Arvostelu: My Bloody Valentine (1981)

”You drained my heart, and made a spade…”

– Marilyn Manson

Ohjaaja:George Mihalka

Käsikirjoitus:Stephen Miller, John Beaird

Pääosat: Paul Kelman, Lori Hallier, Neil Affleck

Kesto:1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan klassikkoslashereista, ei voi ohittaa sitä faktaa, että harvinaisen monet niistä tulivat Kanadasta. Black Christmas (1974), Terror Train (1980), Happy Birthday to Me (1981) ja Curtains (1983) ovat kaikki kanadalaisia malliesimerkkejä hyvistä slashereistä. Sitten on tietenkin My Bloody Valentine, jolla on jostain syystä vankka paikka sydämessäni.

Elokuva kertoo Valentine Bluffsista (heh), pikkukaupungista, jonka koko elämä pyörii kaupungin kaivoksen ympärillä. Kaksikymmentä vuotta sitten ystävänpäivänä joukko mainareita jäi kaivokseen jumiin päällystön kiirehtiessä ystävänpäivätansseihin. Etsintäpartiot kaivoivat päivätolkulla romahtaneita tunneleita, kunnes löysivät viimeisen eloonjääneen, Harry Wardenin, seonneena nakertamassa muiden loukkuun jääneiden ruumiita. Tragediasta sydämistyneenä Warden palasi kostamaan pikkukaupungille vuotta myöhemmin kiroten ystävänpäivätanssia ja vannoi kostavansa uudestaan jos tanssit kehdataan järjestää. Sittemmin Warden unohtui ja muuttui lähinnä legendaksi ja kaupunki on nyt järjestämässä ensimmäisiä tansseja 20 vuoteen. Niinpä mainarin asussa pyörivä, hakkua heiluttava, kaasunaamarissa huohottava murhaaja saapuu myös apajille.

My Bloody Valentine on kulttiklassikko. Ja aina kun sanoo kulttiklassikko, se tarkoittaa, että elokuva on löytänyt arvostusta, mutta ei välttämättä ansaitsemaansa yleisöä. Elokuva kohtasi aikoinaan niin valtavan ennakkosensuurin, että se saksittiin lähes pilalle. Ilmeisesti yksi tärkeimmistä syistä rankkaan sensuuriin oli -80 maailmaa järkyttänyt John Lennonin murha, jonka jälkimainingeissa MPAA, Amerikan elokuvateollisuuden etujärjestö, halusi vähentää elokuvien väkivaltaisuutta. Tavallaan ymmärrettävää, mutta tämänkaltaiset käsittämättömät ylilyönnit ovat vaivanneet taidetta ja viihdettä näihin päiviin asti. Mitä ihmeen tekemistä pikkubudjetin kanadalaisella kauhuleffalla on Lennonin murhan kaltaisen tragedian kanssa? Kertoman mukaan leffasta leikattiin 9 minuuttia materiaalia pois ennen levitystä, mikä on käsittämätön määrä, kun ottaa huomioon, että tyypillisen kauhuelokuvan murhien sensuroimiseen riittää yleensä muutama sekunti sieltä ja muutama sekunti täältä. Olen nähnyt elokuvasta myös sen sensuroidun version, ja vaikka sen tunnelma on yhä kohdallaan, murhakohtaukset on leikattu todella omituisiksi paloiksi, joista ei oikein tahdo saada selvää. Koko sensurointikäytäntöhän oli tietysti täysin idioottimainen – elokuvantekijät tekivät ensin efektinsä pieteetillä ja sitten ne leikattiin pois! Eikä tämä ongelma kosketa vain My Bloody Valentinea. Leffan alkuperäinen sensuroimaton versio on ilmeisesti kadonnut iäksi, mutta onneksi vuonna 2009 saatiin julkaistua ”sensuroimaton” versio, jossa oli palautettu kolme minuuttia elokuvaan. Tämä versio on varmasti tarpeeksi lähellä alkuperäistä, ainakin sen verran graafista materiaalia siinä on.

