Arvostelu: The Babysitter (2017)

”Watching some good friends screaming 'Let me out!'…”

– Queen

Ohjaaja: McG

Käsikirjoitus: Brian Duffield

Pääosat: Judah Lewis, Samara Weaving, Robbie Amell

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Koska tänään (10.9.) Netflixiin pötkähtää kauhukomedia The Babysitterin jatko-osa Killer Queen, on nyt viimeistään hyvä hetki hypätä kärryille ja katsastaa ensimmäinen, vuoden 2017 elokuva. Tarina ensimmäisen osan taustalla on Netflix-leffoille tyypillinen tarina: se kuvattiin jo vuonna 2015, mutta jäi vaille julkaisua, kunnes Netflix nappasi sen valmiina ja nimitti sen omaksi tuotannokseen. Vaan väliäkö hällä, pääasia, että leffa saatiin julkaistua, sillä se on toimiva kauhukomedia.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Colesta (Judah Lewis), vähän koulukiusatusta pojasta, joka pelkää sitä sun tätä: hämähäkkejä, autolla ajon opettelua, korkeita paikkoja, neuloja… Tien toisella puolen asuu pojan selkeä tuleva tyttöystäväkandidaatti Melanie (Emily Alyn Lind), mutta parhaat hetket kuluvat kuitenkin oman perheen luottolapsenvahdin, Been, kanssa. Bee on Colelle yhtä aikaa vähän kuin paras kaveri, isosisko – ja ehkä vähän ihastuksen kohdekin. Poika on jo ehkä vähän liian vanha tarvitsemaan lapsenvahtia, mutta onneksi Bee on upea, übercool, suojelee Colea kiusaajilta ja on tismalleen samalla aaltopituudella pojan kanssa. Ei ole ihme, että kun isä ja äiti (näyttelijöinä Leslie Bibb ja Ken Marino) lähtevät viikonloppulomalle palauttelemaan kipinää avioliittoonsa, he uskaltavat jättää Colen Been huomaan. Harmi vain, että nuori nainen on myös saatanaa palvova, ihmisiä tottuneesti kylmäksi pistävä sekopää. Naapurin Melanie yllyttää Colea vakoilemaan Beetä nukkuma-ajan jälkeen, sillä jenkkilapsenvahdithan tunnetusti kutsuvat poikaystäviään muhinoimaan yömyöhään lasten nukahdettua – ainakin jos kauhuelokuviin on uskominen, ja miksei olisi. Bee kuitenkin kutsuu paikalle viisi Colelle tuntematonta tyyppiä, eikä aikaakaan kun poika näkee jotain, joka viimeistään karistaa unihiekat silmistä.

Elokuvaan on annosteltu rempseyttä yllin kyllin. Ohjaaja McG, alias Joseph McGinty, on aiemmin tehnyt useampia toimintakomedioita, kuten 2000-luvun alun Charlien Enkelit jatko-osansa kera, ja tällä kertaa hän on sovittanut onnistuneesti komedialliset elementit toiminnan sijasta kauhuun. Been kaverit on revitty suoraan kauhuleffojen hahmojen kliseisimmästä laarista – löytyy cheerleader, lihaksikas pelinrakentaja, vitsikäs musta kaveri ja Tarantinoon kevyesti kallellaan oleva kohtalokas aasialaistaustainen nainen veitsineen. Tarantinoon, tai vähintäänkin hänen palvomiinsa b-elokuviin, viittaavat myös kuvan päälle ajetut tyylikkäät tekstit (engl. intertitle). Muutenkin elokuvan kerronta on alusta asti sopivan rento ja tyylitajuinen – se asettaa elokuvan sävyn heti kevyen koomiselle linjalle, jota yliampuvat veriroiskeet ja tylyt kuolemat ryydittävät. Leffa tuo väkisinkin mieleen vuoden 2007 Murder Partyn, jossa sinisilmäisyyttään murhattavaksi eksyvä mies selviää lähinnä tumpeloutensa ansioista.

The Babysitter ei toki ole mitenkään kovin omaperäinen – eikä edes se tyyli, jolla se taipuu komediaksi ole mitenkään yllätyksellinen. Mutta se, miten elokuva käsittelee henkilöhahmojaan, on sen vahvin valtti. Opportunistiset, itsekkäät lukiolaiset (vai college-nuoret?) asettuvat tyypillisille paikoilleen, mutta elokuva ei tyydy kuvaamaan heitä pelkkinä kliseekimppuina. Hölmö cheerleader paljastuu kunnianhimoiseksi ja älykkääksi, vaikka pelkääkin tissiensä puolesta. Lihaksikas pelinrakentaja ryntäilee ilman paitaa ja haluaa tappaa paljain käsin kuin jonkinnäköinen b-luokan Patrick Bateman, mutta välillä keskeyttää jahtaamisen antaakseen isoveljellisiä neuvoja, kunnes on taas aika jatkaa. Mustan miehen rooli on toki lyhyt ja tyly, mutta tämä tuntuu pikemminkin itsetarkoitukselliselta viittaukselta genren typerimpiin piirteisiin. Kerronnan vahvimmaksi lenkiksi osoittautuu Colen ja Been suhde – näyttelijöillä on oikeasti kemiat kohdallaan ja käsikirjoitus tekee heidän väleistään sopivan monitahoisen.

Laadukkaasti toteutetuista veriroiskeista huolimatta uskaltaisin väittää, että elokuva on lopulta hyvän mielen kauhukomedia. Silloin kun naapurin ukon ilmiselvä keski-iän kriisi tai sanailu pullean koulukiusaajan kanssa ei tuo virnettä naamalle, Colen selviäminen hykerryttää ja pojan ja lapsenvahdin välit ovat verenvuodatuksesta huolimatta hellyttävät.  Loppuhuomiona voi kertoa, että leffan, kuten tietty aika monen muunkin elokuvan, käsikirjoitus löytyy netistä, esim. tästä linkistä. Jo siitä huokuu sen ronski asenne. On hauska huomata, että käsikirjoitus ei välttämättä laita kaikki one-linereitaan hahmojen suuhun, vaan tyytyy näyttämään ne kerronnassaan – kun verinen twisti paljastaa pahisten todellisen nahan, käsikirjoitus uhraa huvikseen kokonaisen sivun valtaviin ”WHAT THE FUCK?” -sanoihin. Lopputuloksessa tämä on toteutettu hauskasti jo mainituilla, kuvaan lävähtävillä teksteillä. Netflixin tuottamista – tai originaalituotantoina jakelemista – kauhuelokuvista The Babysitter on mitä ilmeisimmin ensimmäinen kauhuelokuva, joka saa jatko-osan (pätee ainakin Suomen Netflixiin). Pakko laittaa sormet ristiin, että jatko-osa pystyisi samaan ensimmäisen osan kanssa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, scriptslug.com

Kuvat: Netflix

YouTuben parhaat kauhulyhärit, osa 1

Kauhun ystävälle Youtube on oikea aarreaitta. Maailma on pullollaan lyhytelokuvakilpailuita, elokuva-alan opiskelijoita lopputöineen ja ammattilaisia, jotka haluavat rukseja cv:hensä – ja usein näitä täysin ammattimaisin ottein tehtyjä lyhytelokuvia ladataan Youtubeen. Mikäs sen parempaa yleisölle sekä tekijöille! Ei tietenkään ole mitään mahdollisuutta yrittää perata kaikkea laadukasta tarjontaa, mutta tähän artikkeliin on koetettu kerätä laadukkaita lyhäreitä Youtuben kätköistä. Tällä kertaa pidetään lyhyttä kauniina – suurin osa nyt käsitellyistä lyhäreistä on vain noin kolmeminuuttisia, vain yksi yltää 8 minuuttiin. Paljon löytyy kymmenminuuttisia ja jopa pariakymmentä minuuttia hipovia elokuvia, mutta varataan niille toinen aika, ne kun vaativat vähän enemmän sulattelua. Kaikki linkit artikkelissa johtavat lyhytelokuviin Youtubeen, ellei toisin mainita, eikä lyhäreitä ole arvotettu mihinkään paremmuusjärjestykseen. Linkkien toimivuus on testattu 26.2.2020.

