”Now it is 1984, knock knock at your front door...”
- Dead Kennedys
Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell
Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith
Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory
Grüter-Andrew
Kesto: 1 t 45 min
Ikäraja: 16
Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen
monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan
tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki
katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli
nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.
Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta.
Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien
selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu
poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa
itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista,
ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere)
saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä
Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden
poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti
multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on
mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu
lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme
kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.
Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan
jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken
lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä
ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn
välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu
kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä
leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta
panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan
päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta
ja mikä ei.
Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on
tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta
elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger
Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan.
Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa
trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi
yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa
edes sitä, onko mitään spoilattavaa.
Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän
epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus
ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin
suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai
takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva
oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen,
kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen.
Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard,
Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa
itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja
heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.
 |
| Manhunt |
Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey,
kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä
Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta
elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva
vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista
pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston
mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja
pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja
kenties alkoholisoituneesta – äidistään.
Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se
jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu
sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin
mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi
fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon
kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä
johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey
näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera
Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus
– muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn.
Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta
elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.
Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva
on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa
myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta:
kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan
miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta
että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja
loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin
kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan
on taas kesä.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions
Kuvat: Gunpowder and Sky
