2000-luvun alku tuntui tuovan muassaan uuden epävarmuuden
ajan. WTC-iskut ja terrorismin aikakausi traumatisoivat, ja samalla
ylireagointi terrorismiin, Irakin sota ja Abu Ghraibin skandaali söivät
länsimaissa – varsinkin jenkeissä – uskoa omiin päättäjiin. Juuri kun
kuohuvasta 90-luvusta oli päästy hieman seesteisemmille vesille, tarjolla oli
uusi, kontrolloimaton uhka. Samalla viihteen kentällä tosi-tv ja netin uudet
lööppijulkkikset venyttivät tirkistelyn ja julkisuuden rajaa. Kuin
heijastuksena ajasta, kauhugenressä päätään nosti uusi hirviö – kidutuskauhu.
Kun puhun kidutuskauhusta, tarkoitan löyhää kauhuelokuvien
alagenreä, joka nousi suursuosioon elokuvien
Saw (2004) ja Hostel (2005)
jälkimainingeissa 2000-luvun alkupuolella. Genreä on kutsuttu muun muassa
kidutuspornoksi (torture porn), gornografiaksi (gore + pornografia) tai vain
gornoksi. Termin ”torture porn” keksi New York -lehden David Edelstein,
kuvaamaan Hostelia, sen väkivaltaa
tirkistelevän otteen vuoksi. Nimitykselle oli paikkansa aikanaan, kun elokuvatyyppi
oli uusia, mutta nimitys ei ole enää Isiksen mestausvideoiden, pornon
valtavirtaistumisen ja dark webin jälkeen kovinkaan hyvä. Siksi mielestäni
”neutraalimpi” kidutuskauhu (torture horror) toimii paremmin – kauhu kun viittaa viihteeseen ja
pornon tarkoitus taas on stimuloida. Samalla mielestäni genrestä olisi syytä
rajata ääritapauksia pois. En pidä esimerkiksi puhdasta eksploitaatiota kuten Human Centipede -trilogiaa (2009–2015)
tai vaikkapa A Serbian Filmiä (2010)
kidutuskauhuna. Jälkimmäinen tosin on elokuva, jota voisi katsoa myös
tahallisen provosoivana yhteiskunnallisena kommentaarina – se on myös elokuva,
jota en suosittele kenellekään. Samoin kidutuskauhun piiriin ei kuulu
esimerkiksi rajua underground-kauhua, kuten nyt vaikkapa aitoa väkivaltaa
sisältävä The Bunny Game (2010) tai
oksennusleikkeihin mukavasti perustuvaa Slaughtered
Vomit Dollsia (2006) jatko-osineen – joiden tuotantotapa on oikeasti
periaatteessa pornoa. Äärielokuvista voi myöhemmin kirjoittaa ehkä oman
katsauksensa.
Pitkä ihana leikki? (The Loved Ones) |
Kidutuskauhubuumin syntyä ei tarvitse kahdesti arvailla. Eli
Roth tuskin arvasi ohjatessaan Quentin Tarantinon siiven suojissa toista
kokopitkäänsä Hostelia (2005), että
vielä viisitoista vuotta myöhemmin kokonainen kauhun inhottu alagenre
pistettäisiin hänen piikkiinsä. Tai kyllä se sen varmaan arvasi – on se sen
verran ketku äijä. Rothin idea itäeurooppalaisesta laitoksesta, jossa rikkaat
voivat ostaa kidutettavakseen ja tapettavakseen epäonnisia uhreja, oli ilkeä,
uusi ja sen pystyi toteuttamaan pienellä budjetilla. Se heijasteli
globalisaation ajan irstailuja, joita kuka vain saattoi lähteä toteuttamaan
Itä-Aasiaan – tai minne tahansa matalapalkkamaihin. Ihan yhtä lailla siinä
kaikuivat sekä Abu Ghraibin sotarikokset, Guantanamo Bayn kuulustelumetodit
kuin Al-Qaidan pelkokin. Hostelhan ei
tietenkään tuonut kidutusta kauhuun, jossa äärimmäisyyksiin oli menty jo
70-luvun eksploitaatioelokuvissa, ja 2000-lukukin oli nähnyt Takashi Miiken Ichi the Killerin (2001) ja Auditionin (2002), ja olipa jenkeissäkin
Rob Zombien House of 1000 Corpses
(2003). Sawkin oli tietysti
periaatteessa kauhuksi puettu toisinto David Fincherin Se7enistä (1995). Mutta Eli Rothia sekä Sawin tehneitä James Wania ja Leigh Whannelia voi kyllä kiittää
siitä, että kidutus ui osaksi valtavirran kauhua.