On hyvä muistuttaa, että monelle ammattilaiselle Youtube on ainoa kanava saada töitään suuremmalle yleisölle, vaikka tällöin toki ansaintamahdollisuudet samalla kaventuvat – jokainen Youtubeen ladattu lyhäri on siis hiellä ja verellä tuotettu lahja katsojalle. Kaikenkarvaisten pätkien joukosta löytyy todellisia menestystarinoitakin – yksi parhaista esimerkeistä on vuonna 2010 julkaistu Clown-elokuvan feikkitraileri. John Watts ja Christopher D. Ford tekivät kuvitteelliselle elokuvalleen trailerin, jonka ohjaajaksi he pokkana iskivät muka Eli Rothin. Kuultuaan trailerista Roth soitti kavereille ja kysyi tahtoivatko he tehdä ideastaan kokopitkän elokuvan! Pätevänä kauhuviihteenä ja omaperäisenä kehokauhuna toimiva Clown sai ensi-iltansa 2014 ja sittemmin John Watts on ohjannut mm. Spiderman: Homecomingin (2017) – jonka Ford oli kirjoittanut – sekä Spiderman: Far from Homen (2019).

Toinen menestystarina löytyy rakkaasta länsinaapuristamme. David F. Sandberg teki vaimonsa Lotta Lostenin kanssa 2013 lyhytelokuvan Lights Out, joka osallistui Bloody Cuts –elokuvantekijäyhteisön (kotisivu http://bloodycuts.co.uk/)  Who’s There? -lyhyelokuvakisaan, ja voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Lyhäri on aivan järjettömän tehokas, ja sen viimeinen sekunti tekee selvää kenen tahansa yöunista! Ei ihme, että Sandberg pääsi tekemään ideansa pohjalta kokopitkän vuonna 2016, vaikka kokopitkä elokuva ei toiminut läheskään yhtä hyvin. Nimellä Ponysmasher Sandberg julkaisi muitakin kauhulyhäreitä. Pictured, Not so Fast, Coffer, Attic Panic ja Closet Space on toteutettu ilman budjettia, pelkän loistavan idean varassa kaikki, ja toimivat kuin häkä. Sittemmin Sandberg on ohjannut ensin huippumenestyneen Annabelle: Creationin (2017), ennen kuin siirtyi kaikkien kauhuohjaajien tapaan – huoh – tekemään DC:n supersankarielokuvia – Shazamin!  vuonna 2019 ja näillä näkymin Shazam-jatko-osan 2022. Kaikissa kokopitkissä on cameoroolissa luonnollisesti myös Lotta Losten!

Lights Outin lisäksi samaan Who’s There? -kisaan osallistuivat mm. kisan voittanut Play Time, joka vastaa kaikkia askarruttaneeseen kysymykseen siitä, kuinka monta säikäytystä voi tunkea kolmeen minuuttiin (vastaus on: monta!), sekä Peter Czikrain A…, joka ei välttämättä ole kovin hyvä, mutta muistuttaa, että lyhärit voivat olla näytönpaikka niin lavastukselle, maskeeraukselle kuin valaistuksellekin. Sen sijaan kisan Cut on kaikille suositeltava, hauska kauhukomediapätkä.

David F. Sandbergin saavuttaman Youtube-suosion vanavedessä Annabelle: Creationin tuottanut Warner Bros. julisti myös kilpailun, jossa etsittiin Conjuring-maailmaan sijoittuvaa kauhulyhäriä. Kisassa oli jopa osakilpailuita, ja ilmeisesti Jenkkien osakilpailun The Nurse valittiin tavallaan parhaaksi – mitä se toki onkin. Voittajan ohjannut Julian Terry on tehnyt muitakin lyhytelokuvia, joista varsinkin näppärästi nykytekniikkaan perustuva Whisper on erittäinkin hyvä kaksiminuuttinen. Mies on ilmeisesti tekemässä omaan, vuoden 2018 lyhäriinsä They Hear It perustuvaa kokopitkää (lähde), mutta valitettavasti itse lyhytelokuvaa en löydä netistä. Muita osakilpailuiden voittajia ovat Brittien The Confession, meksikolainen What’s Wrong with Mom?, ruotsalainen Blund’s Lullaby sekä kolumbialainen The Innocents – jotka tosin eivät ole meksikolaista lyhäriä lukuun ottamatta oikein mistään kotoisin. Samalla lyhärit muistuttavat siitä, että koska pariminuuttiset kauhuilut perustuvat yleensä säikäytykseen, jota rakennetaan koko ajan, näitä ei millään välttämättä jaksa katsoa useita putkeen. Mutta mitäpä siitä, pieni tauko tekee hyvää, ja sitten on hyvä vetää taas uusi jump scare putkeen!

Jack Davisin ja kauhuguru Eli Rothin perustama Crypt TV keskittyy tuottamaan kauhusisältöä YouTubeen ja tätä kautta etsimään uusia ansaitamenetelmiä lyhytelokuville. Crypt TV:n Youtube-kanavalta löytyy useita satoja pätkiä kauhufaneille: lyhytelokuvia, kauhusarjoja, creepy pastaa, haastattelua ja leffa-analyysiä. Lippulaivana koko hommalle on hyvä, loistavasti maskeerattu The Birch, joka toimii myös hyvänä porttivideona Crypt TV:n meininkiin. Täytyy myöntää, etten itse ole vielä täysin edes perehtynyt kanavan sisältöön, mutta jos The Birch uppoaa, syvempää tutustumista voi suositella! Kanavalla julkaistu, yksi harvoista 360°-kameralla kuvatuista lyhäreistä, The Turning on hauska ja katsomisen arvoinen kokeilu, mutta osoittaa pikemminkin ehkä, että 360°-kuvaus on vielä kehitysasteella, ja ainakin tällä hetkellä pelit pesevät tämänkaltaisen ilmaisun sata–nolla.

Loppuun sitten ehkä ne kaikkein vahvimmat suositukset. Englantilainen The Cat with Hands on erittäin häiriintynyt lyhyt pätkä, jonka paras osa on kummallinen, mutta toimiva stop motion -animaatio. Harmi, että kuvanlaatu on videossa heikko. 2 Am: Smiling Man on myös yksi toimivimmista ja kuuluisimmista Youtube-videoista, eikä syyttä! Oudosti Jim Carreytä muistuttava ukko on yksi kauhulyhäreiden puistattavimmista tyypeistä – tosin olisi äärimmäisen hauska nähdä, kuinka kreisiksi Jim Carrey osaisi kauhuleffapahiksen venyttää. Larry jaksaa virittää 5 minuuttia taidokkaasti tunnelmaansa ja on todella karmiva. Useissa lähteissä suositeltu Moonlight Man muistuttaa jollain tavalla Babadookia ulkotiloissa, mutta ei toki toimi ihan yhtä hyvin. He Dies at the End on taas aivan loistavasti pienillä elementeillä tehty ja metatasolla pelaava lyhäri, joka yhtä aikaa säikäyttää ja naurattaa. Se on yksi parhaista kauhulyhäreistä ikinä. Every 90’s Commercial on kuin Saturday Night Live -sketsi steroideissa: sen splatter-meininki tulee ihan puun takaa ja siinä on ihan älyttömästi tavaraa siihen nähden, että se kestää noin 2 minuuttia – se kannattaa katsoa myös uudestaankin. Viimeisenä oma suosikkini: 8-minuuttinen Peekers vuodelta 2009, joka toimii kuin häkä. Peekersin näennäisen kevyt tunnelma johtaa lopulta todella häiritsevään tulokseen, ja tavallaan tässä olisi ehdottomasti aihetta pidempäänkin elokuvaan – toki tunnelma varmaan lopulta kärsisi siitä. Leffan vanha täti on todella häiritsevä ja jää mieleen pitkäksi aikaa. On ihan hassua, että Peekers on niin karmiva, vaikka se on toteutettu niin yksinkertaisin ja pienin keinoin.

