Arvostelu: Ghostland (2018)

(myös: Incident in a Ghostland)

"My head is full of ghosts..." 

- Bad Religion

Ohjaus ja käsikirjoitus: Pascal Laugier

Pääosat: Emilia Jones, Taylor Hickson, Mylène Farmer, Crystal Reed, Anastasia Phillips

Kesto: 1 t 31 min

Ikäraja: 18

Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita.

Ghostland (tai Incident in a Ghostland) on ranskalaisen Pascal Laugierin toinen englanninkielinen elokuva. Ohjaajan edellinen – slenderman-mukailu The Tall Man – pelon legenda (2012) – tippui ihan ok -kategoriaan, mutta se mistä mies muistetaan on tietenkin vuoden 2008 silmitön Marttyyrit. Löyhähdys Marttyyrien nihilistisestä otteesta ja brutaalista väkivallasta tuntuu myös ohjaajan uutuuselokuvassa.

Elokuva kertoo äidistä  ja kahdesta tyttärestä, jotka perivät kuolleelta tädiltä talon jossakin USA:n keskilännen takamailla. Pikkusisko Beth on kirjailijan urasta haaveksiva äidin silmäterä, jolle angstinen isosisko Vera on kateellinen. Ensimmäisenä iltana kaikki nyrjähtää kuitenkin raiteiltaan, kun taloon hyökkää mystinen tummatukka ja hänen valtava örkkimäinen kumppaninsa.

Julman väkivaltaisen kohtaamisen jälkeen hypätään vuosikausia eteenpäin, jolloin menestyneeksi kirjailijaksi kohonnut Beth saa avunpyynnön hysteeriseltä siskoltaan. Beth palaa taloon, jossa pahasti traumatisoitunut, harhainen Vera ja väsynyt äiti yhä elävät. Näennäisen tyynen kuoren alta paljastuu painajainen, joka on kaikkea muuta kuin takanapäin.

Elokuva on pohjimmiltaan mysteeri, joka piilottelee korttejaan – onko se kummitustarina, home invasion -genreä vai jotain muuta. Katselun aikana mielessä käväisi myös David Lynch, vaikka aivan tämän mestarin tasoisen mysteerin äärellä ei olla. Elokuvan tyylittelyssä, juonikuvioissa ja lavasteissa on jotain hyvin perieurooppalaiseen elokuvaan viittaavaa. Ghostland on kaukana monista kiillotetuista Hollywood-kauhuista. Se on julma ja likainen ja monisäikeinen. Sen pahiksetkaan eivät edusta tyypillistä jenkkikauhua, vaan tuntuvat nousevan niistä samoista hetteiköistä, joista Laugierin aiemmin edustaman New French extremityn pahikset nousivat – vertaa esimerkiksi Inside (2007) ja Haute Tension (2003). Samalla ne tuovat mieleen pikemminkin kauhuelokuvien 70-luvun terrorin, kuin 80-luvun tusinasarjamurhaajat.

Kameratyöskentely on ensiluokkaista ja leikkaus niin taloudellista, että vuoristoradan jälkeen hämmästyttää, että se kesti alle 1,5 tuntia. Leikkauksen saralla elokuvalla on selkeitä yhtymäkohtia Laugierin Marttyyreihin. Kun elokuva lähtee kunnolla käyntiin, katsoja ei ole hetkeäkään turvassa. Käänteitä, jump scareja, verta ja kärsimystä vyörytetään päälle ilman kauhuelokuvia tavallisesti läikittäviä suvantovaiheita. Ei armeliasta aamunkoittoa vaan pelkkää yötä.

Päähenkilöiden kärsimysten kautta herää kuitenkin kysymys siitä, kuinka perusteltua elokuvassa on näyttää tämänkaltaista väkivaltaa. Varsinkin jos se kohdistuu Marttyyrien tapaan vain ja ainoastaan nuoriin naisiin / tyttöihin. Miksi tehdä tai katsoa tämänkaltaisia elokuvia? Vaikka kyseessä on ”vain” kauhuelokuva, kysymys on nykypäivänä relevantti. (Taustaksi totean kuitenkin, ettei Ghostland ole yhtä säälimätön kuin Marttyyrit ja kaukana rape and revenge elokuvien eksploitaatiosta – tämä nyt vain tarjoaa hyvän paikan pohtia fiktiivisen väkivallan motivaatiota.) Mielestäni Ghostland onnistuu – jos nyt ei suoranaisesti perustelemaan – niin ainakin itsereflektiivisesti käsittelemään nimenomaan tätä kysymystä. Päähenkilö Bethin kautta tarinaan tuodaan metataso, jota käytetään myös mysteerin polttoaineena. Kauhukirjailijana menestyneen Bethin tuore bestseller Incident in a Ghostland paitsi perustelee elokuvan nimen, myös herättää pohtimaan kauhun, tai ylipäänsä fiktion, kirjoittamista moraalisena toimintana. Ei lie sattumaa, että misogynistiseksikin syytetyn Marttyyrien ohjaaja ja käsikirjoittaja Laugier tuo kankaalle tarinan, joka yhtä aikaa iskee kauhufaneille jatkuvasti silmää ylistäessään H. P. Lovecraftia ja mainitessaan Rob Zombien, ja yhdistää päähenkilön kirjoittamisen kautta tarinaan metatason JA tekee konkreettisesti päähenkilöistään pelkkiä objekteja mielipuolien käsittelyssä. Henkilöitä ei esineellistetä uhreiksi pelkästään elokuvallisin keinoin vaan he joutuvat asemaan, jossa heidän on pakko väkivallan uhalla imitoida nukkeja. Tämä ei ehkä ratkaise kaikkia (kauhu)elokuvien naisten käyttämisen seksuaalisen väkivallan uhreina tuomia ongelmia, mutta on ainakin enemmän kuin mihin esimerkiksi edellä mainittu Rob Zombie on elokuviensa perustelemattoman seksuaalisen väkivallan kohdalla kyennyt. Ratkaisu on mielenkiintoinen ja herättää pohtimaan elokuvaa uudella tavalla. Se on älykkäämpi, kuin mitä pinta antaa ymmärtää.

Ghostland on väkevä, muttei täydellinen, kauhuvyörytys vähillä hengähdystauoilla.  Uskon sen olevan myös vahvasti mielipiteitä jakava: toiset eivät varmastikaan nää elokuvaa kovin kummoisena, mutta omasta mielestäni se oli omaperäinen. Sen omintakeinen kerronta ja pahaenteinen tunnelma toimivat, ja juuri kun luulet, että asiat ovat huonosti, ne ovat vielä huonommin. Elokuva on melko lohduton eikä tietenkään sovi herkille katsojille. Elokuva jättää myös mysteerin hunnun ylleen: ehkä kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti. Ja ehkä osa oli juuri niin karmeaa, kuin mihin vihjattiin. Laugierin tähti on Marttyyrien jälkeen ollut ilmeisesti laskusuunnassa, eikä tämäkään valtavaa yleisöryntäystä ole aikaan saanut. Uskaltaudun silti ennustamaan elokuvalle ajan myötä sen ansaitsemaa kulttistatusta.

Arvosana

PS. Rob Zombie on ihan hyvä ohjaaja, inhosin vain Halloweenin uncut-version raiskauskohtausta ja 31 nyt oli vain ihan tolkuttoman huono kokonaisvaltaisesti.

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Radar Films