Yhteisarvostelu: 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019)

”… and it chills me to the bone, that I’m so far away from home.”

– Bad Religion

Kun 2000-luvun alussa puhuttiin haista ja kauhuelokuvista samassa lauseessa, mieleen ui lähinnä Tappajahai (1975), ja alaviitteenä ehkä Deep Blue Sea (1999). Mutta sitten cgi valtasi sekä b- että c-elokuvat ja hait kauhuelokuvissa alkoivat lentää, kummitella tai kasvattaa ylimääräisiä päitä ja Haihurrikaanien kaltaiset hölmöilyt kasvoivat ilmiöksi. Vuonna 2016 The Shallows ja vuotta myöhemmin 47 Meters Down viskoivat uutta verta veteen ja ohjasivat mielikuvaa takaisin Tappajahain suuntaan. Tällä kertaa puheenaiheena on jälkimmäinen elokuva jatko-osineen ja täytyy myöntää, että hassua sinänsä – riippuu paljolti katsojasta, keikahtaako 47 Meters Downin kohdalla vaaka enemmän Tappajahain vai Haihurrikaanin puoleen. Sen verran uskonhyppyä kyseessä oleva haikauhu katsojaltaan vaatii.

47 Meters Downin alussa siskokset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) viettävät lomaa Meksikossa. Lisa koettaa salailla eroa poikaystävästään huonolla menestyksellä, eikä kulu kauaa, ennen kuin pikkusisko Kate virittää isosiskonsa sinkkuelämän alkuun ja elämysten makuun. Ensimmäinen stoppi: hauska sukellus haihäkissä. On piristävää katsoa välillä elokuvia, joiden nimi riittää juonikuvaukseksi. Kaikki Tappajahain nähneet luultavasti muistavat loppukohtausta edeltävän, hyytävän sukelluksen haihäkissä myrkkyharppuunan kanssa. 47 Meters Down vastaa vuosia kaihertaneeseen kysymykseen – entä jos tuo sukellus olisi kestänyt koko puolitoistatuntisen leffan ajan? Yksinkertaisesta lähtökohdasta syntyy usein tehokkaita elokuvia – niin tälläkin kertaa, mutta aivan kitkatta se ei suju.

Leffassa kaikki faktat ovat täysin hakusessa. Tästä voisi melkein tehdä juomapelin: huikka aina, kun joku yksityiskohta on leffassa täyttä mielikuvitusta. Ja virheitähän riittää: sukelluslaitteet eivät toimi noin, happisäiliöt ja vedenalainen kommunikaatio eivät toimi noin, valo ei toimi, sukeltajantauti ei toimi – ja hait, ne eivät käyttäydy yhtään noin. Listausta virheistä voi tutkia vaikka täällä tai täällä, jotakin käsitystä haiden käyttäytymisestä voi saada vaikka tästä artikkelista, ja viimeiseksi: täältä voi katsoa, kuinka jättimäinen valkohai hakeutuu vapaaehtoisesti silitettäväksi. Eikä tarvitse olla kummoinen sukellusekspertti – itse en ymmärrä siitä mitään – tai edes luontodokumenttifani bongaillakseen osan näistä hölmöilyistä. Veikkaan, että jos katsojalta löytyy yhtään kokemusta sukelluksesta, leffa on melkoista ajan hukkaa – asiavirheitä voi olla yksinkertaisesti mahdoton ohittaa, ja jos taas tuntee haiden biologiaa, ja varsinkin sympatiaa niitä kohtaan, elokuva voi olla jopa raivostuttavan yksioikoinen. Mutta meille, jotka voimme heittää aivot faktojen kera narikkaan, joille vesi elementtinä on yhtä hallitsematon kuin pelottavakin, joilla elää edes pieni epäilys siitä, että mitä jos siellä meren tutkimattomassa syvänteessä makoileekin Cthulhu, 47 Meters Down voi olla menevää viihdettä.

Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se ei edes yritä olla mitään sen syvällisempää. Sen päätyö on yrittää säikytellä haihyökkäyksillä ja saada katsojan raapimaan päätään siitä, voivatko päähenkilöt pelastua – ja nämä se tekee hyvin. Kun Lisa polskii mittaamattoman syvänteen yllä ja alapuolella on pelkkää pimeää, jännittää väkisinkin, vaikka tietäisi kuinka, että hai ei todellisuudessa lähes milloinkaan hyökkää sukeltajan kimppuun. Selviytymiskauhun keskeisin anti on antaa ajattelulle ruokaa: kuinka minä selviäisin tuosta, ja mitä tekisin eri tavalla ja niin edelleen. Elokuvan hait on toteutettu kokonaan cgi:llä, mutta kuvat on suunniteltu hienosti niin, ettei se kertaakaan haittaa silmää, ja varsinkin eräs loppupuolen haihyökkäys on visuaalisesti jopa todella hieno. Kuvallisesta kerronnasta ja rytmityksestä huomaa, ettei elokuva ole todellakaan hutaisten tehty. Toki lisäpisteitä elokuvalle on pakko antaa siitä, miten hemmetin vaikeaa on kuvata elokuvaa, joka tapahtuu kokonaan veden alla.

Lisan ja Katen selviytymisen edestä voi pidättää hengitystään, mikäli on valmis antamaan elokuvalle anteeksi rutkasti virheitä – koska tietysti ilman epärealistisia sukellusvälineitä hahmot eivät voisi jutella keskenään leffan aikana ja ilman päällekäyviä haita leffassa ei olisi mitään uhkaa. Vaikka epärealistisen pöhkön lopetuksen arvaisi jo kaukaa, se toimii silti tehtävässään mielestäni hyytävän hyvin.

Kesällä 2017 vähin odotuksin julkaistu elokuva kasvoi pikkuhiljaa hitiksi – englanniksi ilmiötä kutsutaan sleeper hitiksi – minkä vuoksi ohjaaja Johannes Robertsin oli totta kai pakko palata pinnan alle, käväistyään ensin ohjaamassa kulttihitiksi hiljalleen kohonneen The Strangersin (2008) jatko-osan The Strangers: Prey at Nightin (2018) . Jatko-osa 47 Meters Down: Uncaged sai ensi-iltansa syksyllä 2019, Suomessa Night Visions -festivaaleilla.

Jatko-osa hylkää häkkisukelluksen, kun koulukiusattu, ulkopuolinen Mia (Sophie Nélisse) lähtee siskopuolensa ja tämän kavereiden kanssa vähän salaa sukeltelemaan vasta löydettyyn, kartoittamattomaan, veden vallassa olevaan mayakaupunkiin. Sivuhuomiona sanottakoon, että Mian siskopuolta Sashaa näyttelevä Corinne Foxx on Jamie Foxxin tytär, ja tämän kaveria Nicolea näyttelevä Sistine Stallone on luonnollisesti Syltyn jälkikasvua. Vaan eipä nuorten naisten näyttelijöillä kauheasti ole väliä, sillä tällä kertaa ei yhtään saa selvää, kuka kuvissa seikkailee, sen takaavat happinaamarit ja sumeat kuvat. Luolasukelluksen vaaroista tuskin tarvitsee ketään muistuttaa Thaimaan luolapelastuksen jälkeen, mutta tytöt painavat raunioihin täysin huoletta. Tunnelma on jälleen toimivan klaustrofobinen, tosin ensimmäisessä elokuvassa tunnelmasta oli rakennettu melko omintakeisesti ahdistava, vaikka naiset yrittivät selvitä merenpohjassa, jossa tilaa riitti. Nyt ahtaissa käytävissä sukeltelemisen klaustrofobisuus on enemmän ennalta arvattavaa, mutta toki ahdistavat happitaskut ja pohjasta nouseva siltti hyödynnetään tehokkaasti. Leffa vetää lopulta takataskustaan ehkä yhden kaikkien aikojen hassuimmista säikäytyksistä, kun ”evoluution sokeaksi muokkaama”, luolassa asuva kala alkaa kirkua! Ja säikäyttää tytöt niin perin pohjin, että he romahduttavat käytävän ja jäävät loukkoon! Käsi hakeutuu vaistomaisesti otsalle, mutta yhtä aikaa ratkaisu huvittaa.

