Pelkkää säikyttelyä!

Sofia Tawastin ja Ville Yli-Knuutilan mainio Outo laakso -podcast (täällä ja täällä) tutustutti minut Where’s the Jump? -sivustoon. Linkki sivustoon tässä. Sivusto osoittautui sen verran mainioksi, että siitä on syytä puhua hieman enemmänkin. Where’s the Jump? listaa yksityiskohtaisesti yli 500 kauhuleffan kaikki säikäytykset sekunnilleen. Näin voi esimerkiksi käydä tarkistamassa, kuinka rajua säikyttelyä on luvassa, tai vaikka fiilistellä jälkikäteen lempileffansa säikäytyksiä. Jump scaret on jaettu pienempiin (minor) ja isompiin (major). Leffojen pelottavuutta on arvioitu sivustolla muutenkin. Hieman samalla tavallahan toimii IMDB:n Parents Guide, josta voi käydä katsastamassa elokuvien väkivaltaa, seksiä ja jopa kiroilua. Kummassakin tapauksessa on sanomattakin selvää, että leffan saa liki totaalisesti spoilattua tutustumalla näihin – mutta aina se ei välttämättä haittaa. Mikäli jump scaret potuttavat, niiden ärsyttävyyttä voi hiukan lieventää se, että tietää niistä etukäteen ja herkkä katsoja voi saada kiksejä jo pelkistä säikäytysten kuvauksista. Illan kauhuleffaa ei siis välttämättä tarvitse jättää katsomatta säikäytysten pelossa, jos tietää, että säikyttelyä ei ole luvassa – tai sitä osaa oikeissa kohdissa odottaa. Ja toisaalta sivuston hakutoiminnolla voi katsastaa, mitkä leffat sitten ovat niitä kunnon jump scare -pläjäyksiä. Ja niinhän Kauhuopas tietysti tekee. Listan kärkipäästä löytyy tuttuja nimiä: Insidious (2010), Annabelle: Creation (2017), mutta myös ylläreitä – oliko Freddy vs. Jasonissa (2003) todella yhdeksänneksi eniten säikäytyksiä? Tehdäänpä lyhyt tarkastuskierros säikyttelyjen top kolmoseen.

Ja voittaja on…

Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia (2013)

Where’s the Jump? -sivuston selkeä ykkönen on Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia. Leffassa on 32 säikäytystä – 6 isoa ja 26 pienempää. (Vertailun vuoksi: alkuperäinen Kirottu (2013) sisälsi sivuston mukaan 12 jump scarea, joista kolme oli merkittäviä.) Leffaa on lyöty aivan älyttömän tollolla nimellä: Georgiahan on vain 1200 kilometrin päässä Connecticutista – hieman sama kuin leffan nimi olisi Helsinki Massacre 2: Blood in Berlin. Leffaa toki ei alun perin ole tehty jatko-osaksi, vaan sen otsikko on tuotantoyhtiön neronleimaus. No se siitä – kuinka pelottava leffa sitten on?

Täytyy myöntää, että Ghosts of Georgiassa on ihan potentiaalia. Säikyttelyä on luvassa ihan alusta loppuun. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin mahtuu jo kaksi yritystä. Ja parin minuutin välein painetaan taas. Suurin osa säikäytyksistä on täysin turhia, mutta osa kyllä toimii. Leffa kertoo kolmihenkisestä perheestä, joka muuttaa Georgian syrjäseudulle. Mukaan lyöttäytyy myös perheen äidin sisko. Perheen naiset, pikkutyttö Heidi mukaan lukien, omaavat kaikki näkijän kykyjä, ja kykyä käytetäänkin hanakasti: kaikkialla on jatkuvasti haamuja. Juonikuvio ymppää mukaan orjuuden aikaisen maanalaisen rautatien: todellisen historiallisen orjuuden vastaisen verkoston, joka salaa yritti pelastaa karanneita ja vapautettuja orjia pohjoisiin osavaltioihin lynkkausjoukoilta. Orjuuden historian haamuista kyllä riittää ammennettavaa – toki historiallisen kauheuden käyttämistä kauhuleffan polttoaineena voi pitää aika mauttomanakin. Kaikesta paistaa läpi, että tekijätiimi on ainakin yrittänyt – on twistejä, näkyjä, outoja leikkauksia ja kameralla leikittelyä. Hahmot ovat ihan sympaattisia. Loppuun asti yritys ei ole vienyt, sillä leffa on auttamattoman keskinkertainen. Kovalla säikyttelyllä marinoitua kauhuviihdettä etsivälle leffa silti kyllä toimii. Wikipedia väitti elokuvan budjetin olevan vaatimaton 1,5 miljoonaa ja IMDB 9 miljoonaa. Jos IMDB:n tiedot pitävät kutinsa, on leffa ihan tolkuttoman halvannäköinen. Odotin silti paljon huonompaa.

