Arvostelu: Kyrsyä (2018)

myös Tuftland

 “You said you didn’t mind stopping just as long as we get out of the Midwest States…”

– The Menzingers

Ohjaaja: Roope Olenius

Käsikirjoitus: Roope Olenius, Neea Viitamäki

Pääosat: Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila

Kesto: 1 tunti 25 min

Ikäraja: 16

Kun katsoo suomalaista genre-elokuvaa, ei voi välttyä ennakko-odotuksilta, ja itselleen on pakko esittää kaksi kysymystä: katsonko elokuvaa liian ankarin silmin, koska en ole tottunut suomalaisiin genre-elokuviin ja toisaalta vedänkö automaattisesti kotiinpäin ja annan leffalle tarpeettomasti liekaa? Yleensä ensin mainittu kysymys on relevantimpi, valitettavasti. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisten on korkea-aika päästä yli ennakkoluuloistaan suomalaisia indie- tai ylipäänsä genre-elokuvia kohtaan. Kauhu-, scifi- ja muut häröilyelokuvat ovat oikeasti niitä, joilla pieni leffamaa voi rehellisesti kilpailla. Eikä Iron Sky ole todellakaan näistä se paras esimerkki.

Viime vuoden Kyrsyä – Tuftland on mainio lisäys suomalaisen elokuvan kentälle. Elokuva kertoo jo nimellään, mistä on kyse – nyt mennään todella kuuseen (sori sulkavalaiset, ei tässä teistä ole kyse). Elokuvassa tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo) on kyllästynyt kusipäiseen poikaystävään, epäolennaisuuksiin keskittyvään opiskeluun ja muutenkin suuren kaupungin (megacity nimeltä Tampere) kasvottomaan elämään. Kun postiluukusta tipahtaa salaperäisen stalkkerin tiputtama kutsu tulla kesätöihin Kyrsyälle, nainen ottaa kutsun ilolla vastaan. Perille päästyä Kyrsyä osoittautuu tiiviiksi pieneksi yhteisöksi, jonka jäsenet ottavat avosylin Irinan vastaan ja hän saa ikäisestään Maariasta (Saara Elina) itselleen ystävän. Katsojalle paikan karmivuus on selvää jo ennen kuin elokuva alkaa, mutta tässä piilee käsikirjoituksen suurin oivallus – hipsterimäiselle käsityöläiselle paikka näyttäytyy aitouden tyyssijana. Irina ei saa kulttuurishokkia, vaan Kyrsyä vaikuttaa juuri siltä ekologisesti kestävältä, orgaanisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuvalta toimivalta yhdyskunnalta, joka siintää monen tiedostavan nuoren aikuisen unelmissa. Paikan kääntöpuoli vain jää Irinalta huomaamatta. Ehkä elokuva esittääkin siis implisiittisesti kritiikkiä takaisin luontoon pyrkivän hipsterin sinisilmäisyydestä? Tai ehkä ei.

Elokuvan taustalla häilyvät vääjäämättä klassikot, kuten Rosemaryn painajainen (1968) – ja varastoon lukittu Mauno on tietysti pervompi versio Kuutamosonaatin (1988) Sulosta. On myös ilmiselvää – kuten leffa paljastaa nettisivuillaankin – että siihen on tarkoituksella otettu mallia The Wicker Man – Uhrijuhlasta (1973). Itse en näe näiden kuitenkaan liittyvän elokuvaan kuin melko viitteellisellä tavalla – ulkopaikkakuntalainen pienen yhteisön puristuksessa on oikeastaan jo oma genrensä. Eikä klassikkoihin vertailu muutenkaan anna oikeutta elokuvalle – ei tässä ole tarkoituskaan pyrkiä samanlaiseen unenomaiseen pahaenteisyyteen kuin vaikkapa Uhrijuhlassa, vaan sen junttiuden tuoma uhka on omanlaisensa.