Yhtäkkiä elokuvateatterit olivat täynnä ikärajaluokittajien
hermoja koettelevia elokuvia, joissa jengiä pistettiin lihoiksi brutaalilla ja
realistisella otteella. Erona esimerkiksi aiempaan splatter-elokuvaan oli se,
että meininki oli nyt haudanvakavaa, eikä huumoria elokuvista juuri löytynyt,
vaikka osa tappajista olikin aika rempseitä. Splatter-elokuviin verraten verta
myös roiskittiin hieman säästeliäämmin – mutta yleensä sen vuodatusta kuvattiin
yksityiskohtaisemmin. Australiasta tuli ilkeä Wolf Creek (2005), joka sai myöhemmin jatkokseen kakkososan ja jopa
sarjan. Elokuvat, joita olisi perinteisesti tuotettu slashereiksi, alkoivat
flirttailla kidutuskauhun kanssa, kuten kuusiosaiseksi paisunut Wrong Turn -leffasarja (2003–2014).
Uusintaversiot 70-luvun kauhuleffoista, kuten the Hills Have Eyesistä (2006) ja the Last House on the Leftistä (2009) olivat kunnon roiskinnalle
otollista maaperää. Rob Zombiekin pääsi meininkiin mukaan Devil’s Rejectsillä (2005), jota monet pitävät rokkarin parhaimpana
leffana. Saw-sarja jokavuotisine
jatko-osineen vähintään piti teatterit täynnä.
Kidutuskauhun nimissä on myös tuotettu kilotonneittain sontaa - vältä näitä |
Kauhuelokuva on genre, jolla katsojia koetellaan, ja
kidutuskauhussa tämä on aina korostunut. Koko alagenressä on sivumakuna se,
että tämä on nyt sitä hirveintä ja kamalinta kauhua koko maailmassa – tämän
rajummaksi ei enää mene. Mutta ei se ihan pidä paikkansa. Genren piiriin kyllä
kuuluu äärimmäisen julmia elokuvia, mutta yhä edelleen monesti elokuvien maine
on niiden sisältöjä pahempi – tismalleen samoin kuin aikoinaan Texas Chainsaw Massacren (1974) kanssa.
Esimerkiksi Hostel on raju elokuva,
mutta ei se nyt alusta loppuun mitään porakoneleikkiä ole. Meksikolaisessa Borderlandissa (2007) rajuimmat jutut
nähdään ensimmäisen parin minuutin aikana. Ensimmäinen Sawkaan ei roiski tuhansia litroja verta, toisin kuin jatko-osansa.
Ylipäätään usein pahimmat kohdat ovat muutaman sekunnin välähdyksiä ja usein
pahimpia eivät ole ne raakuudet, joita näytetään, vaan ne joita katsojalle
vihjaillaan tapahtuvan. Kidutuskauhuelokuva on usein pohjimmiltaan trilleri,
jossa päähenkilö yrittää paeta tiukasta tilanteesta ja kauhu syntyy siitä, että
näytetään, mitä kävi niille, jotka eivät onnistuneet. En nyt tarkoita vähätellä
elokuvien brutaalia menoa tai sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä välttelemiään
kidutuskauhuja katsomaan – jos aihepiiri epäilyttää, elokuvat voi jättää
katsomatta – ei näillä ole mitään syytä traumatisoida itseään.
