Vuoden 2020 tulevat kauhuelokuvat

Uuden vuoden aluksi on hyvä jälleen katsastaa tämän vuoden tulevia ensi-iltoja. Viime vuoden päivityksessä käsitellyistä elokuvista useampikin odotetusti lykkäytyi ja esimerkiksi vähemmän yllättäen World War Z:n jatko-osasta ei ole vieläkään mitään tietoa. The Grudge – Kauna saapuu Suomen kankaille ilmeisesti jo ensi viikolla 10.1. ja Katie Holmesin tähdittämän Brahms: The Boy II:n pitäisi saada teatteriensi-iltansa 21.2.! Älyttömään tuotantokurimukseen jumittunut New Mutants on IMDB:n tietojen mukaan ensi-illassa 3.4. – mutta moni leffaa odottava osaa tähänkin suhtautua varauksella.

Sarjaformaatissa luvassa on esimerkiksi Netflixin puolella Mike Flanaganin mahtavan The Haunting of Hill Housen (2018) itsenäinen kakkoskausi The Haunting of Bly Manor ja näillä näkymin syksypuolella American Horror Storyn kymmenes kausi! AHS:n teemaa ei ilmeisesti vielä ole ilmoitettu.

Tässä siis katsaus kymmeneen vuoden 2020 tulevaan ensi-iltaan. Ja taas sama varoituksen sana kuin aina: julkaisutietoihin ei oikein koskaan ole luottamista, ensi-iltoja siirretään toisten tieltä jatkuvasti ja jo valmiita leffoja leikellään vuosikausia uuteen uskoon. Aika näyttää tuleeko tästä yhtä kova vuosi kauhuelokuvien saralla kuin älyttömän hienosta viime vuodesta!

Color Out of Space

Tammikuussa Jenkeissä ensi-iltansa saava Color Out of Space on ensimmäinen suuren budjetin Lovecraft-tulkinta – kymmeneen vuoteen? Kahteenkymmeneen? Milloinkaan? Elokuvassa pihalle iskevä meteori alkaa vaikuttaa oudosti Arkhamin seudulla Massachusettsissa elävään perheeseen ja kummallinen purppurainen valo valtaa alaa. Parin vuoden takaisen huurteisen Mandyn (2018) tuottajat selvästi huomasivat, että Nicholas Cage ja neonvärit ovat kuin luotuja toisilleen – ja miksi eivät olisi! Perheen isän rooliin (jälleen) genre-elokuvassa (jälleen!) hyppäävä Cage tekee ainakin trailerin perusteella tyylilleen uskollisen roolisuorituksen. Ohjaaja Richard Stanley palaa pitkän elokuvan pariin yli 25 vuoden jälkeen, joten genrefanin odotukset ovat korkealla! Rotten Tomatoesissa leffa on ensikritiikkien perusteella kirkkaasti paremman puolella. Lähtökohtaisesti aina vähän tuhoon tuomituilta yrityksiltä näyttävät Lovecraft-sovitukset saattavat vihdoin saada pienen valonpilkahduksen – peukut pystyyn!

Gretel & Hansel

Tunnelmallisista kauhuelokuvista tunnettu (I am the Pretty Thing that Lives in the House 2016) Oz Perkins tekee kauhuväännöksen muutenkin kauheasta Hannu ja Kerttu -sadusta. Lähtökohdiltaan leffalla on paljon potentiaalia, ja It-elokuvasta tuttu Sophia Lillis Kerttuna sekä Alice Krige hyytävänä noitana vaikuttavat nappivalinnoilta. Trailerin perusteella leffasta on vaikea sanoa yhtään mitään – vaikutteita on otettu The Witchistä (2015) sekä mahdollisesti Apostlesta (2018), mutta muuten tämä saattaa kallistua suuntaan tai toiseen. Näyttöjen perusteella uskaltaisin kuitenkin luottaa ohjaaja Perkinsiin – vahvaa tunnelmaa, mysteerejä ja monitulkintaisia juonikuvioita on varmasti luvassa!

The Lodge

Sundancessa 2019 ensi-iltansa saanut The Lodge on helmikuun uutuuksia. Elokuva kertoo äitipuolesta ja tämän uusioperheen kahdesta lapsesta, jotka jäävät perheen mökille kolmistaan talvilomalleen. Naisen menneisyyden salaisuudet kuitenkin palaavat vainoamaan eristyksissä olevaa kolmikkoa. Tiheätunnelmainen kauhu lumisen metsän keskeltä on kirvoittanut kriitikoilta jopa vertailuja Ari Asterin Hereditaryyn (2018), eivätkä Goodnight Mommylla (2014) kannuksensa ansainneet ohjaajat Veronika Franz ja Severin Fiala todellakaan ensimmäistä kertaa kaiva äiti-lapsi-dynamiikasta kauhuntasoja esille. Tässä on tämän vuoden tunnelmaan nojaavan kauhun merkkiteoksen mahdollisuus, mutta valitettavasti ainakaan toistaiseksi minkäänlaista Suomen ensi-iltaa leffakankailla ei ole tiedossa – toivotaan asiantilaan korjausta!

