myös Tuftland
“You said you didn’t mind stopping just as
long as we get out of the Midwest States…”
– The
Menzingers
Ohjaaja: Roope Olenius
Käsikirjoitus: Roope Olenius, Neea Viitamäki
Pääosat: Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila
Kesto: 1 tunti 25 min
Ikäraja: 16
Kun katsoo suomalaista genre-elokuvaa, ei voi välttyä
ennakko-odotuksilta, ja itselleen on pakko esittää kaksi kysymystä: katsonko
elokuvaa liian ankarin silmin, koska en ole tottunut suomalaisiin genre-elokuviin
ja toisaalta vedänkö automaattisesti kotiinpäin ja annan leffalle
tarpeettomasti liekaa? Yleensä ensin mainittu kysymys on relevantimpi,
valitettavasti. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisten on
korkea-aika päästä yli ennakkoluuloistaan suomalaisia indie- tai ylipäänsä
genre-elokuvia kohtaan. Kauhu-, scifi- ja muut häröilyelokuvat ovat oikeasti
niitä, joilla pieni leffamaa voi rehellisesti kilpailla. Eikä Iron Sky ole todellakaan näistä se paras
esimerkki.
Viime vuoden Kyrsyä – Tuftland
on mainio lisäys suomalaisen elokuvan kentälle. Elokuva kertoo jo nimellään,
mistä on kyse – nyt mennään todella kuuseen (sori sulkavalaiset, ei tässä
teistä ole kyse). Elokuvassa tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo) on
kyllästynyt kusipäiseen poikaystävään, epäolennaisuuksiin keskittyvään
opiskeluun ja muutenkin suuren kaupungin (megacity nimeltä Tampere)
kasvottomaan elämään. Kun postiluukusta tipahtaa salaperäisen stalkkerin
tiputtama kutsu tulla kesätöihin Kyrsyälle, nainen ottaa kutsun ilolla vastaan.
Perille päästyä Kyrsyä osoittautuu tiiviiksi pieneksi yhteisöksi, jonka jäsenet
ottavat avosylin Irinan vastaan ja hän saa ikäisestään Maariasta (Saara Elina)
itselleen ystävän. Katsojalle paikan karmivuus on selvää jo ennen kuin elokuva
alkaa, mutta tässä piilee käsikirjoituksen suurin oivallus – hipsterimäiselle
käsityöläiselle paikka näyttäytyy aitouden tyyssijana. Irina ei saa
kulttuurishokkia, vaan Kyrsyä vaikuttaa juuri siltä ekologisesti kestävältä, orgaanisuuteen
ja yhteisöllisyyteen pohjautuvalta toimivalta yhdyskunnalta, joka siintää monen
tiedostavan nuoren aikuisen unelmissa. Paikan kääntöpuoli vain jää Irinalta
huomaamatta. Ehkä elokuva esittääkin siis implisiittisesti kritiikkiä takaisin
luontoon pyrkivän hipsterin sinisilmäisyydestä? Tai ehkä ei.
Elokuvan taustalla häilyvät vääjäämättä klassikot, kuten Rosemaryn painajainen (1968) – ja
varastoon lukittu Mauno on tietysti pervompi versio Kuutamosonaatin (1988) Sulosta. On myös ilmiselvää – kuten leffa
paljastaa nettisivuillaankin – että siihen on tarkoituksella otettu mallia The Wicker Man – Uhrijuhlasta (1973). Itse
en näe näiden kuitenkaan liittyvän elokuvaan kuin melko viitteellisellä tavalla
– ulkopaikkakuntalainen pienen yhteisön puristuksessa on oikeastaan jo oma
genrensä. Eikä klassikkoihin vertailu muutenkaan anna oikeutta elokuvalle – ei
tässä ole tarkoituskaan pyrkiä samanlaiseen unenomaiseen pahaenteisyyteen kuin
vaikkapa Uhrijuhlassa, vaan sen
junttiuden tuoma uhka on omanlaisensa.