Kidutuskauhu on eräs parjatuimmista genreistä, mikä ei
yllätä – eikä niitä rajuimpia leffoja kaikille ole tarkoitettukaan. Lisäksi Sawin ja Hostelin apinoijia on riittänyt – yleensä minibudjetilla, täysin
vailla taiteellista näkemystä ja cgi-raakuuksilla ryyditettyjä pikkutuotantoja,
joita on syytä välttää kuin ruttoa. Genrellä on kuitenkin meriittinsä. Jo
pelkästään aihepiirinsä vuoksi sille on pakko antaa jonkinlainen mahdollisuus:
on nimittäin täysin totta, että herääminen penkkiin sidottuna, pallo suussa,
kun mielipuoli syynää arsenaaliaan on pelottavampaa kuin tusina maskipäisiä
murhaajia pusikossa. Saw ja Hostel ovat kummatkin kelpo
kauhuelokuvia aika yksinkertaisella ja tehokkaalla asetelmalla – Hostel: part II (2007) kääntää
aihepiiriä sen verran, että se saattaa olla ykköstä parempi. Myös Jenkkien
pikkutuotannot, kuten pirullista peliä pyörittävä Would You Rather? (2012) tai The
Collectorin (2009) yllättävän vauhdikas, täysin överi jatko-osa The Collection (2012) ovat mainion
ilkeää viihdettä. The Girl Next Doorin (2007)
tai the Womanin (2011) kuvottavan
misogynistiset maailmat eivät sovi missään nimessä kaikille, mutta leffat ovat
kouraisevia ja hyvin tehtyjä. Ranskassa 2000-luvun alussa noussut New FrenchExtremity toi muassaan genren parhaimmat leffat. Insiden (2007) ja Marttyyrien
(2008) taiteelliset arvot olivat korkeat brutaalin ja masentavan ilmapiirin
ohella, samoin belgialaisen Calvairen
(2004). Näistä elokuvista kuuluisin – Haute
Tension (2004) – ei sinänsä ole kidutuskauhua, mutta sen raa’at murhat
vievät sen samoille leveyksille. Pienellä varauksella myös Texas Chainsaw Massacrelle kumartavaa Frontier(s)ia (2007) voi katsoa, jos verellä mässäily maistuu.
Ausseista Wolf Creekin ohella tuleva,
asetelmiaan jatkuvasti uusiksi vääntävä Loved
Ones (2009) on paitsi äärimmäinen, myös oudon tenhoava teini-iän
angstisuudesta hirtehistä huumoria kaivava kiero leikki. Britanniassa Eden Lake (2008) sai irti inhottavia
väristyksiä uhan tullessa vähän odottamattomammasta suunnasta. Eteläkorealaisen
I Saw the Devilin (2010) nihilistinen
maailma on raju, mutta kiehtova – siinä voi nähdä viitteitä Tarantinosta,
vaikka Tarantino ei näin synkkää tavaraa ole koskaan tuottanutkaan.
Turkkilainen Baskin (2015) tulkitsee
hillittömästi alkukohtauksessaan uusiksi Reservoir
Dogsin alun, mutta menee lopussa yllättävän surrealistisiin ja hienosti
toteutettuihin sfääreihin. Suomessakin tehtiin Skeleton Crew (2009), joka oli yksi harvoista kieli poskessa
tehdyistä kidutuskauhuista. Kyllä sitä voi genrediggarille suositella, vaikka
se jumahtaa tuttuun suomalaisen genre-elokuvan sudenkuoppaan: rallienglantiin.
Uskokaa jo, että suomi kelpaa genreleffan kieleksi siinä missä
indoeurooppalaisetkin kielet!
New French Extremity tuotti Baise-moin ja Irreversiblen kaltaisia äärimmäisiä elokuvia jo ennen kidutuskauhua |
Kidutuskauhun aalto on sittemmin taittunut, vaikka viitteitä
siitä leffoissa ajoittain näkeekin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli sen
kulta-aikaa, ja nyt vallalla ovat pikemminkin aaveet ja yliluonnollinen kauhu –
mikä ei haittaa lainkaan! Kauhu elää uutta kultakautta ja loistavia elokuvia
ilmestyy vuosittain. Alagenre kuitenkin nähdäkseni muutti pysyvästi jotain.
