maanantai 14. tammikuuta 2019

Arvostelu: Truth or Dare (2018)


You're playin' with your life, this ain't no truth or dare…
  - MJ


Ohjaaja: Jeff Wadlow
Käsikirjoitus: Michael Reisz, Jillian Jacobs, Chris Roach, Jeff Wadlow
Pääosat: Lucy Hale, Violett Beane, Tyler Posey

Ohhoh, Blumhousesta on 2010-luvulla kasvanut valtavirtakauhun suurin tuotantoyhtiö. Valtava määrä laatukauhua (Sinister, Creep, Get Out), suosituimpia leffasaagoja
(Paranormal Activity, Insidious, The Purge) sekä teinikauhun kovimpia hittejä (Happy Death Day, Unfriended). Samoille apajille iski vuoden 2018 Truth or Dare.
Wikipedian mukaan leffa oli arvostelun kirjoitushetkellä tuottanut noin 100 miljoonaa 3,5 miljoonan dollarin budjetilla. Teinikauhu elää ja voi paksusti – ja mikäpä siinä!

"Teinikauhua" genren nimityksenä käytetään usein negatiivisessa mielessä, mutta mielestäni nimitys ei suoraan anna oikeutta tuomita yksittäistä elokuvaa. Toki kohdeyleisönä usein on nuoriso, ja onpa käynyt niinkin, että osaa luokattoman huonoista teinikauhuista osaa arvostaa vain nuoriso, mutta saman kategorian alle kuuluu myös laadukkaita kauhuleffoja, kuten Scream-elokuvat tai vaikkapa loistava It Follows (2014). Genrelle yhdistäviä tekijöitä ovat nähdäkseni pikemminkin esimerkiksi päähenkilöt ja heidän nuoresta iästään nousevat teemat. Aikuistuminen: kotoa muuttaminen, ensimmäiset työpaikat ja seurustelusuhteet ovat toistuvia teemoja, joille jokin uhka luo raamit. Henkilöhahmot jäävät usein rangoiksi, sillä heidän suurin motivaationsa on toimia alustoina, joille nuoruuden epävarmuus ja pelot heijastetaan. Mutta onko hahmojen onttoudella tai stereotyyppisyydellä väliä? Katsokaapa uudestaan Halloween (1978) – miten syvällisiä hahmot olivat? Niinpä. Onko se silti mahtava elokuva? Kyllä. Ja teinikauhua Truth or Dare TODELLA on, hyvässä ja pahassa. Asiaan.

Kuusi college-opiskelijaa viettää spring breakiään Meksikossa ryypäten. On puhtoinen, stereotyyppinen final girl Olivia, joka on ihastunut parhaan kaverinsa poikaystävään Lucasiin,
on Lucasia pettävä, isänsä itsemurhaa murehtiva Markie, urpo macho Ronnie ja pariskunta Penelope ja Tyson. Nuoret lyöttäytyvät mukavanoloisen Carterin matkaan, jonka kanssa he pelaavat totuutta ja tehtävää hylätyssä kirkossa. Leikki päättyy ikävästi liiallisiin totuuksiin ja lopulta Carter karkaa paikalta epämääräisten anteeksipyyntöjen kera. Jotain pahaenteistä on selkeästi tekeillä. Nuorten palattua kotimaahan käy selväksi, ettei leikki ole selkeästikään vielä ohi. Leikki on tuonut muassaan kirouksen, jonka vuoksi nuorten on kuoleman uhalla pakko pelata totuutta ja tehtävää. Milloin vain kuka tahansa ympärillä oleva voi muuttua pirullisesti hymyileväksi harhanäyksi, joka pakottaa leikkiin. Kieltäytymisestä tai epäonnistumisesta seuraa kuolema, kun pelaaja muuttuu itse oudosti hymyileväksi kiilusilmäksi ja teilaa itsensä ensimmäisellä eteentulevalla keinolla. Meininki on suht Final Destinationmaista, joskin höystettynä jump scareilla.

"Let's put a smile on that face"
Hyvien action elokuvien suola on loistava pahis – sellainen Hans Gruber-tyyppinen karismaattinen veijari. Samoin hyvien kauhuelokuvien suola on skenaario, joka pakottaa ajatusleikkiin: miten minä selviäisin tuosta? Sen Truth or Dare totisesti tekee, siksi en mitenkään voi elokuvaa täysin maanrakoon lytätä.

Eihän tässä mitään taide-elokuvaa tehdä. Leffa liikkuu viimeaikaisten teinikauhujen, kuten Happy Death Dayn (2017) ja Wish Uponin (2017) liepeillä. Käsikirjoitus ei paljoa tilaa näyttelijöille anna, vaan hahmot ovat tyypillisen pintapuolisia. Kamerantyöskentely ja muu toteutus on perusvarmaa jenkkileffaa, ilman mitään mieleenpainuvaa, mutta mielestäni demonimaisen hymyn olisi voinut toteuttaa huomattavasti paremmin – nyt se muistuttaa liikaa "karmivaa snapchat filtteriä", kuten elokuvassakin todetaan.

Se, mistä elokuvassa pidin oli sen suht nopea rytmitys. Elokuva ei hukkaa liikaa aikaa alkuasetelman junttaamiseen, vaan päähenkilöt saavat nopeasti jutun juonesta kiinni ja koettavat selvitä peliä vastaan. Totuuksia ja tehtäviä tulee eteen paljon, ja niiden vaikeusaste nousee koko ajan. Käsikirjoitus yrittää eliminoida pelin porsaanreikiä, mikä on hivenen päälle liimattua, mutta silti ihan menevää. Nuoret joutuvat jatkuvasti tiukan valinnan eteen, ja joutuvat väkisinkin paljastamaan salaisuuksia, jotka rikkovat heidän välejään. En spoilaa loppua, mutta minut se pisti hymyilemään pirullisesti.

Ei tämä ole mahtava elokuva, mutta pieneen ajatusleikkiin kutsuvana se on mukavasti kutkuttava, kunhan unohtaa juoniaukot ja antaa anteeksi hahmojen stereotyyppisyyden – ja muut teinikauhun helmasynnit. Puhdasta viihdettä. Popkornit tulille ja limsat auki.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: Blumhouse Pictures

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...