Arvostelu: Apostle (2018)

”Kuolee karja, kuolee suku, samaten itse kuolet…”

– Moonsorrow

Ohjaaja: Gareth Evans

Käsikirjoitus: Gareth Evans

Pääosat: Dan Stevens, Michael Sheen, Lucy Boynton

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Parhaat kauhuelokuvat ovat usein niitä, jotka tarjoavat useita tulkintamahdollisuuksia, mutta eivät tuputa niitä. Niiden voi tulkita kertovan isommista asioista, mutta yhtälailla niitä voi katsoa vain kauhuelokuvina – tällöin ne eivät ole pelkkää tyhjää rymistelyä, mutta toisaalta vuosien varrella niiden viesti ei myöskään laimene. Netflixin kautta julkaistussa Apostlessa voi nähdä iskuja uskonnollista fanatismia, pienten yhteisöjen näköalatonta fundamentalismia, vallan keskittymisen ongelmia sekä eritoten luonnon riistoa kohtaan. Mutta yhtä lailla sitä voi katsoa hiljalleen avautuvana mysteerinä, joka virittää tunnelmaansa pitkään – kunnes on aika päästää helvetti valloilleen.

Ohjaaja Gareth Evans tunnetaan loistavista Indonesiassa tuotetuista action-trillereistään Raid: Redemption (2011) ja Raid 2: Berandal (2014). Kummatkin ovat hengästyttäviä toimintaelokuvia – ja varsinkin kakkososa ansaitsee paikkansa modernin action-elokuvan kirkkaimmassa kärjessä, ihan siinä Dreddin ja John Wickin kyljessä. Kauhun puolella mies käväisi yhdessä ohjaaja Timo Tjahjanton kanssa antologiaelokuva V/H/S 2:n (2013) osiossa Safe Haven, joka oli paitsi elokuvan paras osio, myös yksi parhaista found footage -pätkistä koskaan. Myös Safe Haven sijoittui Itä-Aasiaan. Aikaisempiin töihin verrattuna Apostlen lähtökohta – 1900-luvun Englanti – on erilainen, mutta ohjaajan tuntien elokuvalta on lupa odottaa laadukasta jälkeä ja brutaalia väkivaltaa. Ja näitä Apostle tarjoaakin.

Elokuvassa mystinen kultti Englannin rannikolla on kaapannut rikkaan perheen tyttären saarelleen lunnaiden toivossa. Naisen veli Thomas (Dan Stevens) lähtee pelastamaan siskoaan soluttautumalla salaa lahkon joukkoon. Lahko elää pienessä kommuunissa saarella, jonka oli tarkoitus olla onnen ja vapauden tyyssija, mutta sen sadot ovat vuodesta toiseen huonompia ja epätoivo on hiipinyt sen kolmen perustajaisän sydämiin. Kultin uskonto vaikuttaa omituiselta kristinuskon ja luonnonuskontojen väännökseltä, mutta sen takana väikkyy muitakin. Jo saapumisiltanaan Thomas saa huomata jokaiselta lahkolaiselta vaadittavan verta lasipurkissa iltaisin – ja lattialautojen alla ahnas olento nuolee pisarat, jotka Thomasin sormesta vuotavat lattialankuille.

Nyt ei seuraa hyvää

Elokuvan alkuasetelma jo tietysti kertoo, että huonompaan suuntaan meininki on koko ajan menossa, ja The Wicker Manin (1973) tuntevat osannevat arvata mihin kaikki tulee johtamaan. Elokuva kumartaa lattiaan asti tälle englantilaiselle kauhuklassikolle – eikä siinä ole mitään vikaa – mutta osaa se silti vääntää katsojan odotuksia ja vetää mattoa alta sopivasti. Tosin Wicker Manin vapaamielisen kukkaisuskonnon sijaan Apostlen kultti tuntuu viittaavan enemmän Yhdysvaltain ensimmäisten siirtokuntien puritaaneihin. Elokuva nivoo useampia genrejä sisäänsä ja löytää aiheeseensa tuoretta verta. Elokuvassa voisi myös nähdä viitteitä esimerkiksi Scorcesen elokuvaan Silence (2016) tai Robert Eggersin The VVitch: A New-England Folk Taleen (2015) – vaikka minua kuvasto muistutti pikemmin Outlast 2 -pelistä (2017).  Apostle kasvattaa kierroksiaan loppua kohden ja säälimätöntä menoa on ajoittain luvassa, kun primitiivisiä fundamentalistien rankaisuvälineitä aletaan kaivaa esiin. Kuten sanottu, elokuva ei puhkiselitä tarkoituksiaan, vaan sen monimutkaisesta vyyhdistä voi kukin löytää erilaisia teemoja: oman maailmankuvan murtuminen ja muuttuminen, luonnon hyväksikäyttäminen, ääriliikkeiden nousu murroksessa olevan yhteisön keskellä ovat kaikki elokuvassa läsnä. Elokuva ei kuitenkaan anna helppoja vastauksia. Lopulta kyse on ihmisen umpiluupäisestä kyvyttömyydestä sopeutua vallitseviin olosuhteisiin – riistäminen on helpompaa kuin sopusoinnussa eläminen, vangitseminen ja tuhoaminen helpompaa kuin ymmärtäminen. Mutta onko ihmisestä murtautumaan ulos pystyttämästään rakennelmasta vaikka loppu häämöttäisi? Vastaukseen ei ehkä yksi kauhuelokuva  riitä.