Seuraavassa YouTube-katsauksessa katsotaan pidempiä lyhytelokuvia!

PS. Kotimainen, Ilja Rautsin ohjaama Helsinki Mansplaining Massacre taas ei löydy Youtubesta, mutta se on ainakin 10 kuukautta vielä Areenassa katsottavissa, joten mars sinne, jos se on jostain syystä jäänyt väliin! 

2010-luvun parhaat kauhuelokuvat

Hyvä on, myönnetään, klikkiotsikon makuahan tässä on. Näin vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä reflektoida kulunutta kymmentä vuotta ja tarkastella parhaita elokuvia – mutta että listaisi absoluuttisesti parhaimmat niistä? Niin varmaan. Kauhu on genreistä ehkä eniten fiilispohjainen, ja joka katsojalla on oma makunsa. Siksi saattaa ärsyttää, että joku totaalisen tylsä leffa on kaikkien arvostama, tai että se todella tehokas ja viihdyttävä pläjäys jää ihan täysin huomiotta. Enkä edes yritä väittää, että olisin nähnyt kaikki hyvät kauhuelokuvat viimeisen kymmenen vuoden ajalta – vaikka yritys on ollutkin kova – minkä vuoksi päätin pikemminkin tehdä listan kymmenestä suuresta kauhuhitistä: elokuvista, jotka ovat olleet varsinaisia tapauksia, ja joita voi varauksetta suositella kenelle tahansa. Kaikki listatut elokuvat ovat kiistatta hyviä, vaikka joku olisikin ylihypetetty – ja vähintäänkin nämä ovat niitä elokuvia, jotka vuosikymmeneltä jäävät elämään. Nämä ovat NE vuosikymmenen kauhuelokuvat.

Kaiken kaikkiaan kauhufanille kulunut vuosikymmen oli todella antoisa! Uusien ohjaajien sukupolvi pääsi kunnolla vauhtiin: mm. Jordan Peele, Mike Flanagan, Ari Aster, Robert Eggers. Conjuring-saaga räjäytti pankin, ja Suspiria (2018) ja Child’s Play (2019) osoittivat, että uusintaversioiden mahdollisuuksia on aiemmin aliarvioitu. Kauhu levisi isolla ryminällä suoratoistopalveluihin ja televisioon, esimerkkeinä vaikkapa American Horror Story, The Haunting of Hill House ja Channel Zero. Zombiewalkit, kummitustalokierrokset ja kauhuteatteri levisivät Suomeenkin.

Alla oleva lista ei ole objektiivinen, mutta ei se ole täysin subjektiivinenkaan. Itse pidin esimerkiksi Robert Eggersin The Lighthousesta (2019) ehkä enemmän kuin The Witchistä (2016), mutta The Witch on ehdottomasti se, joka ansaitsee paikkansa tämänkaltaisella listalla. Koska listasta puuttuu luonnollisesti vaikka mitä hyviä elokuvia – kuten Overlord (2018), The Wailing (2016) ja Annihilation (2018) – annan lisäksi myös kymmenen muuta suositusta hyvistä leffoista viime vuosikymmeneltä. Ja vaikka kauhufanina olisikin hauska, että rahkeet riittäisivät suosittelemaan vain jotain arthouse-leffoja, jotka on kerran näytetty jossain kellarissa New Yorkissa, niin se ei ole tarkoitus: kyllä nämä ovat ihan niitä valtavirtakauhuelokuvia kaikki. Hyviä kauhuelokuvia on maailma pullollaan ja niiden etsiminen pitkä matka – ja iloinen 20-luku tuo niitä varmasti aimo tukun lisää tullessaan. Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

2010-luvun kovimmat kauhutapaukset

1. Get Out (2017)

Myönnän auliisti, että Get Out oli mielestäni hieman liian hypetetty, ja vaati uusintakatselun ennen kuin tahallisen ennalta arvattava tarina tempaisi kunnolla mukaansa. Mutta yhtä kaikki – Get Out on 2010-luvun tärkein kauhuleffa. Se tiivistää koko vuosikymmenen: se on hauska, itseironinen, yhteiskunnallisesti valveutunut, umpikiero ja tehokas. Se on tiukaksi viritetty kone ja kaiken lisäksi pirun viihdyttävä.

2. It Follows (2014)

Nerokkaaseen lähtöasetelmaan perustuva elokuva on sekä sosiaalinen kommentaari, että tehokas kauhuelokuva, jonka synnyttämään ajatusleikkiin on pakko lähteä mukaan. Kaiken kruununa Mike Gioulaksiksen suvereeni kuvaus, jota tukee järisyttävä visuaalinen maailma sekä musiikki. Vuosikymmenen kauhuelokuvista oma suosikkini.

3. Hereditary – Pahan perintö (2018)

Jopa Rosemaryn painajaista (1968) paremmaksi hehkutettu Hereditary on kehunsa ansainnut. Ari Asterin esikoinen lumosi ja järkytti yleisöt ympäri maailmaa. Hereditary osoitti jälleen, että kunnianhimoinen taiteellinen näkemys ja tinkimätön aihepiiri ei tarkoita kaupallista epäonnistumista. Ja missä on Toni Colletten Oscar?

4. The Conjuring – Kirottu (2013)

Conjuring-sarjan avausosa on yksi kaikkien aikojen kummituselokuvista. Perinnetietoinen, tyylikäs säikyttely on kauhuviihdettä parhaimmillaan, ja osoitti jälleen James Wanin kuuluvan kirkkaimpaan kauhuohjaajien eliittiin. Leffaa seurannut elokuvasarja on heikoista lenkeistään huolimatta ehkä tasokkain kauhufranchise ikinä.

5. The Witch (2015)

Tunnelmallinen, puistattava ja nerokkaasti toteutettu The Witch on monen mielestä vuosikymmenen paras kauhuelokuva, eikä syyttä lainkaan. Uudenenglannin metsiin sijoittuva painajainen on hyppy kylmään veteen ja esikoisohjaaja Eggersiltä visionäärinen taidonnäyte.

6. The Cabin in the Woods (2012)

Vuosikymmenen kauhukomedia dekonstruoi perinteisen kauhuelokuvan ja tekee siitä huumoria – ja onnistuu silti olemaan myös pelottava. Lopun hirviöiden esiinmarssi on hengästyttävintä kauhuelokuvaa koskaan.

7. A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018)

Jim.. Öh, John Krasinskin esikoinen on taidokkaasti tehty, postapokalyptisen maailman trooppeja voitokseen kääntävä ja kutkuttava elämys – ja kaupanpäälle älytön kassamagneetti. Oliko elokuva vähän ylihehkutettu? Ehkä, mutta yksi vuosikymmenen tärkeimmistä ja parhaimmista kauhuleffoista se silti on. 

