokainen näyttelijä haluaisi päästä tekemään onnistuneesti. Myös Allison Williams loistaa roolissaan ja elokuvan alkupuolisko roikkuukin vahvasti hänen harteillaan. Hänkin tekee ilmeillä paljon ja paljolti elokuvan uskottavuudesta on kiinni siitä, kuinka paljon katsoja luottaa Williamsin roolisuoritukseen.

Elokuvan visuaalinen ilme on myös vahva. Se käyttää useita omaperäisiä visuaalisia kikkoja, kuten pikaisia leikkauksia, ja nopeita oivalluksia, jotka vievät kuvallista kerrontaa yllättäviin suuntiin. Väliin sen kerronta on todella rauhallista kunnes yhtäkkiä purskahtaa suoraan groteskiksi – ne harvat muutamat raakuudet ovat yllättävänkin brutaaleja. Elokuva kyllä mielestäni sortuu liialliseen itsevarmuuteen käyttäessään kahteen kertaan kirjaimellisesti takaisinpäin kelausta selittääkseen juonikuvioita, jotka ymmärtäisi kontekstista muutenkin. Tämä nyt on lähinnä kauneusvirhe. Sen sijaan kahteen kertaan toistettu kohtaus, jossa nuori Charlotte kohtaa nuoren Lizzien portaikossa on taidokas – kuva, joka Charlotten puolelta kerrottuna on täynnä katkeruutta, vihaa ja kauhuakin, ja Lizzien puolelta täynnä toivoa ja ihailua. Juonenkäänteiden ja upean leikkauksen ansiosta elokuva saa loputtuaan kysymään, kestikö se todella vain puolitoista tuntia, sillä siihen on saatu mahdutettua älyttömästi kaikkea sortumatta kuitenkaan missään nimessä hosumiseen.

En erityisemmin pidä siitä, että joistain teoksista puhutaan sellaisina, että niitä ”joko rakastaa tai vihaa”, mutta kyllä tämä kasti kuvaa the Perfectionia aika hyvin. Sille täytyy vähän antaa anteeksi ja sen armoille täytyy vähän heittäytyä, ja siksi sille on aika vaikea antaa arvosanaa kapealla asteikolla. Siinä on kauneusvirheitä ja ehkä se ei onnistu sanomaan mitään merkittävää kuvaamistaan asioita – tai sitten siitä voi löytää valtavastikin merkitystä. Se on ehkä ylihypetetty, mutta toisaalta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen vuoristorata. Ja lopulta – kuinka moni kauhuelokuvista sijoittuu klassisen musiikin maailmaan?

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Bloody Disgusting, Nyt-liite, Esquire, vox.com, father Loutermilch

Kuvat: Miramax

Arvostelu: The Bye Bye Man (2017)

”Here I stand, I'm your man...”

 – Leonard Cohen

Ohjaaja: Stacy Title

Käsikirjoitus: Jonathan Penner

Pääosat: Douglas Smith, Cressida Bonas, Lucien Laviscount

Kesto: 1 tunti 36 min

Ikäraja: 16

Yliluonnollinen kauhu elää ja voi paksusti. 2010-luvun buumin alla jopa slasherit ovat löytäneet rattaisiinsa yliluonnollisia elementtejä, kuten vaikka Happy Death Day (2017) osoittaa. Samaan suoneen yritti myös vuoden 2017 The Bye Bye Man. Toki sen juonessa voi nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi Candymaniin (1992), mutta vahvemmin se nojaa 2010-luvun monen monituisiin kauhuihin – siinä on vahvasti Slendermanin vaikutusta, tarinan puolesta se muistuttaa hyvinkin paljon loistavaa It Followsia (2014) ja sen välähdyksissä näkisin myös viitteitä hyytävästä Sinisteristä (2012).Yrityksestä huolimatta The Bye Bye Man tuuskahtaa pahasti nokalleen huonon käsikirjoituksen vetäessä mattoa alta mystiseltä tunnelmalta.

Kuten älytön osa kauhuelokuvista, The Bye Bye Mankin väittää vakaasti perustuvansa ”tositapahtumiin”. Se perustuu Robert Damon Schneckin yliluonnollisia kokemuksia kokoavan kirjan The President’s Vampire lukuun The Bridge to Body Island vuodelta 2004. Schneck väitti vahvasti, että toisin kuin kirjan muut luvut, jotka on koottu vieraiden ihmisten tarinoista, tämä luku oli selvästi henkilökohtaisempi, sillä se oli hänen ystävänsä kertoma ja kokema tarina 90-luvun alusta. Uskoo ken tahtoo, mutta päätin pikaisella googlettelulla avata stooria, jota jäähyväismiehestä netissä kerrotaan. Talvella -90 kolme kaverusta – Elliot, James ja Jennifer (nimet vaihtelevat lähteestä riippuen) – ottivat yhteyttä ouija-laudalla paikallisiin haamuihin, ja saivat näiltä vihjeitä jostakin pahasta hengestä, jonka nimeä ei saisi ajatella, saati lausua. Jopa kummitukset pelkäsivät nimeä. Nimi oli tietysti Bye Bye Man, ja pian kolmikko huomasi, että jokin nimeämätön uhka tuntui lähestyvän heitä. Bye Bye Man toimii legendan mukaan niin, että kun hänen nimensä lausuu, hän lähtee lausujan perään pikkuhiljaa ja alkaa vainota tätä. Tarinan mukaan heppu on 1912 Louisianassa syntynyt sokea, orpo albiinopoika, joka nuorena tappoi orpokodin hoitajan ja pakeni. Kaveri matkusteli junalla pummilla ympäri ämpäri Amerikkaa tappaen porukkaa ja raahaten mukanaan säkkiä, jossa piti uhriensa ruumiinosia. Mukanaan hänellä oli koira, joka oli rakennettu uhrien paloista, ja jonka täytyi syödä tasaisin väliajoin, ettei mätänisi paikalleen. Kaiken kaikkiaan mukavaa seuraa siis! Legenda ei lopulta kerro, miten kolme kaverusta pääsivät eroon ukosta, mutta kaikki säilyivät hengissä. Tarinan todellisen päähenkilön kokonimi on Elliot Madison ja hän on ollut mukana perustamassa White Crow Society -yhdistystä, joka kerää yhteen yliluonnollisia kokemuksia kohdanneita ihmisiä. Saman yhdistyksen mukana on pyörinyt myös alkuperäisen kirjan kirjoittanut Robert Damon Schneck. Yhdistyksestä ei tosin enää löydä netistä kauheasti tietoa, mutta jonkinlaisen henkilökuvan mm. Elliotista löytää täältä. No niin. Siinä urbaanilegenda ja sen yhtymäkohdat todellisuuteen – ja ne ovat paljon kiehtovampia kuin aiheesta lopulta tehty elokuvasovitus.

