Arvostelu: Puppet Master: The Littlest Reich (2018)

”Just call my name 'cause I'll hear you scream…”

- Metallica

Ohjaaja: Sonny Laguna, Tommy Wiklund

Käsikirjoitus: S. Craig Zahler

Pääosat: Thomas Lennon, Jenny Pellicer, Nelson Franklin

Kesto: 1 h 30 min

Ikäraja: 18

Puppet Master -elokuvasarja käynnistyi vuonna 1989 jonkinlaisena Gremlinsin (1984) ja Child’s Playn (1988) epäpyhänä sekasikiönä. Hieman gremlineitä pienemmät, mutta sitäkin verenhimoisemmat nuket ovat laittaneet porukkaa kylmäksi sittemmin yhdellätoista suoraan videolle levinneellä jatko-osalla. Minulle – kuten ilmeisesti aika monelle muullekin – koko leffasarja on jäänyt vähän kauhuelokuvien alaviitteeksi. Joku näistä on tullut nähtyä, mutta mitään erityistä muistijälkeä se ei ole jättänyt – onhan näitä kauhusarjoja tehtailtu ihan tolkuttomasti. Viime syksynä Night Visions toi Suomen kankaille leffasarjan 13. osan, joka tavallaan jatkaa sarjaa, mutta on oikeastaan sarjan reboot. Ok, Puppet Master: Littlest Reichillä, ei todellakaan ole mitkään parhaat lähtökohdat olla maailman paras elokuva. Siksi hämmennys on suuri, kun yllättäen elokuva toimiikin mainiosti!

Alkuperäinen Puppet Master kertoi Andre Toulonin egyptiläisillä taioilla henkiin herättämistä nukeista. Toulon oli itse natseja 30-luvun lopussa jenkkeihin paennut tiedemies ja okkultisti, joka tappoi itsensä, jotta natsit eivät saisi hänen salaisuuksiaan. Sittemmin nuket joutuivat vuoroin pahojen mestareiden ikeen alle pahantekoon, vuoroin taistelemaan natseja vastaan. Reboot heittää tämän kaiken roskakoriin ja tekee Toulonista (tällä kertaa legendaarinen Udo Kier) suoraan natsien kätyrin ja nukeista vähemmistöjä metsästävän Einsatzgruppen. Ratkaisu yksinkertaistaa koko hommaa ja samalla tuo elokuvaan b-elokuvalle sopivan epäkorrektin törkeän otteen.

Elokuvan alussa avioerosta toipuva sarjakuvakauppias Edgar (Thomas Lennon – ”kinda-close-Klaus”) muuttaa takaisin vanhempiensa luo ja löytää nuorena kuolleen veljensä jäämistöstä  Toulonille kuuluneen nuken (katsojille se on tietysti elokuvasarjan ikoninen Blade). Edgar lähtee suureen Toulon-konferenssiin myymään nukkea työkaverinsa Markowitzin sekä ihastukseksi muuttuvan vanhan naapurin tytön Ashleyn kanssa. Eipä aikaakaan kun konferenssiin kokoontuneiden Toulon-fanien nuket heräävät henkiin ja verikekkerit voivat alkaa. Ja kun sanon verikekkerit, tarkoitan sitä todella. Gorefanin silmää miellyttäviä tappoja elokuvassa on lukuisia, kun kaikkialta Puppet Master -sarjan rämeistä nousevat nuket käyvät murhaamaan. Ensin (tässä versiossa) natseja auttaneen Toulonin nukkien kohteena on lähinnä vähemmistöjä – sekä muuta herrakansaa haittaavia väestöryhmiä – mutta tilanteen kiristyessä muistuttamaan zombileffoista tuttuja piiritystilanteita nukkejen saartamassa hotellissa, niiden verenhimoa alkaa ulottua kaikkiin.

