Katsaus genreen: Found footage -kauhu

Heiluva, rakeinen kuva, josta ei saa selvää. Amatöörinäyttelijät, jotka improvisoivat lennosta jotain ”pelottavaa” kuvan ulkopuolelle. Uhka, jota ei kuitenkaan koskaan näytetä. Halvalla tehtyä säikyttelyä, jonka vannotaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Loputonta kirkumista, ”älä lopeta kuvaamista” -huutoja ja räkäisiä neniä. Muun muassa tätä tarjoaa found footage -kauhu. Mutta tarjoaa se paljon muutakin.

Siitä on iloittu, itketty ja kiistelty, mutta jos jokin pitäisi valita 2000-luvun alun suurimmaksi elokuvailmiöksi, valitsisin found footage -kauhun. Rakkaalla lapsella tosin on monta nimeä: joskus tätä kutsutaan mokumentiksi (mockumentary), tai ”käsivarakauhuksi”. Yhtä lailla puhutaan 1. persoonan elokuvasta tai vaikkapa POV-kauhusta. YLEn erinomaisen Outo Laakso -podcastin toinen tekijä Sofia Tawast, joka tutki ko. kauhuelokuvien äänikerrontaa gradussaan, kutsui genreä pseudodokumentiksi. Suosittelen muuten kuuntelemaan! Termit menevät sekaisin ja osa niistä sopii toisiin elokuviin paremmin ja osa toisiin – mutta pohjimmiltaan kyse on samasta kategoriasta, eikä rajanvetoa esim. mokumentin ja found footagen välillä tarvita. Oli miten oli, kun sanoo Blair Witch Project, ihan kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Kyseessähän ei ole niinkään kokonainen genre, vaan lähinnä alagenre, mutta on näitäkin elokuvia tehty useita satoja ammattimaisesti – ja sen jälkeen päälle löytyy varmasti vähintään kymmen- ellei satakertainen määrä amatöörikuvaa. Pikaisella laskutoimituksella päättelin itse nähneeni ehkä neljä–viisikymmentä.

Ei saa selvää? Ei haittaa. (Elokuvasta [REC])

 Ensimmäisen persoonan kuvausta oli käytetty jo modernia kauhua edeltävässä Peeping Tomissa (1960), jossa murhaaja hääri kameran varressa veritöidensä yhteydessä. Murhaajan näkökulmaa toistivat myöskin esimerkiksi Black Christmas (1974) sekä alkukohtauksessaan tietysti Halloween (1978). Varsinaisen found footagen juuret johtavat kuitenkin legendaariseen, pahamaineiseen Cannibal Holocaustiin (1980), jossa amazonin viidakkoon kadonneen – köh – ”antropologi”ryhmän jäljiltä löydetty kuvattu materiaali toimii elokuvan ensimmäisenä puoliskona. Elokuva osoittaa hyvin tekniikan tehokkuuden – on tavattoman pahaenteistä alkaa katsoa materiaalia, jonka kuvaajien tiedetään kadonneen ja kuolleen. Vaikka kylmääväksi homman tietysti tekee se, että suurimpia hirviöitä eivät suinkaan ole kannibaaliheimot vaan kameran takana työskentelevät amerikkalaiset.

80- ja 90-luvuilla tekniikkaa kokeiltiin muutamissa elokuvissa – kuten belgialaisessa Man Bites Dogissa (1992), mutta varsinaista genren synnyttäjää ei kuitenkaan tarvitse kahdesti arvuutella. Blair Witch Project (1999) oli tiheätunnelmainen, rohkeasti markkinoitu ja lähes kehyskertomukseton, muka ”jäljelle jäänyt materiaali” kadonneesta kameraryhmästä. Elokuva sai melkein aikaan moraalipaniikin, sillä sen markkinoinnin läpäisevä vakuuttelu ”aitoudesta” meni yleisölle läpi. Sen katukampanjat ”missing”-julisteineen ja kolkko nettisivu olivat omiaan luomaan pahaenteisyyttä. Cannibal Holocaustin ohjaaja Ruggero Deodato mielsi Blairin menestyksen vanavedessä sen varastaneen ja vesittäneen hänen tuotoksensa, mikä on harmi, sillä eihän tässä kukaan Deodaton ansioita ole kiistämässä.

