Arvostelu: The Gallows Act 2 (2019)

”Video killed the radio star…”

– The Buggles

Ohjaus ja käsikirjoitus: Travis Cluff ja Chris Lofing

Pääosat: Ema Horvath, Chris Milligan, Brittany Falardeau

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

No niin, nostetaanpa kissa hetkeksi pöydälle. Jos pitäisi nimetä yksi yhteinen nimittäjä 2010-luvun teinikauhuleffoille, se olisi nuoria päähenkilöitä vainoava kirous. Nämä elokuvat toimivat periaatteessa samoin kuin perinteiset slasherit, mutta niiden murhaaja on yliluonnollinen – tai siltä vaikuttava – pahan ruumiillistuma. Ouija (2014), Bye Bye Man (2017), Wish Upon (2017) – periaatteessa myös Happy Death Day (2017) – pyörivät kaikki kirouksen päälleen saavan nuorisoporukan ympärillä. Sitten on vielä erikseen samaan teemaan perustuvia leffoja, joissa netti on kirouksen keskeinen levityskanava: Smiley (2012), Truth or Dare (2018), Slender Man (2018). Eipä se liene ihme aikana, jolloin Amazonin dronet tuovat ruoan kotiin, exä pistää kostopornot nettiin ja koulukiusaaminenkin on ulkoistettu Whatsapp-ryhmiin, ja cancel-kulttuuri – sen kohteeksi joutuminen se vasta on mukavaa. Ei kotoa ole mikään tarvis lähteä enää pimeille kujille tai syrjäisille mökeille sekoilemaan – kaikki pelottavat asiat maailmassa ovat aina mukavasti käden ulottuvilla. Tematiikka on siis todella ymmärrettävää, mutta harva tekijä saa siitä mitään irti. It Follows (2014) osoitti erinomaisesti, kuinka käsitellä kirous-tematiikan kautta suurempia asioita, mutta suurin osa edellä mainituista leffoista tyytyy käyttämään aihepiiriä vain halvan säikyttelyn välineenä – eikä osaa sitäkään kunnolla. Samaan kuoppaan lankeaa The Gallows Act II.

Ensimmäinen The Gallows vuodelta 2015 kertoi samannimisestä high school -näytelmästä, johon liittyi ilmiselvästi kirous. Vuonna 1993 nuori Charlie Grimille kuoli näytelmän esityksessä hirttopuuhun tapaturmaisesti ja 20 vuotta myöhemmin hänen haamunsa palasi kostamaan näytelmään tarttuneelle nuorisojoukolle. Leffa oli found footage -tyyliin käsivaralla kuvattu, sen budjetti oli satatuhatta dollaria ja tuotot 43 miljoonaa. Asetelma koulunäytelmän ympärillä oli tavallaan ihan hauska – harmi vain, että leffan kaikki päähenkilöt olivat sietämättömiä mulkkuja, käsikirjoitus tavattoman pöhkö ja leffa todella ansaitsi kaikki yhden tähden arvostelut, jotka se sai. Neljä vuotta myöhemmin jatko-osa palaa saman asian äärelle, käsikirjoittaja-ohjaajina samat heput kuin viimeksi.

Elokuvan keskeinen opetus: kirjastot ovat vaarallisia

The Gallows Act II:n alussa uuteen high schooliin siirtyvä Auna (Ema Horvath) haaveilee Youtube-tilaajista ja urasta Broadwayllä. Katseluita ei vain tunnu heruvan, mikä ei ole ihme, sillä Auna on selvästi käsittänyt jotain väärin – hänen Youtube-videonsa ovat kaikki noin 20 sekuntisia. Jäädyttyään näytelmäkurssin monologissa hän saa Youtubessa vinkin Gallows-näytelmästä ja ”Charlie-haasteesta”, jossa on tarkoitus lukea näytelmää ääneen yliluonnollisten tapahtumien toivossa. Näin tyttö saa kirouksen peräänsä. Loppu elokuvasta on ennalta arvattavaa pahaenteistä tunnelmaa, huonosti toteutettua draamaa, jump scareja ja niin suuria juoniaukkoja, että päässä humisee. Jo leffan lähtökohta turhauttaa: miksei tämä tapahdu Gallows-näytelmän kulisseissa? Koulun teatteri on mukana vain ”draamakurssina”, jolla harjoitellaan jotain monologia jonkin stipendin toivossa tai jotain. Olisi paljon hauskempaa seurata nuoria valmistelemassa näytelmää mystisen hirttäjän harventaessa porukkaa, mutta ei.

Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta leffa onnistuu olemaan todellinen sillisalaatti. Yhdessä hetkessä se yrittää seurata ykkösosassa annettuja raameja, mutta ei sitten jaksakaan ja hyppää suoraan päätelmään, että kirottu näytelmä kostaa kaikille, jotka siihen koskevat. Sen logiikka on täysin hakusessa: miksi Auna ylipäätään joutuu tulilinjalle? Tosin vielä hämärämmäksi jää, miksi siskokin joutuu kummittelun kohteeksi, ja miksi ihmeessä siskolle kummittelee joku eri tyyppi kuin hirttävä pyöveli? Ja miksi haamu / haamut ovat cgi-kummajaisia?! Tässä osassa jopa kirotun näytelmän juoni on eri – tai niin ainakin annetaan ymmärtää, vaikka Auna ei tietenkään missään vaiheessa näytelmää edes lue kokonaan. Leffa lainailee surutta yliluonnollisia elementtejä muista leffoista, vaikka sille riittäisi ihan hyvin ne palikat, jotka ykkösosa antoi. Ja sitten leffa yrittää jonkinlaista loppuratkaisua ja viimeistään lässähtää nokalleen. Loppu on aivan kammottavan typerä! Jonkinlainen twisti on selkeästi ilmassa, kun loppuratkaisun tulo kestää ja kestää, ja kun se lopulta tulee, se on yhtä aikaa kliseinen ja täysin päätön. Se ei selitä mitään vaan sotkee entisestään pakkaa, eikä kaksi kättä enää riitä otsan hakkaamiseen. Surkeimmissakin räpellyksissä on yleensä joku sisäinen logiikka, mutta Gallows on niin sekava, että siitä ei edes kannata yrittää ottaa selvää.

Positiivista leffassa on se, että tällä kertaa kaikki päähenkilöt eivät ole täysiä kusipäitä – ehkä Lofing ja Cluff ovat jotain ottaneet onkeensa. Tosin jälleen kerran paperinohuet päähenkilöt aliarvioivat kohdeyleisöään – harmittavan usein tuntuu siltä, että kun kauhua tehdään nuoret kohdeyleisönä, ei hahmoja tarvitse kirjoittaa. Leffan jälkeen katsoja on oppinut päähenkilöistään seuraavaa: Auna tykkää Youtubesta ja hänellä on sisko; isä ja äiti eivät tykkää Aunasta, mutta poikaystäväkandidaatti Cade vaikuttaa mukavalta. Ja ai niin, Aunan sisko on… taiteilija? Siinäpä ne hahmot. Eivätkä näyttelijätkään mitään hyvää työtä tee. Teknisestä puolesta ei ole mitään sanottavaa. Tällä kertaa found footage -tyylistä on nyt luovuttu – onneksi, sillä ykkösosassa se oli tavattoman rasittavasti toteutettu. Elokuvassa ei scorea juuri ole, vaan koko äänimaailma on käytetty äkkisäikäytysten vääntämiseen täysille.

Kahden Gallows-leffan jälkeen on vaikea sanoa, kumpi on huonompi. Ykkönen oli todella rasittava, mutta siinä oli edes vähän meininkiä. Kakkonen taas on 25 minuuttia liian pitkä ja älyttömän tylsä, mutta siinä on pari säikäytystä. Ehkä huonoutta ei tarvitse aina järkiperäistää. Gallowsit ovat selvästi tuotantoyhtiö Blumhousen pohjanoteeraus.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Lionsgate Films