8. The Babadook (2014)

The Babadook on osoitus kauhuelokuvan kasvavan maineen voimasta. Ilmestyessään vähälle huomiolle jäänyt elokuva on vähitellen kasvanut hitiksi, sillä se on taiten kirjoitettu, hyvin näytelty ja sen alavirtauksissa käsittelemät teemat menetyksestä ja surusta ovat ohittamattomia. Ja onhan Babadook ehkä vuosikymmenen paras leffahirviö – joka muuten on kotiutunut englantiin jo mörön synonyymiksi.

9. It – Se (2017)

Uusintaversioiden voiman osoittava It oli sekä lämmin henkäys nostalgiaa, hyvin tehty ja karmiva. Bill Skarsgårdin rooli Pennywisenä on jo nyt ikoninen. Mielikuvituksellinen sukellus painajaisiin ei ehkä niinkään pelottanut, mutta loistava se silti on.

10. Evil Dead (2013)

Ilmestyessään vähän ylenkatsottu uusintaversio on noussut sittemmin moderniksi kulttiklassikoksi – eikä ihme. Fede Alvarezin puhtaaseen läträykseen perustuva adrenaliinipiikki on varmasti yksi ilkeimmistä suuren yleisön kauhuleffoista – sekä yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä. Vimmainen visio vetää vertoja alkuperäiselokuvalle.

Lisäksi kymmenen suositusta 2010-luvun kauhuelokuvista, joista osa on jäänyt pienemmälle huomiolle, mutta suurin osa löytänyt ansaitsemansa yleisön. Elokuvat ovat ilmestymisjärjestyksessä.

2010-luvun suositukset

1. I Saw the Devil (2010)

Brutaali ja iljettävä korealainen kostoelokuva on raju, mutta myös musta huumorin sävyttämä ja täynnä ilkeitä sivuhahmoja ja julmia kohtaloita.

2. Kill List (2011)

Tyylikkään pienieleinen indie-elokuva kasvaa mustaksi painajaiseksi palkkatappajan joutuessa itse salaseuran tähtäimeen.

3. You’re Next (2011)

Hyvä slasher on kauhuelokuvien aatelia, ja yllätyksiä täynnä oleva You’re Next on erinomainen slasher ja moderni klassikko.

4. Sinister (2012)

Loistava Sinister yhdistelee kummituselokuvaa, säikyttelyä ja julmia kotivideoita. Elokuvassa on uniikki, todella hyytävä tunnelma.

5. Maniac (2012)

Murhaajan ensimmäisestä persoonasta kuvattu elokuva on inhottava, järkyttävä ja taitava uusintaversio 70-luvun pienoisesta klassikosta. Elijah Wood loistaa mieleltään koko ajan yhä enemmän järkkyvänä murhaajana.

6. Oculus (2013)

Hyvä kummituselokuva on kumma kyllä harvinaisuus. Ja Oculus on yksi 2000-luvun parhaista. Kummitteleva peili on toimivan yksinkertainen idea, joka tässä on toteutettu loistavasti.

7. What We do in the Shadows (2014)

Uusi-Seelanti on kauhukomedioiden luvattu maa, ja vamppyyri-found footage, Taika Waititin ohjaama What We Do in the Shadows on riemastuttava, idearikas ja loistavasti toteutettu. Kaikkihan tämän ovat jo nähneet, mutta toivottavasti katsovat uudestaankin.

8. Bone Tomahawk (2015)

Naturalistinen länkkäri Bone Tomahawk on paitsi hyvä ajan kuva, tyylikkäästi toteutettu sekä brutaali kuvaus kannibaaliheimoa jäljittävästä miesporukasta.

9. Autopsy of Jane Doe (2016)

Käänteitä vyöryttävä mysteeri kuolleesta naisesta ja tämän ruumiinavauksesta on vahva, pienieleinen painajainen, jonka keskiössä Olwen Kelly alastomana, liikkumattomana ruumiina ansaitsee hatunnoston.

10. Hounds of Love (2016)

Todelliseen, nuoria naisia seksiorjinaan pitäneeseen ja murhanneeseen aussipariskuntaan perustuva elokuva on järkyttävä ja ravisteleva. Näyttelijät ovat loistavia rooleissaan, kuvaus tyylikästä ja päähenkilön ympärillä kiristyvä solmu kuristaa katsojaakin. 

Arvostelu: Lake Mungo (2008)

”Älä lähde vielä pois, pysy vielä hetki siinä…”

– Juha Tapio

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joel Anderson

Pääosat: Rosie Traynor, David Pledger, Martin Sharpe

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Lake Mungo on elokuva surusta ja menettämisestä. Elokuvan tapahtumat alkavat, kun australialainen 16-vuotias Alice Palmer katoaa uimassa ollessaan perheen retkellä joulun aluspäivinä vuonna 2005. Muutamia päiviä myöhemmin hänet löydetään hukkuneena. Sen jälkeen kolmihenkiseksi supistuneen perheen kotona alkaa tapahtua outoja asioita – perheenjäsenet kuulevat ääniä, näkevät painajaisia ja tuntevat yhä Alicen läsnäolon. Alicen äiti (Rosie Traynor) ja veli (Martin Sharpe) ovat varmoja, ettei Alice olekaan kuollut, mutta ruumiin tunnistanut isä (David Pledger) on pikemminkin varma Alicen haamun läsnäolosta.

Tytön kuoleman jälkeen perhe turvautuu meedion apuun ja perheen äiti vaatii tyttärensä haudan avaamista, jotta kuolleen henkilöllisyys voidaan varmistaa dna:sta, sillä tyttö vaikuttaa ilmestyvän kuoleman jälkeen kuolinpaikan läheisyydessä otettuihin sivullisten valokuviin sekä videoihin, joita perheen poika Mathew on kuvannut perheen kotona. Samalla myös ydinperheen liitokset natisevat, sillä äiti, isä ja veli suhtautuvat kaikki omalla tavallaan Alicen kuolemaan. Veli uppoutuu valokuvaukseen, äiti haahuilee öisin pitkin naapurustoa ja pistäytyy ihmisten koteihin näiden nukkuessa. Elokuva kuvaa pienin elein surun eri vaiheita, joissa kieltäminen, masennus ja kaupankäynti näyttäytyvät eri tavoin. Pikkuhiljaa se raottaa mysteeriään, samalla kun Alicesta alkaa paljastua salaisuuksia.

Lake Mungo on pienellä budjetilla äärimmäisen hienosti toteutettu elokuva. Se on kuvattu muka-dokumentiksi (tai mokumentiksi), ja found footage -kauhuista poiketen tyyli todella tarkoittaa sitä tällä kertaa. Elokuva koostuu perheenjäsenten sekä muiden tapahtumiin osallistuneiden haastatteluista, sekä tapahtumia kuvittavista arkistoista etsityistä videoista ja valokuvista. Elokuvan kerronta on siis suoraan lainattu dokumenteistä – ja muistuttaa myös lukemattomia tosi-tv:n ”kummitus”tarinoita, joita koto-Suomessakin voi nähdä esimerkiksi TLC- tai FRII-kanavilla. Tyylin kanssa on otettu riski, sillä sitä voisi pitää rasittavana, mutta taitavasti rytmitetyn juonenkuljetuksen ja hienojen näyttelijöiden avulla elokuva kääntää kerrontansa suurimmaksi vahvuudekseen. Koska elokuva on kerrottu päähenkilöiden haastatteluissa, antaa jatkuva takauma mahdollisuuden tarkastella tragediaa ja sen aiheuttamaa surua kiihkottomasti. Alicen kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista on kulunut jo useampi vuosi, ja aika antaa hahmoille perspektiiviä, minkä vuoksi elokuva ei kuvaa niinkään kummittelua vaan surun kanssa elämistä. Lake Mungo ei olekaan pelottava elokuva. Mutta häiritsevä se on – tai häiritsevä ei ehkä ole oikea sana, elokuva pikemminkin jää mietityttämään, jopa vaivaamaan, pitkäksi aikaa.

