Yhteisarvostelu: Ouija (2014) ja Ouija: Origin of Evil (2016)

“I’m looking at you through the glass…”

– Stone Sour

Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.

Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva. Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.

Ouija perustuu yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo, näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.

Ouijassa on oikeastaan aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.

Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään. Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto, mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)

Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä

Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi, ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä? Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen? Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät – katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye, joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa yhteensä.

Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa, pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua, vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden ihan tolkuttoman hyvin.

Origin of Evil sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson, Annabelle: Creation) saa yhteyttä paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei vain ole ihan sitä miltä näyttää.

Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa, mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää, ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista todella välittää.

Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä, nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista olen nähnyt vain Oculuksen (2013), joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli tapetilla kehutun Netflixin The Haunting of Hill House -sarjan myötä. Origin of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin, sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.

Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle

Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että umpisurkean Ouijan katsominen ei ole edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja juuri, eikä katsoja missaa mitään.

Origin of Evil ei ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin. Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin (2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.

Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää oman onnensa nojaan, tarttua Origin of Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa kaikki tehtiin jo 70-luvulla.

Arvosanat

Ouija

Ouija: Origin of Evil

Ouija:

Ohjaaja: Stiles White

Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White

Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff

Origin of Evil:

Ohjaaja: Mike Flanagan

Käsikirjoitus: Mike Flanagan, Jeff Howard

Pääosat: Lulu Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter

Kuvat: Hasbro Studios

Arvostelu: Winchester (2018)

”I've seen this room and  I’ve walked this floor…”

– Leonard Cohen

Ohjaaja: The Spierig Brothers

Käsikirjoitus: The Spierig Brothers ja Tom Vaughan

Pääosat: Helen Mirren, Jason Clarke, Sarah Snook

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Joskus ”tositarinaan perustuvan” elokuvan taustalla oleva tarina on oikeasti kiinnostavampi kuin itse elokuva. Ja silloin se ei lupaa elokuvan kannalta kovinkaan hyvää. Winchester on auttamattoman turhanpäiväinen kummitteluelokuva, mutta sen taustatarina on ehdottomasti tutkailemisen arvoinen.

Elokuva kertoo tohtori Eric Pricestä (Jason Clarke), jonka Winchester-aseyhtiön johtokunta palkkaa saadakseen yrityksen pääomistajalta rouva Winchesteriltä (Helen Mirren) oikeustoimikelpoisuuden pois – kivääritehtailijan leski kun tahtoo kääntää yhtiön kelkkaa ja tehdä jotain muuta kuin tappovälineitä. Price matkustaa Winchesterin kartanoon tutustumaan naiseen ja tietysti löytää kartanosta myös mysteerin ja tukuittain aaveita.

Kunnon kummitusleffassa osoitellaan paljon

Kuten sanottu, elokuvan taustatarina on kiinnostava. Oikea Sarah Winchester jäi asetehtailija William Wirt Winchesterin kuoltua leskeksi nelikymppisenä vuonna 1881. Pariskunnan ainoa lapsi oli kuollut viisiviikkoisena, minkä vuoksi nainen jäi jättimäisen omaisuuden sekä kivääri-imperiumin pääomistuksen kanssa yksin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osti – mahdollisesti ”meedion” kehotuksesta – Californiasta tavallisen keskeneräisen maatalon, johon hän sen jälkeen alkoi rakentaa lisähuoneita. Työtä tehtiin putkeen 40 vuotta (!) ja lopputuloksena oli kartano, joka nykyään tunnetaan nimellä Winchester Mystery House. Talossa on yli 160 huonetta, portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään, valeovia, salakäytäviä ja tukittuja huoneita. Vielä vuonna 2016 löydettiin kadonnut huone, jonka olemassaolo oli unohtunut. Rakentamisen syyksi on esitetty rouva Winchesterin uskoa siitä, että sadat, ehkä tuhannet, Winchester-kiväärien tappamien henget saattaisivat saapua kostamaan aseiden valmistajalle. Sokkeloisen talon oli määrä eksyttää kostavat haamut ja samasta syystä nainen ilmeisesti vaihteli joka yö makuuhuonettaan.