Fantasy Island

Yhdysvalloissa rakastettuun 70–80-lukujen televisiosarjaan Fantasy Island perustuva kauhumukaelma saa Jenkkien ensi-iltansa helmikuussa. Fantasioiden saarella joukko nuoria aikuisia saa toivoa kukin yhden toiveensa toteutuvan, mutta joka fantasialla on tietysti synkkä kääntöpuoli, jota toivoja ei osaa odottaa. Blumhouse-tuotantoyhtiö selvästi kärkkyy jälleen kerran kauhuviihteen nälkäisen yleisön rahoja, ja mikäpä siinä. Elokuvalla on oikeasti potentiaalia olla viihdyttävä kauhupläjäys, toivotaan vain, ettei sitä ole saksittu liian laimeaksi nuorison rahojen toivossa, sillä leffalla on myös potentiaalia olla tavattoman ärsyttävä. Traileri lupaili oikeinkin synkkiä visioita, mutta lopputuloksen näkee vasta myöhemmin. Tämä leffa on muuten vasta ensimmäinen kolmesta Blumhousen leffasta tällä listalla – Jason Blumin valtakausi kauhun saralla jatkuu siis menestyksekkäästi!

Invisible Man

Universalin piti luoda vanhoista leffahirviöistään Frankensteinista, muumiosta ja kumppaneista yhteinen ”Dark Universe”. Homman pyllähdettyä The Mummyn (2017) huonoon menestykseen Blumhouse tarttui härkää sarvista ja on nyt saatellut Invisible Manin valmiiksi. Ohjaajan pallilla on kolmatta kokopitkäänsä ohjaava kauhuguru Leigh Whannell, joka Upgraden (2018) jälkeen jälleen yhdistelee tieteiselokuvaa hyvin luontevalla tavalla muihin genreihin. Whannellin visio ei taida noudatella H. G. Wellsin alkuperäisromaania, eikä Universalin filmiklassikkoja, vaan keskiössä on Elisabeth Mossin esittämä nainen, jonka sairaalloisen mustasukkainen exä ei välttämättä tehnytkään itsemurhaa, vaan keksi keinon kostaa naiselle näkymättömänä. Paranoiaa ja tieteiskauhua on siis luvassa. Aika näyttää jatkuuko Dark Universe jotenkin, Blumhouse on kiinnostunut tekemään uusintaversioita klassisista leffahirviöistä, mutta näillä näkymin linjaus on, että tulevat leffat eivät liity toisiinsa – ja varmaan hyvä niin (lähde). Suomen ensi-ilta 28.2.

A Quiet Place II – Hiljainen paikka II

John Krasinski palaa luomaansa alieneiden valtaamaan maailmaan näillä näkymin maaliskuussa. Elokuva jatkaa ykkösosan tapahtumien jälkeen samoilla hahmoilla, jotka ilmeisesti tällä kertaa lähtevät tutulta kotitilalta suureen maailmaan. Postapokalyptista maailmaa on kyllä 2000-luvulla elokuvissa tutkittu sen verran paljon, että toivotaan leffalla olevan muitakin omia paukkuja, kuin nuo omintakeiset hirviöt – ja vähintäänkin ettei leffa nyykähdä täysin Walking Deadiksi: ”ihmiset ovat pahin uhka” -asetelma kun vähän paloi loppuun jo 28 päivää myöhemmin -elokuvassa (2002). Ensimmäisestä osasta – vaikkei täydellinen ollutkaan – voi olla vaikea parantaa, mutta toisaalta nyt elokuvalla on mahdollisuus päästä kunnolla tutkimaan luomaansa hiljaista maailmaa. Ehkäpä kohtaamme jonkin toisenkin hirviöntyypin matkan varrella?

Antlers

Karsastan tavallisesti kauhuelokuvien trailereita monestakin syystä, mutta Antlersin traileri vaikutti lupaavalta. Elokuvassa pikkukylän opettaja huolestuu hiljaisesta oppilaastaan, jolla tuntuu olevan iso salaisuus. Kaikkien metsänkävijöiden kaveri Wendigo saattaa saada Antlersissa vihdoin kunnon kauhuelokuvaversion. Mielenkiintoista myös nähdä mihin suuntaan elokuva myyttiä kieputtaa, sillä olennon mytologia on sen verran runsas, että siihen voi tarttua useasta eri kulmasta. Tiivistunnelmaiselta ja brutaalilta vaikuttavan elokuvan on ohjannut Scott Cooper, joka muistetaan lähinnä Crazy Heartista (2009), mutta on tehnyt muitakin tasalaatuisia elokuvia, ja sen on tuottanut genre-elokuvan kultapoika Guillermo Del Toro. Tämä saadaan Suomen teattereihin, saadaanhan?

