”You drained my heart, and made a spade…”
– Marilyn
Manson
Ohjaaja:George Mihalka
Käsikirjoitus:Stephen Miller, John Beaird
Pääosat: Paul Kelman, Lori Hallier, Neil Affleck
Kesto:1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 18
Kun puhutaan klassikkoslashereista, ei voi ohittaa sitä
faktaa, että harvinaisen monet niistä tulivat Kanadasta. Black Christmas (1974), Terror
Train (1980), Happy Birthday to Me
(1981) ja Curtains (1983) ovat kaikki
kanadalaisia malliesimerkkejä hyvistä slashereistä. Sitten on tietenkin My Bloody Valentine, jolla on jostain
syystä vankka paikka sydämessäni.
Elokuva kertoo Valentine Bluffsista (heh), pikkukaupungista,
jonka koko elämä pyörii kaupungin kaivoksen ympärillä. Kaksikymmentä vuotta
sitten ystävänpäivänä joukko mainareita jäi kaivokseen jumiin päällystön
kiirehtiessä ystävänpäivätansseihin. Etsintäpartiot kaivoivat päivätolkulla
romahtaneita tunneleita, kunnes löysivät viimeisen eloonjääneen, Harry
Wardenin, seonneena nakertamassa muiden loukkuun jääneiden ruumiita.
Tragediasta sydämistyneenä Warden palasi kostamaan pikkukaupungille vuotta
myöhemmin kiroten ystävänpäivätanssia ja vannoi kostavansa uudestaan jos
tanssit kehdataan järjestää. Sittemmin Warden unohtui ja muuttui lähinnä
legendaksi ja kaupunki on nyt järjestämässä ensimmäisiä tansseja 20 vuoteen.
Niinpä mainarin asussa pyörivä, hakkua heiluttava, kaasunaamarissa huohottava
murhaaja saapuu myös apajille.
My Bloody Valentine
on kulttiklassikko. Ja aina kun sanoo kulttiklassikko, se tarkoittaa, että
elokuva on löytänyt arvostusta, mutta ei välttämättä ansaitsemaansa yleisöä. Elokuva
kohtasi aikoinaan niin valtavan ennakkosensuurin, että se saksittiin lähes
pilalle. Ilmeisesti yksi tärkeimmistä syistä rankkaan sensuuriin oli -80
maailmaa järkyttänyt John Lennonin murha, jonka jälkimainingeissa MPAA, Amerikan
elokuvateollisuuden etujärjestö, halusi vähentää elokuvien väkivaltaisuutta.
Tavallaan ymmärrettävää, mutta tämänkaltaiset käsittämättömät ylilyönnit ovat
vaivanneet taidetta ja viihdettä näihin päiviin asti. Mitä ihmeen tekemistä pikkubudjetin
kanadalaisella kauhuleffalla on Lennonin murhan kaltaisen tragedian kanssa?
Kertoman mukaan leffasta leikattiin 9 minuuttia materiaalia pois ennen
levitystä, mikä on käsittämätön määrä, kun ottaa huomioon, että tyypillisen
kauhuelokuvan murhien sensuroimiseen riittää yleensä muutama sekunti sieltä ja
muutama sekunti täältä. Olen nähnyt elokuvasta myös sen sensuroidun version, ja
vaikka sen tunnelma on yhä kohdallaan, murhakohtaukset on leikattu todella
omituisiksi paloiksi, joista ei oikein tahdo saada selvää. Koko
sensurointikäytäntöhän oli tietysti täysin idioottimainen – elokuvantekijät
tekivät ensin efektinsä pieteetillä ja sitten ne leikattiin pois! Eikä tämä
ongelma kosketa vain My Bloody Valentinea.
Leffan alkuperäinen sensuroimaton versio on ilmeisesti kadonnut iäksi, mutta
onneksi vuonna 2009 saatiin julkaistua ”sensuroimaton” versio, jossa oli
palautettu kolme minuuttia elokuvaan. Tämä versio on varmasti tarpeeksi lähellä
alkuperäistä, ainakin sen verran graafista materiaalia siinä on.