Elokuva on jatko-osa vain henkisesti, vaikka se tahtoo etsiä yhteneväisyyksiä esimerkiksi samankaltaisista visuaalisista hidastuksista – ja se venyttää uskottavuuden rajoja vielä kauemmas. Käytävissä vaaniva uhka on vähän pöhnitty Neil Marshallin loistavasta The Descentistä (2009). Mutta vaikka kaiken muun pöhkön unohtaisikin, yksi asiavirhe paistaa pahasti silmiin – jättäisivätkö tytöt muka todella iPhonensa huoletta rannalle, niitä kun ei missään kohdassa kaivata? En usko! Elokuva tuntuu myös välillä vähän unohtavan, että se tapahtuu veden alla – kaikki juttelevat toisilleen, musa pauhaa ja raunioihin on lähinnä huolettoman hauska tutustua. Vähintäänkin ehkä intensiivisimmässä kohtauksessaan, jossa varjot väijyvät tummaa hitsaripoikaa, meno on kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta – vaikka kohtaus kyllä toimiikin. Lavastukset on sen sijaan tehty hyvin, ja veden alla äärimmäisen hankala valaistus on toteutettu mallikelpoisesti – tekniset puitteet ovat siis jälleen kohdallaan, vaikka cgi varmasti jakaakin mielipiteitä. Pari säikäytystä toimii myös hyvin.

Yhtä kaikki, niin 47 Meters Downia kuin Uncagediakin voi kehua ja haukkua samoista syistä. Uskottavuutta niillä ei juuri ole, niiden meno cgi-haineen on ehkä vähän liian b-luokkaa ollakseen kaikkien mieleen, ja dialogi sekä hahmot ovat hyvinkin pintapuolisia, jopa ärsyttäviä. Mutta toisaalta: ne ovat toimivaa viihdettä, niiden asetelmat ovat ihan omaperäiset, ahtaat kuvat ja vaanivat hait saavat karvat nousemaan pystyyn. Jos niiltä ei odota liikaa, niiden parissa viihtyy erittäin hyvin, minkä lisäksi on mukavaa, että elokuvat ovat keskenään melko erilaisia. Näiden syiden vuoksi arvosanoja on ehkä vähän turha tuijottaa, vaikka ne onkin ihan aiheesta annettu. Kyllä nämä The Asylumin tuottamat 2-headed Shark Attackin (2012) -tyyppiset cgi-katastrofileffat lopulta voittavat kuusi–nolla – niissä kun on oikeasti hauskaa lähinnä nimi. Ja onhan aurinkoista merta, kirkasta vettä ja trooppisia maisemia aika kiva katsoa, varsinkin kun vuoden 2019 marraskuu on tähän mennessä kestänyt neljä kuukautta.

Arvosanat

47 Meters Down

47 Meters Down: Uncaged

 

47 Meters Down:

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Claire Holt, Mandy Moore

47 Meters Down: Uncaged

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Screenrant, Discover Magazine, natureworldnews.com, SkyNews

Arvostelu: Haunt (2019)

”I entered through, and the curtain hissed, into the house with its blood-red bowels…”

– Nick Cave & the Bad Seeds

 Ohjaus ja käsikirjoitus: Scott Beck ja Bryan Woods

Pääosat: Katie Stevens, Will Brittain, Andrew Caldwell

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 18

Koska elämysmatkailu on päivän sana, Yhdysvalloissa kummitustalot ovat kasvaneet valtavaksi bisnekseksi. Niille, jotka eivät ole videoita näistä mestoista kyllästymiseen asti YouTubesta tuijottaneet – en tarkoita tässä huvipuistojen kummitusjunia, vaan livekauhuelämyksiä, englanniksi haunted house attraction, jotka yleensä muistuttavat periaatteeltaan vähän Vekkulaa: kyseessä on periaatteessa kävelykierros lavastetussa kummitustalossa. Hommaan tietysti kuuluu myös avustajia, jotka pelottelevat kävijöitä. Monissa paikoissa tämä tarkoittaa säikyttelyä – välillä aika rankkaakin – mutta toki rajumpaakin sisältöä on tarjolla. Suomessa ainakin After Dark Helsinki on järjestänyt sekä kummitustalokierroksia että livekauhuesityksiä, joissa yleisö joutuu / pääsee menoon mukaan. Näistä äärimmäisin on vuosien varrella kohun jos toisenkin aiheuttanut ”maailman rajuin kummitustalo” McKamey Manor – joka on pelkkää henkistä kiduttamista ja fyysistä rääkkiä. Nettisivujen perusteella nykyinen ”kierros” talossa kestää kolme tuntia. Aiemmin uutisoitiin, että kierroksen loppuun asti kestäneille olisi tiedossa 20000–50000 dollarin palkkio, mutta kukaan ei olisi koskaan loppuun asti kestänyt – tällä hetkellä näistä tiedoista ei sivuilla puhuta mitään. Jos mieli tekee, McKamey Manorin menoa voi tiirailla sormien läpi vaikka Aleksi Rantamaan TLDRDEEP-postauksessa – joka on tehty ennen syksyn 2019 somekohua – mutta varoituksen sanana: paikan anti on sen verran rajua, että jo YouTube-videot saattavat pestä kauhuelokuvat mennen tullen. Se ei ehkä ole esimerkeistä paras, sillä yleisesti ottaen kummitustalot ovat ilmeisesti mitä mainiointa ajankulua pakohuoneiden tapaan. Pääpointti on kuitenkin se, että samalla, kun kummitustalot ovat kasvattaneet suosiotaan, niistä on tietysti tehtailtu myös kauhuelokuvia: Houses that October Built 1 ja 2 (2014 & 2017), Hell House LLC (2015) jatko-osineen sekä Hell Fest (2018). Vuoden 2019 tulokkaana listalle pääsee nyt myös Haunt.

Elokuvan alussa väkivaltaisen poikaystävän jättämiseen tahdonvoimaa keräävä Harper (Katie Stevens) lähtee hieman vastahakoisesti Halloween-pippaloihin sisaruskunnan tyttöjen kanssa, eikä aikaakaan, kun neljän naisen porukka lyöttäytyy yhteen mukavien puolituttujen poikien kanssa ja lähtee etsimään säväreiden toivossa sopivaa kummitustaloa. Väkivaltaisen isän jättämien lapsuuden traumojen vaivaama Harper pelkää poikaystävänsä stalkkaavan häntä, minkä vuoksi hieman syrjäisempi, sattumalta vastaan tullut karmiva varastorakennus kelpaa porukalle, varsinkin kun vastaanottava mykkä mies klovninaamarissa vaikuttaa sopivan vinksahtaneelta. Loppuaika vietetäänkin kauhun täyttämissä tunnelmissa.

Kummitustalot ovat hyvin luonteva lähtökohta kauhuelokuvalle: jo pelkkä paikka antaa syyn säikytellä henkilöiden ohella katsojaa. Lisäksi elokuvilla on aina takataskussaan kysymys siitä, mikä nyt on todellista uhkaa ja mikä ei – onko tuo veitsi rekvisiittaa ja mihin ne kaverit katosivat? Haunt jaksaa pelata tällä epäilyksellä kiitettävästi. Totta kai katsoja on kärryillä siitä, mikä tyyppejä rakennuksessa odottaa – vai onko? Meno on uhkaava alusta saakka, mutta saattaahan se olla väärä johtolanka. Henkilökuntaan kuuluvat naamioituneet sekopäät pyörivät kaikkialla, mutta sitten, kun elokuva on jo melkein paljastanut korttinsa, yksi heistä alkaakin puhua ja koettaa auttaa porukan uloskäynnille. Ei ehkä maailman paras twisti, mutta osoittaa, että Haunt haluaa tarjota muutakin kuin luupäistä verenvuodatusta. Sen ohjaaja-käsikirjoittajat Scott Beck ja Bryan Woods tulivat kuuluisiksi kirjoitettuaan vuoden 2018 jättihitin Hiljainen paikka – A Quiet Place, sen jälkeen kun John Krasinski oli innostunut heidän alkuperäisestä käsikirjoituksestaan. Muutaman muunkin kauhuelokuvan tuottaneet kaverit eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja se näkyy. Haunt on hyvin rytmitetty ja se jaksaa pitää sopivasti katsojaa penkin reunalla. Ei se toki täydellinen ole: leffa käy puolivälissään vähän tyhjäkäynnillä, kun kauhutalosta hermostunut porukka alkaakin peruuttamaan kohti alkua. Joitakin katsojia saattaa häiritä hahmojen ohuus: olisi väärin väittää hahmoja kliseisiksi, sillä he eivät ole edes sitä – katsoja ei opi muista kuin Harperista käytännössä nimiä enempää – mutta itseäni tämä ei haitannut. Oli pikemminkin hyvä asia, ettei leffa yrittänyt sutaista hahmoihin mitään sen kummempaa taustaa – näin elokuva välttyy myös tyypittelemästä henkilöitä turhaan. Ainoastaan Andrew Caldwellin esittämä Evan on suoraan kauhuleffojen kliseisimmästä hahmolaarista, mutta elokuvan kerronnan kannalta se on tarpeellinen ratkaisu. Leffa haluaa nostaa Harperin selkeästi etualalle, ja hänen traaginen taustansa saa sopivasti tilaa.