Ikonisesta kohtauksesta riitti myös parodiointeja. (Blair Witch Project)

Blair Witch Projectissa kaikki genren palikat istuivat paikoillaan – minimaalisilla tehokeinoilla se repi uskomattoman tunnelman, lähes vailla käsikirjoitusta koherentin kokonaisuuden ja pikkubudjetilla (60000 dollaria) satoja miljoonia. Olen vähän jäävi puhumaan leffasta, sillä minulle (ja aika monelle ikäiselleni) Blair oli kauhun sukupolvikokemus, ja kun se ensimmäisen kerran tuli tv:stä 2000-luvun alussa, se tallentui koko maan teinien VHS-nauhoille, joita sitten näytettiin kavereille, jotka olivat sen esityksen missanneet. Koko found footage kehittyi yhtä aikaa ensiaskeleitaan ottavan tosi-tv:n kanssa – tai olihan tosi-tv:tä tehty jo iät ja ajat, mutta yhtä lailla sen kunnollinen vallankumous tapahtui 2000-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan olisi ollut ihme, jos Blair ei olisi saanut seuraajia.

Seuraava suuri hitti oli tietysti Paranormal Activity (2007), jossa tosi-tv:n vaikutuksen huomaa jo paremmin – hommaahan voisi pitää Big Brotherin kauhuväännöksenä (tämän muuten kirjaimellisesti teki My Little Eye jo 2001, mutta se oli pieni hitti Paranormal Activityyn verrattuna). Tässä vaiheessa genre oli jo vakiinnuttanut paikkansa – tai kriittisissä silmissä muuttunut kliseeksi. Tästä huomaa hyvin kauhugenren vastaanotolle tyypillisen ilmiön: uutta aina vähän karsastetaan, mutta kun taas uutta tulee, niin vanhasta löydetäänkin ansioita. Niinpä genre saa tasaisin väliajoin lokaa niskaansa – Blair Witchiä syytettiin halpahintaisuudesta, mutta kun Paranormal Activity ilmestyi, Blair Witch oli jo nostettu klassikon asemaan. Sitten Paranormal Activityä mollattiin, kunnes nykyään kunnon kauhudiggarikin uskaltaa sanoa pitäneensä leffasta.

Juoskaa saatana! (Trolljägaren)

Found footagea on arvosteltu aika rankasti, välillä jopa hyvästä syystä – ja heiluvasta kuvasta pahaan oloon taipuvaisilla elokuvien katsominen voi oikeasti olla mahdotonta. Mutta koko lajin sullominen suoraan roskakoriin – kuten monet arvostelijat tekevät  – on turhaa, sillä genren meriitit kiistämättömät. Käsivaralla kuvattu elokuva on aina suht koht halpa, koska kunnon äänityöskentelyn, valaisun, maskeerauksen ja yleensä lavastuksen voi unohtaa. Siksi se on genreistä notkein – kun rahaa ei tarvitse käyttää puitteisiin, voidaan tehdä nopeasti, pienellä porukalla ja välillä jopa sopivasti boksin ulkopuolella. Ja netin käyttäminen levityskanavana on myös tuonut käsille todellisen ”indien” – täysin tuotantoyhtiöistä riippumattoman elokuvan, jossa found footage on usein keskeisenä elokuvallisena keinona. Nämä samat syyt ovat myös niitä, joista found footage -kauhua voi aiheellisesti syyttää – ne näyttävät usein amatöörimäisiltä ja usein niiden elokuvalliset meriitit ovat melko vähäiset. Niiden dialogi muodostuu pitkälti siitä, että henkilöt selostavat tekemistään, varsinkin kun kamera ei ehdi näyttämään kaikkea. Mutta toisaalta ne luovat myös vahvimmin kuvan omakohtaisesta kokemuksesta ja ovat väliin kouraisevampia juuri tuon ”tämä tapahtuu tässä ja nyt” fiiliksen takia. Ja sitten kun amatöörimäiseen ulkonäköön yhdistää ammattimaiset erikoisefektit, lopputulos on usein todella tehokas. Niitä katsoessa odottamattomuuden tunne on vahvemmin läsnä – ja odottamattomuus luo turvattomuutta ja avuttomuutta, joiden saavuttaminen on monien kauhuelokuvien perimmäinen tehokeino. Sen, mihin muut elokuvat käyttävät aikaa ja scorea luomaan tiheän tunnelman ennen tiukkaa leikkausta jump scareen, found footage voi luoda heilauttamalla kameraa puolihuolimattomasti jonnekin. Slasher-mokumentista Behind the Mask – the Rise of Leslie Vernon (2006) saa muuten hyvän kuvan perinteisen kauhuelokuvakerronnan ja found footagen erosta. Elokuva kertoo Michael Myersin ja Jason Voorheesiin jalanjäljissä kulkevasta, maskipäiseksi sarjamurhaajaksi aikovasta Leslie Vernonista ja tätä kuvaavasta dokumenttiryhmästä. Kun elokuvassa näytetään slasher-tyylisestä murhakohtausta, se on kuvattu perinteisesti ja score on mukana, mutta kun näytetään filmiryhmän menoa, kerronta on found footagea. Leffa on kulttistatuksensa ansainnut ja sille on puuhattu jo useamman vuoden jatko-osaa, mutta ilmeisesti homma on jäänyt vielä vaiheeseen – elokuva kannattaa katsoa!

