Arvostelu: Suspiria (1977)

”Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain ja hymyilet, sanot: ’Täytyy mennä tanssitunnille’…”

– Ultra Bra

Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento, Daria Nicolodi

Pääosat: Jessica Harper, Stefania Casini, Alida Valli

Kesto: 1 tunti 38 min

Ikäraja: K 18

Ennen kuin käännän katseeni Luca Guadagninon viime vuoden Suspirian uusintaversion suuntaan, on aika palata 70-luvun lopun Italiaan, alkuperäisen Dario Argenton kauhuklassikon pariin.

Elokuva kertoo amerikkalaisesta Suzystä (Jessica Harper) joka lähtee länsisaksalaiseen tanssikouluun hiomaan taitojaan. Koulussa tiukkaa, mutta ymmärtävää kuria pitää oudohko tanssinopettaja neiti Tanner (Alida Valli) ja johdossa on mystisen "johtajattaren" poissa ollessa madame Blanc (Joan Bennett). Koulun tunnelma on outo ja käytävät täynnä salaista kuiskutusta – entä minne opettajat menevät öisin? Suzy sairastuu mystisesti pian saapumisensa jälkeen ja hänet määrätään vuodelepoon, joka sekin kummallisesti pitkittyy ja pitkittyy. Katsojalle näytetään Suzyn tarinan lomassa, kuinka useampi onneton koulusta lähtenyt (tai paennut) joutuu kohtaamaan loppunsa mystisen murhaajan (tai murhaajien) käsissä. Yhä levottomammaksi yltyvä tunnelma ja Suzyn huonetoverin Saran (Stefania Casini) katoaminen saavat lopulta Suzyn etsimään vastauksia koulun kulissien takaisiin mysteereihin. Mitä koulussa tapahtuu ja miksi sieltä lähtevät murhataan?

Elokuva on eittämättä velkaa tunnelmastaan Rosemaryn painajaiselle (1968), ja kumpikin elokuvista esittää samankaltaisen kysymyksen: voiko totuus olla todella niin paha kuin mitä tunnelma antaa olettaa?

Niin värit kuin varjotkin ovat symmetriassa

Alkuperäinen Suspiria ilmestyi vuonna -77. Sitä pidetään italialaisten giallo-elokuvien virstanpylväänä, mutta oikeastaan Suspiria on tehty giallon suurimman aallon hieman taituttua. Giallo ei oikeastaan ole kovinkaan tyylipuhdas alagenre, vaan sen kattotermin alle mahtuu elokuvia dekkareista kauhuun. Sen kulta-aika nähtiin vuosien 1963–1975 välillä. Genren lähtökohdat olivat kioskikirjallisuudessa, ja juonen pääkantimena yleensä mustaan viittaan pukeutuva murhaaja. Siinä missä giallo nojasi tyyliteltyihin whodunit-murhamysteereihin, joiden teatraalisissa juonikuvioissa usein joku päähenkilöistä paljastui murhaajaksi, Suspiria nojaa vahvemmin tunnelmaansa ja mysteeriinsä – toki musta viitta käy kääntymässä kankaalla kuin silmäniskuna katsojille. Sen keskiössä ei ole niinkään murhaajan identiteetti, varsinkin kun yksi murhaajista ei edes ole ihminen. Pikemminkin kyseessä on yhä syvenevä salaisuuksien verkko, johon katsoja sidotaan jo alussa, mutta kankaalla päähenkilö saa odottaa elokuvan puoliväliin, ennen kuin huomaa mitään vialla olevankaan. Mysteeri avataan elokuvassa tyylikkäästi, ja se on 90 minuuttiseksi elokuvaksi taitavasti, rauhallisesti rytmitetty. Elokuvan pahaenteinen tunnelma käynnistyy heti alussa ja se kiristää taitavasti otettaan.

On sanomattakin selvää, että elokuva on visuaalisesti upea, eikä sen ote ole menettänyt tehoaan vuosikymmenten vierissä. Elokuvan visuaalinen ilme on velkaa paitsi gialloille, myös 20-luvun saksalaiselle ekspressionismille, kuten Tri Caligarin kabinetille (1920) ja Nosferatulle (1922), kuten Argento on itsekin sanonut. Itse näkisin myös, että elokuva on myös velkaa Italian kauneimmalle lahjalle länsimaiseen kulttuuriin – oopperalle. Vähintäänkin lavasteet ovat oopperamaisen tyylikkäät – kuten sisustuksen jyrkät värien kontrastit ja goottimaisen korkeat huoneet. Värioppia paremmin tuntevalla olisi varmasti sananen sanottavana elokuvassa toistuvasta päävärien käytöstä – muun muassa sininen halli, keltainen sali sekä tietenkin kirkkaan punaiset käytävät, jotka johtavat tanssikoulun sisuksiin. Visuaaliseen maailmaan elokuva haki kuulemma vaikutteita myös Disneyn Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (1937). Vaikutteista huolimatta kuvasommittelu, valojen käyttö, lavasteiden ja jopa varjojen geometrinen symmetria ovat yhtä kaikki Argenton, kuvaaja Luciano Tovolin sekä muun työryhmän ansiota. Punaisen ja vihreän valon jatkuva vuorottelu sekä kekseliään vihjailevat zoomaukset ja leikkaukset lisäävät pahaenteisyyttä. Entä kuinka monta nykyelokuvaa muuten tunnette, jossa valoilla on kerronnallinen motivaatio? Valaisu ei missään nimessä ole pelkkä tunnelma luoja, vaan valoilla kerrotaan useita asioita, jotka myöhemmin puetaan sanoiksi. Vai mitä ajattelette karahvista, jolla Suzylle juotetaan vettä? Gialloista tutut kekseliäät kuolintavat on nostettu huimalle tasolle, mistä on paljon kiittäminen elokuvan maskeerauspuolta, unohtamatta oikeasti itsensä satuttanutta Stefania Casinia.