My Bloody Valentine
eroaa monin tavoin ajan tyypillisistä slashereistä. Ensinnäkin, vaikka
päähenkilöt ovat nuoria, elokuva ei ole nuoriso- vaan pikemminkin
duunarislasher – ei kirkuvia koululaisia, vaan kaivoksessa raatavia kavereita,
joilla country-musiikki soi ja nuuskaa kuluu. Läppä lentää ja kaljaa juodaan
porukalla useaan otteeseen. Yli-innokkaat urpot sivuhahmot, joille
ystävänpäivätanssit ovat tärkeintä maailmassa, heittävät idioottimaisia
repliikkejä, mutta ovat ihan täyttä kultaa. Koko pikkukaupunki valmistautuu
ystävänpäivän viettoon ja kaikki tuntevat toisensa, mikä luo elokuvaan
herttaisen yhteisöllisyyden tunteen. Tunnetta korostaa se, että murhaajan
kohteena tuntuu olevan pikemminkin koko pikkukaupunki, kuin vain pari
henkilöhahmoa. Elokuvassa on nähty vaivaa sen eteen, että se välittäisi tunteen
siitä, että tässä kuvataan nyt koko kaupunkia uhkaavaa murhaajaa. Ympäristöt on
valittu huolella, ulkokuvia ja lokaatioita on paljon ja avustajiakin on
huomattava määrä. Elokuvan taustatarinan eteen on myös nähty vaivaa.
Elokuva tapahtuu usean päivän aikana, toisin kuin monet muut
lajityypin elokuvat. Sheriffi saa ensimmäisen varoituksen tansseista jo
suklaarasiassa lähetetyn sydämen kanssa torstaina, kun tansseihin on vielä
aikaa, ja kun tieto murhaajan läsnäolosta leviää, koko kaupunki saa kuulla siitä,
ei vain esimerkiksi ”final girl” – varsinkin kun elokuvasta puuttuu varsinainen
final girl. Elokuvassa on paljon enemmän henkilöhahmoja kuin tyypillisessä
kasarislasherissä, ja heitä myös näytetään suht paljon. Elokuvassa on myös
slashereille poikkeuksellinen kolmiodraama. Kaupungista lähtenyt T.J. (Paul
Kelman) on palannut takaisin löytääkseen jättämänsä ex-tyttöystävä Sarahin
(Lori Hallier) entisen kaverinsa Axelin (Neil Affleck) luota. Tämä luo hahmojen
välille jännitteen, jota nyt ei varsinaisesti kovin hienovaraisesti käsitellä –
varsinkin Sarahin hahmo on aika kammottavan pintapuolinen – mutta osoittaa,
että tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan, eikä vain kömpelöä
raamia murhille. Sarah on muuten oikeastaan ainoa ehdokas elokuvan final
girliksi, mutta ei oikeasti sovi siihen muottiin: hän on työssä käyvä, kahta
miestä pyörittävä nainen – verrattuna muihin final girleihin, jotka
tyypillisesti ovat opiskelijoita, siveellisiä ja kunnollisia, eikä Sarahin
rooli sitä paitsi ole olla viimeinen eloonjäänyt.
Kun hakku sitten alkaa heilumaan, se heiluu huolella. Irti
revittyjä sydämiä, keitettyjä naamoja, irtoavia silmiä ja sahattuja käsiä –
elokuvasta on todella nähtävä se sensuroimaton versio. Maskeeraukset on tehty
todella hienosti ja murhat ovat kekseliäitä. Ei ihme, että Tarantinokin tämän
nimesi lempislasherikseen.
Murhaajan hahmo kaasu- / suojanaamari päässään ei ehkä ole kovinkaan
kekseliäästi toteutettu, mutta tietysti naamiolle on elokuvassa syynsä. Elokuva
on leikattu taloudellisesti ja se antaa tarinalle aikaa kehittyä, vaikka
viimeisen yön verilöylyyn onkin varattu sen ansaitsema puolikas elokuvasta.
Kanadalaisille slashereille oli tyypillistä, että ne eivät
tavallisesti saaneet jatko-osia, toisin kuin amerikkalaiset vastineensa. Niinpä
My Bloody Valentinen kohtalona oli
olla vain yksi monien joukossa. Elokuvalle on sittemmin löytynyt oma
kulttistatuksensa, jonka se todella ansaitsee. Elokuva sisältää slasher-genren
nerokkaimpia murhia ja sen murhaaja on ikoninen. Sen miljöönä toimiva keväinen
pikkukaupunki ja mainariporukan yhteisöllisyyden tunne ovat tavattoman vetoavia
– minkä vuoksi elokuvasta on muodostunut itselleni eräänlainen kevään merkki.
Jopa henkilöhahmoista jaksaa olla kiinnostunut, mikä ei todellakaan ole yleistä
slashereissä. Koko komeuden kruunaa lopputekstien päälle sävelletty folk-laulu
elokuvan tarinasta! Aivan mahtavaa!
My Bloody Valentinesta
tehtiin myös remake 2009, joka muistaakseni ei ole erityisen hyvä, mutta ehkä
ensi ystävänpäivänä on aika katsoa se! Vaikka aion kyllä tämän alkuperäisen
katsoa ensi vuonna jälleen.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, Horror.media, Entertainment Weekly
Kuvat: Paramount Pictures
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...