 

Kippis ystävyydelle

My Bloody Valentine eroaa monin tavoin ajan tyypillisistä slashereistä. Ensinnäkin, vaikka päähenkilöt ovat nuoria, elokuva ei ole nuoriso- vaan pikemminkin duunarislasher – ei kirkuvia koululaisia, vaan kaivoksessa raatavia kavereita, joilla country-musiikki soi ja nuuskaa kuluu. Läppä lentää ja kaljaa juodaan porukalla useaan otteeseen. Yli-innokkaat urpot sivuhahmot, joille ystävänpäivätanssit ovat tärkeintä maailmassa, heittävät idioottimaisia repliikkejä, mutta ovat ihan täyttä kultaa. Koko pikkukaupunki valmistautuu ystävänpäivän viettoon ja kaikki tuntevat toisensa, mikä luo elokuvaan herttaisen yhteisöllisyyden tunteen. Tunnetta korostaa se, että murhaajan kohteena tuntuu olevan pikemminkin koko pikkukaupunki, kuin vain pari henkilöhahmoa. Elokuvassa on nähty vaivaa sen eteen, että se välittäisi tunteen siitä, että tässä kuvataan nyt koko kaupunkia uhkaavaa murhaajaa. Ympäristöt on valittu huolella, ulkokuvia ja lokaatioita on paljon ja avustajiakin on huomattava määrä. Elokuvan taustatarinan eteen on myös nähty vaivaa.

Elokuva tapahtuu usean päivän aikana, toisin kuin monet muut lajityypin elokuvat. Sheriffi saa ensimmäisen varoituksen tansseista jo suklaarasiassa lähetetyn sydämen kanssa torstaina, kun tansseihin on vielä aikaa, ja kun tieto murhaajan läsnäolosta leviää, koko kaupunki saa kuulla siitä, ei vain esimerkiksi ”final girl” – varsinkin kun elokuvasta puuttuu varsinainen final girl. Elokuvassa on paljon enemmän henkilöhahmoja kuin tyypillisessä kasarislasherissä, ja heitä myös näytetään suht paljon. Elokuvassa on myös slashereille poikkeuksellinen kolmiodraama. Kaupungista lähtenyt T.J. (Paul Kelman) on palannut takaisin löytääkseen jättämänsä ex-tyttöystävä Sarahin (Lori Hallier) entisen kaverinsa Axelin (Neil Affleck) luota. Tämä luo hahmojen välille jännitteen, jota nyt ei varsinaisesti kovin hienovaraisesti käsitellä – varsinkin Sarahin hahmo on aika kammottavan pintapuolinen – mutta osoittaa, että tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan, eikä vain kömpelöä raamia murhille. Sarah on muuten oikeastaan ainoa ehdokas elokuvan final girliksi, mutta ei oikeasti sovi siihen muottiin: hän on työssä käyvä, kahta miestä pyörittävä nainen – verrattuna muihin final girleihin, jotka tyypillisesti ovat opiskelijoita, siveellisiä ja kunnollisia, eikä Sarahin rooli sitä paitsi ole olla viimeinen eloonjäänyt.

Kun hakku sitten alkaa heilumaan, se heiluu huolella. Irti revittyjä sydämiä, keitettyjä naamoja, irtoavia silmiä ja sahattuja käsiä – elokuvasta on todella nähtävä se sensuroimaton versio. Maskeeraukset on tehty todella hienosti ja murhat ovat kekseliäitä. Ei ihme, että Tarantinokin tämän nimesi lempislasherikseen. Murhaajan hahmo kaasu- / suojanaamari päässään ei ehkä ole kovinkaan kekseliäästi toteutettu, mutta tietysti naamiolle on elokuvassa syynsä. Elokuva on leikattu taloudellisesti ja se antaa tarinalle aikaa kehittyä, vaikka viimeisen yön verilöylyyn onkin varattu sen ansaitsema puolikas elokuvasta.

Kanadalaisille slashereille oli tyypillistä, että ne eivät tavallisesti saaneet jatko-osia, toisin kuin amerikkalaiset vastineensa. Niinpä My Bloody Valentinen kohtalona oli olla vain yksi monien joukossa. Elokuvalle on sittemmin löytynyt oma kulttistatuksensa, jonka se todella ansaitsee. Elokuva sisältää slasher-genren nerokkaimpia murhia ja sen murhaaja on ikoninen. Sen miljöönä toimiva keväinen pikkukaupunki ja mainariporukan yhteisöllisyyden tunne ovat tavattoman vetoavia – minkä vuoksi elokuvasta on muodostunut itselleni eräänlainen kevään merkki. Jopa henkilöhahmoista jaksaa olla kiinnostunut, mikä ei todellakaan ole yleistä slashereissä. Koko komeuden kruunaa lopputekstien päälle sävelletty folk-laulu elokuvan tarinasta! Aivan mahtavaa!

My Bloody Valentinesta tehtiin myös remake 2009, joka muistaakseni ei ole erityisen hyvä, mutta ehkä ensi ystävänpäivänä on aika katsoa se! Vaikka aion kyllä tämän alkuperäisen katsoa ensi vuonna jälleen.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Horror.media, Entertainment Weekly

Kuvat: Paramount Pictures