Arvosana  

Extraterrestrial (2014)

The Vicious Brothers -nimellä syystä tai toisesta työskentelevä ohjaajakaksikko Colin Minihan ja Stuart Ortiz ovat vastuussa listan kakkossijoituksen saavasta Extraterrestrialista, joka saavuttaa sijoituksensa 30 säikäytyksellä, joista neljä on isoa ja 26 pienempää. Kaverit ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi Grave Encountersin (2011), josta itse pidin paljon.

Extraterrestrial on versiointi perinteisestä mökki metsässä -lajityypistä, joka on tällä kertaa höystetty ufoilla. Siis Evil Dead, mutta Necronomiconin sijaan valoja taivaalla. Viisi nuorta aikuista painuu vanhalle mökille, josta pitäisi saada kuvia ennen myyntiä. Seuraa ihan peruskesäviikonloppu: ryypiskelyä, suhdesotkua, naapurin Michael Ironsiden näköisen foliohattupään kanssa hengailua – ja ufojen invaasio. Olisi väärin haukkua elokuvaa sen kliseisyydestä, sillä siihen se pyrkiikin. Kaikki elokuvassa on genrelle niin tyypillistä kuin olla ja voi, ja melkein kaikki ufo-kliseet on ympätty mukaan – jo leffan nimi kertoo suorasukaisesti, mitä tuleman pitää. Riippuu katsojasta, kuinka paljon kliseisyys haittaa. Omasta mielestäni kliseisyys toimii, koska leffa on tehty hyvin ja se, että ufot jopa näyttivät pyöreine päineen ja hujoine raajoineen perinteisiltä, oli leffan vahvuus. Itse säikäyttelyä ei leffassa mielestäni huomannut muita saman lajityypin edustajia enempää, vaikka mittari niin näyttikin. Kliseistä on leffaan saatu rakennettua maukas soppa, jonka viimeinen puolituntinen on ihan rautaa. Harmi, että leffan hahmot on kirjoitettu ihan liian ohuesti – muuten antaisin leffalle puoli tähteä lisää.

Arvosana

Resident Evil: The Final Chapter (2016)

Listan kolmonen on yllättäjä. Kolmas sija on itse asiassa tasapeli, sillä sekä viimeinen Resident Evil että Paranormal Activity: Ghost Dimension (2015) sisältävät sivuston mukaan 29 säikäytystä. Mutta koska Paranormal Activityssä on vain yksi suurempi säikäytys ja Resident Evilissä viisi, on voittaja ilman muuta selvä.

Oma kiinnostukseni Resident Evil -leffasarjaan lopahti jossain niillä vaiheilla, kun Milla Jovovichin klooneja alettiin tuputtaa ovista ja ikkunoista, mutta ennen kuin hän oli saanut psyykkisiä supervoimia (tai jotain). Mutta ei se mitään, kyllä sarjan toiminnantäytteiseen, scifihtävään zombimaailmaan pääsee sisään, vaikka joku osa olisikin jäänyt välistä. Tällä kertaa päähenkilö Alicen olisi lopullisesti yritettävä tuhota Umbrella corporation, ennen kuin viimeisetkin ihmiset kuolevat. Leffa punoo auki jääneitä juonenpätkiä kiinni ja yrittää ympyrämäisesti palata ensimmäisestä osasta tuttuihin paikkoihin. Resident Evilit valitsivat elokuvina alusta alkaen kauhun sijaan actionin pääpainopisteekseen, minkä vuoksi ne eivät koskaan ole olleet erityisen pelottavia. Samaa menoa on viimeisessä osassa luvassa. Leffassa on valtavasti sinänsä jonninjoutavaa actionia, mutta muutamat kuvat, kuten zombiarmeijan päälle satava palava bensa ja muutamat cgi:llä väännetyt erikoiszombit, ihan kyllä säväyttävät. Mikäli leffasarja on kiinnostanut – ja miksei se toimintapläjäyksenä menettelisi – viimeinen osa ei varmasti tuota pettymystä. Itse olisin alusta alkaen toivonut sarjan menevän ihan eri suuntaan, minkä vuoksi olen ehkä vähän jäävi arvioimaan sitä.

