Kauhuelokuvien kritiikistä ja genrestä yleensä

Kauhusta kirjoittaminen on vaikea laji, ja niiden osuvan kritiikin kirjoittaminen liki mahdotonta. Luen tämän tästä yhden tähden arvioita loistavista kauhuelokuvista, joiden mahtavuus on selkeästi mennyt taitavaltakin kriitikolta ohi. Kritiikistä ei kuitenkaan kannata purnata, vaan muodostaa oma mielipiteensä. (Ja huonoina pitämistään kritiikeistä voi myös oppia jotain.) Liki kaikki modernit kauhuelokuvat ovat jossain saaneet huonot arviot (näin on lytätty mm. Alien, the Thing, ja jopa Hohto lytättiin jossain! )

Kauhun arvosteleminen on vaikeaa, sillä kauhu genrenä on ensinnäkin huomattavasti monimuotoisempi kuin muut elokuvagenret. Se on vähän sama kuin kutsuisi kaikkea metallimusiikkia samankuuloiseksi tai arvostelisi puna-, valko-, rose- ja jälkiruokaviinejä samassa lauseessa. Se myös toimii katsojalleen eri tavalla kuin muut genret. Kauhu ei myöskään sovi kaikille – on sanomattakin selvää, ettei herkkä katsoja voi arvioida rajua elokuvaa mitenkään objektiivisesti. Ennakko-odotukset ohjaavat katselukokemusta valtavasti – jos odotat tunnelmallista kokemusta ja saat jatkuvaa säikyttelyä, saatat kyllästyä. Kauhu taitelee usein asteikolla ”taiteellisesti kunnian himoinen vs. silkkaa viihdettä”. Vasta aika, useampi katsomiskerta, elokuvan maine ja näiden kautta muuttuneet ennakko-odotukset saattavat paljastaa katsojalle elokuvan todellisen luonteen. Ensireaktio ei ole väärä, mutta se saattaa ajan myötä silti jalostua. Tämänkin vuoksi pyrin katsomaan jokaisen arvostelemani elokuvan pariin otteeseen ennen kynään tarttumista. Tulen palaamaan kauhukritiikin hankaluuteen luultavasti vielä myöhemmin, sillä se ei itsellenikään ole helppoa! Sitä ennen sananen koko genrestä.

                            Barbapapa?

Kauhu perustuu pitkälti kliseisiin juonikuvioihin, sillä kauhuskenaarioita on oikeasti suht rajallinen määrä. Miltei jokaisen elokuvan lähtökohta on jo aiemmin nähty, tai arkijärjellä ajateltuna epäuskottava – koska kummitukset, zombiepidemiat ja ihmissudet ovat todistetusti aika harvinaisia ilmiöitä. (Ehkä ainoa oikeasti uskottava moderni kauhuelokuvaklassikko, jonka olen nähnyt, on Hitchcockin Psyko)

Kohtaustasolla jännitteen luominen on vaikeaa, varsinkin ilman säikyttelyä – jos katsoja ei pelkää sitä, että joutuu pian pelästymään, mitä sitä sitten pelkää? Säikyttelyt taas ovat yleensä ennalta-arvattavia, koska omintakeisia, MUTTA pelottavia, MUTTA taiteellisesti perusteltuja jump scareja on oikeasti vaikea tehdä. Jotkut vihaavat jump scareja samoin kuin jotkut vihaavat ananasta pitsassa. Itse tykkään kummastakin, jos ne on tehty hyvin (siis pitsa tai elokuva). On myös oikeasti vaikea tehdä aidosti pelottavaa elokuvaa ilman säikäytyksiä – joskus se onnistuu, mutta usein kauhuelokuva ilman jump scareja redusoituu ”pelottavan” sijaan ”tunnelmalliseksi”.