Ei siellä ullakolla mitään ole |
Elokuvan tekninen toteutus on sujuvaa, eikä sen laatu kärsi
ilmeisen pienestä budjetista, mistä kiitos mm. kuvaaja Mikko Peltoselle. Elokuvan
”kylä” näyttää enemmän maatilalta ulkorakennuksineen, mutta toimii. Samoin
toimii vanhalla preesensmuodolla (ompi, meneepi) ryyditetty Kyrsyän murre. Sen
näyttelijäkaartissa on kaveriporukkamaisuutta, joka oikeastaan sopii leffaan.
Ainoa TEAKin käynyt näyttelijä taitaa olla Ria Kataja, mutta eivät kylän muita
naisia näyttelevät hänen jalkoihinsa jää. Ja nuoret päähenkilöt Veera W.
Vilo, Saara Elina sekä mainosti kylän nuorta sekapäistä näkijää näyttelevä
Miika J. Anttila hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Kymmenen pistettä muuten
sille, joka bongaa herra Marjomaan leffasta.
Elokuvassa on valitettavasti rytmitysongelmia ja ne piilevät
lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuvan alkupuoli ei oikeastaan anna odottaa sitä
suht koht brutaalia kuvastoa, jota viimeisen kolmanneksen aikana on luvassa. Se
on myös aika keveä ollakseen loppupuolellaan yhtäkkiä jotenkin todella
ahdistava – tämän vuoksi lopun mainio lortto-Inkeri (Mirja Oksanen) jää aika
irralliseksi muusta elokuvasta. Tämä ongelma toimii kumpaakin suuntaan –
alkupuoleen mieltyneelle loppuosa voi olla pettymys, ja toisaalta loppuosan
synkkä tunnelma hieman töksähtää, kun elokuva loppuukin yhtäkkiä. Ideoita
tekijöillä on selkeästi ollut, mutta ne jäävät pintapuolisiksi viittauksiksi,
kun elokuvalla on ollut kiire vetää homma pakettiin äkkiä. Viisi minuuttia pois
alkupuolen tunnelmoinnista ja kymmenen lisää selvittämään loppupuolen hämäräksi
jääneitä yksityiskohtia, niin leffa olisi tiukka puolentoista tunnin paketti,
joka ei jäisi niin pitkälti mielikuvituksen varaan. Eipä silti – nyt ei loppu
ainakaan lässähdä. Ja ehkä Kyrsyälle voi palata jatko-osan muodossa? Tai
minisarjan? Ja tupsujen käytöstä keskeisenä juonielementtinä muuten suuret
aplodit!
Pojat on poi... outoja |
Pieneksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi Kyrsyä tekee monta asiaa oikein: sen alku- ja lopputekstit ovat
englanniksi, mutta kieli on onneksi kauttaaltaan suomea. Sen esikuvat ovat
ulkomaisia klassikoita, kuten jo mainittu Uhrijuhla,
mutta siinä on tarpeeksi paikallisväriä – se on kotimaansa näköinen, eikä häpeile suomalaisuuttaan. Se on tehty
pienellä budjetilla, mutta sille on heti etsitty kansainvälistä huomiota – se
on pyörinyt yhä filmifestareilla Euroopassa ja Jenkeissä. Elokuva mm. voitti
palkinnon Other Worlds Austin –scififestareilla Teksasissa. Okei, festari on
kovin pieni tapahtuma, jonka yleisöpalkinto on 500 dollaria, mutta yhtä kaikki
– näin suuretkin tuotannot nykyään leviävät. Se on tekijöidensä näköinen
elokuva, eikä pyri mielistelemään saadakseen huomiota kaikista katsojaryhmistä
– ei Putous-näyttelijöitä keventämässä tunnelmaa, vaan rehellisesti sitä
porukkaa joiden kanssa homma on haluttu tehdä. Nyt ei olla oikeasti enää
kaukana suomalaisesta genre-elokuvahitistä.
Arvosana
Lähteet:
tuftland.com, IMDB, Facebook, Wikipedia, Other Worlds Austin
Kuvat: Bright Frame Pictures
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...