Saw

Nyt ollaan jännän äärellä. Koomikko Chris Rockin aloitteesta lähtenyt yhdeksäs Saw-elokuva on ilmeisesti valmis, ja sen ensi-iltaa aikaistettiin toukokuulle, jotta syksyn Halloween Kills ei veisi leffalta yleisöä ja toisinpäin. Elokuva kulkee työnimellä The Organ Donor, ja sen pitäisi jotenkin suuresti uudistaa koko kertaalleen kuopattua sarjaa. Rock vanhana Saw-fanina on kuulemma saanut tähän aivan kuningasidean. No, ainakaan kammottavan Jigsaw:n ohjaajakaksikko The Spierig Brothers ei palaa pökäleensä jälkeen, vaan ohjaajan pallilla on Saw:t 2–4 tehnyt Darren Lynn Bousman. Rockin ohella päärooleissa on mm. kaikkialle ehtivä Samuel L. Jackson. Täytyy myöntää, että äkkiseltään koko juttu kuulostaa aika heikolta, mutta ehkä juuri siksi tässä on potentiaalisen yllättäjän tuntua. Ohjaajan mukaan leffassa on suurin koskaan rakennettu ansa, mutta vanhana fanina toivoisin pienempää – jotain ilkeää ja uskottavampaa, lähempänä alkuperäistä leffaa. Ainuttakaan traileria ei ole vielä julkaistu eikä markkinointi alkanut, joten seurataan mielenkiinnolla, toteutuuko toukokuun ensi-ilta, vai onko tämä sittenkin alkuvuoden -21 leffoja.

Conjuring 3: The Devil Made me do it

Conjuring-saaga jatkuu tänä vuonna kahdeksannella (!) leffalla, kun Warrenin pariskunta saapuu jälleen valkokankaille sekoittamaan surutta faktaa ja fiktiota, humpuukia ja vedätystä todellisiin tapahtumiin. Itse pääleffasarjan kolmas osa on odotettu tapaus. Pitkin matkaa faneille tiputeltiin tietoja, että tällä kertaa pyörittäisi ihmissusi-teemojen ympärillä, mutta onneksi tämä juonikuvio taidettiin taputella viime vuoden Annabelle Comes Homessa. Tällä kertaa siis liikutaan ilmeisesti oikeusjutun ympärillä, jossa Warrenit jollain tavalla olivat mukana todistamassa, että vuonna -81 vuokraisäntänsä tappanut Arne Cheyenne Johnson oli syyntakeeton, koska demoni oli hänen mielensä vallannut. Ensimmäinen Conjuring oli loistava leffa ja kakkososakin laadukas, vaikka taso laskikin, joten hyvää kauhuviihdettä on lupa odottaa. Vera Farmigan ja Patrick Wilsonin luontevasti tähdittämä leffa saapuu säikyttelemään syksyllä ohjaajanaan The Curse of La Lloronan (2019) ohjannut Michael Chaves. Saas nähdä minkälaisia spinoffeja mahdollistavia sivuosamörköjä on arsenaalissa tällä kertaa.

Halloween Kills

Vuonna 2018 Michael Myers palasi, pyyhki tarinastaan pois kaikki muut Halloween-elokuvat, paitsi ensimmäisen, ja aloitti melkoisen murhasprintin. Tuloksena oli toimiva slasher, johon yleisökin tykästyi, ja jonka maine on vain kasvanut teatterikierroksen jälkeen. Alun perin ohjaaja David Gordon Greenin ja käsikirjoittaja Danny McBriden oli tarkoitus tehdä heti kaksi leffaa, mutta he odottivat yleisön reaktioita, joten nyt he päättivät paisuttaa uudet Halloweenit saman tien trilogiaksi. Tänä vuonna Halloween Kills kiusaa Jamie Lee Curtisin Laurie Strodea ja vuonna 2021 on luvassa kolmasosa Halloween Ends. Juonesta ei vielä ole tarkempaa tietoa – mutta valistunut veikkaus sanoo, että Michael… luultavasti palaa Haddonfieldiin… ja murhaa.

Menevää puukkohippaa on varmasti luvassa!

Siinä pieni katsaus vuoden 2020 kauhuelokuviin! Kaikenlaista vuosi tuo tullessaan, ja saattaahan se tuoda ylläreitäkin. Wrong Turnin jatko-osaa / reboottia Wrong Turn: Foundation tuotetaan parhaillaan, Nia Costan ohjaama Candymanin jatko-osan ensi-ilta on luvattu kesäksi, Conjuring spinoff The Crooked Man saattaa tulla tänä vuonna, huhut Jason Voorheesin paluusta käyvät kuumana Halloweenin menestyksen jälkeen ja David S. Goyerin pitäisi tehdä uusi Hellraiser, jota on jo kymmenkunta vuotta puuhattu.