Mutta entä sitten ne jump scaret? No onhan niitä, joskaan leffa ei selvästikään ole yrittänyt mitään säikäytysennätyksiä. On itse asiassa hieman kummallista, miten Where’s the Jump? laskee kolme peräkkäistä säikäytystä samassa kohtauksessa ikään kuin ”suuriksi” (major). Olenkohan liian paatunut kauhun katselija jos uskallan väittää, että leffassa kyllä on jump scareja, mutta ne eivät tee siitä yhtään pelottavaa? Eikä se liene leffan tarkoituskaan. Ai niin, sarjan faneille tiedoksi, että hieman samalla tavalla kuin Resident Evil 7 pelinä pyrki reboottaamaan sarjaa, on myös leffoille jonkinlainen uudelleenkäynnistys suunnitteilla.

Arvosana

Lyhyt yhteenveto:

Where’s the Jump? -sivusto on ihan hauska väline esimerkiksi säikäytysten ystäville, tai toisaalta niille, jotka jump scareja inhoavat, mutta haluavat silti katsoa kauhua. Top 3 eniten säikäytyksiä sisältänyttä leffaa nyt katsoneena voin vahvistaa, että pelkät jump scaret eivät tee leffasta pelottavaa – tietenkään. Tarvitaan tunnelmaa, samaistuttavia henkilöitä ja tilanteita, musiikkia, jännityksen lataamista. Yksi tai kaksi hyvin rakennettua ja juonellisesti perusteltua säikäytystä tekee leffasta pelottavamman kuin neljäkymmentä hutaistua ja liioiteltua jump scarea. Loppuun linkki Youtubeen, yhteen kaikkein nerokkaimmista jump scareista. Säikäytyksiä tuntevat tietänevät jo, mistä on kyse – ja ei, kyse ei ole kauhuleffasta.

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Outo laakso -podcast, YouTube, pcgamer.com

Kuvat: Gold Circle Films, Abduction Films, Screen Gems

Katsaus genreen: Kidutuskauhu

2000-luvun alku tuntui tuovan muassaan uuden epävarmuuden ajan. WTC-iskut ja terrorismin aikakausi traumatisoivat, ja samalla ylireagointi terrorismiin, Irakin sota ja Abu Ghraibin skandaali söivät länsimaissa – varsinkin jenkeissä – uskoa omiin päättäjiin. Juuri kun kuohuvasta 90-luvusta oli päästy hieman seesteisemmille vesille, tarjolla oli uusi, kontrolloimaton uhka. Samalla viihteen kentällä tosi-tv ja netin uudet lööppijulkkikset venyttivät tirkistelyn ja julkisuuden rajaa. Kuin heijastuksena ajasta, kauhugenressä päätään nosti uusi hirviö – kidutuskauhu.

Kun puhun kidutuskauhusta, tarkoitan löyhää kauhuelokuvien alagenreä, joka nousi suursuosioon elokuvien Saw (2004) ja Hostel (2005) jälkimainingeissa 2000-luvun alkupuolella. Genreä on kutsuttu muun muassa kidutuspornoksi (torture porn), gornografiaksi (gore + pornografia) tai vain gornoksi. Termin ”torture porn” keksi New York -lehden David Edelstein, kuvaamaan Hostelia, sen väkivaltaa tirkistelevän otteen vuoksi. Nimitykselle oli paikkansa aikanaan, kun elokuvatyyppi oli uusia, mutta nimitys ei ole enää Isiksen mestausvideoiden, pornon valtavirtaistumisen ja dark webin jälkeen kovinkaan hyvä. Siksi mielestäni ”neutraalimpi” kidutuskauhu (torture horror) toimii paremmin – kauhu kun viittaa viihteeseen ja pornon tarkoitus taas on stimuloida. Samalla mielestäni genrestä olisi syytä rajata ääritapauksia pois. En pidä esimerkiksi puhdasta eksploitaatiota kuten Human Centipede -trilogiaa (2009–2015) tai vaikkapa A Serbian Filmiä (2010) kidutuskauhuna. Jälkimmäinen tosin on elokuva, jota voisi katsoa myös tahallisen provosoivana yhteiskunnallisena kommentaarina – se on myös elokuva, jota en suosittele kenellekään. Samoin kidutuskauhun piiriin ei kuulu esimerkiksi rajua underground-kauhua, kuten nyt vaikkapa aitoa väkivaltaa sisältävä The Bunny Game (2010) tai oksennusleikkeihin mukavasti perustuvaa Slaughtered Vomit Dollsia (2006) jatko-osineen – joiden tuotantotapa on oikeasti periaatteessa pornoa. Äärielokuvista voi myöhemmin kirjoittaa ehkä oman katsauksensa.