Suzy etsii vastauksia

Nykykatsojalle näyttelijöiden puhuma kieli voi tuntua erikoiselta, sillä amerikkalainen nainen ja saksalaisen balettikoulun asujaimisto puhuvat kaikki sujuvasti päälleäänitettyä italiaa. Tämä on eräs italialaisen elokuvan ominaisuuksia, joka selittyy Italian elokuvateollisuuden historialla. Äänielokuvan tulon myötä italialaiset eivät joko teknisistä syistä (heillä oli mm. Hollywoodia huonommat kamerat), motivaation puutteesta (krhm...) tai kansallismielisestä palosta (Mussolini oli vallassa ja kaikki piti dubata italiaksi) koskaan opetelleet äänittämään kuvausten yhteydessä, vaan jättivät huoletta äänen jälkituotantoon. Näin ollen näyttelijöiden puhumia repliikkejä ei äänitetty kuvauksissa. Kun 60- ja 70-luvuilla kansainväliset tuotannot (kuten Suspiria) kasvattivat suosiotaan, näyttelijät yleensä puhuivat kuvauksissa sitä kieltä, jota parhaiten osasivat. Kuvauksissa Jessica Harper puhui englantia ja vastanäyttelijä Stefania Casini italiaa. Kaikkialle ehtivä Udo Kier todennäköisesti puhui saksaa, vaikkei pystynytkään kiireessä opettelemaan repliikkejään, vaan joku tuotannosta huuteli niitä hänelle kuvattaessa. Suspirian kohdalla muuten pitää aina anekdoottina mainita, että se on alun perin kirjoitettu alle kaksitoistavuotiaiden lasten esitettäväksi. Kun tuotantoyhtiö vieroksui ideaa murhattavista lapsista, Argento taipui muuttamaan päähenkilöitä hieman vanhemmiksi, mutta piti saman, lapsille kirjoitetun dialogin, minkä vuoksi osa repliikeistä voi kummastuttaa tai huvittaa – tai toisaalta luoda osaltaan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Suspirian yhteydessä ei voi olla mainitsematta sen vahvaa musiikillista äänimaisemaa. Yhteistyössä Argenton kanssa italialainen avant garde -rockyhtye Goblin on taikonut elokuvaan 70-luvun parhaan kauhuelokuvan soundtrackin (sori Oldfield ja Carpenter). Musiikki on häikäisevää. 70-luvun happoista tunnelmaa huokuva musiikki ja mantramaista kehää toistava hyräily istuvat elokuvaan täydellisesti, joskin toki myös antavat ensiminuuteista lähtien aika vahvan vihjauksen siitä, mistä mysteerissä on kyse. Goblin aloitti soundtrackien teon Argenton kanssa -75 elokuvaan Profondo Rosso ja erikoistui sittemmin lähes kokonaan soundtrack-yhtyeeksi. Nykykuulijaa lähimpänä tällaista musiikkia soittaa enää oikeastaan vain Swans.

Mutta... eihän tämä ole Suspiriasta?

Suspiria on kauhuklassikko joka on kestänyt aikaa, mutta kantaa toki esimerkiksi Manaajaa (1973) tai Tappajahaita (1975) enemmän oman aikansa ominaispiirteitä mukanaan. Tästä johtuen osaa nykykatsojista elokuvan unenomainen tunnelma voi vieraannuttaa. Se on elokuva joka ansaitsee tulla muistetuksi ja katsotuksi nykysilmin. Samanlaista elokuvaa olisi monista ulkoelokuvallisista syistä johtuen mahdoton enää tehdä. On todella sääli, että Argenton oma tähti lähti laskuun pian Suspirian jälkeen. Aika näyttää ajaneen mestarin ohitse ja ehkä osasyynsä on Hollywoodillakin, joka kyllä toivotti ohjaajan avosylin vastaan Suspirian menestyksen jälkeen, mutta hylkäsi miehen useiden floppien jälkeen. Monia hänen elokuvistaan on lähestulkoon murskattu kritiikillä, ja suurin osa vain unohdettu. Ehkä hänen tapansa tehdä elokuvia ei istu nykymaailmaan, tai ehkä syy on armottomassa nykymaailmassa. Olkoon miten on, Suspiria elää ja voi paksusti! Tätä on hyvä sulatella ennen uusintaversiota

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, BFI, roderickconwaymorris.com, Filminquiry, popoptiq.com

Kuvat: Produzioni Atlas Consorziate, Filmrage