Hyvää leffavuotta 2020!

Lähteet: IMBD, Wikipedia, Bloody Disgusting, Upcominghorrormovies.com, RLJE Films, Rotten Tomatoes, Variety, Indiewire, Screenrant

Kuvat: RLJE Films, Orion Pictures, NEON, Columbia Pictures, Paramount Pictures, Warner Bros. Universal Pictures

 

 

2010-luvun parhaat kauhuelokuvat

Hyvä on, myönnetään, klikkiotsikon makuahan tässä on. Näin vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä reflektoida kulunutta kymmentä vuotta ja tarkastella parhaita elokuvia – mutta että listaisi absoluuttisesti parhaimmat niistä? Niin varmaan. Kauhu on genreistä ehkä eniten fiilispohjainen, ja joka katsojalla on oma makunsa. Siksi saattaa ärsyttää, että joku totaalisen tylsä leffa on kaikkien arvostama, tai että se todella tehokas ja viihdyttävä pläjäys jää ihan täysin huomiotta. Enkä edes yritä väittää, että olisin nähnyt kaikki hyvät kauhuelokuvat viimeisen kymmenen vuoden ajalta – vaikka yritys on ollutkin kova – minkä vuoksi päätin pikemminkin tehdä listan kymmenestä suuresta kauhuhitistä: elokuvista, jotka ovat olleet varsinaisia tapauksia, ja joita voi varauksetta suositella kenelle tahansa. Kaikki listatut elokuvat ovat kiistatta hyviä, vaikka joku olisikin ylihypetetty – ja vähintäänkin nämä ovat niitä elokuvia, jotka vuosikymmeneltä jäävät elämään. Nämä ovat NE vuosikymmenen kauhuelokuvat.

Kaiken kaikkiaan kauhufanille kulunut vuosikymmen oli todella antoisa! Uusien ohjaajien sukupolvi pääsi kunnolla vauhtiin: mm. Jordan Peele, Mike Flanagan, Ari Aster, Robert Eggers. Conjuring-saaga räjäytti pankin, ja Suspiria (2018) ja Child’s Play (2019) osoittivat, että uusintaversioiden mahdollisuuksia on aiemmin aliarvioitu. Kauhu levisi isolla ryminällä suoratoistopalveluihin ja televisioon, esimerkkeinä vaikkapa American Horror Story, The Haunting of Hill House ja Channel Zero. Zombiewalkit, kummitustalokierrokset ja kauhuteatteri levisivät Suomeenkin.

Alla oleva lista ei ole objektiivinen, mutta ei se ole täysin subjektiivinenkaan. Itse pidin esimerkiksi Robert Eggersin The Lighthousesta (2019) ehkä enemmän kuin The Witchistä (2016), mutta The Witch on ehdottomasti se, joka ansaitsee paikkansa tämänkaltaisella listalla. Koska listasta puuttuu luonnollisesti vaikka mitä hyviä elokuvia – kuten Overlord (2018), The Wailing (2016) ja Annihilation (2018) – annan lisäksi myös kymmenen muuta suositusta hyvistä leffoista viime vuosikymmeneltä. Ja vaikka kauhufanina olisikin hauska, että rahkeet riittäisivät suosittelemaan vain jotain arthouse-leffoja, jotka on kerran näytetty jossain kellarissa New Yorkissa, niin se ei ole tarkoitus: kyllä nämä ovat ihan niitä valtavirtakauhuelokuvia kaikki. Hyviä kauhuelokuvia on maailma pullollaan ja niiden etsiminen pitkä matka – ja iloinen 20-luku tuo niitä varmasti aimo tukun lisää tullessaan. Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

2010-luvun kovimmat kauhutapaukset

1. Get Out (2017)

Myönnän auliisti, että Get Out oli mielestäni hieman liian hypetetty, ja vaati uusintakatselun ennen kuin tahallisen ennalta arvattava tarina tempaisi kunnolla mukaansa. Mutta yhtä kaikki – Get Out on 2010-luvun tärkein kauhuleffa. Se tiivistää koko vuosikymmenen: se on hauska, itseironinen, yhteiskunnallisesti valveutunut, umpikiero ja tehokas. Se on tiukaksi viritetty kone ja kaiken lisäksi pirun viihdyttävä.

2. It Follows (2014)

Nerokkaaseen lähtöasetelmaan perustuva elokuva on sekä sosiaalinen kommentaari, että tehokas kauhuelokuva, jonka synnyttämään ajatusleikkiin on pakko lähteä mukaan. Kaiken kruununa Mike Gioulaksiksen suvereeni kuvaus, jota tukee järisyttävä visuaalinen maailma sekä musiikki. Vuosikymmenen kauhuelokuvista oma suosikkini.