Pitkä ihana leikki? (The Loved Ones)

Kidutuskauhubuumin syntyä ei tarvitse kahdesti arvailla. Eli Roth tuskin arvasi ohjatessaan Quentin Tarantinon siiven suojissa toista kokopitkäänsä Hostelia (2005), että vielä viisitoista vuotta myöhemmin kokonainen kauhun inhottu alagenre pistettäisiin hänen piikkiinsä. Tai kyllä se sen varmaan arvasi – on se sen verran ketku äijä. Rothin idea itäeurooppalaisesta laitoksesta, jossa rikkaat voivat ostaa kidutettavakseen ja tapettavakseen epäonnisia uhreja, oli ilkeä, uusi ja sen pystyi toteuttamaan pienellä budjetilla. Se heijasteli globalisaation ajan irstailuja, joita kuka vain saattoi lähteä toteuttamaan Itä-Aasiaan – tai minne tahansa matalapalkkamaihin. Ihan yhtä lailla siinä kaikuivat sekä Abu Ghraibin sotarikokset, Guantanamo Bayn kuulustelumetodit kuin Al-Qaidan pelkokin. Hostelhan ei tietenkään tuonut kidutusta kauhuun, jossa äärimmäisyyksiin oli menty jo 70-luvun eksploitaatioelokuvissa, ja 2000-lukukin oli nähnyt Takashi Miiken Ichi the Killerin (2001) ja Auditionin (2002), ja olipa jenkeissäkin Rob Zombien House of 1000 Corpses (2003). Sawkin oli tietysti periaatteessa kauhuksi puettu toisinto David Fincherin Se7enistä (1995). Mutta Eli Rothia sekä Sawin tehneitä James Wania ja Leigh Whannelia voi kyllä kiittää siitä, että kidutus ui osaksi valtavirran kauhua.

Yhtäkkiä elokuvateatterit olivat täynnä ikärajaluokittajien hermoja koettelevia elokuvia, joissa jengiä pistettiin lihoiksi brutaalilla ja realistisella otteella. Erona esimerkiksi aiempaan splatter-elokuvaan oli se, että meininki oli nyt haudanvakavaa, eikä huumoria elokuvista juuri löytynyt, vaikka osa tappajista olikin aika rempseitä. Splatter-elokuviin verraten verta myös roiskittiin hieman säästeliäämmin – mutta yleensä sen vuodatusta kuvattiin yksityiskohtaisemmin. Australiasta tuli ilkeä Wolf Creek (2005), joka sai myöhemmin jatkokseen kakkososan ja jopa sarjan. Elokuvat, joita olisi perinteisesti tuotettu slashereiksi, alkoivat flirttailla kidutuskauhun kanssa, kuten kuusiosaiseksi paisunut Wrong Turn -leffasarja (2003–2014). Uusintaversiot 70-luvun kauhuleffoista, kuten the Hills Have Eyesistä (2006) ja the Last House on the Leftistä (2009) olivat kunnon roiskinnalle otollista maaperää. Rob Zombiekin pääsi meininkiin mukaan Devil’s Rejectsillä (2005), jota monet pitävät rokkarin parhaimpana leffana. Saw-sarja jokavuotisine jatko-osineen vähintään piti teatterit täynnä.

Kidutuskauhun nimissä on myös tuotettu kilotonneittain sontaa - vältä näitä

Kauhuelokuva on genre, jolla katsojia koetellaan, ja kidutuskauhussa tämä on aina korostunut. Koko alagenressä on sivumakuna se, että tämä on nyt sitä hirveintä ja kamalinta kauhua koko maailmassa – tämän rajummaksi ei enää mene. Mutta ei se ihan pidä paikkansa. Genren piiriin kyllä kuuluu äärimmäisen julmia elokuvia, mutta yhä edelleen monesti elokuvien maine on niiden sisältöjä pahempi – tismalleen samoin kuin aikoinaan Texas Chainsaw Massacren (1974) kanssa. Esimerkiksi Hostel on raju elokuva, mutta ei se nyt alusta loppuun mitään porakoneleikkiä ole. Meksikolaisessa Borderlandissa (2007) rajuimmat jutut nähdään ensimmäisen parin minuutin aikana. Ensimmäinen Sawkaan ei roiski tuhansia litroja verta, toisin kuin jatko-osansa. Ylipäätään usein pahimmat kohdat ovat muutaman sekunnin välähdyksiä ja usein pahimpia eivät ole ne raakuudet, joita näytetään, vaan ne joita katsojalle vihjaillaan tapahtuvan. Kidutuskauhuelokuva on usein pohjimmiltaan trilleri, jossa päähenkilö yrittää paeta tiukasta tilanteesta ja kauhu syntyy siitä, että näytetään, mitä kävi niille, jotka eivät onnistuneet. En nyt tarkoita vähätellä elokuvien brutaalia menoa tai sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä välttelemiään kidutuskauhuja katsomaan – jos aihepiiri epäilyttää, elokuvat voi jättää katsomatta – ei näillä ole mitään syytä traumatisoida itseään.