Ohjaaja Evans ja hänen luottokuvaajansa Matt Flannery ovat luoneet elokuvaan upean visuaalisen ilmeen. Epookkina lavasteet toimivat loistavasti, pieni kyläyhteisö on luotu luontevasti ja kuviin osataan rakentaa sekä kauniita että kauheita näkyjä, mutta elokuvan varsinainen porkkana on kameratyöskentely. Kuvaus on täynnä visuaalisesti hyviä ideoita ja tappeluissa kameraa käytetään Raid-elokuvista muistuttavalla tavalla – tosin siinä, missä Raidin kamera-ajot loivat hengästyttävää tunnelmaa, Apostlessa kameran vieminen kiinni toimintaan tukee elokuvan naturalisen ilkeää otetta väkivaltaan. Lyönnit, viillot ja laukaukset todella tuntuvat. Elokuva yltyy loppua kohden paikoittain todella väkivaltaiseksi ja väkivalta on kuvattu tehokkaan inhottavalla tavalla. Viimeistään kun kamera kuvaa ruuvipenkkiin kiinnitettävän silmien kautta – jopa paineesta syntyviä verenpurkaumia myöten – on todettava katsovansa ainutlaatuisen visuaalista, kammottavaa kauhuelokuvaa. Evans myös hallitsee kauhuelementtien käytön tyylikkäästi. Elokuvassa ei ole erityisemmin jump scareja ja se onnistuu nostamaan karvat pystyyn useasti muilla keinoilla.

Thomasilla on olkiukon sijaan olkikoti

On mielenkiintoista, että Apostlen kaltainen, yli kaksi tuntia pitkä, rajua väkivaltaa sisältävä genre-elokuva julkaistaan nimenomaan Netflixin kautta. Kun 2000-luvun alkupuolella Sopranos ja Kylmä Rinki olivat pioneereinä nostamassa HBO:n kautta sarjoja ennennäkemättömälle kultakaudelle (joka jatkuu yhä), yhdeksi taustasyyksi on nähty nimenomaan HBO:n perustuminen tilausmalliin. Sen ansiosta käsikirjoittajat saattoivat kirjoittaa jaksot ilman tuskastuttavien mainoskatkojen tuomaa taakkaa, eikä tuotannoilla ollut paineita seurata yksittäisten jaksojen katsojalukuja, vaan ne saattoivat rakentaa rauhassa pidempiä tarinakaaria. Ehkä vastaavanlaista kehitystä saattaa tapahtua striimauspalveluiden noususta myös elokuville, kun ensi-iltaviikonloppujen ristipainetta ei ole – tilausrahathan Netflix saa vaikkei se olisi välitön hitti. Näin vakavammat ja vaativammatkin elokuvat voivat saada levityskanavia, ja genre-elokuvathan usein ottavat aikansa ennen kuin niiden maine kasvaa ja ne löytävät ansaitsemansa arvostuksen.

Apostle on loistoleffa, mutta muutaman kauneusvirheen se sisältää. Vaikka sen ei ole tarkoitus tarjota valmiita vastauksia, muutama juoniaukko ja ilmaan jäävä sivujuonne olisi voitu päätellä paremmin – ja onhan tuo kesto aika järkälemäinen. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, kuten kultin profeettaa Malcolmia esittävä Michael Sheen sekä hänen käsikassaranaan pyörivä, uhkaava Mark Lewis Jones, mutta pääosaa esittävä Dan Stevens käy yhä tönkömmäksi elokuvan edetessä. Varsinkin kun kärsimystä pitäisi kasata kärsimyksen päälle ja löytää rooliin sitä kautta lisää kierroksia, Stevens tuntuu jumittuvan yhteen ilmeeseen ja fiilikseen. Ei se huono suoritus ole, mutta ei erityisen hyväkään. Pikkuvaluvikojen vuoksi en ihan täysiä pisteitä voi antaa, vaikka paikoin vavahduttava elokuva niitä huutaisikin.

Arvosana

PS. Eihän se mennyt ohi, että saarelle matkataan Finlandia-nimisellä paatilla?

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Forbes

Kuvat: XYZ Films