Puhtaasti tunnelmaan ja hitaasti avautuvaan mysteeriin perustuvia kauhuelokuvia kutsutaan usein termillä ”slow-burn horror”, joka kuvaa tavallaan ihan osuvasti tämänkaltaisia elokuvia – mitenköhän tuon nyt suomentaisi? Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Robert Eggersin The VVitchin (2015) tai Osgood Perkinsin Netflix-leffan I am the Pretty Thing that Lives in the House (2016). Ne eivät pyri säikäyttämään, vaan rakentamaan tunnelmaa pitkän kaavan kautta ja saavat katsojan arvuuttelemaan, mistä niissä lopulta on kyse. Lake Mungo tekee tämän taiten. Se avautuu hiljalleen lukuisten juonenkäänteiden kautta, joita ei suurieleisesti alleviivata, mutta jotka toimivat todella tehokkaasti. Jo pelkkä Mungo-järvi on Australian maantiedettä tuntemattomalle twisti. Juoni pitää pahaenteistä tunnelmaa yllä, ja kun salaisuudet alkavat paljastua, elokuva on sydäntä särkevä. Se ei ole kauhuelokuvalle tyypillisen julma, vaan pikemminkin haikea. Elokuvan teemoissa surun lisäksi kuultaa vahvana tunne siitä, kuinka ihmisten suuri ihmisten välinen avaruus on – kukaan ei lopulta kuitenkaan tunne toista ihmistä. Ja surun valtaamien ihmisten toimiessa epärationaalisesti hahmot eivät ehkä lopulta tunne itseäänkään – vai mistä kertovat äidin yölliset vaeltelut ja veljen epätoivoiset yritykset pitää siskon muistoa elossa? Suru rikkoo ja vieraannuttaa, mutta lopulta hyväksymisen kautta henkilöhahmojen on mahdollista löytää uutta yhteenkuuluvaisuutta.

Lake Mungon elokuvalliset keinot ovat tyylivalinnasta johtuen tietysti melko rajalliset, ja elokuva luottaa katsojan täyttävän aukot mielikuvituksellaan. Huonolaatuiset kuvat vihjaavat muutamilla pikseleillä toimivasti. Sen suurimpana vahvuutena on hyvät näyttelijänsuoritukset. Perheenjäsenet – erityisesti isää ja äitiä näyttelevät Pledger ja Traynor – ovat tavattoman luonnollisia, mikä tekee myös elokuvasta hyvin aidon. Pienieleisyys vaatii taitoa, ja näyttelijät onnistuvat tekemään roolinsa hyvin pienesti. Henkilöt ovat käyneet surunsa niin perinpohjaisesti läpi, ettei sitä tarvitse suurieleisesti esittää, riittää että suru asuu hahmoissa – katseissa, eleissä ja hymyissäkin.

Lake Mungo ei ollut ilmestyessään suuri menestys, mutta vuosikymmenessä sen maine on kasvanut, ja kenties sille voi hiljalleen alkaa sovittelemaan kulttiklassikon viittaa. Sen löytää usein netin ”parhaat kauhuleffat, joita et ole nähnyt” -listoilta ja suosituksena kauhusta kiinnostuneilta. No nyt se saa suosituksensa myös täältä. Elokuva on ohjaaja-käsikirjoittaja Joel Andersonin ensimmäinen, ja toistaiseksi ainut, kokopitkä elokuva. On ehkä sanomattakin selvää, että elokuvien ystävät katsovat aina lopputekstit, mutta täytyy nyt kuitenkin muistuttaa, että se kannattaa. Elokuvan niputtaminen ”kummituselokuviin” on hieman harhauttavaa, sillä se ei ole peruskauhuviihdettä. Säikyttelyä etsivä saattaa pettyä elokuvaan, sillä se vaatii vastaanottavaa mielentilaa. Tunnelmallisen kauhun ystäville se sen sijaan on kadonnut helmi. Sen emotionaalinen vaikutus on vahvimmillaan ensimmäisellä katselukerralla, mutta itse katsoin elokuvan, pohdin sitä pari viikkoa ja katsoin sitten uudestaan – ja se toimi vielä paremmin. Lake Mungo ei varsinaisesti ole kauhuelokuva, mutta tavallaan se on ehdottomasti kauhuelokuva.

Arvosana

PS. En tiedä, mistä alitajunnan syöveristä tuo Juha Tapio -lainaus tuli, mutta tähän se istuu.

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Arclight Films

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (2019)

myös The Curse of La Llorona

”No, woman, no cry”

– Bob Marley & the Wailers

Ohjaaja: Michael Chaves

Käsikirjoitus: Mikki Daughtry, Tobias Iaconis

Pääosat: Linda Cardellini, Jaynee-Lynne Kinchen, Roman Christou

Kesto: 1 tunti 33 minuttia

Ikäraja: 16

Keväisen Night Visions Back to Basics 2019 -festivaalin yleisö sai kunnian olla SxSW-festarin jälkeen ilmeisesti toinen yleisö maailmassa, joka näki (tulevan) kauhuhitin Itkevän naisen kirous (The Curse of la Llorona). Etukäteen valtavasti – varsinkin tuottajansa James Wanin nimellä – hehkutetun elokuvan voi ennustaa vetävän salit täyteen ympäri maailmaa, varsinkin mikäli viime vuosien jump scare -kauhun vetovoima on vielä tallella, ja miksei olisi?

Los Angelesissa vuonna 1973 lastensuojelussa työskentelevä Anna (Linda Cardellini) ottaa häiriintyneeltä vaikuttavalta äidiltä tämän lapset turvaan lastensuojelututkinnan ajaksi. Äiti vakuuttaa syyttömyyttään ja uskoo kansantarinoista tutun Itkevän naisen – la Lloronan – vainoavan poikia. Vähemmän yllättäen pojat löydetään hukkuneina suojelusta huolimatta ensimmäisenä yönä, ja kuolinpaikalle lastensa kanssa saapuneen Annan perhe joutuu Itkevän naisen tulilinjalle seuraavaksi. Seuraa 90 minuuttia jump scareja, joiden volyymi on väännetty spinaltapmaisesti jatkuvasti yhteentoista, ja suvantovaiheet vietetään odotellen uutta kohtaamista itkuisen haamun kanssa. Suurin poikkeus viime vuosien Conjuringeihin ja Insidiouksiin on se, että monet säikäytyksistä vedetään muitta mutkitta päivänvalossa – vaikka nekin toki pedataan niin, että katsoja osaa odottaa kutakin reilusti etukäteen.

"Karjuvan naisen kirous" voisi olla osuvampi nimi

Jump scare – eli ”äkkisäikäytys” näin Agricolan päivän jälkimainingeissa – on oikeastaan samanlainen kuin taikatemppu. Ensin yleisölle kerrotaan, että nyt tehdään temppu. Sitten hämätään – tämä tai tuo liike ei vielä ollutkaan se varsinainen temppu – sitten viime hetkellä huomio käännetään pois ja sitten temppu, tai tässä tapauksessa säikäytys, räiskäistään päälle. Jos olet nähnyt vaisun The Nunin (2018), tai vaikka vain sen trailerin, muistat ehkä kohtauksen, jossa haamununna seuraa päähenkilöä käytävällä, ja juuri kun päähenkilö kääntyy huomatakseen haamun, oikea pahis ryntääkin vasemmalta hänen kimppuunsa. Itkevä nainen tekee tämän saman säikäytyksen uudestaan, ja uudestaan – ja uudestaan. Alusta loppuun. Ei se sinänsä haittaa – koska temppu on oikeasti hyvä – mutta pelkkiin jump scareihin nojaavan kauhuleffan soisi tuovan arsenaaliinsa vaihteluakin. Annabelle: Creationkin (2017) osoitti, että jump scareihin nojaavan elokuvan voi saada toimimaan, kun niiden tyyliä vaihtelee, ja homma on muuten hanskassa.

