”Älä lähde vielä pois,
pysy vielä hetki siinä…”
– Juha Tapio
Ohjaus ja käsikirjoitus: Joel Anderson
Pääosat: Rosie Traynor, David Pledger, Martin Sharpe
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Lake Mungo on
elokuva surusta ja menettämisestä. Elokuvan tapahtumat alkavat, kun
australialainen 16-vuotias Alice Palmer katoaa uimassa ollessaan perheen
retkellä joulun aluspäivinä vuonna 2005. Muutamia päiviä myöhemmin hänet
löydetään hukkuneena. Sen jälkeen kolmihenkiseksi supistuneen perheen kotona
alkaa tapahtua outoja asioita – perheenjäsenet kuulevat ääniä, näkevät
painajaisia ja tuntevat yhä Alicen läsnäolon. Alicen äiti (Rosie Traynor) ja
veli (Martin Sharpe) ovat varmoja, ettei Alice olekaan kuollut, mutta ruumiin
tunnistanut isä (David Pledger) on pikemminkin varma Alicen haamun läsnäolosta.
Tytön kuoleman jälkeen perhe turvautuu meedion apuun ja
perheen äiti vaatii tyttärensä haudan avaamista, jotta kuolleen henkilöllisyys
voidaan varmistaa dna:sta, sillä tyttö vaikuttaa ilmestyvän kuoleman jälkeen
kuolinpaikan läheisyydessä otettuihin sivullisten valokuviin sekä videoihin, joita
perheen poika Mathew on kuvannut perheen kotona. Samalla myös ydinperheen
liitokset natisevat, sillä äiti, isä ja veli suhtautuvat kaikki omalla
tavallaan Alicen kuolemaan. Veli uppoutuu valokuvaukseen, äiti haahuilee öisin
pitkin naapurustoa ja pistäytyy ihmisten koteihin näiden nukkuessa. Elokuva
kuvaa pienin elein surun eri vaiheita, joissa kieltäminen, masennus ja
kaupankäynti näyttäytyvät eri tavoin. Pikkuhiljaa se raottaa mysteeriään,
samalla kun Alicesta alkaa paljastua salaisuuksia.
Lake Mungo on
pienellä budjetilla äärimmäisen hienosti toteutettu elokuva. Se on kuvattu
muka-dokumentiksi (tai mokumentiksi), ja found footage -kauhuista poiketen
tyyli todella tarkoittaa sitä tällä kertaa. Elokuva koostuu perheenjäsenten
sekä muiden tapahtumiin osallistuneiden haastatteluista, sekä tapahtumia
kuvittavista arkistoista etsityistä videoista ja valokuvista. Elokuvan kerronta
on siis suoraan lainattu dokumenteistä – ja muistuttaa myös lukemattomia
tosi-tv:n ”kummitus”tarinoita, joita koto-Suomessakin voi nähdä esimerkiksi
TLC- tai FRII-kanavilla. Tyylin kanssa on otettu riski, sillä sitä voisi pitää
rasittavana, mutta taitavasti rytmitetyn juonenkuljetuksen ja hienojen
näyttelijöiden avulla elokuva kääntää kerrontansa suurimmaksi vahvuudekseen.
Koska elokuva on kerrottu päähenkilöiden haastatteluissa, antaa jatkuva takauma
mahdollisuuden tarkastella tragediaa ja sen aiheuttamaa surua kiihkottomasti.
Alicen kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista on kulunut jo useampi vuosi,
ja aika antaa hahmoille perspektiiviä, minkä vuoksi elokuva ei kuvaa niinkään
kummittelua vaan surun kanssa elämistä. Lake
Mungo ei olekaan pelottava elokuva. Mutta häiritsevä se on – tai häiritsevä ei ehkä ole oikea sana,
elokuva pikemminkin jää mietityttämään, jopa vaivaamaan, pitkäksi aikaa.