Haunt toimii yksinkertaisilla perusjutuilla: se ei yritä olla mitään hyvää slasheria syvällisempää. Sen tunnelma on karmiva ja pienestä budjetista huolimatta se tarjoaa paljon tavaraa. Lavastukset toimivat ja maskeeraus on aivan ensiluokkaista. Taloa partioivien maskipäiden naamareiden alle haluaa vaistomaisesti nähdä. Se pelaa kissa ja hiiri -leikkiä katsojan odotuksilla onnistuneesti: milloin verenvuodatus alkaa ja mikä rooli selvästi seonneella ex-poikaystävällä on tässä kuviossa? Se on sopivan ilkeällä maulla tehty vuoristorata, joka ansaitsee lopetuksestaan lisäpisteitä. Lähimmät verrokit leffalle ovat jopa Suomessa teatterikierrokselle päässyt Hell Fest (2018), sekä Rob Zombien 31 (2016), mutta kyllä Haunt on näistä ylivoimainen ykkönen. Suurin asia, joka leffassa tökkii, on sen turhan geneerinen nimi. Vaan väliäkö hällä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Yle Kioski, truthorfiction.com, mckameymanor.com, After Dark Helsinki, Primink

Kuvat: Momentum Pictures

Arvostelu: Extra Ordinary (2019)

”Who you gonna call…?”

– Ray Parker Jr.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Dahern, Enda Loughman

Pääosat: Maeve Higgins, Barry Ward, Will Forte

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tiesitkö että haamut voivat riivata juuston? Juustossa on paljon bakteereja, ja pienet bakteerit ovat hyvinkin suojattomia maailmaan jääneiden, vaivattujen sielujen tahtoa vastaan. No jaa, en kyllä tiennyt minäkään, ennen Extra Ordinarya. Irlantilainen Extra Ordinary on aivan riemastuttavan hyvä kauhukomedia. Sen komiikka on Britteinsaarille tyypillisen vähäeleistä, mutta sitäkin mukaansatempaavaa, jos vain oikea mielentila tarttuu katsojaankin. Harvoin tällaisia kehuja vuodattaa kauhuelokuvalle, jonka päähenkilö on autokoulun opettaja. Kauhukomedia on ylipäänsä laji, jota voi suositella niillekin, joita tavallinen kauhuelokuva vieroksuttaa. Shaun of the Dead (2004) toi zombit komedian pariin, What We Do in the Shadows (2014) teki sen vampyyreille, nyt Extra Ordinary onnistuu riivaajien ja haamujen kanssa samassa – ja se tekee työnsä niin hyvin, että on vaikea laittaa näitä kolmea paremmuusjärjestykseen.

Elokuva kertoo Rosesta (Maeve Higgins), jonka isä oli legendaarinen tv-psyykikko ja kuolleille puhuja, mutta joka isänsä tapaturmaisen (?) kuoleman jälkeen on tahtonut unohtaa omatkin kykynsä ja haluaa pitäytyä ammatissaan autokoulunopettajana. Hänen oppilaakseen ilmoittautuu hyvinkin vajavaisella nimentajulla varustettuun sukuun syntynyt Martin Martin. Martin (Barry Ward) ei varsinaisesti kaipaa ajo-opetusta, vaan hänen suurin huolensa koskee dominoivaa vaimoa. Vaimo on toki kuollut, eikä Martinilla ole kunnolla keinoja vastustaa arkea pikkutarkasti kontrolloivan haamun tahtoa, vaikka tytär toivookin vässykkä-isänsä nousevan vastarintaan. Rose voisi kyvyillään auttaa, mutta on vastahakoinen. Samaan aikaan seudulle osunut 70-luvun yhden hitin ihme Christian Winter (Will Forte) yrittää manata Saatanaa luodakseen uralleen nostetta.

Winter tarvitsee uhrimenojaan varten neitsyen, sillä hänen vaimonsa menee vahingossa koskemaan tarkoitukseen hankittua tyttöä, ja tyttö luonnollisesti räjähtää – sillä rituaali kieltää herättämästä sen uhria. Niinpä Winter tarttuu 700 vuotta vanhaan peniskeppiin, eikä aikaakaan, kun Martinin tytär joutuu kirouksen uhriksi. Rose suostuu auttamaan Martinia, mutta he tarvitsevat seitsemän haamun ektoplasmaa, jota hierotaan kirotun naamaan tämän pelastamiseksi. Tiedän – näin kuvattuna juoni kuulostaa c-luokan Kummeli-kopiolta, mutta onneksi näin ei ole laita. Elokuva on täynnä lämmintä henkeä, lakonista huumoria ja nerokkaita yksityiskohtia. Elokuva repii huumoria arkisista tilanteista, yliluonnollisista sattumuksista ja näiden rajankäynnistä: kadulla kummittelee riivattu leivänpaahdin, pikaruokalan ranskalaiset on vallannut joku henki ja kuollut mies paukuttaa roskapönttöä ahdistuneena kierrätyksestä.

Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaavat Mike Ahern ja Enda Loughman ovat onnistuvat pitämään langat loistavasti käsissään pöhlön ja paikoin sopivasti överiksi menevän elokuvan puikoissa. Leffa on täynnä brit… anteeksi, irkkuhuumoria, jota ryyditetään välillä asiaan kuuluvan ällöttävällä kuvastolla – ensin syödään eväät, sitten oksennetaan ektoplasmaa. Tunnelma muistuttaa pitkälti tyypillistä lämminhenkistä brittikomediaa, kyllä tässä on kaikuja Happy Go Luckystä (2008) ja sen hengenheimolaisista, mutta sitten murhataan, syödään kiinalaista, joku vuohi räjähtää, ja lopussa odottaa ehkä elokuvahistorian oudoin ménage à trois. Missähän määrin muuten on tarkoituksellista, että elokuvan tunnusmusiikki on kuin kopioitu, hymisty versio Sydämen asialla -tunnarista? Leffa viittaa itsevarmasti Manaajaan (1973) ja muihin kauhuklassikoihin. Ja kun takaa-ajoon lähdetään, se tehdään 80-luvun Fordilla ja kävelyvauhtia.

Näyttelijät tekevät elokuvassa loistavaa työtä. Lähinnä stand up -koomikkona tunnettu Maeve Higgins on hyvin luonnollinen sinkkuuteensa kyllästyneenä, mutta yksinäisyyteensä tottuneena autokoulun opettajana. Saturday Night Livesta ja esimerkiksi Last Man on Earthista (2015–2018) tunnettu Will Forte vetää jälleen mainion roolin vinksahtaneena pahiksena, jonka kiroukseksi on muodostunut hänen ainoa hittinsä Cosmic Woman – joka muuten parodioi loistavasti 70-luvun okkultistisia rock-balladeja. Barry Ward on hyvä tossun alla elävänä teini-ikäisen tyttären isänä, mutta tuplaroolinsa kuolleena vaimonaan hän vetää melkein liiankin överiksi – vaimo muistuttaa oudosti gansterimamma Ma Bakeria, mutta ehkä se on tarkoitus. Tai ehkä irlantilaisissa naisissa on gangsterimaisia piirteitä, mene ja tiedä…

