Arvostelu: Doom: Annihilation (2019)

”Devastate, annihilate, exterminate!”

– Impaled Nazarene

Ohjaaja: Tony Giglio

Käsikirjoitus: Tony Giglio

Pääosat: Amy Manson, Dominic Mafham, Luke Allen-Gale

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16? 18?

Pelien pohjalta tehdyt elokuvat ovat oma, määrällisesti pieni, mutta sitäkin suuremmilla odotuksilla ladattu lajinsa. Harva näistä onnistuu edes viitteellisesti täyttämään suosikkipelien täyttämiä saappaita, ja kun puhutaan kauhupeleistä ja -elokuvista, joukko harvenee entisestään. Syitä tähän on monia: pelillä on ensinnäkin periaatteessa loputtomiin aikaa tarinan kerronnalle – leffalla maksimissaan pari tuntia. Toiseksi pelien tarjoaman immersion saavuttaminen valkokankaalla on liki mahdoton tehtävä: elokuvassa on mahdotonta saavuttaa samaa ensikäden kokemuksen fiilistä kuin pelissä. Tämä toimii toki toisinkin päin: pelissä on vaikea saavuttaa elokuvan ainutkertaisuuden kokemusta, sen tarinankerronnan taidokkuutta ja niin edelleen. Kauhuelokuvien puolelta mielestäni vain vuoden 2006 Silent Hill on onnistunut tavoittamaan osan alkuperäisen pelin maailmasta ja tunnelmasta, vaikka alkuperäisten pelien lumovoimasta jäädäänkin kauas.

Vuonna 2005 tehty ensimmäinen elokuvasovitus legendaarisista Doom-peleistä lytättiin sekä kriitikoiden että suuren yleisön puolelta, minkä vuoksi Doom: Annihilationin ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Giglio yritti turhaan saada Universalilta tukea leffalleen. Vuonna 2016 julkaistu Doom-pelisarjan viimeisin osa räjäytti niin sanotusti pankin yhdistellessään rohkeasti menneen maailman arcade-henkeä nykypelien sulavaan nopeatempoiseen pelityyliin. Tämän myötä Gigliokin sai puhuttua rahat projektilleen, joka tosin oli pienen budjettinsa lisäksi vakavissa ongelmissa alusta asti – muun muassa Doom-pelien kehittäjä ja julkaisija sanoutuivat irti projektista. Oli miten oli – kaikki tämä puhe peleistä ja niiden leffasovituksista sotkee totuutta, sillä Doom: Annihilation ei ole pelien pohjalta tehty elokuva. Se on pohjimmiltaan itse asiassa zombielokuva: amatöörimäinen, c-luokan zombileffa, jota on höystetty pienillä scifi-elementeillä.

Leffa alkaa samoin kuin aiempi elokuvasovitus: joukko merijalkaväensotilaita saapuu yhteysaluksella Marsin kuuhun Phobokseen, jossa suuryhtiö UACin tutkimuslaitos on löytänyt muinaisen portaalin, jonka avulla yhtiö toivoo voivansa teleportata porukkaa planeettojen välillä. Portaali sinänsä toimii, se vain sattumoisin kiertää helvetin kautta, joten sen kautta tukikohtaan livahtaakin sitten jotain muuta. Koko laitos simahtaa pimeäksi, ennen kuin turvaksi tarkoitettu sotilasjoukko on perillä, joten sotilaita odottaa taistelu helvetillisen armeijan kanssa – vai? No ei nyt niinkään: yli puolet elokuvan kestosta kulutetaan porukan taistellessa jostain syystä sininaamaiseksi maskeerattuja zombeja vastaan uudestaan ja uudestaan – itse asiassa tuntuu, että maskeerattuja kavereita on kaksi tai kolme, ja heitä sitten kuvataan joka kuvaan uudelleen. Samalla harhaillaan etsimässä generaattoria ja porukka ympäriltä harvenee huimaa tahtia – ja löytyypä lopulta hirviökaartiin toinenkin hirviö: pelien perusvastustaja imp. Näihin kahteen on katsojan tyytyminen.

On vaikeaa listata kaikkea, mikä elokuvassa on pielessä – en tiedä harmittaako enemmän se, kuinka itkettävän pökkelöä kaikki dialogi leffassa on, se että henkilöt ovat kammottavan pintapuolisia, vai se että päähenkilön nimi on jumalauta Joan Dark. Jo alkutekstit näyttävät halvoilta ja lavasteet muistuttavat parhaimmillaan 90-luvun tieteistelkkarisarjoja. Tuotantotiimi on tehnyt tavallaan kunnioitettavan valinnan maskeerata kaikki hirviöt pelkän CGI:n sijaan, mutta kun se CGI on ainoa, joka leffassa näyttää ihan mukiinmenevältä – kuminaamarit ja siniset naamat eivät millään vakuuta. Henkilöt ovat sietämättömän pintapuolisia ja kaikki viittaukset pelisarjaan ovat vähän noloja – pelin isoin pyssy BFG on selvästi muovia ja ontto, avainkortteja keräillään väkinäisesti ja satunnaisen kuolleen tutkijan nimi on William Blazkowicz (viittaus, jonka fanit ymmärtänevät). Leffan juoni on tavallaan lainattu Doom 3 -pelistä, mutta ihan sama lähtökohta on niin Aliensissa (1986), Event Horizonissa (1997) kuin lukuisissa scifipeleissäkin. Tämän vuoksi elokuvaa kannattaa ehkä mieluummin katsoa halpis-zombileffana, mihin jo aiemmin viittasin. Doom-pelien sovituksena se on tyystin kammottava, mutta toiminnantäytteisenä kohelluksena joku vannoutunut b-luokan scifin fani voi siitä jotain saada irti – ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Mutta lopulta, sitten kun leffa on raahautunut ennalta arvattavine käänteineen melkein loppuun ja erikoisjoukkojen sotilaat ovat yhtä lukuun ottamatta kuolleet muutaman juoksevan zombin vuoksi, tapahtuu jotain siistiä. Viimeiset seitsemän minuuttia, jotka onkin sitten tehty kokonaan green screenin edessä, ovat yhtäkkiä aika siistiä kamaa. Kuvat ovat kuin tyystin toisesta leffasta revittyjä – tai no, vaikka pelistä. Luultavasti äärettömän pieni budjetti selittää osin tätä kalkkunaa, mutta viimeiset minuutit saavat toivon heräämään: olisitte näyttäneet tätä niiden huonosti lavastettujen käytävien sijaan! En nyt tahdo tarkoittaa, että viime minuutit tekisivät leffasta suositeltavan, mutta jos leffan saa käsiinsä, voi melko huoletta skipata tuonne loppuun ja katsoa vain viimeiset kymmenen minuuttia, siinä on parhaat palat.

Elokuva on haukkunsa ansainnut, mutta en silti tahdo tunkea sitä täyttä kuraa -kategoriaan. On siinä vähän yritystä ja olen varma, että vaikka suurin osa yleisöstä tätä varmasti vihaa, löytyy tällekin joku katsoja, joka ihan vaikka vain vastavirtaan luovimisen ilosta tästä tykkää. Lähdemateriaaliaan leffa ei muistuta tippaakaan, mutta minibudjetin scifikauhuna se voi menetellä. Viimeiset minuutit vaihtavat eri vaihteen silmään ja niiden vuoksi leffa ansaitsee ylimääräisen puolikkaan tähtiinsä. Taidanpa laittaa The Rockin tähdittämän vuoden 2005 Doomin dvd-soittimeen uusintakierrokselle, ihan vaikka vain kiusan vuoksi.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Twitter

Kuvat: Universal Pictures