torstai 14. marraskuuta 2019

Arvostelu: Lake Mungo (2008)



Älä lähde vielä pois, pysy vielä hetki siinä…
– Juha Tapio



Ohjaus ja käsikirjoitus: Joel Anderson
Pääosat: Rosie Traynor, David Pledger, Martin Sharpe
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16


Lake Mungo on elokuva surusta ja menettämisestä. Elokuvan tapahtumat alkavat, kun australialainen 16-vuotias Alice Palmer katoaa uimassa ollessaan perheen retkellä joulun aluspäivinä vuonna 2005. Muutamia päiviä myöhemmin hänet löydetään hukkuneena. Sen jälkeen kolmihenkiseksi supistuneen perheen kotona alkaa tapahtua outoja asioita – perheenjäsenet kuulevat ääniä, näkevät painajaisia ja tuntevat yhä Alicen läsnäolon. Alicen äiti (Rosie Traynor) ja veli (Martin Sharpe) ovat varmoja, ettei Alice olekaan kuollut, mutta ruumiin tunnistanut isä (David Pledger) on pikemminkin varma Alicen haamun läsnäolosta.

Tytön kuoleman jälkeen perhe turvautuu meedion apuun ja perheen äiti vaatii tyttärensä haudan avaamista, jotta kuolleen henkilöllisyys voidaan varmistaa dna:sta, sillä tyttö vaikuttaa ilmestyvän kuoleman jälkeen kuolinpaikan läheisyydessä otettuihin sivullisten valokuviin sekä videoihin, joita perheen poika Mathew on kuvannut perheen kotona. Samalla myös ydinperheen liitokset natisevat, sillä äiti, isä ja veli suhtautuvat kaikki omalla tavallaan Alicen kuolemaan. Veli uppoutuu valokuvaukseen, äiti haahuilee öisin pitkin naapurustoa ja pistäytyy ihmisten koteihin näiden nukkuessa. Elokuva kuvaa pienin elein surun eri vaiheita, joissa kieltäminen, masennus ja kaupankäynti näyttäytyvät eri tavoin. Pikkuhiljaa se raottaa mysteeriään, samalla kun Alicesta alkaa paljastua salaisuuksia.

Lake Mungo on pienellä budjetilla äärimmäisen hienosti toteutettu elokuva. Se on kuvattu muka-dokumentiksi (tai mokumentiksi), ja found footage -kauhuista poiketen tyyli todella tarkoittaa sitä tällä kertaa. Elokuva koostuu perheenjäsenten sekä muiden tapahtumiin osallistuneiden haastatteluista, sekä tapahtumia kuvittavista arkistoista etsityistä videoista ja valokuvista. Elokuvan kerronta on siis suoraan lainattu dokumenteistä – ja muistuttaa myös lukemattomia tosi-tv:n ”kummitus”tarinoita, joita koto-Suomessakin voi nähdä esimerkiksi TLC- tai FRII-kanavilla. Tyylin kanssa on otettu riski, sillä sitä voisi pitää rasittavana, mutta taitavasti rytmitetyn juonenkuljetuksen ja hienojen näyttelijöiden avulla elokuva kääntää kerrontansa suurimmaksi vahvuudekseen. Koska elokuva on kerrottu päähenkilöiden haastatteluissa, antaa jatkuva takauma mahdollisuuden tarkastella tragediaa ja sen aiheuttamaa surua kiihkottomasti. Alicen kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista on kulunut jo useampi vuosi, ja aika antaa hahmoille perspektiiviä, minkä vuoksi elokuva ei kuvaa niinkään kummittelua vaan surun kanssa elämistä. Lake Mungo ei olekaan pelottava elokuva. Mutta häiritsevä se on – tai häiritsevä ei ehkä ole oikea sana, elokuva pikemminkin jää mietityttämään, jopa vaivaamaan, pitkäksi aikaa.