Elokuva on rytmitetty taitavasti: sillä on malttia esitellä henkilönsä rauhassa, yllättävän paljon tavaraa kestoonsa nähden ja loppua kohden se ottaa sopivasti lisävauhtia. Se pitää nurinkurisen otteensa loppuun asti – missä monet keskiverrot kauhukomediat pyllähtävät – ja sen viimeisen kohtauksen viimeinen repliikki on kirsikka kakun päälle. Musta huumori ja lakoninen komedia tietysti hallitaan Britteinsaarilla, mistä Extra Ordinary on jälleen hyvä esimerkki. Kauhukomedioiden top-lista menee uusiksi tämän myötä. Ja suomalaiseen nauruhermoonhan se istuu vallan mainiosti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Wildcard Distribution

2010-luvun parhaat kauhuelokuvat

Hyvä on, myönnetään, klikkiotsikon makuahan tässä on. Näin vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä reflektoida kulunutta kymmentä vuotta ja tarkastella parhaita elokuvia – mutta että listaisi absoluuttisesti parhaimmat niistä? Niin varmaan. Kauhu on genreistä ehkä eniten fiilispohjainen, ja joka katsojalla on oma makunsa. Siksi saattaa ärsyttää, että joku totaalisen tylsä leffa on kaikkien arvostama, tai että se todella tehokas ja viihdyttävä pläjäys jää ihan täysin huomiotta. Enkä edes yritä väittää, että olisin nähnyt kaikki hyvät kauhuelokuvat viimeisen kymmenen vuoden ajalta – vaikka yritys on ollutkin kova – minkä vuoksi päätin pikemminkin tehdä listan kymmenestä suuresta kauhuhitistä: elokuvista, jotka ovat olleet varsinaisia tapauksia, ja joita voi varauksetta suositella kenelle tahansa. Kaikki listatut elokuvat ovat kiistatta hyviä, vaikka joku olisikin ylihypetetty – ja vähintäänkin nämä ovat niitä elokuvia, jotka vuosikymmeneltä jäävät elämään. Nämä ovat NE vuosikymmenen kauhuelokuvat.

Kaiken kaikkiaan kauhufanille kulunut vuosikymmen oli todella antoisa! Uusien ohjaajien sukupolvi pääsi kunnolla vauhtiin: mm. Jordan Peele, Mike Flanagan, Ari Aster, Robert Eggers. Conjuring-saaga räjäytti pankin, ja Suspiria (2018) ja Child’s Play (2019) osoittivat, että uusintaversioiden mahdollisuuksia on aiemmin aliarvioitu. Kauhu levisi isolla ryminällä suoratoistopalveluihin ja televisioon, esimerkkeinä vaikkapa American Horror Story, The Haunting of Hill House ja Channel Zero. Zombiewalkit, kummitustalokierrokset ja kauhuteatteri levisivät Suomeenkin.

Alla oleva lista ei ole objektiivinen, mutta ei se ole täysin subjektiivinenkaan. Itse pidin esimerkiksi Robert Eggersin The Lighthousesta (2019) ehkä enemmän kuin The Witchistä (2016), mutta The Witch on ehdottomasti se, joka ansaitsee paikkansa tämänkaltaisella listalla. Koska listasta puuttuu luonnollisesti vaikka mitä hyviä elokuvia – kuten Overlord (2018), The Wailing (2016) ja Annihilation (2018) – annan lisäksi myös kymmenen muuta suositusta hyvistä leffoista viime vuosikymmeneltä. Ja vaikka kauhufanina olisikin hauska, että rahkeet riittäisivät suosittelemaan vain jotain arthouse-leffoja, jotka on kerran näytetty jossain kellarissa New Yorkissa, niin se ei ole tarkoitus: kyllä nämä ovat ihan niitä valtavirtakauhuelokuvia kaikki. Hyviä kauhuelokuvia on maailma pullollaan ja niiden etsiminen pitkä matka – ja iloinen 20-luku tuo niitä varmasti aimo tukun lisää tullessaan. Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

2010-luvun kovimmat kauhutapaukset

1. Get Out (2017)

Myönnän auliisti, että Get Out oli mielestäni hieman liian hypetetty, ja vaati uusintakatselun ennen kuin tahallisen ennalta arvattava tarina tempaisi kunnolla mukaansa. Mutta yhtä kaikki – Get Out on 2010-luvun tärkein kauhuleffa. Se tiivistää koko vuosikymmenen: se on hauska, itseironinen, yhteiskunnallisesti valveutunut, umpikiero ja tehokas. Se on tiukaksi viritetty kone ja kaiken lisäksi pirun viihdyttävä.

2. It Follows (2014)

Nerokkaaseen lähtöasetelmaan perustuva elokuva on sekä sosiaalinen kommentaari, että tehokas kauhuelokuva, jonka synnyttämään ajatusleikkiin on pakko lähteä mukaan. Kaiken kruununa Mike Gioulaksiksen suvereeni kuvaus, jota tukee järisyttävä visuaalinen maailma sekä musiikki. Vuosikymmenen kauhuelokuvista oma suosikkini.

3. Hereditary – Pahan perintö (2018)

Jopa Rosemaryn painajaista (1968) paremmaksi hehkutettu Hereditary on kehunsa ansainnut. Ari Asterin esikoinen lumosi ja järkytti yleisöt ympäri maailmaa. Hereditary osoitti jälleen, että kunnianhimoinen taiteellinen näkemys ja tinkimätön aihepiiri ei tarkoita kaupallista epäonnistumista. Ja missä on Toni Colletten Oscar?

4. The Conjuring – Kirottu (2013)

Conjuring-sarjan avausosa on yksi kaikkien aikojen kummituselokuvista. Perinnetietoinen, tyylikäs säikyttely on kauhuviihdettä parhaimmillaan, ja osoitti jälleen James Wanin kuuluvan kirkkaimpaan kauhuohjaajien eliittiin. Leffaa seurannut elokuvasarja on heikoista lenkeistään huolimatta ehkä tasokkain kauhufranchise ikinä.

5. The Witch (2015)

Tunnelmallinen, puistattava ja nerokkaasti toteutettu The Witch on monen mielestä vuosikymmenen paras kauhuelokuva, eikä syyttä lainkaan. Uudenenglannin metsiin sijoittuva painajainen on hyppy kylmään veteen ja esikoisohjaaja Eggersiltä visionäärinen taidonnäyte.

6. The Cabin in the Woods (2012)

Vuosikymmenen kauhukomedia dekonstruoi perinteisen kauhuelokuvan ja tekee siitä huumoria – ja onnistuu silti olemaan myös pelottava. Lopun hirviöiden esiinmarssi on hengästyttävintä kauhuelokuvaa koskaan.

7. A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018)

Jim.. Öh, John Krasinskin esikoinen on taidokkaasti tehty, postapokalyptisen maailman trooppeja voitokseen kääntävä ja kutkuttava elämys – ja kaupanpäälle älytön kassamagneetti. Oliko elokuva vähän ylihehkutettu? Ehkä, mutta yksi vuosikymmenen tärkeimmistä ja parhaimmista kauhuleffoista se silti on. 

8. The Babadook (2014)

The Babadook on osoitus kauhuelokuvan kasvavan maineen voimasta. Ilmestyessään vähälle huomiolle jäänyt elokuva on vähitellen kasvanut hitiksi, sillä se on taiten kirjoitettu, hyvin näytelty ja sen alavirtauksissa käsittelemät teemat menetyksestä ja surusta ovat ohittamattomia. Ja onhan Babadook ehkä vuosikymmenen paras leffahirviö – joka muuten on kotiutunut englantiin jo mörön synonyymiksi.

9. It – Se (2017)

Uusintaversioiden voiman osoittava It oli sekä lämmin henkäys nostalgiaa, hyvin tehty ja karmiva. Bill Skarsgårdin rooli Pennywisenä on jo nyt ikoninen. Mielikuvituksellinen sukellus painajaisiin ei ehkä niinkään pelottanut, mutta loistava se silti on.

10. Evil Dead (2013)

Ilmestyessään vähän ylenkatsottu uusintaversio on noussut sittemmin moderniksi kulttiklassikoksi – eikä ihme. Fede Alvarezin puhtaaseen läträykseen perustuva adrenaliinipiikki on varmasti yksi ilkeimmistä suuren yleisön kauhuleffoista – sekä yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä. Vimmainen visio vetää vertoja alkuperäiselokuvalle.