Ei ole mikään ihme, että tästä paikasta on tehty kauhuelokuva – ja itse asiassa aiempi vuonna 2009, vaikka tämä kai on se ”virallinen” – mutta ei tavallaan ole mikään ihme, että se ei ole kovin hyvä elokuva. Koska leffa on tehty yhteistyössä kartanoa turistikohdetta pyörittävän yrityksen kanssa, se on tietysti osaltaan mainos. Samalla se on kirjoitettu niin, että eksentrinen rouva Winchester näyttää lopulta sankarilta, jolla on oikeinkin järjellinen motivaatio talonsa rakentamisessa. Leffa yrittää selittää mysteeriä, joka olisi sellaisenaan kiinnostavampi, ja kompastuu ihan liian monimutkaiseen juonikuvioon. Tuntuu, että useissa kohtauksissa hahmot jumittuvat tuskastuttavaan dialogiin, jonka tarkoituksena on yrittää selittää katsojalle, mistä talon mysteerissä oikein on kyse – ja selitys ei ole yhtään kiinnostava. Elokuvan pääpahiksen motiivi on aivan superkömpelö ja päälleliimattu. Tekee mieli lyödä kättä otsaan, kun etelävaltioiden puolella taistellut paha haamu vannoo kostoa kiväärien valmistajalle – ikään kuin aseiden valmistaja, ja varsinkin tämän sukulaiset, olisivat kaiken pahan alku ja juuri. Siitäkö Jenkkien sisällissodassa siis olikin kyse, vai? Toivottavasti tekijöiden ei muuten ole ollut tarkoitus samalla kommentoida USA:n viime vuosien joukkoampumisia ja kansanliikettä aserajoitusten saamiseksi, sillä sille tämänkaltainen kliseekimppu on totaalisen väärä paikka – vaikka tarkoitus hyvä olisikin.

Miksi talon julkisivu on tehty cgi:llä?

Talon mystiikka ei kanna selluloidille asti – kuvaus kun rajoittuu muutamaan samaan käytävään, samaan kattonäkymään ja julkisivu on tehty köykäisesti cgi:llä. Aito lokaatio on saatu hölmöilyn takia näyttämään halvalta lavasteelta. Miksei taloa ole voitu näyttää ihan kunnolla, kun nyt kerta paikanpäällä ollaan? Näyttelijät ovat mukiinmeneviä – tietysti kun mukana on Mirren ja aina yhtä tomerasti ahdistunutta näyttelevä Clarke – mutta eivät he vaisuista hahmoistaan oikein mitään irti saa. Sivujuonet ovat niin tyhjänpäiväisiä, että niistä ei muista jälkikäteen mitään – mitä Sarah Snookin esittämä sisarentytär teki leffassa? Elokuva yrittää säikytellä, ja onnistuu siinä kerran, mutta sen ”suuri twisti” on tuhnu ja muu aika mennään kliseiden suossa. Ja miksi leffassa tehdään niin iso juttu siitä, että kolmetoista naulaa ovessa sulkevat oven haamuilta, kun sitten lopulta haamut painavat edestakaisin ihan miten tykkäävät. Kaikkein pahimman syntinsä elokuva tekee sivujuonessaan, jossa selitetään tohtori Pricen omaa tragediaa. Elokuva heittää ihan kirkkain silmin, että haamut ovat oikeita ja psykologia – se on se varsinainen paholainen.

Täytyy sanoa, että vaikka elokuvana Winchester ei ole hyvä, niin harmittomana viihteenä se kyllä menettelee – esimerkiksi paremmin kuin saman vuoden kammottava Slender Man. Talon mysteeri on kiinnostava ja jonkinnäköisenä maistiaisena siitä leffasta voi jotain saada irti. Ja pisteet muuten siitä, että haamut on toteutettu maskeeraamalla, eikä cgi:llä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Winchestermysteryhouse.com, Psychicinvestigator.com, DailyStar.com

Kuvat: Lionsgate