Kaikesta huomaa, että tällä kertaa asialla ovat olleet kunnon tekijämiehet. Elokuvan ohjaajat – duona toimivat Laguna ja Wiklund – ovat ohjanneet muutaman kauhuelokuvan, joista ensimmäisen, vuoden 2012 Witherin (Vittra), näytti Night Visions aikoinaan. Elokuva oli ihan mukiinmenevä, brutaali Evil Dead -kopio, joka ei omaperäisyydellä koreillut, mutta ohjaajien taidonnäytteenä toimi. Käsikirjoituksesta vastaa uransa nousukiitoon saanut S. Craig Zahler, joka on paitsi tehtaillut käsikirjoituksia (joista tosin pelkkänä kirjoittajana tämä on vasta toinen julkaisun saanut), myös kirjoittanut romaaneja ja ohjannut loistavat, omaperäiset Bone Tomahawkin (2015) ja Brawl in Cell Block 99 (2017). Tekijöillä on selkeästi Puppet Masterin kaanon vastustamattomasti hallussa, vaikka elokuva muutteleekin sitä taustatarinoiltaan. Tästä seuraa jatkuvia silmäniskuja sarjan faneille. Tekijät ovat oikeasti tosissaan lähteneet puhaltamaan uutta kipinää kokoon kuivuneeseen sarjaan. Näinhän niitä rebootteja pitäisi tehdä.

Näyttelijät ovat tekevät hyvät suoritukset, erityisesti pääosan Thomas Lennon on mainio murheisena, hieman luuserinoloisena wannabe-sarjakuvapiirtäjänä. Käsikirjoitus antaa hahmoille mukavasti aikaa, ja onnistuu luomaan muutaman ihan jopa samaistuttavan hahmon, ennen kuin tappaminen alkaa.

"Fuck. Double fuck!"

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, Puppet Master: Littlest Reich on mainio elokuva, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuvassa on rytmitysongelmia, jotka johtuvat siitä, että tekijät eivät ihan ole osanneet valita tehdäkö täysillä överikomediaa ja splatteria, vai vakavasti otettavaa kauhua. Tästä syystä elokuva yrittää vähän kumpaakin: on todentuntuista henkilökemiaa ja vakavaa pyrkimystä luoda järkeä Puppet Master -sarjaan, ja yhtäkkiä menoa ryyditetään ihan päättömällä (myös kirjaimellisesti) roiskinnalla. Täytyy myöntää, että elokuva hoitaa mallikkaasti sekä vakavamman että kieliposkessa meiningin, mutta tämä kaksijakoisuus silti syö elokuvan tehoa. Tunnelma tuntuu vaihtelevan jopa kohtausten sisällä, niin että vakavasta dialogista vaihdetaan lennossa johonkin pöhköön kuolintapaan ja sitten jälleen vakavan musiikin siivittämänä takaisin huolestuneisiin katseisiin. Tämä ei pilaa elokuvaa, mutta aiheuttaa aika ajoin päänraapimista – onko tämä nyt kauhukomedia vai ei? Pitäisikö natsi-nukeissa nähdä jonkinlaista kommentaaria nykyisestä asenneilmastosta, vai onko tämä puhdasta mättöä?

Kun elokuvan tausta osana tällaista sarjaa ottaa huomioon, se ansaitsee ehdottomasti 6/5 tähteä. Mutta splatterina, kauhuelokuvana, se ei ihan niin korkealle yllä. Se on mainiota viihdettä, ja osin aika aivotonta meininkiä, joka on toteutettu huolella ja selkeästi rakkaudella. Sillä on takataskussa juonen kannalta muutama ylläri, koska asennetta siltä kyllä löytyy. Eikä sen kanssa onneksi tarvitse huolia jos sarja ei ole entuudestaan tuttu. Saapa nähdä mitä sarjassa seuraavaksi tapahtuu, jatko-osa kun on aika varmasti tulossa – toivottavasti taso pysyy yhtä korkealla. Sitä ennen kaljat auki ja aivot narikkaan.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Puppet Master Wiki, Wikipedia, Night Visions

Kuvat: RLJE Films