Elokuva meinaa kuivua puoliväliinsä mennessä, kun yksinhuoltajaäidin ja kahden lapsen perhettä riivaava haamu saa aikaan vain säikäytyksiä ja äidin ”whaddar u doing?” -huutoja. Äidin ja lasten välisestä suhteesta ei – jälleen kerran – valitettavasti saada oikeastaan mitään irti, ja tarina on niin nähty kauhuelokuvissa, että se oikeasti kaipaisi tuulettamista joko terävänäköisellä tai edes lämminhenkisellä lähestymistavalla. Huolestunut äiti ja kunnolliset, mutta uhatut lapset -kuvio ei enää riitä. Onneksi puolivälissä mukaan tuodaan paikallinen poppamies ja entinen pappi Rafael (Raymond Cruz), joka tuo mukaan uutta energiaa ja kovasti kaivattua huumoria. Vähän tätä ennen elokuva myös vetää suurimman twistinsä esiin ihan sivulauseessa. Se toimii ihan hauskasti, mutta on valitettavasti varmaankin maailmanlaajuisesti spoilattu jo ennen ensi-iltaa – toivottavasti kuitenkaan ei. Rafaelin lakonisen huumorin siivittämänä elokuvan loppu onnistuu pitämään itsensä kasassa, eikä kummitus- / riivauselokuvien kuluneimpia loppuratkaisun kuvioita ole onneksi pakko käydä läpi.

Äiti ja lapset ovat huolissaan paloturvallisuudesta

Puitteet ovat elokuvassa kunnossa, kuten odottaa saattaa. Maskeeraus on hoidettu luonnollisesti hyvin ja Itkevä nainen on näyttäytyessään ehkä kliseinen, mutta silti hyytävä ilmestys. Kyynelistä olisi ehkä voitu saada hiukka enemmän irti – nyt haamu on kuin minkä tahansa muun leffa kummitus, vaikka maskara vähän valuukin. Kuvaus pursuaa energiaa, ja kuvaaja Michael Burgess selvästi hallitsee lajityypin. Rytmitys elokuvassa toimii hyvin, vaikka lisäsisältöä käsikirjoitukseen kovasti kaivattaisi. Elokuva kuvittaa hyvin la Lloronan legendan, mutta ihan vain etsiessä netistä tietoa ko. rouvasta tulee väkisinkin mieleen, että olisi tästä ehkä aihetta vähän monipuolisempaankin versiointiin ollut – nyt elokuva kuluu lähinnä yksien seinien sisällä.

Puutteistaan huolimatta Itkevän naisen kirous kyllä toimii, ja vaikka esiin voisi ehkä syystäkin vetää vähän kulttuurisen omimisen -korttia niin ei voi kuin toivoa, että vastaavista myyttisistä hahmoista, kuten Chupacabrasta, Baba Yagasta, Wendigosta tai vaikka Näkistä vedettäisi isolla budjetilla kunnon kauhusäikyttelyä. Kansantarinat kun ovat kautta aikojen toimineet ja toimivat yhä paremmin kuin joku satunnainen ”joku kuoli ikävästi ja nyt hänen haamunsa kostaa” -kuvio. En väitä, ettei kauhuleffoja kansantarinoista olisi jo väännetty, mutta vastaavalla volyymillä sitä on tehty harvoin. Itkevän naisen kirous ei lopulta kuitenkaan saa ihan kaikkea legendasta irti, sillä edelleen tarina on kiinnostavampi kuin siitä tehty elokuva, mutta pelottelunnälkäiselle yleisölle se uppoaa varmasti kuin veitsi voihin. Ja on tämä parempi kuin jo mainittu The Nun. Jos jump scaret tuntuvat epämiellyttäviltä, tai siltä, että ne vievät tilaa itse tarinalta, Itkevän naisen kirous on aika turha elokuva. Jos tykkää kuitenkin välillä odottaa sydän tykyttäen seuraavaa säikäytystä, elokuva toimii varmasti. Se on tyypillinen Hollywood-kauhuhitti – laadukkaasti tehty säikyttelyvuoristorata, jonka juonellinen anti on puiseva kuin Linnanmäen legendaarisen radan rakenteet.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Night Visions, SxSW, allthatisinteresting.com, broad.com, Bored Panda, siuro.info

Kuvat: Warner Bros.

Arvostelu: Puppet Master: The Littlest Reich (2018)

”Just call my name 'cause I'll hear you scream…”

- Metallica

Ohjaaja: Sonny Laguna, Tommy Wiklund

Käsikirjoitus: S. Craig Zahler

Pääosat: Thomas Lennon, Jenny Pellicer, Nelson Franklin

Kesto: 1 h 30 min

Ikäraja: 18

Puppet Master -elokuvasarja käynnistyi vuonna 1989 jonkinlaisena Gremlinsin (1984) ja Child’s Playn (1988) epäpyhänä sekasikiönä. Hieman gremlineitä pienemmät, mutta sitäkin verenhimoisemmat nuket ovat laittaneet porukkaa kylmäksi sittemmin yhdellätoista suoraan videolle levinneellä jatko-osalla. Minulle – kuten ilmeisesti aika monelle muullekin – koko leffasarja on jäänyt vähän kauhuelokuvien alaviitteeksi. Joku näistä on tullut nähtyä, mutta mitään erityistä muistijälkeä se ei ole jättänyt – onhan näitä kauhusarjoja tehtailtu ihan tolkuttomasti. Viime syksynä Night Visions toi Suomen kankaille leffasarjan 13. osan, joka tavallaan jatkaa sarjaa, mutta on oikeastaan sarjan reboot. Ok, Puppet Master: Littlest Reichillä, ei todellakaan ole mitkään parhaat lähtökohdat olla maailman paras elokuva. Siksi hämmennys on suuri, kun yllättäen elokuva toimiikin mainiosti!

Alkuperäinen Puppet Master kertoi Andre Toulonin egyptiläisillä taioilla henkiin herättämistä nukeista. Toulon oli itse natseja 30-luvun lopussa jenkkeihin paennut tiedemies ja okkultisti, joka tappoi itsensä, jotta natsit eivät saisi hänen salaisuuksiaan. Sittemmin nuket joutuivat vuoroin pahojen mestareiden ikeen alle pahantekoon, vuoroin taistelemaan natseja vastaan. Reboot heittää tämän kaiken roskakoriin ja tekee Toulonista (tällä kertaa legendaarinen Udo Kier) suoraan natsien kätyrin ja nukeista vähemmistöjä metsästävän Einsatzgruppen. Ratkaisu yksinkertaistaa koko hommaa ja samalla tuo elokuvaan b-elokuvalle sopivan epäkorrektin törkeän otteen.

Elokuvan alussa avioerosta toipuva sarjakuvakauppias Edgar (Thomas Lennon – ”kinda-close-Klaus”) muuttaa takaisin vanhempiensa luo ja löytää nuorena kuolleen veljensä jäämistöstä  Toulonille kuuluneen nuken (katsojille se on tietysti elokuvasarjan ikoninen Blade). Edgar lähtee suureen Toulon-konferenssiin myymään nukkea työkaverinsa Markowitzin sekä ihastukseksi muuttuvan vanhan naapurin tytön Ashleyn kanssa. Eipä aikaakaan kun konferenssiin kokoontuneiden Toulon-fanien nuket heräävät henkiin ja verikekkerit voivat alkaa. Ja kun sanon verikekkerit, tarkoitan sitä todella. Gorefanin silmää miellyttäviä tappoja elokuvassa on lukuisia, kun kaikkialta Puppet Master -sarjan rämeistä nousevat nuket käyvät murhaamaan. Ensin (tässä versiossa) natseja auttaneen Toulonin nukkien kohteena on lähinnä vähemmistöjä – sekä muuta herrakansaa haittaavia väestöryhmiä – mutta tilanteen kiristyessä muistuttamaan zombileffoista tuttuja piiritystilanteita nukkejen saartamassa hotellissa, niiden verenhimoa alkaa ulottua kaikkiin.