Lisäksi kymmenen suositusta 2010-luvun kauhuelokuvista, joista osa on jäänyt pienemmälle huomiolle, mutta suurin osa löytänyt ansaitsemansa yleisön. Elokuvat ovat ilmestymisjärjestyksessä.

2010-luvun suositukset

1. I Saw the Devil (2010)

Brutaali ja iljettävä korealainen kostoelokuva on raju, mutta myös musta huumorin sävyttämä ja täynnä ilkeitä sivuhahmoja ja julmia kohtaloita.

2. Kill List (2011)

Tyylikkään pienieleinen indie-elokuva kasvaa mustaksi painajaiseksi palkkatappajan joutuessa itse salaseuran tähtäimeen.

3. You’re Next (2011)

Hyvä slasher on kauhuelokuvien aatelia, ja yllätyksiä täynnä oleva You’re Next on erinomainen slasher ja moderni klassikko.

4. Sinister (2012)

Loistava Sinister yhdistelee kummituselokuvaa, säikyttelyä ja julmia kotivideoita. Elokuvassa on uniikki, todella hyytävä tunnelma.

5. Maniac (2012)

Murhaajan ensimmäisestä persoonasta kuvattu elokuva on inhottava, järkyttävä ja taitava uusintaversio 70-luvun pienoisesta klassikosta. Elijah Wood loistaa mieleltään koko ajan yhä enemmän järkkyvänä murhaajana.

6. Oculus (2013)

Hyvä kummituselokuva on kumma kyllä harvinaisuus. Ja Oculus on yksi 2000-luvun parhaista. Kummitteleva peili on toimivan yksinkertainen idea, joka tässä on toteutettu loistavasti.

7. What We do in the Shadows (2014)

Uusi-Seelanti on kauhukomedioiden luvattu maa, ja vamppyyri-found footage, Taika Waititin ohjaama What We Do in the Shadows on riemastuttava, idearikas ja loistavasti toteutettu. Kaikkihan tämän ovat jo nähneet, mutta toivottavasti katsovat uudestaankin.

8. Bone Tomahawk (2015)

Naturalistinen länkkäri Bone Tomahawk on paitsi hyvä ajan kuva, tyylikkäästi toteutettu sekä brutaali kuvaus kannibaaliheimoa jäljittävästä miesporukasta.

9. Autopsy of Jane Doe (2016)

Käänteitä vyöryttävä mysteeri kuolleesta naisesta ja tämän ruumiinavauksesta on vahva, pienieleinen painajainen, jonka keskiössä Olwen Kelly alastomana, liikkumattomana ruumiina ansaitsee hatunnoston.

10. Hounds of Love (2016)

Todelliseen, nuoria naisia seksiorjinaan pitäneeseen ja murhanneeseen aussipariskuntaan perustuva elokuva on järkyttävä ja ravisteleva. Näyttelijät ovat loistavia rooleissaan, kuvaus tyylikästä ja päähenkilön ympärillä kiristyvä solmu kuristaa katsojaakin. 

Arvostelu: Satanic Panic (2019)

”Jos helvetti on täynnä, Saatana joutuu seisomaan…”

– YUP

Ohjaaja: Chelsea Stardust

Käsikirjoitus: Grady Hendrix

Pääosat: Hayley Griffith, Rebecca Romijn, Ruby Modine

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 16

Vuonna 2018 The Satanic Temple -niminen satanistiporukka (jonka huomaan voi etsiytyä vaikka täällä) vaati saada asettaa Arkansasin osavaltion pääkaupungissa Baphometin patsaan näytteille vastalauseena kymmenen käskyä -patsaalle, joka oli pystytetty lähistölle vuotta aiemmin. Patsas painoi 1,4 tonnia ja oli yli 2,5 metriä korkea. Saatananpalvonnan sijaan idea oli tietysti kiusata konservatiivisen osavaltion kristillisiä piirejä ateismin nimissä, ja samalla kyseenalaistaa valtion ja uskonnon läheistä suhdetta Yhdysvalloissa. Vähemmän yllättävästi osavaltio kielsi patsaan pystyttämisen ja nyt vireillä on oikeusjuttuja asiasta. Olipa kekseliäästä tempauksesta mitä mieltä tahansa, homman keskiössä on Baphomet – vuohenpäinen, naisenvartaloinen, sarvekas ja siivekäs olento, jonka alkuperä johtaa 1300-luvulle. 1800-luvulla okkultistit ottivat hahmon omakseen ja sen hahmoon on yhdistetty lukuisia symboleja – sekä huomattavia vastakohtia: Baphomet on nähty demonina, mutta myös armon ja oikeuden esikuvana, hänen otsassaan on pentagrammi ja sarvien välissä viisauden liekki. Hän on yhtä aikaa ihminen, jumalolento ja eläin; mies ja nainen – ja hänen nimensä uskotaan juontuvan alun perin Muhammedista. Koska olen esoteerisuuden ja okkultismin saralla noviisi, en paasaa kaverista sen enempää – neuvon kääntymään paikallisen mystikon puoleen, kun tarvetta ilmenee. Yhtä kaikki – Chelsea Stardustin esikoispitkässä Satanic Panic Baphomet ei kuitenkaan ole trollailun välikappale, vaan demoni, jota manataan helvetistä maan päälle.

Leffa alkaa, kun aloitteleva pitsakuski Sam (Hayley Griffith) saa ensimmäisten toimitustensa yhteydessä keikan superrikkaiden asuinalueelle, mutta hänen mopostaan loppuu bensa, eikä röyhkeä asiakas edes tippaa mitään. Tomerana naisena Sam tunkeutuu ökyporukan bileisiin vaatimaan saataviaan, mutta pahaksi onnekseen porukka onkin paikallinen noitapiiri, jonka aikeena on saattaa maailmaan juuri tuo pitkälti alustettu Baphomet varmistamaan porukalle rikkaiden pysyminen rikkaina ja köyhien köyhinä. Noitien johtaja Danica (Rebecca Romijn) etsii juuri demonin synnyttäjäksi sopivaa neitsyttä – sillä hänen oma tyttärensä on pelastautuakseen saanut homman kätevästi hoidettua – joten hellyttävän viaton Sam joutuu tietysti tulilinjalle.

Seuraa saatanallista sekoilua ympäri ökynaapurustoa, mihin lähin verrokki voisi olla vaikkapa Shaun of the Dead (2004) – toki noidilla ja pahoilla rituaaleilla zombien sijaan – mutta kyllä leffa lopulta jää aikalailla kyseisestä kauhukomediahelmestä. Elokuva pistää peliin porakonedildoja, sielujen repimistä paljain käsin ja ihmisen suolista ennustamista – sillä on selkeästi kaikki kauhukomedian palaset kourassaan! Mutta tästä huolimatta se valitettavasti vähän horjuu lajityyppien reunoilla. Elokuvan meininki on ajoittain juuri sopivan rempseää, mutta sillä kestää aika kauan löytää uomansa, ja sittenkin se tuntuu turhan vakavalta: yhtäkkiä kreisin kohtauksen jälkeen päälle ajetaan hyvinkin pahaenteistä musiikkia ja välillä heittäydytään vakaviin pohdintoihin, kunnes taas isketään jääpiikillä aivoihin ohimennen. En toki moiti sitä, että elokuva haluaa syventää hahmojaan.

Tekninen puoli ja näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kehuja. On aina ilo nähdä kokonaan käytännön erikoistehosteilla tehtyä jälkeä. Kuvaus ja puitteet tuntuvat muutenkin perusindieleffaa isommalla budjetilla tehdyiltä. Hayley Griffith tekee hyvin roolinsa väärään paikkaan eksyneenä, hölmistyneenä ja turhan hyväuskoisena, mutta silti päättäväisenä pitsalähettinä. Noitien kerhon johtajana Rebecca Romijn on uskottavan pirullinen ja Arden Myrin on sopivan rasittava johtajan jaloissa häärivänä ”mustalaisena”. Muissa rooleissa nähdään mm. Rob Zombien luottomies Jeff Daniel Phillips, indiekauhun vakiokasvo AJ Bowen sekä Stand By Me:ssä (1986) ensiroolinsa tehnyt Jerry O’Connell, jonka ainoa kohtaus on ehkä elokuvan paras.