Kidutuskauhu on eräs parjatuimmista genreistä, mikä ei yllätä – eikä niitä rajuimpia leffoja kaikille ole tarkoitettukaan. Lisäksi Sawin ja Hostelin apinoijia on riittänyt – yleensä minibudjetilla, täysin vailla taiteellista näkemystä ja cgi-raakuuksilla ryyditettyjä pikkutuotantoja, joita on syytä välttää kuin ruttoa. Genrellä on kuitenkin meriittinsä. Jo pelkästään aihepiirinsä vuoksi sille on pakko antaa jonkinlainen mahdollisuus: on nimittäin täysin totta, että herääminen penkkiin sidottuna, pallo suussa, kun mielipuoli syynää arsenaaliaan on pelottavampaa kuin tusina maskipäisiä murhaajia pusikossa. Saw ja Hostel ovat kummatkin kelpo kauhuelokuvia aika yksinkertaisella ja tehokkaalla asetelmalla – Hostel: part II (2007) kääntää aihepiiriä sen verran, että se saattaa olla ykköstä parempi. Myös Jenkkien pikkutuotannot, kuten pirullista peliä pyörittävä Would You Rather? (2012) tai The Collectorin (2009) yllättävän vauhdikas, täysin överi jatko-osa The Collection (2012) ovat mainion ilkeää viihdettä. The Girl Next Doorin (2007) tai the Womanin (2011) kuvottavan misogynistiset maailmat eivät sovi missään nimessä kaikille, mutta leffat ovat kouraisevia ja hyvin tehtyjä. Ranskassa 2000-luvun alussa noussut New FrenchExtremity toi muassaan genren parhaimmat leffat. Insiden (2007) ja Marttyyrien (2008) taiteelliset arvot olivat korkeat brutaalin ja masentavan ilmapiirin ohella, samoin belgialaisen Calvairen (2004). Näistä elokuvista kuuluisin – Haute Tension (2004) – ei sinänsä ole kidutuskauhua, mutta sen raa’at murhat vievät sen samoille leveyksille. Pienellä varauksella myös Texas Chainsaw Massacrelle kumartavaa Frontier(s)ia (2007) voi katsoa, jos verellä mässäily maistuu. Ausseista Wolf Creekin ohella tuleva, asetelmiaan jatkuvasti uusiksi vääntävä Loved Ones (2009) on paitsi äärimmäinen, myös oudon tenhoava teini-iän angstisuudesta hirtehistä huumoria kaivava kiero leikki. Britanniassa Eden Lake (2008) sai irti inhottavia väristyksiä uhan tullessa vähän odottamattomammasta suunnasta. Eteläkorealaisen I Saw the Devilin (2010) nihilistinen maailma on raju, mutta kiehtova – siinä voi nähdä viitteitä Tarantinosta, vaikka Tarantino ei näin synkkää tavaraa ole koskaan tuottanutkaan. Turkkilainen Baskin (2015) tulkitsee hillittömästi alkukohtauksessaan uusiksi Reservoir Dogsin alun, mutta menee lopussa yllättävän surrealistisiin ja hienosti toteutettuihin sfääreihin. Suomessakin tehtiin Skeleton Crew (2009), joka oli yksi harvoista kieli poskessa tehdyistä kidutuskauhuista. Kyllä sitä voi genrediggarille suositella, vaikka se jumahtaa tuttuun suomalaisen genre-elokuvan sudenkuoppaan: rallienglantiin. Uskokaa jo, että suomi kelpaa genreleffan kieleksi siinä missä indoeurooppalaisetkin kielet!

New French Extremity tuotti Baise-moin ja Irreversiblen kaltaisia äärimmäisiä elokuvia jo ennen kidutuskauhua