Kaikesta huomaa, että tällä kertaa asialla ovat olleet kunnon tekijämiehet. Elokuvan ohjaajat – duona toimivat Laguna ja Wiklund – ovat ohjanneet muutaman kauhuelokuvan, joista ensimmäisen, vuoden 2012 Witherin (Vittra), näytti Night Visions aikoinaan. Elokuva oli ihan mukiinmenevä, brutaali Evil Dead -kopio, joka ei omaperäisyydellä koreillut, mutta ohjaajien taidonnäytteenä toimi. Käsikirjoituksesta vastaa uransa nousukiitoon saanut S. Craig Zahler, joka on paitsi tehtaillut käsikirjoituksia (joista tosin pelkkänä kirjoittajana tämä on vasta toinen julkaisun saanut), myös kirjoittanut romaaneja ja ohjannut loistavat, omaperäiset Bone Tomahawkin (2015) ja Brawl in Cell Block 99 (2017). Tekijöillä on selkeästi Puppet Masterin kaanon vastustamattomasti hallussa, vaikka elokuva muutteleekin sitä taustatarinoiltaan. Tästä seuraa jatkuvia silmäniskuja sarjan faneille. Tekijät ovat oikeasti tosissaan lähteneet puhaltamaan uutta kipinää kokoon kuivuneeseen sarjaan. Näinhän niitä rebootteja pitäisi tehdä.

Näyttelijät ovat tekevät hyvät suoritukset, erityisesti pääosan Thomas Lennon on mainio murheisena, hieman luuserinoloisena wannabe-sarjakuvapiirtäjänä. Käsikirjoitus antaa hahmoille mukavasti aikaa, ja onnistuu luomaan muutaman ihan jopa samaistuttavan hahmon, ennen kuin tappaminen alkaa.

"Fuck. Double fuck!"

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, Puppet Master: Littlest Reich on mainio elokuva, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuvassa on rytmitysongelmia, jotka johtuvat siitä, että tekijät eivät ihan ole osanneet valita tehdäkö täysillä överikomediaa ja splatteria, vai vakavasti otettavaa kauhua. Tästä syystä elokuva yrittää vähän kumpaakin: on todentuntuista henkilökemiaa ja vakavaa pyrkimystä luoda järkeä Puppet Master -sarjaan, ja yhtäkkiä menoa ryyditetään ihan päättömällä (myös kirjaimellisesti) roiskinnalla. Täytyy myöntää, että elokuva hoitaa mallikkaasti sekä vakavamman että kieliposkessa meiningin, mutta tämä kaksijakoisuus silti syö elokuvan tehoa. Tunnelma tuntuu vaihtelevan jopa kohtausten sisällä, niin että vakavasta dialogista vaihdetaan lennossa johonkin pöhköön kuolintapaan ja sitten jälleen vakavan musiikin siivittämänä takaisin huolestuneisiin katseisiin. Tämä ei pilaa elokuvaa, mutta aiheuttaa aika ajoin päänraapimista – onko tämä nyt kauhukomedia vai ei? Pitäisikö natsi-nukeissa nähdä jonkinlaista kommentaaria nykyisestä asenneilmastosta, vai onko tämä puhdasta mättöä?

Kun elokuvan tausta osana tällaista sarjaa ottaa huomioon, se ansaitsee ehdottomasti 6/5 tähteä. Mutta splatterina, kauhuelokuvana, se ei ihan niin korkealle yllä. Se on mainiota viihdettä, ja osin aika aivotonta meininkiä, joka on toteutettu huolella ja selkeästi rakkaudella. Sillä on takataskussa juonen kannalta muutama ylläri, koska asennetta siltä kyllä löytyy. Eikä sen kanssa onneksi tarvitse huolia jos sarja ei ole entuudestaan tuttu. Saapa nähdä mitä sarjassa seuraavaksi tapahtuu, jatko-osa kun on aika varmasti tulossa – toivottavasti taso pysyy yhtä korkealla. Sitä ennen kaljat auki ja aivot narikkaan.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Puppet Master Wiki, Wikipedia, Night Visions

Kuvat: RLJE Films

Arvostelu: Summer of 84

”Now it is 1984, knock knock at your front door...”

- Dead Kennedys

Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell

Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith

Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory Grüter-Andrew

Kesto: 1 t 45 min

Ikäraja: 16

Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.

Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta. Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista, ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere) saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.

Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta ja mikä ei.

Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan. Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa edes sitä, onko mitään spoilattavaa.

Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen, kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen. Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard, Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.

Manhunt

                        

Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey, kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja kenties alkoholisoituneesta – äidistään.

Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus – muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn. Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.

Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta: kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan on taas kesä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions

Kuvat: Gunpowder and Sky

Katsaus vuoden 2017 kauhuelokuviin

Heti alkuun muutama sananen viime vuoden kauhuelokuvista. Vuosi 2017 oli oikein mainio vuosi genre-elokuville. Sanoivat ilkeät kielet mitä vain, kauhu ei ole nykyään vain ”uusintaversiointeja” ja ”halpahintaista säikyttelyä”. (Sitä paitsi mitä vikaa on uusintaversioissa, jos ne ovat toimivia, tai halpahintaisessa säikyttelyssä, jos sitä säikähtää?) Lista ei ole mikään best of -lista, vaan pieni katsaus viime vuoden kauhuelokuviin. (Wikipedia heittää osan elokuvista vuoden 2016 puolelle, mutta virallisen ensi-iltansa ovat kaikki saaneet 2017) Vuonna 2017 tuotettiin hirmu määrä loistavia kauhuelokuvia, joista yleisömenestyksiksi nousseita Get Outia, Itiä ja Annabelle : Creationia on tässä ehkä turha mainita. Aika näyttää onko vuodesta 2018 yhtä hyväksi kauhun vuodeksi, vaikka alkuvuoden A Quiet Place, arvostelumenestykseksi kohonnut Hereditary sekä loppuvuoden Halloween ja meillä jo onkin. Katso nämä kuitenkin jos siihen on mahdollisuus:

The Void

Ohjaajat: Jeremy Gillespie, Steven Kostanski

Pääosat: Aaron Poole, Kenneth Welsh, Daniel Fathers, Kathleen Munroe

Mainio indiekauhu The Void yhdistelee häpeilemättä John Carpenterin legendaaristen Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976) ja The Thing (1982) tematiikkaa H.P. Lovecraftiin, tai osin jopa kopioi niitä – ja miksikäs ei? Lopputulos on mainio, mystinen ja brutaali selviytymiskamppailu piiritetyssä sairaalassa. Erikoisefektit ja visuaalinen ilme ovat upeita ja cgi minimissään, mikä ei ole ihme – kumpikin ohjaajista on meritoitunut genre-elokuvien taiteellisella ja graafisella osastolla.

