Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauhu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauhu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 27. marraskuuta 2018

Arvostelu: Summer of 84


Now it is 1984, knock knock at your front door...
- Dead Kennedys




Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell
Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith
Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory Grüter-Andrew
Kesto: 1 t 45 min
Ikäraja: 16

Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.

Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta. Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista, ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere) saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.

Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta ja mikä ei.

Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan. Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa edes sitä, onko mitään spoilattavaa.

Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen, kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen. Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard, Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.

Manhunt
                        
Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey, kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja kenties alkoholisoituneesta – äidistään.

Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus – muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn. Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.

Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta: kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan on taas kesä.



Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions
Kuvat: Gunpowder and Sky

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Tervetuloa Kauhuoppaaseen


Tervetuloa Kauhuoppaan pariin!

Kauhuopas on katsaus kauhuelokuvien maailmaan. Jätän suosiolla kauhukirjallisuuden, -pelit, -meemit ja -tarinat muille niihin paremmin perehtyneille. Tervetuloa elokuvan yöpuolen synkille saloille!
                      Kauhuelokuvat, jos mitkä, ovat subjektiivinen kokemus. Kaikki kokevat ne tavallaan, eikä ole yhtä oikeaa tapaa puhua niistä. Jollekulle Lucio Fulcin 70-80-lukujen zombielokuvat edustavat hurmeoopperaa runollisimmillaan, toisille James Wan ja Leigh Whannell Insidious, Saw ja Conjuring –sarjoillaan ovat paitsi suurimmat kassalipputulot takoneet, myös kauhun suurimmat nykyvisionäärit. Jonkun mielestä mitään omaperäistä ei ole tehty kauhussa vuoden -78 jälkeen, ja joku onneton pitää vieläkin Paranormal Activity –sarjaa dokumenttina. (tsekkaa jos et usko!) Siksi on mahdotonta listata parhaita kauhuelokuvia, tai yrittää arvottaa kauhumaestroja paras–huonoin akselille. Siksi ei myöskään kannata tuntea itseään noloksi, jos oma kokemus ulottuu vain niihin tämän vuoden ensi-iltoihin, tai jos ei ole katsonut kauhua Rosemaryn painajaisen ensi-illan jälkeen. Olen itse aloittanut (ehkä vähän liian nuorena) tietysti valtavirtakauhuelokuvista, muistaakseni Scream 2 on ensimmäinen näkemäni kauhuelokuva, joskus 90-luvun loppupuolella. Nykyään olen kaikkiruokainen kauhuelokuvien suhteen. Kauhuelokuvat – kuten kaikki taidemuodot – ovat matka, jonka varrella kyllästyy, tottuu, oppii ja rakastuu yhä uudestaan.
Kauhuopas siis valottaa omasta näkökulmastani kauhuelokuvien maailmaa, pyrkimättä elitismiin (joka sekin on ihan ok!) tai toisaalta käyttämättä kaikkea aikaa puhtaaseen roskaan. Tarkkailen sitä, mitä tapahtuu mainstreamissa – Finnkinon, Netflixin ja tv-kanavien kurimuksessa, mutta pidän silmällä myös niitä elokuvia, jotka eivät yllä Suomessa (tai muuallakaan) suuren yleisön tietoisuuteen. Yritän välittää oman mielipiteeni elokuvista, sillä aina IMDB:n arvosanat eivät kerro kaikkea. Laatulehdissä julkaistut arvostelutkin osuvat joskus metsään, ja jopa haukutuilla elokuvilla voi olla hetkensä, joiden vuoksi niihin kannattaa tutustua. Yritän avata näkemystäni huomioiden ne, jotka eivät elokuvia pahemmin katso, kuin myös ne, jotka tuntevat kauhugenren itseäni paremmin.
Kauhu-, fantasia-, action- ja scifielokuvia kutsutaan usein ”genre-elokuviksi”, minkä vuoksi itsekin viittaan niihin tällä termillä – vaikka toki kaikilla muillakin elokuvilla on ”genrensä”. Genreissä on myös päällekkäisyyttä, minkä vuoksi liian tarkkaa erottelua on turha tehdä. En itsekään erottele kovin tarkasti Kauhuoppaassa käsiteltyjä elokuvia, mutta yritän pysyä jonkinlaisissa ”genre-elokuvien” raameissa. En ole kuitenkaan aivan varauksettoman innoissani kaikesta tämän termin alle sijoitetusta kamasta, minkä vuoksi kirjoitan pääasiassa selkeästi kauhuksi mielletyistä elokuvista.
Kaikki parannusehdotukset, kirjoitusideat ja varsinkin leffasuositukset otetaan vastaan! Kauhu on yhteinen ilo.


Mikäli et ole vielä ystävystynyt seuraaviin tahoihin, suosittelen sitä lämpimästi! Arvosteluja ja uutisia genre-elokuvista tarjoavat mm.
elokuva-arvosteluja löytää laajasti myös esimerkiksi Leffatykistä 
suosittelen myös lämpimästi Suomen ylpeyttä: Night Visions–festivaalia

ps. Netflixin elokuvatarjonnan voi tarkistaa täältä: Flixable