Ei siellä ullakolla mitään ole

Elokuvan tekninen toteutus on sujuvaa, eikä sen laatu kärsi ilmeisen pienestä budjetista, mistä kiitos mm. kuvaaja Mikko Peltoselle. Elokuvan ”kylä” näyttää enemmän maatilalta ulkorakennuksineen, mutta toimii. Samoin toimii vanhalla preesensmuodolla (ompi, meneepi) ryyditetty Kyrsyän murre. Sen näyttelijäkaartissa on kaveriporukkamaisuutta, joka oikeastaan sopii leffaan. Ainoa TEAKin käynyt näyttelijä taitaa olla Ria Kataja, mutta eivät kylän muita naisia näyttelevät hänen jalkoihinsa jää. Ja nuoret päähenkilöt Veera W. Vilo, Saara Elina sekä mainosti kylän nuorta sekapäistä näkijää näyttelevä Miika J. Anttila hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Kymmenen pistettä muuten sille, joka bongaa herra Marjomaan leffasta.

Elokuvassa on valitettavasti rytmitysongelmia ja ne piilevät lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuvan alkupuoli ei oikeastaan anna odottaa sitä suht koht brutaalia kuvastoa, jota viimeisen kolmanneksen aikana on luvassa. Se on myös aika keveä ollakseen loppupuolellaan yhtäkkiä jotenkin todella ahdistava – tämän vuoksi lopun mainio lortto-Inkeri (Mirja Oksanen) jää aika irralliseksi muusta elokuvasta. Tämä ongelma toimii kumpaakin suuntaan – alkupuoleen mieltyneelle loppuosa voi olla pettymys, ja toisaalta loppuosan synkkä tunnelma hieman töksähtää, kun elokuva loppuukin yhtäkkiä. Ideoita tekijöillä on selkeästi ollut, mutta ne jäävät pintapuolisiksi viittauksiksi, kun elokuvalla on ollut kiire vetää homma pakettiin äkkiä. Viisi minuuttia pois alkupuolen tunnelmoinnista ja kymmenen lisää selvittämään loppupuolen hämäräksi jääneitä yksityiskohtia, niin leffa olisi tiukka puolentoista tunnin paketti, joka ei jäisi niin pitkälti mielikuvituksen varaan. Eipä silti – nyt ei loppu ainakaan lässähdä. Ja ehkä Kyrsyälle voi palata jatko-osan muodossa? Tai minisarjan? Ja tupsujen käytöstä keskeisenä juonielementtinä muuten suuret aplodit!

Pojat on poi... outoja

Pieneksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi Kyrsyä tekee monta asiaa oikein: sen alku- ja lopputekstit ovat englanniksi, mutta kieli on onneksi kauttaaltaan suomea. Sen esikuvat ovat ulkomaisia klassikoita, kuten jo mainittu Uhrijuhla, mutta siinä on tarpeeksi paikallisväriä – se on kotimaansa näköinen, eikä häpeile suomalaisuuttaan. Se on tehty pienellä budjetilla, mutta sille on heti etsitty kansainvälistä huomiota – se on pyörinyt yhä filmifestareilla Euroopassa ja Jenkeissä. Elokuva mm. voitti palkinnon Other Worlds Austin –scififestareilla Teksasissa. Okei, festari on kovin pieni tapahtuma, jonka yleisöpalkinto on 500 dollaria, mutta yhtä kaikki – näin suuretkin tuotannot nykyään leviävät. Se on tekijöidensä näköinen elokuva, eikä pyri mielistelemään saadakseen huomiota kaikista katsojaryhmistä – ei Putous-näyttelijöitä keventämässä tunnelmaa, vaan rehellisesti sitä porukkaa joiden kanssa homma on haluttu tehdä. Nyt ei olla oikeasti enää kaukana suomalaisesta genre-elokuvahitistä.

Arvosana

Lähteet: tuftland.com, IMDB, Facebook, Wikipedia, Other Worlds Austin

Kuvat: Bright Frame Pictures