3. Hereditary – Pahan perintö (2018)

Jopa Rosemaryn painajaista (1968) paremmaksi hehkutettu Hereditary on kehunsa ansainnut. Ari Asterin esikoinen lumosi ja järkytti yleisöt ympäri maailmaa. Hereditary osoitti jälleen, että kunnianhimoinen taiteellinen näkemys ja tinkimätön aihepiiri ei tarkoita kaupallista epäonnistumista. Ja missä on Toni Colletten Oscar?

4. The Conjuring – Kirottu (2013)

Conjuring-sarjan avausosa on yksi kaikkien aikojen kummituselokuvista. Perinnetietoinen, tyylikäs säikyttely on kauhuviihdettä parhaimmillaan, ja osoitti jälleen James Wanin kuuluvan kirkkaimpaan kauhuohjaajien eliittiin. Leffaa seurannut elokuvasarja on heikoista lenkeistään huolimatta ehkä tasokkain kauhufranchise ikinä.

5. The Witch (2015)

Tunnelmallinen, puistattava ja nerokkaasti toteutettu The Witch on monen mielestä vuosikymmenen paras kauhuelokuva, eikä syyttä lainkaan. Uudenenglannin metsiin sijoittuva painajainen on hyppy kylmään veteen ja esikoisohjaaja Eggersiltä visionäärinen taidonnäyte.

6. The Cabin in the Woods (2012)

Vuosikymmenen kauhukomedia dekonstruoi perinteisen kauhuelokuvan ja tekee siitä huumoria – ja onnistuu silti olemaan myös pelottava. Lopun hirviöiden esiinmarssi on hengästyttävintä kauhuelokuvaa koskaan.

7. A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018)

Jim.. Öh, John Krasinskin esikoinen on taidokkaasti tehty, postapokalyptisen maailman trooppeja voitokseen kääntävä ja kutkuttava elämys – ja kaupanpäälle älytön kassamagneetti. Oliko elokuva vähän ylihehkutettu? Ehkä, mutta yksi vuosikymmenen tärkeimmistä ja parhaimmista kauhuleffoista se silti on. 

8. The Babadook (2014)

The Babadook on osoitus kauhuelokuvan kasvavan maineen voimasta. Ilmestyessään vähälle huomiolle jäänyt elokuva on vähitellen kasvanut hitiksi, sillä se on taiten kirjoitettu, hyvin näytelty ja sen alavirtauksissa käsittelemät teemat menetyksestä ja surusta ovat ohittamattomia. Ja onhan Babadook ehkä vuosikymmenen paras leffahirviö – joka muuten on kotiutunut englantiin jo mörön synonyymiksi.

9. It – Se (2017)

Uusintaversioiden voiman osoittava It oli sekä lämmin henkäys nostalgiaa, hyvin tehty ja karmiva. Bill Skarsgårdin rooli Pennywisenä on jo nyt ikoninen. Mielikuvituksellinen sukellus painajaisiin ei ehkä niinkään pelottanut, mutta loistava se silti on.

10. Evil Dead (2013)

Ilmestyessään vähän ylenkatsottu uusintaversio on noussut sittemmin moderniksi kulttiklassikoksi – eikä ihme. Fede Alvarezin puhtaaseen läträykseen perustuva adrenaliinipiikki on varmasti yksi ilkeimmistä suuren yleisön kauhuleffoista – sekä yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä. Vimmainen visio vetää vertoja alkuperäiselokuvalle.

Lisäksi kymmenen suositusta 2010-luvun kauhuelokuvista, joista osa on jäänyt pienemmälle huomiolle, mutta suurin osa löytänyt ansaitsemansa yleisön. Elokuvat ovat ilmestymisjärjestyksessä.

2010-luvun suositukset

1. I Saw the Devil (2010)

Brutaali ja iljettävä korealainen kostoelokuva on raju, mutta myös musta huumorin sävyttämä ja täynnä ilkeitä sivuhahmoja ja julmia kohtaloita.

2. Kill List (2011)

Tyylikkään pienieleinen indie-elokuva kasvaa mustaksi painajaiseksi palkkatappajan joutuessa itse salaseuran tähtäimeen.

3. You’re Next (2011)

Hyvä slasher on kauhuelokuvien aatelia, ja yllätyksiä täynnä oleva You’re Next on erinomainen slasher ja moderni klassikko.

4. Sinister (2012)

Loistava Sinister yhdistelee kummituselokuvaa, säikyttelyä ja julmia kotivideoita. Elokuvassa on uniikki, todella hyytävä tunnelma.

