Arvostelu: Extra Ordinary (2019)

”Who you gonna call…?”

– Ray Parker Jr.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Dahern, Enda Loughman

Pääosat: Maeve Higgins, Barry Ward, Will Forte

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tiesitkö että haamut voivat riivata juuston? Juustossa on paljon bakteereja, ja pienet bakteerit ovat hyvinkin suojattomia maailmaan jääneiden, vaivattujen sielujen tahtoa vastaan. No jaa, en kyllä tiennyt minäkään, ennen Extra Ordinarya. Irlantilainen Extra Ordinary on aivan riemastuttavan hyvä kauhukomedia. Sen komiikka on Britteinsaarille tyypillisen vähäeleistä, mutta sitäkin mukaansatempaavaa, jos vain oikea mielentila tarttuu katsojaankin. Harvoin tällaisia kehuja vuodattaa kauhuelokuvalle, jonka päähenkilö on autokoulun opettaja. Kauhukomedia on ylipäänsä laji, jota voi suositella niillekin, joita tavallinen kauhuelokuva vieroksuttaa. Shaun of the Dead (2004) toi zombit komedian pariin, What We Do in the Shadows (2014) teki sen vampyyreille, nyt Extra Ordinary onnistuu riivaajien ja haamujen kanssa samassa – ja se tekee työnsä niin hyvin, että on vaikea laittaa näitä kolmea paremmuusjärjestykseen.

Elokuva kertoo Rosesta (Maeve Higgins), jonka isä oli legendaarinen tv-psyykikko ja kuolleille puhuja, mutta joka isänsä tapaturmaisen (?) kuoleman jälkeen on tahtonut unohtaa omatkin kykynsä ja haluaa pitäytyä ammatissaan autokoulunopettajana. Hänen oppilaakseen ilmoittautuu hyvinkin vajavaisella nimentajulla varustettuun sukuun syntynyt Martin Martin. Martin (Barry Ward) ei varsinaisesti kaipaa ajo-opetusta, vaan hänen suurin huolensa koskee dominoivaa vaimoa. Vaimo on toki kuollut, eikä Martinilla ole kunnolla keinoja vastustaa arkea pikkutarkasti kontrolloivan haamun tahtoa, vaikka tytär toivookin vässykkä-isänsä nousevan vastarintaan. Rose voisi kyvyillään auttaa, mutta on vastahakoinen. Samaan aikaan seudulle osunut 70-luvun yhden hitin ihme Christian Winter (Will Forte) yrittää manata Saatanaa luodakseen uralleen nostetta.

Winter tarvitsee uhrimenojaan varten neitsyen, sillä hänen vaimonsa menee vahingossa koskemaan tarkoitukseen hankittua tyttöä, ja tyttö luonnollisesti räjähtää – sillä rituaali kieltää herättämästä sen uhria. Niinpä Winter tarttuu 700 vuotta vanhaan peniskeppiin, eikä aikaakaan, kun Martinin tytär joutuu kirouksen uhriksi. Rose suostuu auttamaan Martinia, mutta he tarvitsevat seitsemän haamun ektoplasmaa, jota hierotaan kirotun naamaan tämän pelastamiseksi. Tiedän – näin kuvattuna juoni kuulostaa c-luokan Kummeli-kopiolta, mutta onneksi näin ei ole laita. Elokuva on täynnä lämmintä henkeä, lakonista huumoria ja nerokkaita yksityiskohtia. Elokuva repii huumoria arkisista tilanteista, yliluonnollisista sattumuksista ja näiden rajankäynnistä: kadulla kummittelee riivattu leivänpaahdin, pikaruokalan ranskalaiset on vallannut joku henki ja kuollut mies paukuttaa roskapönttöä ahdistuneena kierrätyksestä.

Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaavat Mike Ahern ja Enda Loughman ovat onnistuvat pitämään langat loistavasti käsissään pöhlön ja paikoin sopivasti överiksi menevän elokuvan puikoissa. Leffa on täynnä brit… anteeksi, irkkuhuumoria, jota ryyditetään välillä asiaan kuuluvan ällöttävällä kuvastolla – ensin syödään eväät, sitten oksennetaan ektoplasmaa. Tunnelma muistuttaa pitkälti tyypillistä lämminhenkistä brittikomediaa, kyllä tässä on kaikuja Happy Go Luckystä (2008) ja sen hengenheimolaisista, mutta sitten murhataan, syödään kiinalaista, joku vuohi räjähtää, ja lopussa odottaa ehkä elokuvahistorian oudoin ménage à trois. Missähän määrin muuten on tarkoituksellista, että elokuvan tunnusmusiikki on kuin kopioitu, hymisty versio Sydämen asialla -tunnarista? Leffa viittaa itsevarmasti Manaajaan (1973) ja muihin kauhuklassikoihin. Ja kun takaa-ajoon lähdetään, se tehdään 80-luvun Fordilla ja kävelyvauhtia.

Näyttelijät tekevät elokuvassa loistavaa työtä. Lähinnä stand up -koomikkona tunnettu Maeve Higgins on hyvin luonnollinen sinkkuuteensa kyllästyneenä, mutta yksinäisyyteensä tottuneena autokoulun opettajana. Saturday Night Livesta ja esimerkiksi Last Man on Earthista (2015–2018) tunnettu Will Forte vetää jälleen mainion roolin vinksahtaneena pahiksena, jonka kiroukseksi on muodostunut hänen ainoa hittinsä Cosmic Woman – joka muuten parodioi loistavasti 70-luvun okkultistisia rock-balladeja. Barry Ward on hyvä tossun alla elävänä teini-ikäisen tyttären isänä, mutta tuplaroolinsa kuolleena vaimonaan hän vetää melkein liiankin överiksi – vaimo muistuttaa oudosti gansterimamma Ma Bakeria, mutta ehkä se on tarkoitus. Tai ehkä irlantilaisissa naisissa on gangsterimaisia piirteitä, mene ja tiedä…

Elokuva on rytmitetty taitavasti: sillä on malttia esitellä henkilönsä rauhassa, yllättävän paljon tavaraa kestoonsa nähden ja loppua kohden se ottaa sopivasti lisävauhtia. Se pitää nurinkurisen otteensa loppuun asti – missä monet keskiverrot kauhukomediat pyllähtävät – ja sen viimeisen kohtauksen viimeinen repliikki on kirsikka kakun päälle. Musta huumori ja lakoninen komedia tietysti hallitaan Britteinsaarilla, mistä Extra Ordinary on jälleen hyvä esimerkki. Kauhukomedioiden top-lista menee uusiksi tämän myötä. Ja suomalaiseen nauruhermoonhan se istuu vallan mainiosti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Wildcard Distribution