Puhtaasti tunnelmaan ja hitaasti avautuvaan mysteeriin
perustuvia kauhuelokuvia kutsutaan usein termillä ”slow-burn horror”, joka kuvaa
tavallaan ihan osuvasti tämänkaltaisia elokuvia – mitenköhän tuon nyt
suomentaisi? Esimerkkeinä voi
mainita vaikkapa Robert Eggersin The
VVitchin (2015) tai Osgood Perkinsin Netflix-leffan I am the Pretty Thing that Lives in the House (2016). Ne
eivät pyri säikäyttämään, vaan rakentamaan tunnelmaa pitkän kaavan kautta ja
saavat katsojan arvuuttelemaan, mistä niissä lopulta on kyse. Lake Mungo tekee tämän taiten. Se
avautuu hiljalleen lukuisten juonenkäänteiden kautta, joita ei suurieleisesti
alleviivata, mutta jotka toimivat todella tehokkaasti. Jo pelkkä Mungo-järvi on
Australian maantiedettä tuntemattomalle twisti. Juoni pitää pahaenteistä tunnelmaa
yllä, ja kun salaisuudet alkavat paljastua, elokuva on sydäntä särkevä. Se ei
ole kauhuelokuvalle tyypillisen julma, vaan pikemminkin haikea. Elokuvan
teemoissa surun lisäksi kuultaa vahvana tunne siitä, kuinka ihmisten suuri
ihmisten välinen avaruus on – kukaan ei lopulta kuitenkaan tunne toista
ihmistä. Ja surun valtaamien ihmisten toimiessa epärationaalisesti hahmot eivät
ehkä lopulta tunne itseäänkään – vai mistä kertovat äidin yölliset vaeltelut ja
veljen epätoivoiset yritykset pitää siskon muistoa elossa? Suru rikkoo ja
vieraannuttaa, mutta lopulta hyväksymisen kautta henkilöhahmojen on mahdollista
löytää uutta yhteenkuuluvaisuutta.
Lake Mungon
elokuvalliset keinot ovat tyylivalinnasta johtuen tietysti melko rajalliset, ja
elokuva luottaa katsojan täyttävän aukot mielikuvituksellaan. Huonolaatuiset
kuvat vihjaavat muutamilla pikseleillä toimivasti. Sen suurimpana vahvuutena on
hyvät näyttelijänsuoritukset. Perheenjäsenet – erityisesti isää ja äitiä
näyttelevät Pledger ja Traynor – ovat tavattoman luonnollisia, mikä tekee myös
elokuvasta hyvin aidon. Pienieleisyys vaatii taitoa, ja näyttelijät onnistuvat
tekemään roolinsa hyvin pienesti. Henkilöt ovat käyneet surunsa niin
perinpohjaisesti läpi, ettei sitä tarvitse suurieleisesti esittää, riittää että
suru asuu hahmoissa – katseissa, eleissä ja hymyissäkin.
Lake Mungo ei
ollut ilmestyessään suuri menestys, mutta vuosikymmenessä sen maine on
kasvanut, ja kenties sille voi hiljalleen alkaa sovittelemaan kulttiklassikon
viittaa. Sen löytää usein netin ”parhaat kauhuleffat, joita et ole nähnyt”
-listoilta ja suosituksena kauhusta kiinnostuneilta. No nyt se saa suosituksensa
myös täältä. Elokuva on ohjaaja-käsikirjoittaja Joel Andersonin ensimmäinen, ja
toistaiseksi ainut, kokopitkä elokuva. On ehkä sanomattakin selvää, että
elokuvien ystävät katsovat aina lopputekstit, mutta täytyy nyt kuitenkin
muistuttaa, että se kannattaa. Elokuvan niputtaminen ”kummituselokuviin” on
hieman harhauttavaa, sillä se ei ole peruskauhuviihdettä. Säikyttelyä etsivä
saattaa pettyä elokuvaan, sillä se vaatii vastaanottavaa mielentilaa. Tunnelmallisen
kauhun ystäville se sen sijaan on kadonnut helmi. Sen emotionaalinen vaikutus
on vahvimmillaan ensimmäisellä katselukerralla, mutta itse katsoin elokuvan,
pohdin sitä pari viikkoa ja katsoin sitten uudestaan – ja se toimi vielä
paremmin. Lake Mungo ei varsinaisesti
ole kauhuelokuva, mutta tavallaan se on ehdottomasti kauhuelokuva.
Arvosana
PS. En tiedä, mistä alitajunnan syöveristä tuo Juha Tapio
-lainaus tuli, mutta tähän se istuu.
Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Arclight Films
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...