Kidutuskauhun aalto on sittemmin taittunut, vaikka viitteitä siitä leffoissa ajoittain näkeekin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli sen kulta-aikaa, ja nyt vallalla ovat pikemminkin aaveet ja yliluonnollinen kauhu – mikä ei haittaa lainkaan! Kauhu elää uutta kultakautta ja loistavia elokuvia ilmestyy vuosittain. Alagenre kuitenkin nähdäkseni muutti pysyvästi jotain. Kidutus on toistuva teema nykyään esimerkiksi pienen budjetin – ns. b-luokan – slashereissä – kuten vaikka Sweatshopissa (2009) tai Asylum Blackoutissa (2011) – takaisin pelkkään puukkohippaan ei ole slashereissäkään paluuta. Sen myötä myös nähtiin, että suuri yleisö on valmis katsomaan viihteen nimissä todella brutaalia väkivaltaa, ja esimerkiksi huippusuositut Sawin jatko-osat olisivat vielä 80-luvulla joutuneet vuosikymmenten pannaan. Ylipäätään viihde on 2000-luvulla väkivaltaistunut ja vastaavasti ikärajat laskeneet – harva elokuva saa enää K18-merkintää. Deadpool pisti R-ikärajaluokituksen ennätykset uusiksi koko maailmassa, eikä seuraavan ennätyksen saaja ole välttämättä kaukana. Ei ole tavatonta nähdä supersankaria ruuvipenkissä, suosikkisarjansa päähenkilöä kaivamassa silmiä kuopista tai James Bondia kidutettavana. Viihde heijastaa aina aikaansa. 2000-luvun alussa uuden ajan kontrolloimattomuus ilmeni kauhussa kidutuksena. Mitä kauhu nykyään sitten heijastaa? Mistä kertovat kummitusnunnat, riivaajat, demonipellet ja litteään maahan uskovat maallistuneessa maailmassa? Aika näyttää.

 Lähteet: Wikipedia, New York Magazine, Helsingin sanomat, The Telegraph, geektyrant.com, IMDB

Katsaus genreen: Found footage -kauhu

Heiluva, rakeinen kuva, josta ei saa selvää. Amatöörinäyttelijät, jotka improvisoivat lennosta jotain ”pelottavaa” kuvan ulkopuolelle. Uhka, jota ei kuitenkaan koskaan näytetä. Halvalla tehtyä säikyttelyä, jonka vannotaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Loputonta kirkumista, ”älä lopeta kuvaamista” -huutoja ja räkäisiä neniä. Muun muassa tätä tarjoaa found footage -kauhu. Mutta tarjoaa se paljon muutakin.

Siitä on iloittu, itketty ja kiistelty, mutta jos jokin pitäisi valita 2000-luvun alun suurimmaksi elokuvailmiöksi, valitsisin found footage -kauhun. Rakkaalla lapsella tosin on monta nimeä: joskus tätä kutsutaan mokumentiksi (mockumentary), tai ”käsivarakauhuksi”. Yhtä lailla puhutaan 1. persoonan elokuvasta tai vaikkapa POV-kauhusta. YLEn erinomaisen Outo Laakso -podcastin toinen tekijä Sofia Tawast, joka tutki ko. kauhuelokuvien äänikerrontaa gradussaan, kutsui genreä pseudodokumentiksi. Suosittelen muuten kuuntelemaan! Termit menevät sekaisin ja osa niistä sopii toisiin elokuviin paremmin ja osa toisiin – mutta pohjimmiltaan kyse on samasta kategoriasta, eikä rajanvetoa esim. mokumentin ja found footagen välillä tarvita. Oli miten oli, kun sanoo Blair Witch Project, ihan kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Kyseessähän ei ole niinkään kokonainen genre, vaan lähinnä alagenre, mutta on näitäkin elokuvia tehty useita satoja ammattimaisesti – ja sen jälkeen päälle löytyy varmasti vähintään kymmen- ellei satakertainen määrä amatöörikuvaa. Pikaisella laskutoimituksella päättelin itse nähneeni ehkä neljä–viisikymmentä.

Ei saa selvää? Ei haittaa. (Elokuvasta [REC])

 Ensimmäisen persoonan kuvausta oli käytetty jo modernia kauhua edeltävässä Peeping Tomissa (1960), jossa murhaaja hääri kameran varressa veritöidensä yhteydessä. Murhaajan näkökulmaa toistivat myöskin esimerkiksi Black Christmas (1974) sekä alkukohtauksessaan tietysti Halloween (1978). Varsinaisen found footagen juuret johtavat kuitenkin legendaariseen, pahamaineiseen Cannibal Holocaustiin (1980), jossa amazonin viidakkoon kadonneen – köh – ”antropologi”ryhmän jäljiltä löydetty kuvattu materiaali toimii elokuvan ensimmäisenä puoliskona. Elokuva osoittaa hyvin tekniikan tehokkuuden – on tavattoman pahaenteistä alkaa katsoa materiaalia, jonka kuvaajien tiedetään kadonneen ja kuolleen. Vaikka kylmääväksi homman tietysti tekee se, että suurimpia hirviöitä eivät suinkaan ole kannibaaliheimot vaan kameran takana työskentelevät amerikkalaiset.