... pitäisikö näissä lyhyissäkin arvioissa antaa tähtiä? No antaa mennä.

tähdet ****

A Cure for Wellness

Ohjaaja: Gore Verbinski

Pääosat: Dane DeHaan, Mia Goth, Jason Isaacs

Pirates of the Caribbean ohjaajan A Cure for Wellness oli yksi niitä harvoja kauhuelokuvia, jotka pääsivät viime vuonna Suomessa teatterilevitykseen. Elokuva on visuaalisesti kaunis ja tiivistunnelmainen Sveitsiläiseen ”hyvinvointikeskukseen” sijoittuva mysteeri. Elokuvan alkaa rauhallisesti ja kiristää hiljalleen ruuviaan kireämmälle. Valitettavasti elokuva on selkeästi ylipitkä, ja polkee ajoittain paikallaan. Loppuratkaisu lässähtää, kuten tämänkaltaisilla elokuvilla on usein tapana – mysteeri on kiinnostavin osa juonta. Tunnelman ja upeiden kuvien, sekä tietysti trailerilla Ramonesin parasta biisiä I wanna be sedatedia soittavan Suomen ylpeyden, Mirel Wagnerin, vuoksi elokuva kannattaa katsoa.

tähdet: ***

Tragedy girls

Ohjaaja: Tyler MacIntyre

Pääosat: Brianna Hildebrand, Alexandra Shipp

Tarina kahden teinitytön ystävyydestä ja heidän yrityksestään löytää paikkaa maailmassa. Tyttöjen tarkoitus on saada lukijoita murha-aiheiselle blogilleen Tragedy Girls. Murhaamalla ihmisiä julmetusti. Elokuvalla on siis komediallinen slasher (jo nimensäkin puolesta) mainion Final Girlsin (2015) malliin, joskaan samankaltaisille metatasoille ei tällä kertaa olla menossa. Elokuvassa on oikealla mitalla mustaa huumoria ja tyylikkäitä kuolemia. Päähenkilöt käyvät jurppimaan melko pian, mikä ehkä sopii teiniteemaan, mutta sitä on pakko ihmetellä, kuka jaksaa ig-julkkisten aikakaudella panostaa blogiinsa näin paljon? Köh köh… Hyvin tehdyille kauhukomedioille on kuitenkin aina paikkansa.

tähdet: ***

 

Raw

(myös Grave)

Ohjaaja: Julia Ducournau

Pääosat: Garance Marillier, Ella Rumpf, Rabah Nait Oufella

2000-luvun alussa kaikki käänsivät katseensa Ranskaan, josta putoili brutaaleja, tyylikkäitä kauhuelokuvia. New wave of French extremity kuitenkin laantui, mutta ranskalaiset kauhuelokuvat eivät ole vielä kuolleet – onneksi – sukupuuttoon. Raw on tyylitelty ja tyylikäs elokuva nuoren naisen aikuisuuden ensiaskelista, opintojen alusta ja itsenäistymisestä. Alun jälkeen elokuva nyrjähtää raiteiltaan ja syöksyy kasvavan pakkomielteen syövereihin. Elokuvaa on laajalti kehuttu, ja se on katsomisen arvoinen, vaikka itse en erityisesti saanut irti elokuvan ”suuremmista” teemoista, jos sillä edes oli niitä. Se on mielenkiintoinen elokuva siskosten – ja perheen – salaisuuksista, mutta onnistuiko se kommentoimaan aikuistumisen vaikeutta, naisen paikkaa yhteiskunnassa, joukkoon sopeutumisen väistämätöntä vaikeutta tai lihansyönnin eettisyyttä? Tai ehkä se ei yrittänyt sitä?

tähdet: *** ja 1/2

mother!

Ohjaaja: Darren Aronofsky

Pääosat: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer

Mestarillisen Darren Aronofskyn mother! on kauhuelokuva vain jos sen synkän teeman – ihmisyyden historian – sellaiseksi mieltää. Sen uskonnollis-filosofinen pohjatematiikka on hieman liian ilmiselvää, jotta siitä saisi erityisiä ahaa-elämyksiä. Tiedän, että tätä elokuvaa on kuvattu erittäin ahdistavaksi, mutta itse pessimistinä ja mustan huumorin ystävänä katsoin varsinkin sen loppupään kauheuksien vyörytystä suu auki, mutta huvittuneena. Tätä joukkomurhien, mielivallan, välinpitämättömyyden ja irrationaalisen muka-hengellisyyden amok-maista oopperaahan maailmanhistoria on (tai ainakin kirjoitettu historia, ei se oikeasti tärkeä arjen historia). Onko mother! todella tärkeä elokuva? No ehkä ei, mutta elokuvallisena saavutuksena täytyy Aronofskille jälleen nostaa hattua. Varsinkin viimeinen vartti on todella hengästyttävä, joskaan ei mielestäni yhtä hirvittävä kuin Aronofskin Unelmien sielunmessun (2000) viimeinen vartti. Ja kun Javier Bardemin esittämä mies (Him) kirjoitetaan isolla, silloin Jennifer Lawrencen esittämä äiti (mother) kirjoitetaan varmasti pienellä.

tähdet: ***

Brawl in Cell Block 99

Ohjaaja: S. Craig Zahler

Pääosat: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson

Omaperäisen länkkärikauhu Bone Tomahawkin (2015) ohjaajan vankilaelokuva on todellinen syöksy kurimukseen. Korkeamoraalinen huumemuuli Bradley (Vince Vaughn) joutuu tiukkaan paikkaan, kun keikka menee pieleen ja pelastaakseen raskaana olevan vaimonsa rikollisten kostolta hän saa tehtäväkseen hakeutua maan kovimman vankilan kovimmalle osastolle, salaperäiselle osastolle 99. Ultrabrutaali vankilamaailma on täyttä fantasiaa ja täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kohtaloita. Don Johnson vetää loistoroolin hirvittävänä vankilanjohtajana ja Vince Vaughn on elämänsä kunnossa. Jos kantti kestää raajojen murtelua ja äärimmäistä väkivaltaa, voin varauksetta suositella tätä infernoa. Aivan mieletön meno. Kauhuksi tätä ei voi suoranaisesti väittää, mutta meininki on kyllä häijympää kuin monissa tusinakauhuissa. Kyllä tämä täydet ansaitsee.

tähdet: *****

  

Hounds of Love

Ohjaaja: Ben Young

Pääosat: Ashleigh Cummings, Emma Booth, Stephen Curry

Vavahduttava Hounds of Love on yksi viime vuosien julmimpia ja tyylikkäimpiä kauhuelokuvia. Tositapahtumiin (löyhästi) pohjautuva kauhuelokuva kertoo pariskunnasta, joka kaappaa sadistisiin seksileikkeihinsä nuoria naisia ja murhaa viikkoa myöhemmin. Heidän armoilleen joutuu koulutyttö Vicky (Cummings), joka joutuu pärjäämään sänkyyn sidottuna pariskuntaa vastaan. Ensimmäistä kokopitkäänsä ohjaavalta, elokuvan myös käsikirjoittaneelta, Ben Youngilta elokuva on suvereeni taidonnäyte. Kameratyöskentely, käsikirjoituksen rytmitys, kaikki on loistavaa. Periaatteessa kolmen näyttelijän voimin pyörivä elokuva rakentuu näyttelijöiden varaan ja varsinkin pariskuntaa esittävät Booth ja Curry tekevät uskomattomat roolisuoritukset. Yhä julmemman elokuvasta tekee se, että se jättää katsojan mielikuvituksen varaan koko karmeuden. Hirvittävimmillä hetkillä kamera kääntyy pois, jättäen vatsanpohjaan saman tunteen kuin Michael Haneken Funny Games (1997) ensimmäisellä katsomiskerralla, joskaan ehkä samanlaisena sosiaalisena kommentaarina Hounds of Lovea ei voi nähdä. Todellinen pahanmielen elokuva. Ja mestariteos.

tähdet *****

Lähteet: IMDB

Kuvat: Screen Media Films, Fox Movies, Gunpowder & Sky, Focus Features, Paramount, Factor 30 Films