Puhtaasti tunnelmaan ja hitaasti avautuvaan mysteeriin perustuvia kauhuelokuvia kutsutaan usein termillä ”slow-burn horror”, joka kuvaa tavallaan ihan osuvasti tämänkaltaisia elokuvia – mitenköhän tuon nyt suomentaisi? Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Robert Eggersin The VVitchin (2015) tai Osgood Perkinsin Netflix-leffan I am the Pretty Thing that Lives in the House (2016). Ne eivät pyri säikäyttämään, vaan rakentamaan tunnelmaa pitkän kaavan kautta ja saavat katsojan arvuuttelemaan, mistä niissä lopulta on kyse. Lake Mungo tekee tämän taiten. Se avautuu hiljalleen lukuisten juonenkäänteiden kautta, joita ei suurieleisesti alleviivata, mutta jotka toimivat todella tehokkaasti. Jo pelkkä Mungo-järvi on Australian maantiedettä tuntemattomalle twisti. Juoni pitää pahaenteistä tunnelmaa yllä, ja kun salaisuudet alkavat paljastua, elokuva on sydäntä särkevä. Se ei ole kauhuelokuvalle tyypillisen julma, vaan pikemminkin haikea. Elokuvan teemoissa surun lisäksi kuultaa vahvana tunne siitä, kuinka ihmisten suuri ihmisten välinen avaruus on – kukaan ei lopulta kuitenkaan tunne toista ihmistä. Ja surun valtaamien ihmisten toimiessa epärationaalisesti hahmot eivät ehkä lopulta tunne itseäänkään – vai mistä kertovat äidin yölliset vaeltelut ja veljen epätoivoiset yritykset pitää siskon muistoa elossa? Suru rikkoo ja vieraannuttaa, mutta lopulta hyväksymisen kautta henkilöhahmojen on mahdollista löytää uutta yhteenkuuluvaisuutta.

Lake Mungon elokuvalliset keinot ovat tyylivalinnasta johtuen tietysti melko rajalliset, ja elokuva luottaa katsojan täyttävän aukot mielikuvituksellaan. Huonolaatuiset kuvat vihjaavat muutamilla pikseleillä toimivasti. Sen suurimpana vahvuutena on hyvät näyttelijänsuoritukset. Perheenjäsenet – erityisesti isää ja äitiä näyttelevät Pledger ja Traynor – ovat tavattoman luonnollisia, mikä tekee myös elokuvasta hyvin aidon. Pienieleisyys vaatii taitoa, ja näyttelijät onnistuvat tekemään roolinsa hyvin pienesti. Henkilöt ovat käyneet surunsa niin perinpohjaisesti läpi, ettei sitä tarvitse suurieleisesti esittää, riittää että suru asuu hahmoissa – katseissa, eleissä ja hymyissäkin.

Lake Mungo ei ollut ilmestyessään suuri menestys, mutta vuosikymmenessä sen maine on kasvanut, ja kenties sille voi hiljalleen alkaa sovittelemaan kulttiklassikon viittaa. Sen löytää usein netin ”parhaat kauhuleffat, joita et ole nähnyt” -listoilta ja suosituksena kauhusta kiinnostuneilta. No nyt se saa suosituksensa myös täältä. Elokuva on ohjaaja-käsikirjoittaja Joel Andersonin ensimmäinen, ja toistaiseksi ainut, kokopitkä elokuva. On ehkä sanomattakin selvää, että elokuvien ystävät katsovat aina lopputekstit, mutta täytyy nyt kuitenkin muistuttaa, että se kannattaa. Elokuvan niputtaminen ”kummituselokuviin” on hieman harhauttavaa, sillä se ei ole peruskauhuviihdettä. Säikyttelyä etsivä saattaa pettyä elokuvaan, sillä se vaatii vastaanottavaa mielentilaa. Tunnelmallisen kauhun ystäville se sen sijaan on kadonnut helmi. Sen emotionaalinen vaikutus on vahvimmillaan ensimmäisellä katselukerralla, mutta itse katsoin elokuvan, pohdin sitä pari viikkoa ja katsoin sitten uudestaan – ja se toimi vielä paremmin. Lake Mungo ei varsinaisesti ole kauhuelokuva, mutta tavallaan se on ehdottomasti kauhuelokuva.




Arvosana





PS. En tiedä, mistä alitajunnan syöveristä tuo Juha Tapio -lainaus tuli, mutta tähän se istuu.


Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Arclight Films


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...