80- ja 90-luvuilla tekniikkaa kokeiltiin muutamissa elokuvissa – kuten belgialaisessa Man Bites Dogissa (1992), mutta varsinaista genren synnyttäjää ei kuitenkaan tarvitse kahdesti arvuutella. Blair Witch Project (1999) oli tiheätunnelmainen, rohkeasti markkinoitu ja lähes kehyskertomukseton, muka ”jäljelle jäänyt materiaali” kadonneesta kameraryhmästä. Elokuva sai melkein aikaan moraalipaniikin, sillä sen markkinoinnin läpäisevä vakuuttelu ”aitoudesta” meni yleisölle läpi. Sen katukampanjat ”missing”-julisteineen ja kolkko nettisivu olivat omiaan luomaan pahaenteisyyttä. Cannibal Holocaustin ohjaaja Ruggero Deodato mielsi Blairin menestyksen vanavedessä sen varastaneen ja vesittäneen hänen tuotoksensa, mikä on harmi, sillä eihän tässä kukaan Deodaton ansioita ole kiistämässä.

Ikonisesta kohtauksesta riitti myös parodiointeja. (Blair Witch Project)

Blair Witch Projectissa kaikki genren palikat istuivat paikoillaan – minimaalisilla tehokeinoilla se repi uskomattoman tunnelman, lähes vailla käsikirjoitusta koherentin kokonaisuuden ja pikkubudjetilla (60000 dollaria) satoja miljoonia. Olen vähän jäävi puhumaan leffasta, sillä minulle (ja aika monelle ikäiselleni) Blair oli kauhun sukupolvikokemus, ja kun se ensimmäisen kerran tuli tv:stä 2000-luvun alussa, se tallentui koko maan teinien VHS-nauhoille, joita sitten näytettiin kavereille, jotka olivat sen esityksen missanneet. Koko found footage kehittyi yhtä aikaa ensiaskeleitaan ottavan tosi-tv:n kanssa – tai olihan tosi-tv:tä tehty jo iät ja ajat, mutta yhtä lailla sen kunnollinen vallankumous tapahtui 2000-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan olisi ollut ihme, jos Blair ei olisi saanut seuraajia.

Seuraava suuri hitti oli tietysti Paranormal Activity (2007), jossa tosi-tv:n vaikutuksen huomaa jo paremmin – hommaahan voisi pitää Big Brotherin kauhuväännöksenä (tämän muuten kirjaimellisesti teki My Little Eye jo 2001, mutta se oli pieni hitti Paranormal Activityyn verrattuna). Tässä vaiheessa genre oli jo vakiinnuttanut paikkansa – tai kriittisissä silmissä muuttunut kliseeksi. Tästä huomaa hyvin kauhugenren vastaanotolle tyypillisen ilmiön: uutta aina vähän karsastetaan, mutta kun taas uutta tulee, niin vanhasta löydetäänkin ansioita. Niinpä genre saa tasaisin väliajoin lokaa niskaansa – Blair Witchiä syytettiin halpahintaisuudesta, mutta kun Paranormal Activity ilmestyi, Blair Witch oli jo nostettu klassikon asemaan. Sitten Paranormal Activityä mollattiin, kunnes nykyään kunnon kauhudiggarikin uskaltaa sanoa pitäneensä leffasta.

Juoskaa saatana! (Trolljägaren)

Found footagea on arvosteltu aika rankasti, välillä jopa hyvästä syystä – ja heiluvasta kuvasta pahaan oloon taipuvaisilla elokuvien katsominen voi oikeasti olla mahdotonta. Mutta koko lajin sullominen suoraan roskakoriin – kuten monet arvostelijat tekevät  – on turhaa, sillä genren meriitit kiistämättömät. Käsivaralla kuvattu elokuva on aina suht koht halpa, koska kunnon äänityöskentelyn, valaisun, maskeerauksen ja yleensä lavastuksen voi unohtaa. Siksi se on genreistä notkein – kun rahaa ei tarvitse käyttää puitteisiin, voidaan tehdä nopeasti, pienellä porukalla ja välillä jopa sopivasti boksin ulkopuolella. Ja netin käyttäminen levityskanavana on myös tuonut käsille todellisen ”indien” – täysin tuotantoyhtiöistä riippumattoman elokuvan, jossa found footage on usein keskeisenä elokuvallisena keinona. Nämä samat syyt ovat myös niitä, joista found footage -kauhua voi aiheellisesti syyttää – ne näyttävät usein amatöörimäisiltä ja usein niiden elokuvalliset meriitit ovat melko vähäiset. Niiden dialogi muodostuu pitkälti siitä, että henkilöt selostavat tekemistään, varsinkin kun kamera ei ehdi näyttämään kaikkea. Mutta toisaalta ne luovat myös vahvimmin kuvan omakohtaisesta kokemuksesta ja ovat väliin kouraisevampia juuri tuon ”tämä tapahtuu tässä ja nyt” fiiliksen takia. Ja sitten kun amatöörimäiseen ulkonäköön yhdistää ammattimaiset erikoisefektit, lopputulos on usein todella tehokas. Niitä katsoessa odottamattomuuden tunne on vahvemmin läsnä – ja odottamattomuus luo turvattomuutta ja avuttomuutta, joiden saavuttaminen on monien kauhuelokuvien perimmäinen tehokeino. Sen, mihin muut elokuvat käyttävät aikaa ja scorea luomaan tiheän tunnelman ennen tiukkaa leikkausta jump scareen, found footage voi luoda heilauttamalla kameraa puolihuolimattomasti jonnekin. Slasher-mokumentista Behind the Mask – the Rise of Leslie Vernon (2006) saa muuten hyvän kuvan perinteisen kauhuelokuvakerronnan ja found footagen erosta. Elokuva kertoo Michael Myersin ja Jason Voorheesiin jalanjäljissä kulkevasta, maskipäiseksi sarjamurhaajaksi aikovasta Leslie Vernonista ja tätä kuvaavasta dokumenttiryhmästä. Kun elokuvassa näytetään slasher-tyylisestä murhakohtausta, se on kuvattu perinteisesti ja score on mukana, mutta kun näytetään filmiryhmän menoa, kerronta on found footagea. Leffa on kulttistatuksensa ansainnut ja sille on puuhattu jo useamman vuoden jatko-osaa, mutta ilmeisesti homma on jäänyt vielä vaiheeseen – elokuva kannattaa katsoa!