Found footagen puitteissa on tehty valtava määrä erilaisia kauhuelokuvia. Jo mainittujen lisäksi kummituselokuvista on mainittava oma suosikkini Grave Encounters (2011) sekä sen mainio jatko-osa (2012). Espanjalainen [REC] (2007) kuuluu tietysti kaikkien aikojen zombie-elokuvien eliittiin. Humoristisempaa laitaa edustavat ilmestymisvuotensa paras komedia What We Do in the Shadows (2014) sekä omituiseen tunnelmaan nojaavat Creep 1 & 2 (2014 & 2017). Pohjoismaista Norja taitaa olla pisimmällä genre-elokuvan saralla, ja aivan loistava Trollhunter (2010) on täydellinen esimerkki oman maan folkloren hyödyntämisestä – tätä pitäisi saada enemmän Suomeenkiin. Vaikka kyllä Suomikin voi ylpeillä Renny Harlinin Devil’s Passista (2013), joka ei ole suinkaan täydellinen mutta oikeasti ihan mukiinmenevä leffa. Antologiaelokuvasarjasta V/H/S kakkososa on loistava kokoelma found footage lyhäreitä. Demoneiden kanssa flirttailevat Last Exorcism (2010, vältä jatko-osaa) sekä mysteeri Taking of Deborah Logan (2014) kannattaa katsoa – samoin kuin kristillisellä mytologialla pelaava Pariisin katujen alle sijoittuva As Above, So Below (2014). Jos Deborah Logan ei vielä vakuuttanut vanhojen ihmisten pystyvän nostamaan ihokarvat pystyyn, sen tekee viimeistään The Visit (2015), jossa Deanna Dunagan vetää järjettömän kovan roolin pelottavana mummona. Eikä unohtaa sovi myöskään vatsassa kouraisevaa, Jonestownin joukkoitsemurhaa mukailevaa The Sacramentiä (2013). Näitä kaikkia suosittelen varauksetta!

Night vision on tyypillinen tehokeino. (Trolljägaren)

Entä minne found footage menee seuraavaksi? Unfriended (2014) näytti jo, miltä mesekauhuelokuva näyttää ja toimi yllättävän hyvin. Hooked Up (2013) ja muutama muu kuvattiin jo iPhonella – ja American Horror Storyn Roanoke-kausi veti found footagea tv:ssä. Inhottava Megan is Missing (2011), Poughkeepsie Tapes (2007) sekä muka-snuff August Underground -trilogia (2001, 2003, 2007) menivät jo äärimmäisyyksiin. Ehkä seuraavaksi kadonneilta kovalevyiltä, pilvipalveluista ja poistetuilta some-tileiltä löytyy jälleen kauheaa materiaalia seuraavassa found footage hitissä? Ehkä metsän keskeltä löytyy laatikko kaitafilmejä, kun retro-korttia aletaan vetää esiin? Tai ehkä seuraava found footage hitti on jossain snap chatissa leviävä ”jäljelle jäänyt materiaali” jostain kummittelusta, joka paljastuukin lopulta jonkun Blumhousen eeppiseksi jäynäksi, ja tavalliset levityskanavat skipataan kokonaan? Aika näyttää. Sitä ennen pahoinvointilääkkeet esiin, valot pois ja leffa pyörimään.