5. Maniac (2012)

Murhaajan ensimmäisestä persoonasta kuvattu elokuva on inhottava, järkyttävä ja taitava uusintaversio 70-luvun pienoisesta klassikosta. Elijah Wood loistaa mieleltään koko ajan yhä enemmän järkkyvänä murhaajana.

6. Oculus (2013)

Hyvä kummituselokuva on kumma kyllä harvinaisuus. Ja Oculus on yksi 2000-luvun parhaista. Kummitteleva peili on toimivan yksinkertainen idea, joka tässä on toteutettu loistavasti.

7. What We do in the Shadows (2014)

Uusi-Seelanti on kauhukomedioiden luvattu maa, ja vamppyyri-found footage, Taika Waititin ohjaama What We Do in the Shadows on riemastuttava, idearikas ja loistavasti toteutettu. Kaikkihan tämän ovat jo nähneet, mutta toivottavasti katsovat uudestaankin.

8. Bone Tomahawk (2015)

Naturalistinen länkkäri Bone Tomahawk on paitsi hyvä ajan kuva, tyylikkäästi toteutettu sekä brutaali kuvaus kannibaaliheimoa jäljittävästä miesporukasta.

9. Autopsy of Jane Doe (2016)

Käänteitä vyöryttävä mysteeri kuolleesta naisesta ja tämän ruumiinavauksesta on vahva, pienieleinen painajainen, jonka keskiössä Olwen Kelly alastomana, liikkumattomana ruumiina ansaitsee hatunnoston.

10. Hounds of Love (2016)

Todelliseen, nuoria naisia seksiorjinaan pitäneeseen ja murhanneeseen aussipariskuntaan perustuva elokuva on järkyttävä ja ravisteleva. Näyttelijät ovat loistavia rooleissaan, kuvaus tyylikästä ja päähenkilön ympärillä kiristyvä solmu kuristaa katsojaakin. 

Kauhuelokuvien kritiikistä ja genrestä yleensä

Kauhusta kirjoittaminen on vaikea laji, ja niiden osuvan kritiikin kirjoittaminen liki mahdotonta. Luen tämän tästä yhden tähden arvioita loistavista kauhuelokuvista, joiden mahtavuus on selkeästi mennyt taitavaltakin kriitikolta ohi. Kritiikistä ei kuitenkaan kannata purnata, vaan muodostaa oma mielipiteensä. (Ja huonoina pitämistään kritiikeistä voi myös oppia jotain.) Liki kaikki modernit kauhuelokuvat ovat jossain saaneet huonot arviot (näin on lytätty mm. Alien, the Thing, ja jopa Hohto lytättiin jossain! )

Kauhun arvosteleminen on vaikeaa, sillä kauhu genrenä on ensinnäkin huomattavasti monimuotoisempi kuin muut elokuvagenret. Se on vähän sama kuin kutsuisi kaikkea metallimusiikkia samankuuloiseksi tai arvostelisi puna-, valko-, rose- ja jälkiruokaviinejä samassa lauseessa. Se myös toimii katsojalleen eri tavalla kuin muut genret. Kauhu ei myöskään sovi kaikille – on sanomattakin selvää, ettei herkkä katsoja voi arvioida rajua elokuvaa mitenkään objektiivisesti. Ennakko-odotukset ohjaavat katselukokemusta valtavasti – jos odotat tunnelmallista kokemusta ja saat jatkuvaa säikyttelyä, saatat kyllästyä. Kauhu taitelee usein asteikolla ”taiteellisesti kunnian himoinen vs. silkkaa viihdettä”. Vasta aika, useampi katsomiskerta, elokuvan maine ja näiden kautta muuttuneet ennakko-odotukset saattavat paljastaa katsojalle elokuvan todellisen luonteen. Ensireaktio ei ole väärä, mutta se saattaa ajan myötä silti jalostua. Tämänkin vuoksi pyrin katsomaan jokaisen arvostelemani elokuvan pariin otteeseen ennen kynään tarttumista. Tulen palaamaan kauhukritiikin hankaluuteen luultavasti vielä myöhemmin, sillä se ei itsellenikään ole helppoa! Sitä ennen sananen koko genrestä.

                            Barbapapa?