Henkilöhahmot ovat hyvissäkin kauhuelokuvissa vain rankoja, sillä aikaa on yleensä vähän – kauhuelokuva kestää tyypillisesti puolitoista tuntia. Tämän lisäksi kauhuelokuvan keskipiste on sen aiheessa, ei sen henkilöissä. Ei Halloween kerro Laurie Strodesta, vaan Michael Myersin murhista, eikä It Follows kerro random teineistä, vaan heitä piinaavasta ”siitä jostakin”. Henkilöt luovat katsojalle samaistumispinnan (tai aiheuttavat nimenomaan vastareaktion), sekä puitteet, joissa elokuvan aihe toimii. Päinvastoin on esimerkiksi toimintaleffoissa – Die Hard kertoo John McClanesta, joka joutuu tiukkaan tilanteeseen. Kauhuelokuva kertoo nimenomaan tuosta tilanteesta ja sitten heittää hahmonsa siihen selviytymään (tai mitä todennäköisimmin kuolemaan).

Nämä ovat pintaraapaisua genrekonventioista, eli tyypillisistä genreen kuuluvista piirteistä. Kauhuelokuvat pyörivät tyypillisten tilanteiden ympärillä, tai tahallaan kiertävät niitä. Ei yksikään kauhuelokuva keksi pyörää uudestaan. Kauhussa on aina metatasonsa: se, että se on kauhuelokuva luo sille tietyt puitteet joihin asettua. Se, kuinka hyvin elokuva pärjää puitteissaan tai rikkoo niitä kertoo osaltaan siitä, kuinka hyvä se on.

                                 Orpo (kok)

Kaiken tämän lisäksi sen täytyy vielä vedota yksittäiseen katsojaansa. Ihan sama, kuinka hehkutan Kill Listiä – jos se on mielestäsi tylsä indieleffa, jonka juoni laahaa ja toimintaa on ihan liian vähän, en voi sille yhtikäs mitään. Ketään ei voi pakottaa pitämään mistään kauhuelokuvasta, jos ei siltä tunnu. Jos ei toimi, niin ei toimi. Tämän lisäksi tunnen useita ihmisiä, jotka eivät pidä kauhuelokuvien katsomisesta joko teemojen tai säikyttelyn takia. Olen sitä mieltä, että jos kauhuelokuvia ei tunne omakseen, niitä ei TODELLAKAAN tarvitse katsoa. Ne eivät ole mikään miehistymis- tai naisistumisriitti, vaan puhtaasti viihdettä. Lisäksi esimerkiksi kauhuelokuvan synkeälle puolelle retkahtaminen voi oikeasti harmittaa – karmeita juttuja kun ei katsomattomiksi saa. A Serbian Filmin ei pitäisi olla mitään suuren yleisön viihdettä. Jos jonkun rajun elokuvan katsominen ei huvita, kyse on itsensä tuntemisesta ja suojelemisesta, eikä nössöydestä.

Mistä sitten tietää, onko kyseessä hyvä vai huono kauhuelokuva? Olen sitä mieltä, että jos elokuva onnistuu edes hetkeksi kääntämään huomion pois epäuskottavista lähtökohdistaan, pois ohuista henkilöhahmoistaan, se on jo saavuttanut jotain. Jos elokuva nostaa kerran niskavillat pystyyn, tai edes hykerryttää hetken aikaa, se on onnistunut. Jos se aiheuttaa edes pienen ajatusleikin, siitä kuinka sitä itse toimisi samassa tilanteessa, se kannattaa katsoa. Ihan sama vaikka loppu lässähtäisi, niin kuin usein tuppaa käymään. Ihan sama vaikket muistaisi sivuhahmojen nimiä ennen kuin heidät laitetaan lihoiksi. Kauhu tarjoaa paikan käsitellä vaikeita asioita – pelkoa, vihaa, kärsimystä, surua – turvallisesti. Ei kauhuelokuvan tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä – riittää että se tuntuu jossakin. Toisin sanoen: olen valmis antamaan aika paljon elokuvalle anteeksi ihan vain koska tykkään genrestä!

Kuvat: Picture House, Causeway Films

Lähteet: Yahoo, Den of Geek, Uproxx, WhatCulture, The Guardian, Wikipedia, Rotten Tomatoes, Parade