Elokuva kyllä rullaa, ja leffasta löytyy vaikka mitä eriskummallisista sivuhahmoista salatieteiden nippelitietoihin – taustatyötä on selvästi tehty. Mutta elokuvan oudohkon vakava tunnelma tuntuu siltä, että ohjaaja ilmeisesti halunnut myös sanoa elokuvallaan jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kenties viesti on kertoa, kuinka valtava kuilu superrikkaiden ja tavallisen kansan välillä on: kuinka mahdotonta rikkaiden ja tavallisten duunareiden on edes ymmärtää toisen puolen paradigmoja. Yläluokkaiset ääliöt lähinnä nakkelevat niskojaan norsunluutorneissaan ja vääntävät suurtakin filosofiaa vahvemman oikeudesta, ja heidän jälkikasvunsa mielestä noituus ja ihmisuhrit ovat ihan jees – tai ainakin siedettävää verrattuna julkisiin kouluihin, veroihin ja – paratkoon – työntekoon! Mutta leffa alleviivaa tätä ehkä vähän liikaa ollakseen vakuuttava, sillä parodioimisen keinoissa pysyminen olisi huomattavasti tehokkaampaa. Se tekee elokuvasta sekä vähän kömpelön että turhan vakavan. Myös loppu sutii, sillä Stardust ei ihan mallikkaasti osaa lopettaa leffaansa. Lopun sekoilu ja melko hölmö daemon ex machina (hih...) tuntuvat töksäyttävän leffan vauhdin kuin seinään. Toki voi olla, että jo pari muutosta leikkaukseen voisi muuttaa leffan tunnelmaa melkoisesti – ja musiikkivalintoihin Motörheadia sinne tänne ja lomaan vähän Pixiesiä, niin leffan cooliustaso saavuttaisi sen potentiaalin. Kaiken kaikkiaan elokuva on viihdyttävä, mutta harmittavasti ei ihan niin herkullisen pirullinen ja hauska kuin se voisi olla. Mahdollisuus pienoiseksi kulttihitiksi silti leijuu elokuvan ympärillä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, the Satanic temple

Kuvat: RLJE Films

Arvostelu: Bliss (2019)

” Guilt and Regret, oh God, how I hate you both from the bottom of my heart…”

– Sentenced

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos

Pääosat: Dora Madison, Tru Collins, Jeremy Gardner

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 18

Night Visions -festareilla nähty Bliss on nuoren, noin kolmekymppisen, hedonistisen kuvataiteilijan sukellus hulluuden ja huumeiden syvään päähän. Elokuvan alussa Dora Madisonin esittämä Dezzy nauttii Los Angelesin taidepiireissä jonkinlaista underground-suosiota, mutta seuraava taulu ei ota luonnistuakseen. Tämän myötä myös palkkashekki jää haaveeksi, manageri hylkää ja sosiaalinen piiri rakoilee muutenkin. Päästäkseen rimakauhustaan yli nainen päättää turvautua kamunsa ja luottodiilerinsä apuun ja törmää uuteen psykedeeli–kokaiini -cocktailiin: blissiin. Bliss räjäyttää naisen tajunnan ja kurimus on sitä myöten selvä. Seuraa älytöntä ryyppäämistä, huumeita, vähän seksiä, lisää huumeita, heiluvaa kameraa, ja enemmän huumeita. Jossain jo aika alkuvaiheessa todellisuus ja kuvitelma menevät sekaisin ja mukaan astuvat vampyyrit, yletön väkivalta ja – no arvaatte varmaan – lisää huumeita tietty. Blissin kutsuminen varsinaisesti ”vampyyrielokuvaksi” olisi kuitenkin yksinkertaistus ja ”huumehöyryiseksi” olisi taas aliarviointia. Se on totaalinen, strobovalojen ja pimeän eri sävyjen värittämä ryöpytys, joka ei todella sovi kovin herkille. Mutta vaikka se on raju syöksähdys alitajuntaan ja painajaisiin, se valitettavasti jää aikalailla puolitiehen.

Dora Madison heittäytyy vimmalla kipuilevan taiteilijan rooliin. Ohjaaja Begos ei ole missään nimessä päästänyt päänäyttelijäänsä vähällä, sen verran huuruista naisen meno on. Dezzy intoutuu elokuvan alkupuolella huumepäissään seksiin kaveripariskunnan kanssa, mutta ei selviä aktista ilman puremajälkiä. Tämän myötä hänen trippinsä tulevat ilta illalta rajummiksi ja yhtäkkiä ruumiita alkaa kasaantua naisen reitille. Joka yön jäljiltä on muistikuvia yhä vähemmän, mutta naisen keskeneräinen taulu on sen sijaan edennyt. Syvenevän kurimuksen vuoksi myös Madisonin roolisuoritus yltyy rajummaksi, kunnes naisen työ on lähinnä huutaa, itkeä, kärsiä refloista ja oksentaa. Tämän hän toki tekee vakuuttavasti, mutta elokuvallisesti se tuottaa ongelmia. Loputonta rypemistä on aika raskas katsoa, ja elokuva polttaa aiheensa loppuun melko pian. Leffalla on hetkensä, mutta se toistaa itseään valitettavan paljon. Dezzy ravaa pitkälti samat paikat läpi ja samat ihmiset kyselevät häneltä uudestaan ja uudestaan mikä on hätänä, ja voisiko nainen hieman vähentää huumeiden vetämistä. Tämän myötä näinkin lyhyenä elokuva tuntuu hieman liian pitkältä. Madisonin rinnalla muut näyttelijät tekevät melko mitäänsanomatonta työtä ja henkilöhahmotkin ovat joko rasittavia tai yhdentekeviä.

Elokuva pyrkii selvästi olemaan visuaalisesti näyttävä, ja ohjaaja Begos onkin maininnut Gaspar Noen innoittajakseen (mm. tässä Youtube-haastattelussa) – mikä näkyy vahvasti. Valitettavasti Noen kuvallista nerokkuutta ei ole tarttunut kovinkaan paljon Blissiin, ja suurimman osan ajasta visuaalisuus näyttäytyy lähinnä pyörivänä ja edestakaisin heiluvana kuvana ja vilkkuvina valoina. Kameraa käytetään toki ihan kokeilevasti, mutta monet kuvauksen keinoista ovat jo melkeinpä indieleffojen kliseitä. Leffa on ymmärrettävästi tehty pienellä budjetilla, mutta nimenomaan pienen budjetin leffoissa ohjaajan ja kuvaajan visuaaliset kyvyt punnitaan. Nyt on vähän menty sieltä mistä aita on matalin. Valaistuksenkin puolella tyydytään pitkälti punaiseen, violettiin ja tummansiniseen neonvaloon, olipa paikka mikä tahansa. Pahaenteisesti laskevaa aurinkoa on toki ihan kiva katsella. Onneksi elokuvan viimeinen vartti minuuttia pelastaa leffaa.

Lopulta taideteos alkaa valmistua, Dezzyn verenhimo yltyy, ja leffa onnistuu lunastamaan ainakin osan sille asetetuista odotuksista. Kun todellisuus ja kuviteltu ovat lopullisesti sekoittuneet keskenään, elokuva tarjoaa viime minuuteillaan sen verran kovan verikylvyn, että se onnistuu säväyttämään. Toki loppu on sinänsä vain lisää samaa, mutta leffa kääntää kaikki tehokeinonsa yhteentoista, minkä seurauksena kankaalle vyöryy harvinaisen rajua kuvastoa. Ei sille mitään voi, kyllä silkassa ylipursuavassa läträyksessä lopulta on jonkinlaista katarsiksen sivumakua. Emotionaalisesti jäädään kauas vaikkapa Insidestä (À l'intérieur, 2007), mutta graafisuudessa leffa ei häviä rajuimmille 2000-luvun alun ranskalaisille kauhuleffoille. Ja kun Dezzyn hurmeinen viimeinen tanssi on lopulta ohi, tekee itsekin mieli laittaa valot pois ja Electric Wizardia tai Sleepiä soimaan täysille.

