Arvostelu: Bliss (2019)

” Guilt and Regret, oh God, how I hate you both from the bottom of my heart…”

– Sentenced

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos

Pääosat: Dora Madison, Tru Collins, Jeremy Gardner

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 18

Night Visions -festareilla nähty Bliss on nuoren, noin kolmekymppisen, hedonistisen kuvataiteilijan sukellus hulluuden ja huumeiden syvään päähän. Elokuvan alussa Dora Madisonin esittämä Dezzy nauttii Los Angelesin taidepiireissä jonkinlaista underground-suosiota, mutta seuraava taulu ei ota luonnistuakseen. Tämän myötä myös palkkashekki jää haaveeksi, manageri hylkää ja sosiaalinen piiri rakoilee muutenkin. Päästäkseen rimakauhustaan yli nainen päättää turvautua kamunsa ja luottodiilerinsä apuun ja törmää uuteen psykedeeli–kokaiini -cocktailiin: blissiin. Bliss räjäyttää naisen tajunnan ja kurimus on sitä myöten selvä. Seuraa älytöntä ryyppäämistä, huumeita, vähän seksiä, lisää huumeita, heiluvaa kameraa, ja enemmän huumeita. Jossain jo aika alkuvaiheessa todellisuus ja kuvitelma menevät sekaisin ja mukaan astuvat vampyyrit, yletön väkivalta ja – no arvaatte varmaan – lisää huumeita tietty. Blissin kutsuminen varsinaisesti ”vampyyrielokuvaksi” olisi kuitenkin yksinkertaistus ja ”huumehöyryiseksi” olisi taas aliarviointia. Se on totaalinen, strobovalojen ja pimeän eri sävyjen värittämä ryöpytys, joka ei todella sovi kovin herkille. Mutta vaikka se on raju syöksähdys alitajuntaan ja painajaisiin, se valitettavasti jää aikalailla puolitiehen.

Dora Madison heittäytyy vimmalla kipuilevan taiteilijan rooliin. Ohjaaja Begos ei ole missään nimessä päästänyt päänäyttelijäänsä vähällä, sen verran huuruista naisen meno on. Dezzy intoutuu elokuvan alkupuolella huumepäissään seksiin kaveripariskunnan kanssa, mutta ei selviä aktista ilman puremajälkiä. Tämän myötä hänen trippinsä tulevat ilta illalta rajummiksi ja yhtäkkiä ruumiita alkaa kasaantua naisen reitille. Joka yön jäljiltä on muistikuvia yhä vähemmän, mutta naisen keskeneräinen taulu on sen sijaan edennyt. Syvenevän kurimuksen vuoksi myös Madisonin roolisuoritus yltyy rajummaksi, kunnes naisen työ on lähinnä huutaa, itkeä, kärsiä refloista ja oksentaa. Tämän hän toki tekee vakuuttavasti, mutta elokuvallisesti se tuottaa ongelmia. Loputonta rypemistä on aika raskas katsoa, ja elokuva polttaa aiheensa loppuun melko pian. Leffalla on hetkensä, mutta se toistaa itseään valitettavan paljon. Dezzy ravaa pitkälti samat paikat läpi ja samat ihmiset kyselevät häneltä uudestaan ja uudestaan mikä on hätänä, ja voisiko nainen hieman vähentää huumeiden vetämistä. Tämän myötä näinkin lyhyenä elokuva tuntuu hieman liian pitkältä. Madisonin rinnalla muut näyttelijät tekevät melko mitäänsanomatonta työtä ja henkilöhahmotkin ovat joko rasittavia tai yhdentekeviä.

Elokuva pyrkii selvästi olemaan visuaalisesti näyttävä, ja ohjaaja Begos onkin maininnut Gaspar Noen innoittajakseen (mm. tässä Youtube-haastattelussa) – mikä näkyy vahvasti. Valitettavasti Noen kuvallista nerokkuutta ei ole tarttunut kovinkaan paljon Blissiin, ja suurimman osan ajasta visuaalisuus näyttäytyy lähinnä pyörivänä ja edestakaisin heiluvana kuvana ja vilkkuvina valoina. Kameraa käytetään toki ihan kokeilevasti, mutta monet kuvauksen keinoista ovat jo melkeinpä indieleffojen kliseitä. Leffa on ymmärrettävästi tehty pienellä budjetilla, mutta nimenomaan pienen budjetin leffoissa ohjaajan ja kuvaajan visuaaliset kyvyt punnitaan. Nyt on vähän menty sieltä mistä aita on matalin. Valaistuksenkin puolella tyydytään pitkälti punaiseen, violettiin ja tummansiniseen neonvaloon, olipa paikka mikä tahansa. Pahaenteisesti laskevaa aurinkoa on toki ihan kiva katsella. Onneksi elokuvan viimeinen vartti minuuttia pelastaa leffaa.

Lopulta taideteos alkaa valmistua, Dezzyn verenhimo yltyy, ja leffa onnistuu lunastamaan ainakin osan sille asetetuista odotuksista. Kun todellisuus ja kuviteltu ovat lopullisesti sekoittuneet keskenään, elokuva tarjoaa viime minuuteillaan sen verran kovan verikylvyn, että se onnistuu säväyttämään. Toki loppu on sinänsä vain lisää samaa, mutta leffa kääntää kaikki tehokeinonsa yhteentoista, minkä seurauksena kankaalle vyöryy harvinaisen rajua kuvastoa. Ei sille mitään voi, kyllä silkassa ylipursuavassa läträyksessä lopulta on jonkinlaista katarsiksen sivumakua. Emotionaalisesti jäädään kauas vaikkapa Insidestä (À l'intérieur, 2007), mutta graafisuudessa leffa ei häviä rajuimmille 2000-luvun alun ranskalaisille kauhuleffoille. Ja kun Dezzyn hurmeinen viimeinen tanssi on lopulta ohi, tekee itsekin mieli laittaa valot pois ja Electric Wizardia tai Sleepiä soimaan täysille.

Elokuvan opetus ei lopulta ole se klisee, että ”taiteen eteen pitää kärsiä” vaan lähinnä se, että totaalisessa muussissakin on mahdollista saada jotakin aikaiseksi. Todellisuus ja kuvitelma ovat leffassa niin solmussa, että katsoja saa tehdä itse päätökset, mihin uskoo ja mihin ei, ja hyvä niin. No entä sitten se tärkein – siis Dezzyn taulu? Onhan se hieno. Aikalailla se muistuttaa tavallista death metal -levyn kantta, mutta toimii yhtä kaikki.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Night Visions Film Festival, Fantasia International Film Festival

Kuvat: Channel 83 Films