Kauhu perustuu pitkälti kliseisiin juonikuvioihin, sillä kauhuskenaarioita on oikeasti suht rajallinen määrä. Miltei jokaisen elokuvan lähtökohta on jo aiemmin nähty, tai arkijärjellä ajateltuna epäuskottava – koska kummitukset, zombiepidemiat ja ihmissudet ovat todistetusti aika harvinaisia ilmiöitä. (Ehkä ainoa oikeasti uskottava moderni kauhuelokuvaklassikko, jonka olen nähnyt, on Hitchcockin Psyko)

Kohtaustasolla jännitteen luominen on vaikeaa, varsinkin ilman säikyttelyä – jos katsoja ei pelkää sitä, että joutuu pian pelästymään, mitä sitä sitten pelkää? Säikyttelyt taas ovat yleensä ennalta-arvattavia, koska omintakeisia, MUTTA pelottavia, MUTTA taiteellisesti perusteltuja jump scareja on oikeasti vaikea tehdä. Jotkut vihaavat jump scareja samoin kuin jotkut vihaavat ananasta pitsassa. Itse tykkään kummastakin, jos ne on tehty hyvin (siis pitsa tai elokuva). On myös oikeasti vaikea tehdä aidosti pelottavaa elokuvaa ilman säikäytyksiä – joskus se onnistuu, mutta usein kauhuelokuva ilman jump scareja redusoituu ”pelottavan” sijaan ”tunnelmalliseksi”.

Henkilöhahmot ovat hyvissäkin kauhuelokuvissa vain rankoja, sillä aikaa on yleensä vähän – kauhuelokuva kestää tyypillisesti puolitoista tuntia. Tämän lisäksi kauhuelokuvan keskipiste on sen aiheessa, ei sen henkilöissä. Ei Halloween kerro Laurie Strodesta, vaan Michael Myersin murhista, eikä It Follows kerro random teineistä, vaan heitä piinaavasta ”siitä jostakin”. Henkilöt luovat katsojalle samaistumispinnan (tai aiheuttavat nimenomaan vastareaktion), sekä puitteet, joissa elokuvan aihe toimii. Päinvastoin on esimerkiksi toimintaleffoissa – Die Hard kertoo John McClanesta, joka joutuu tiukkaan tilanteeseen. Kauhuelokuva kertoo nimenomaan tuosta tilanteesta ja sitten heittää hahmonsa siihen selviytymään (tai mitä todennäköisimmin kuolemaan).

Nämä ovat pintaraapaisua genrekonventioista, eli tyypillisistä genreen kuuluvista piirteistä. Kauhuelokuvat pyörivät tyypillisten tilanteiden ympärillä, tai tahallaan kiertävät niitä. Ei yksikään kauhuelokuva keksi pyörää uudestaan. Kauhussa on aina metatasonsa: se, että se on kauhuelokuva luo sille tietyt puitteet joihin asettua. Se, kuinka hyvin elokuva pärjää puitteissaan tai rikkoo niitä kertoo osaltaan siitä, kuinka hyvä se on.

                                 Orpo (kok)

Kaiken tämän lisäksi sen täytyy vielä vedota yksittäiseen katsojaansa. Ihan sama, kuinka hehkutan Kill Listiä – jos se on mielestäsi tylsä indieleffa, jonka juoni laahaa ja toimintaa on ihan liian vähän, en voi sille yhtikäs mitään. Ketään ei voi pakottaa pitämään mistään kauhuelokuvasta, jos ei siltä tunnu. Jos ei toimi, niin ei toimi. Tämän lisäksi tunnen useita ihmisiä, jotka eivät pidä kauhuelokuvien katsomisesta joko teemojen tai säikyttelyn takia. Olen sitä mieltä, että jos kauhuelokuvia ei tunne omakseen, niitä ei TODELLAKAAN tarvitse katsoa. Ne eivät ole mikään miehistymis- tai naisistumisriitti, vaan puhtaasti viihdettä. Lisäksi esimerkiksi kauhuelokuvan synkeälle puolelle retkahtaminen voi oikeasti harmittaa – karmeita juttuja kun ei katsomattomiksi saa. A Serbian Filmin ei pitäisi olla mitään suuren yleisön viihdettä. Jos jonkun rajun elokuvan katsominen ei huvita, kyse on itsensä tuntemisesta ja suojelemisesta, eikä nössöydestä.

Mistä sitten tietää, onko kyseessä hyvä vai huono kauhuelokuva? Olen sitä mieltä, että jos elokuva onnistuu edes hetkeksi kääntämään huomion pois epäuskottavista lähtökohdistaan, pois ohuista henkilöhahmoistaan, se on jo saavuttanut jotain. Jos elokuva nostaa kerran niskavillat pystyyn, tai edes hykerryttää hetken aikaa, se on onnistunut. Jos se aiheuttaa edes pienen ajatusleikin, siitä kuinka sitä itse toimisi samassa tilanteessa, se kannattaa katsoa. Ihan sama vaikka loppu lässähtäisi, niin kuin usein tuppaa käymään. Ihan sama vaikket muistaisi sivuhahmojen nimiä ennen kuin heidät laitetaan lihoiksi. Kauhu tarjoaa paikan käsitellä vaikeita asioita – pelkoa, vihaa, kärsimystä, surua – turvallisesti. Ei kauhuelokuvan tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä – riittää että se tuntuu jossakin. Toisin sanoen: olen valmis antamaan aika paljon elokuvalle anteeksi ihan vain koska tykkään genrestä!