Elokuvan opetus ei lopulta ole se klisee, että ”taiteen eteen pitää kärsiä” vaan lähinnä se, että totaalisessa muussissakin on mahdollista saada jotakin aikaiseksi. Todellisuus ja kuvitelma ovat leffassa niin solmussa, että katsoja saa tehdä itse päätökset, mihin uskoo ja mihin ei, ja hyvä niin. No entä sitten se tärkein – siis Dezzyn taulu? Onhan se hieno. Aikalailla se muistuttaa tavallista death metal -levyn kantta, mutta toimii yhtä kaikki.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Night Visions Film Festival, Fantasia International Film Festival

Kuvat: Channel 83 Films

Arvostelu: Why Don’t You Just Die! (2019)

alun perin: Papa, sdokhni

“Well this is a standoff, a Molotov cocktail’s on the house…”

– Green Day

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov

Pääosat: Aleksandr Kuznetsov, Vitaliy Khaev, Evgeniya Kregzhde

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Syksyisen Night Visions -festivaalin todellinen yllättäjä oli venäläinen Why Don’t You Just Die! (Papa, Sdokhni). Elokuva on kauhun sijaan ehkä lähimpänä mustan komedian ja trillerin sekoitusta – sinänsä harvinainen yhdistelmä. Venäläinen genre-elokuva on Suomessa melkoinen harvinaisuus: toimivat vampyyrileffat Night Watch (Nochnoy dozor, 2004) ja Day Watch (Dnevnoy dozor, 2006) sekä oudon kuvan suomalaisista antava halpiskauhu Shopping Tour (2013) ovat ainoina päässeet täällä suurempaan levitykseen. Andrey Iskanovin happoinen Visions of Suffering (2006) ja julma Philosophy of a Knife (2008) voivat olla kauhufaneille tuttuja, ja tekipä Renny Harlinkin Djatlovin solan tapauksesta found footage -kauhun Devil’s Pass (2013) mutta muuten idän suunnalla on ollut hiljaisempaa. Onneksi Kirill Sokolovin ensimmäinen pitkä elokuva saapuu tuomaan raikasta tuulahdusta tähän kenttään.

Leffa alkaa, kun parikymppinen Matvey (Aleksandr Kuznetsov) saapuu tyttöystävänsä porukoiden luokse ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei tosin ole mikään sulhaskokelaan kohteliaisuuskäynti, sillä mies aikoo nuijia tytön poliisina työskentelevän isän hengiltä vasaralla. Isä Andrei (Vitaliy Khaev) taas on sikaniskamainen, käytökseltään korruptoituneen venäläispoliisin perikuva, joka aavistaa Matveyn aikeet hyvin nopeasti. Seuraa hengästyttävää toimintaa, hurmeista menoa ja absurdeja käänteitä, kun tilanteeseen johtanutta vyyhtiä aletaan avata. Asuntoon eksyy päivän edetessä muitakin selvittelemään sotkua, ja kierrokset kohoavat jatkuvasti. Elokuva pitää katsojaa taitavasti hyppysissään.

Jo ensimmäinen kohtaus nappaa kyytiinsä: nuoren miehen ja tyttöystävän isän välinen jännite on yhtä aikaa kutkuttavan tiukka ja samalla hirtehinen. Tunnollinen äiti kantaa tarjottavaa miehille, jotka kumpikin odottavat pääsevänsä toistensa kimppuun. Elokuva onnistuu useaan otteeseen pitämään kahta erilaista tunnelmaa yhtä aikaa, ja välillä tunnelma vaihtelee kuin täyskäännöksin kohtausten sisällä, ilman että kohtauksen yhtenäisyys siitä kärsii: ensin hahmojen välinen jännite rakentuu, sitten se laukeaa väkivaltana ja pian jo huohotetaan vierekkäin sohvalla, kun kaikki tarvitsisivat lepohetkeä – sitten mennnään taas uuteen suuntaan. Käsikirjoituksen ja juonen kuljetuksen rytmitys on ohjaajalla todella hallussa.

Ohjaaja Sokolov, joka oli paikalla Night Visionsin näytöksessä, sanoi elokuvan päätyttyä, että elokuvan roolitus oli pitkä prosessi, sillä Venäjällä ei ole mustan komedian perinnettä, mutta tämä ei välity elokuvasta, sillä näyttelijät, varsinkin koko ajan esillä olevat Kuznetsov ja Khaev, tekevät loistavaa työtä. 27-vuotias Kuznetsov on kuin syntynyt rooliin, jossa hän on yhtä aikaa välinpitämätön ja vimmainen, ja kärsii, mutta alleviivaa pienillä silmän liikkeillä tilanteiden absurdiutta. Isää näyttelevä Khaev taas on yhtä aikaa pelottava roistomainen poliisi, mutta yhtä aikaa hän vaikuttaa aidosti vilpittömältä, ja ahneudestaan ja mielipuolisuudestaan huolimatta jotenkin sympaattiselta – kun hän vakuuttaa jotain, häntä tekee mieli uskoa. Myös muut näyttelijät tekevät hyvät roolit, eikä varsinkaan tytärtä näyttelevä Evgeniya Kregzhde häviä miehille yhtään. Käsikirjoitus ei suuresti taustoita hahmoja, mutta ei ole tarviskaan – sen mitä se ei kerro, näyttelijät paikkaavat pienillä eleillä. Vaikka elokuvan voisi ajatella pyörivän vain miespäähenkilöiden ympärillä, naishahmot itse asiassa ovat jopa osittain tärkeämpiä, eikä heille jää pelkkää uhrin roolia – ja tämä on käsikirjoituksen vahvuus.

Jo ensimmäisistä kuvista asti on selvää, että elokuvan visuaalinen toteutus on hyvissä käsissä. Toimintakohtauksissa kamerankäyttö noudattelee tämän hetken toimintaelokuvien kärkeä ja leikkauksissa on David Fincherin ensimmäisten elokuvien sähäkkyyttä. Kuvaus todella elävöittää väkivaltaa kipeästi. Kuviin on käytetty aikaa ja ne tarjoavat jatkuvasti visuaalisia neronleimauksia ja visuaalisten kerrontatapojen vaihtelu viihdyttää: hidastukset, pikakelaukset, hyppäykset ja lopulta röntgenkuvatkin otetaan käyttöön. Ohjaaja Sokolov ja kuvaaja Dmitriy Ulykaev onnistuvat kertomaan kameralla, pelkän näyttämisen sijaan – eikä tämä ole suinkaan itsestäänselvyys nykyelokuvassa, vaikka sen toki pitäisi olla. Valaistus sekä lavastus on myös tehty taiten. Sekä alkuperäinen musiikki, että väliin käytetty klassinen musiikki tukevat kerrontaa oivasti ja luovat yhtä aikaa sekä kepeyttä, että väkivaltaiseen kuvastoon hyvää ristiriitaa.

Elokuvassa tyylien kirjo istuu hyvin yhteen. Väliin verta läträtään ylettömästi, ja väliin turpaan vetäminen muistuttaa kovimpia nykyaction-leffoja Aasiasta. Välillä leffa on toimintaa, sitten se onnistuu koskettamaan ja väliin liu’utaan westernin puolelle. Selkein yksittäinen verrokki elokuvalle on tietysti Tarantinon Reservoir Dogs (1992), jo pelkästään yhteen lokaatioon sijoittuvan tarinan vuoksi, mutta elokuva ei sorru apinoimaan, eikä se häviä Tarantinon modernille klassikolle – ja se kertoo elokuvasta aika paljon. Samalla Why Don’t You Just Die! onnistuu peilaamaan ympäröivää yhteiskuntaa olematta varsinaisesti yhteiskunnallinen. Ahneus, epätoivo ja jääräpäisyys lyövät kättä jotenkin hyvin perivenäläiseen tyyliin, ja uskallan väittää, että tätä elokuvaa ei tällaisena oikein olisi voinut muualla tehdä. Ahneella on ehkä paskainen loppu, mutta niin tuntuu aika monella muullakin olevan. Venäjällä ei ehkä ole mustan komedian perinnettä, mutta yhteiskuntaa heijastavien kaskujen perinne on sitäkin pidempi, ja siihen jatkumoon tämä elokuva on hyvä lisä.