Kidutus on toistuva teema nykyään esimerkiksi pienen budjetin – ns. b-luokan –
slashereissä – kuten vaikka Sweatshopissa
(2009) tai Asylum Blackoutissa (2011)
– takaisin pelkkään puukkohippaan ei ole slashereissäkään paluuta. Sen myötä
myös nähtiin, että suuri yleisö on valmis katsomaan viihteen nimissä todella
brutaalia väkivaltaa, ja esimerkiksi huippusuositut Sawin jatko-osat olisivat vielä 80-luvulla joutuneet vuosikymmenten
pannaan. Ylipäätään viihde on 2000-luvulla väkivaltaistunut ja vastaavasti
ikärajat laskeneet – harva elokuva saa enää K18-merkintää. Deadpool pisti R-ikärajaluokituksen ennätykset uusiksi koko
maailmassa, eikä seuraavan ennätyksen saaja ole välttämättä kaukana. Ei ole
tavatonta nähdä supersankaria ruuvipenkissä, suosikkisarjansa päähenkilöä
kaivamassa silmiä kuopista tai James Bondia kidutettavana. Viihde heijastaa
aina aikaansa. 2000-luvun alussa uuden ajan kontrolloimattomuus ilmeni kauhussa
kidutuksena. Mitä kauhu nykyään sitten heijastaa? Mistä kertovat kummitusnunnat,
riivaajat, demonipellet ja litteään maahan uskovat maallistuneessa maailmassa?
Aika näyttää.
Lähteet: Wikipedia, New York Magazine, Helsingin sanomat, The Telegraph, geektyrant.com, IMDB
Miten mukavaa että jostain eksyin kauhublogiisi, liian paljon liian hyvää! Kuin karkkikauppaan olisi päässyt.
VastaaPoistaOlen jonkun päivän pyörinyt kauhublogissasi.
Saw on ihan paras, harmi että uusi Saw 9 viivästyy koronan takia, mutta Hostelia katsoin kaksi osaa ja voin huonosti, en enää ikinä katso Hostelia, en erikoisesti pidä splatterista, mutta sitäkin on tullut katseltua, American horror film series Wrong turn on myös vetänyt puoleensa, olin aika nuori kun The Amityville kolahti se vanha ja remake.
Siis onko kidutus kauhua? Millaista kauhua? kysyn vain.
Olen mystisen kauhun ystävä, sitä jota ei mieli ymmärrä.
Stephen King on sen mystisen kauhun kuningas.
Uusi kiintoisa tuottaja mulle onkin Blumhouse, sinnekin mahtuu välillä splatteria. Katsoin viimeksi Fantasy Islandin.
Kauhugenre on vienyt sieluni.
-V
Joo, jos yksi tekijä pitäisi valita koko kauhun kentältä, olisi se ehdottomasti King. Vaikka hänen tuotantoonsa mahtuu myös niitä yhdentekeviä teoksia, ei kenenkään kauhumestarin ura ole yhtä aikaa niin uskomattoman tuottelias ja tasalaatuinen.
PoistaAjatus tämän alagenren nimeämisestä "kidutuskauhuksi" lähti siitä, että en kovin paljon pitänyt siitä, että ko. elokuvia niputettiin "kidutusporno"-nimikkeen alle. Nämä "kidutuskauhut" tuntuivat tosiaan luovan 2000-luvun alussa melko yhtenäisenkin alagenren - teoksilla oli paljon tekemistä keskenään. Ja nyttemmin aalto on tosiaan selkeästi hiipunut. Mielenkiinnolla tosin odotan mainitsemaasi Saw ysiä!
Mainiossa Outo Laakso -podcastissa oli kauhun vs. trillerin määritelmä, vaikka en kuollaksenikaan muista keneltä lainaus oli alun perin peräisin. (Podcast löytyy mm. Yle Areenasta) Siinä kauhun ja trillerin eroksi suurin piirtein määriteltiin se, että jo pelkät tapahtumat kauhuelokuvassa tekevät siitä peruuttamattoman. Eli trilleri voi selvitä sillä, että rosvot saadaan kiinni ja panttivangit vapautetaan, mutta kauhuelokuvan loputtua vahinko on jo tapahtunut - henkilöt ovat jo tapahtumien traumatisoivat. No, lainasin toisen käden lähdettä ehkä väärin, mutta suurin piirtein näin sen ymmärsin. Ja mitä mainioimmin tämä analogia istuu kidutuskauhuun - Hostel ykkösen päähenkilö ei valitettavasti tule painajaisistaan ikinä pääsemään eroon...
Onpa mukavaa, että löysit blogini! Tervetuloa kauhun maailmaan, tämä on yhteinen ilo!