Found footagen puitteissa on tehty valtava määrä erilaisia kauhuelokuvia. Jo mainittujen lisäksi kummituselokuvista on mainittava oma suosikkini Grave Encounters (2011) sekä sen mainio jatko-osa (2012). Espanjalainen [REC] (2007) kuuluu tietysti kaikkien aikojen zombie-elokuvien eliittiin. Humoristisempaa laitaa edustavat ilmestymisvuotensa paras komedia What We Do in the Shadows (2014) sekä omituiseen tunnelmaan nojaavat Creep 1 & 2 (2014 & 2017). Pohjoismaista Norja taitaa olla pisimmällä genre-elokuvan saralla, ja aivan loistava Trollhunter (2010) on täydellinen esimerkki oman maan folkloren hyödyntämisestä – tätä pitäisi saada enemmän Suomeenkiin. Vaikka kyllä Suomikin voi ylpeillä Renny Harlinin Devil’s Passista (2013), joka ei ole suinkaan täydellinen mutta oikeasti ihan mukiinmenevä leffa. Antologiaelokuvasarjasta V/H/S kakkososa on loistava kokoelma found footage lyhäreitä. Demoneiden kanssa flirttailevat Last Exorcism (2010, vältä jatko-osaa) sekä mysteeri Taking of Deborah Logan (2014) kannattaa katsoa – samoin kuin kristillisellä mytologialla pelaava Pariisin katujen alle sijoittuva As Above, So Below (2014). Jos Deborah Logan ei vielä vakuuttanut vanhojen ihmisten pystyvän nostamaan ihokarvat pystyyn, sen tekee viimeistään The Visit (2015), jossa Deanna Dunagan vetää järjettömän kovan roolin pelottavana mummona. Eikä unohtaa sovi myöskään vatsassa kouraisevaa, Jonestownin joukkoitsemurhaa mukailevaa The Sacramentiä (2013). Näitä kaikkia suosittelen varauksetta!

Night vision on tyypillinen tehokeino. (Trolljägaren)

Entä minne found footage menee seuraavaksi? Unfriended (2014) näytti jo, miltä mesekauhuelokuva näyttää ja toimi yllättävän hyvin. Hooked Up (2013) ja muutama muu kuvattiin jo iPhonella – ja American Horror Storyn Roanoke-kausi veti found footagea tv:ssä. Inhottava Megan is Missing (2011), Poughkeepsie Tapes (2007) sekä muka-snuff August Underground -trilogia (2001, 2003, 2007) menivät jo äärimmäisyyksiin. Ehkä seuraavaksi kadonneilta kovalevyiltä, pilvipalveluista ja poistetuilta some-tileiltä löytyy jälleen kauheaa materiaalia seuraavassa found footage hitissä? Ehkä metsän keskeltä löytyy laatikko kaitafilmejä, kun retro-korttia aletaan vetää esiin? Tai ehkä seuraava found footage hitti on jossain snap chatissa leviävä ”jäljelle jäänyt materiaali” jostain kummittelusta, joka paljastuukin lopulta jonkun Blumhousen eeppiseksi jäynäksi, ja tavalliset levityskanavat skipataan kokonaan? Aika näyttää. Sitä ennen pahoinvointilääkkeet esiin, valot pois ja leffa pyörimään.