Toivottavasti Why Don’t You Just Die! löytää meillä tiensä vuokraamoihin ja suoratoistopalveluihin, sille on nimittäin helppo toivoa menestystä. Night Visionsissa se sijoittui yleisöäänestyksessä täpärästi kakkossijalle. Elokuva onnistuu pitämään linjansa loppuun asti – se on alusta loppuun energinen ja terävä, hauska ja hirvittävä yhtä aikaa. Tuliko ylisanoja? No harashoo, tulkoon!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: White Mirror Company

Arvostelu: The Lighthouse (2019)

”Mulle nauravat lapsetkin, minä nauran takaisin…”

– Jarkko Martikainen

Ohjaaja: Robert Eggers

Käsikirjoitus: Robert Eggers, Max Eggers

Pääosat: Willem Dafoe, Robert Pattinson

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Vuodesta 2019 on kehkeytynyt aikamoinen elokuvavuosi – ja varsinkin kauhuelokuvan saralla. Läjäpäin toimivaa kauhuviihdettä, muutama hyvä uusintaversio ja kruununa mm. Jordan Peelen Us sekä Ari Asterin Midsommar. Jos siis joku ei ole huomannut, niin sanottakoon se nyt: kauhuelokuva elää kauneinta kulta-aikaansa sitten 80-luvun alkupuolen. Ja nyt saapuu Robert Eggersin odotettu The Lighthouse. Ja se on vuoden paras kauhuelokuva.

Elokuva kertoo majakanvartijoista, jotka saapuvat syrjäiselle majakalle täyttämään neljän viikon vahtivuoroaan. Miesten välinen hierarkia on selvä: kokenut, vanha merimies Thomas (Willem Dafoe) hoitaa majakan valon yksin ja nuori, hiljainen Ephraim joutuu tyytymään kunnostus- ja kotitaloustöihin, vaikka tahtoa olisi enempäänkin. Meren loputon käynti, yksinäisyys, eristyneisyys ja menneisyyden taakka painavat miehiä, erityisesti nuorempaa Ephraimia, jonka hermot joutuvat koetukselle myös käskyttävän, loputtomasti piereskelevän ja itsevaltaisen kapteenin vuoksi. Näin yksinkertaisista osista The Lighthouse keittää loistavan, yhtä aikaa karmivan ja kumman tenhoavan laskeutumisen hulluuden syöveriin. Wikipedia tietää kertoa, että elokuva sijoittuu Uuden-Englannin rannikolle 1890-luvulla, mutta elokuva itse ei sitä taida kertoa lainkaan. Yhtä hyvin tämä voisi sijoittua muuallekin, tai toiseen aikaan. Jonnekin ajattomaan aikaan, unien reunoille.

Dafoe ja Pattinson ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät, ja he kannattelevat upeasti koko elokuvaa. Dafoe tekee vanhana merimiehenä todella hienon ja monisyisen hahmon. Hän saa piippuineen vanhahtavasta, merimiesten slangilla koristellusta käsikirjoituksesta irti yhtä aikaa parkkiintuneen merenkävijän, käskyttävän despootin ja vanhan, virheiden merkitsemän miehen. Hänen katseessaan on kauhua ja vimmaa kuin Marlon Brandon Kurtzilla Ilmestyskirja. Nytissä (1979) – enemmänkin. Pattinson ei ehkä samalla tavalla saa tilaa luoda hahmoa, sillä hänen roolinsa on enemmän olla kokijana ja samaistumispintana, mutta yhtä kaikki hänkin on loistava. Miesten välinen kanssakäyminen on yhtä aikaa aitoa, ratkiriemukasta kuin kauhistuttavaakin. Heidän dialogissaan huumori ja kauhu vuorottelevat jatkuvasti – kuten hulluudelle on tyypillistä. Ajantaju ja todellisuus sekoittuvat mielen pohjalle mustaksi liejuksi, kun miehet ratkeavat ryyppäämään ja ovat toisaalta ventovieraita toisilleen ja toisaalta samasta puusta veistettyjä. Vesi tunkee kaikkialle ja kosteus syö tiensä ytimiin asti. Myrsky ja viina huuhtovat kaiken yli – yhtä aikaa ne repivät miehiä kauemmas toisistaan ja toisaalta hitsaavat heitä kiinni, kunnes he ovat lopulta saman hahmon kaksi eri puolta.

Robert Eggersin esikoinen, The VVitch vuodelta 2015, sai hyvästä syystä aikaan suurta innostusta ilmestyessään. Uudisasukkaista kertova, ajankuvalleen uskollinen leffa oli ilmestymisvuotensa parhaita kauhuelokuvia, jota voi suositella myös sellaisille katsojille, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta olisin toivonut sen uppoavan vielä hitusen syvemmälle hulluuteen. Kaksi minuuttia loppuun lisää olisi varmasti pilannut monelle katsojalle koko elokuvan, mutta itse olisin kaivannut odotuksen kruunuksi vielä hieman enemmän groteskeja kuvia. The Lighthouse lunastaa tuon odotuksen, mutta luonnollisesti aivan eri tavoin kuin The VVitch. Eggersin uutuus viittaa vahvasti Kubrickin Hohtoon (1980), mutta yhden asian elokuva tekee Kubrickin mestariteosta paremmin: Stephen King jaksaa yhä valittaa siitä, että Jack Torrancen (Jack Nicholson) hahmo on jo Hohdon alussa hullu, toisin kuin alkuperäisessä romaanissa – mutta The Lighthousessa matka hulluuteen todella kuvataan alusta loppuun.

Elokuvan omaperäinen visuaalinen ilme saa katsojan valtaansa jo ensikuvissa. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu filmille vanhanaikaisella laitteistolla, hyvin perinnetietoisin keinoin. Meren autiudesta huolimatta kuva-alan tila tuntuu koko ajan ahtaalta, kiitos vanhanaikaisen, liki neliömäisen 1,19:1-kuvasuhteen. On häkellyttävää, kuinka klaustrofobinen elokuvan tunnelma on, ja kuinka meren valtavuus on rajattu melkein koko ajan pois. Mustan ja valkoisen kontrastit muistuttavat 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista, jota vellovan meren ja mustien kallioiden välinen vastakkaisuus korostaa. Yhtä lailla elokuvallisesti siinä on vahvoja, tarkoituksellisia viitteitä Ingmar Bergmanin elokuviin. Erityisesti sisäkuvissa valon ja varjon vaihtelu luo tiheän tunnelman, jota Willem Dafoen kasvot ovat kuin luotu korostamaan. Tämä on elokuva, jota varmasti syö siirto kankaalta pienelle ruudulle, minkä vuoksi tämä kannattaisi katsoa teatterissa. Elokuva on kuvattu kuulemma pääosin sadan vuoden takaisella optiikalla ja pitkälti luonnonvalolla, mutta tällaiset tekniset keinot ovat toki tärkeimpiä tekijöille itselleen, katsojalle tärkeintä on tietysti lopputulos. Kaiken päälle elokuva on kruunattu kanadalaisen Mark Korven itsetarkoituksellisen pompöösillä, valtavan pahaenteisellä musiikilla, joka usein on ristiriidassa kuvallisen kerronnan kanssa luoden kutkuttavan karmeaa tunnelmaa.

On moniselitteisiä elokuvia, jotka oikein huutavat tulkintaa – tällaisten elokuvien koko pointti voi mennä ohi, jos avaavaa tulkintaa ei löydä. Sitten on elokuvia, jotka ovat moniselitteisiä, mutta joita ei tarvitse avata läpikotaisin, eivätkä ne miellytä välttämättä kaikkia – ne kun tuppaavat jäämään mysteereiksi. Mielestäni The Lighthouse kuuluu jälkimmäiseen ryhmään – ei tarvitse piirtää kaavioita aikatasoista, tai hahmotella sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Elokuva vaatii katsojalta heittäytymistä maailmaansa. Toki sitä voisi selittää monin tavoin: elokuvan viittaukset antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja varsinkin lopun jopa hieman päälle liimatun Prometheuksen voisi tulkita vaikka rakentavan miehistä symbolia vanhan ja uuden maailman kanssakäymiselle – toisella miehistä on vahva usko hierarkiaan ja traditioon, toinen tahtoo nousta arvoasteikossa omalla työllään. Kaksoisolentoteema muistuttaa ihmisen alisteisesta suhteesta luontoon, ja modernin järjen antautumisesta vaistojen ja viettien edessä. Mutta tavallaan tällaisen symboliikan etsiminen ja purkaminen on tässä tapauksessa turhaa, sillä The Lighthouse nojaa pikemminkin tunteeseen kuin tulkintaan – se on hengästyttävä, karmiva, hauska ja monimutkainen matka pimeyteen. Ei sitä tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24