Kuvat: Picture House, Causeway Films

Lähteet: Yahoo, Den of Geek, Uproxx, WhatCulture, The Guardian, Wikipedia, Rotten Tomatoes, Parade

Tervetuloa Kauhuoppaaseen

Tervetuloa Kauhuoppaan pariin!

Kauhuopas on katsaus kauhuelokuvien maailmaan. Jätän suosiolla kauhukirjallisuuden, -pelit, -meemit ja -tarinat muille niihin paremmin perehtyneille. Tervetuloa elokuvan yöpuolen synkille saloille!

                      Kauhuelokuvat, jos mitkä, ovat subjektiivinen kokemus. Kaikki kokevat ne tavallaan, eikä ole yhtä oikeaa tapaa puhua niistä. Jollekulle Lucio Fulcin 70-80-lukujen zombielokuvat edustavat hurmeoopperaa runollisimmillaan, toisille James Wan ja Leigh Whannell Insidious, Saw ja Conjuring –sarjoillaan ovat paitsi suurimmat kassalipputulot takoneet, myös kauhun suurimmat nykyvisionäärit. Jonkun mielestä mitään omaperäistä ei ole tehty kauhussa vuoden -78 jälkeen, ja joku onneton pitää vieläkin Paranormal Activity –sarjaa dokumenttina. (tsekkaa jos et usko!) Siksi on mahdotonta listata parhaita kauhuelokuvia, tai yrittää arvottaa kauhumaestroja paras–huonoin akselille. Siksi ei myöskään kannata tuntea itseään noloksi, jos oma kokemus ulottuu vain niihin tämän vuoden ensi-iltoihin, tai jos ei ole katsonut kauhua Rosemaryn painajaisen ensi-illan jälkeen. Olen itse aloittanut (ehkä vähän liian nuorena) tietysti valtavirtakauhuelokuvista, muistaakseni Scream 2 on ensimmäinen näkemäni kauhuelokuva, joskus 90-luvun loppupuolella. Nykyään olen kaikkiruokainen kauhuelokuvien suhteen. Kauhuelokuvat – kuten kaikki taidemuodot – ovat matka, jonka varrella kyllästyy, tottuu, oppii ja rakastuu yhä uudestaan.

Kauhuopas siis valottaa omasta näkökulmastani kauhuelokuvien maailmaa, pyrkimättä elitismiin (joka sekin on ihan ok!) tai toisaalta käyttämättä kaikkea aikaa puhtaaseen roskaan. Tarkkailen sitä, mitä tapahtuu mainstreamissa – Finnkinon, Netflixin ja tv-kanavien kurimuksessa, mutta pidän silmällä myös niitä elokuvia, jotka eivät yllä Suomessa (tai muuallakaan) suuren yleisön tietoisuuteen. Yritän välittää oman mielipiteeni elokuvista, sillä aina IMDB:n arvosanat eivät kerro kaikkea. Laatulehdissä julkaistut arvostelutkin osuvat joskus metsään, ja jopa haukutuilla elokuvilla voi olla hetkensä, joiden vuoksi niihin kannattaa tutustua. Yritän avata näkemystäni huomioiden ne, jotka eivät elokuvia pahemmin katso, kuin myös ne, jotka tuntevat kauhugenren itseäni paremmin.

Kauhu-, fantasia-, action- ja scifielokuvia kutsutaan usein ”genre-elokuviksi”, minkä vuoksi itsekin viittaan niihin tällä termillä – vaikka toki kaikilla muillakin elokuvilla on ”genrensä”. Genreissä on myös päällekkäisyyttä, minkä vuoksi liian tarkkaa erottelua on turha tehdä. En itsekään erottele kovin tarkasti Kauhuoppaassa käsiteltyjä elokuvia, mutta yritän pysyä jonkinlaisissa ”genre-elokuvien” raameissa. En ole kuitenkaan aivan varauksettoman innoissani kaikesta tämän termin alle sijoitetusta kamasta, minkä vuoksi kirjoitan pääasiassa selkeästi kauhuksi mielletyistä elokuvista.

Kaikki parannusehdotukset, kirjoitusideat ja varsinkin leffasuositukset otetaan vastaan! Kauhu on yhteinen ilo.

Mikäli et ole vielä ystävystynyt seuraaviin tahoihin, suosittelen sitä lämpimästi! Arvosteluja ja uutisia genre-elokuvista tarjoavat mm.

elitisti.net

kauhumedia

Bloody Disgusting

Dread Central

elokuva-arvosteluja löytää laajasti myös esimerkiksi Leffatykistä 

suosittelen myös lämpimästi Suomen ylpeyttä: Night Visions–festivaalia

ps. Netflixin elokuvatarjonnan voi tarkistaa täältä: Flixable