Arvostelu: Eerie (2018)

”We shall never be the blessed dead…”

– Nile

Ohjaaja: Mikhail Red

Käsikirjoitus: Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica

Pääosat: Bea Alonzo, Charo Santos-Concio

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Filippiiniläinen Eerie on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden 2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä, mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää – Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.

Eerie kertoo filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.

Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät, istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu; opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää. Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten vähän vuotaakin nurkistaan.

Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu (1998) ja Ju-on: the Grudge (2003), mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin. Hassua toki sinänsä on, että Eerie poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi, että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on jopa Ringusta suoraan varastettuja kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus päästää itsensä vähän turhan helpolla.

Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.

Eeriellä on hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta siihen se vähän jääkin.

Omalla kohdallani esim. Kaunasta (2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti haamuillekin!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com

Kuvat: Star Cinema