Junan yhteys tarinaan jää elokuvassa hämärän peittoon

Elokuvan lähtökohdat ovat legendan kanssa yhteneväiset: kolme kaverusta – pariskunta Elliot ja Sasha sekä Elliotin lapsuuden kaveri John – vuokraavat vanhan talon yliopistokampuksen laitamilta, ja talon kellarista löytyy vanha lipasto, jonka sisäpohjaan on kirjoitettu sanat Bye Bye Man. Sitten heistä alkaa tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan – painajaiset, harhanäyt ja väärinkäsitykset alkavat täyttää heidän arkeaan. Siinäpä se juoni olikin. Alkuperäistarinan ouija-lauta on heitetty mäkeen, ja sen mukana myös koko Bye Bye Manin legenda. Rippeinä siitä leffassa on muun muassa toistuva näky junasta kulkemassa pimeässä, ja kummituskoira, joka seurailee miestä, mutta näiden yhteys tarinaan, jossa kolmikko alkaa pikkuhiljaa aistia pahan läsnäolon, jää ihan irralliseksi. Taustatarinaa ei oikein avata mitenkään – on vain sanat Bye Bye Man, jotka sanottuaan päähenkilöt eivät voi enää luottaa aisteihinsa. Välillä ukko ilmestyy sinne tänne, ja välillä käytetään huonoa cgi:tä.

Elokuva on ihan kiehtova siihen asti, kun alkaa tapahtua. Vielä kun mysteeriä pidetään yllä, elokuva on ihan kelvollista katsottavaa. Toki alusta asti elokuvassa vaivaa se, kuinka paljon se pelaa kolmio-draama korttia ilman näkyvää syytä. Elokuva olettaa muitta mutkitta, että kun samassa huushollissa on kaksi miestä ja toisen miehen tyttöystävä, on kolmiodraama odotettavissa. Loppupuolella harhanäyt selittävät tätä, mutta alusta asti on selvää, että elokuva olettaa katsojan odottavan naisen päätyvän toisen miehen sänkyyn. Ja kun kaveri on vieläpä musta, niin käsikirjoitus päätyy aika ongelmallisesti fetisoimaan häntä. Muuten päähenkilökolmikko on ihan herttainen, vaikka hahmot jäävät tolkuttoman ohuiksi – riippuu tietysti myös katsojan iästä, kuinka rasittavana Elliotin ja John bro-meininki näyttäytyy. Kaikki paikat tehdä hahmoista syvällisempiä hukataan – hahmot ovat niin syvällisiä, että kiinnostavin yksityiskohta heissä on Elliotin siistit bändipaidat. Roolisuoritukset ovat joko keskinkertaisia tai oikeasti huonoja. 60-luvun takaumissa kauhuvisionääri Leigh Whannell tekee varmasti uransa huonoimman roolisuorituksen – vaikka hahmo onkin ihan kiinnostava – mutta pohjat vetää silti lähinnä Elliotin veljeä esittävä Michael Trucco. Lähinnä sivurooleista tunnettu Trucco on tällä kertaa totaalinen pökkelö – vaikka ovathan hänen repliikkinsäkin ihan käsittämätöntä soopaa. Pikkurooleissa näyttäytyvät myös Carrie-Anne Moss ja itse Faye Dunaway, mutta eivät he mitään pelasta.

Slende... eikun Bye Bye Man kyttää kaikkialla

Kaiken kaikkiaan The Bye Bye Manilla on hetkensä, lähinnä elokuvan alkupuolella. Sen jälkeen alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että mitä lähemmäksi uhka päähenkilöitä liikkuu, sitä enemmän joko käsikirjoituksessa on aukkoja, tai sitten elokuvasta on leikattu varttitolkulla taustoittavia kohtauksia pois. Kyllä tämä tavallaan kevyenä viihteenä menettelee, vaikka jotenkin elokuvan hukattu potentiaali harmittaakin vietävästi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, Imdb, Unsolvedmysteries.com, coasttocoastam.com

Kuvat: